Vika päivä

Nonni. Nyt on mun lukuloma melkein loppu, huomenna on tentti. Pari viikkoa oon siis ollut kotona lukemassa. Koealueen kuuluu kolme kirjaa ja muutaman lehden muutama vuosikerta. Olen lukenut yhdestä kirjasta yli puolet ja yhdestä lehdestä puolitoista vuosikertaa. Tarkoitus oli lukea se kirja kokonaan, mutta se oli ihan kamala. Todella sekava, hutiloiden tehty ja itsestäänselvyyksiä toistava. Ei siis hyvä kirja. Mun valitsema lehti oli paljon parempi. Suurena ongelmana on se, että silloin kun luen, koen etten osaa juuri mitään. Silloin kun en lue, olen vähän liian itsevarma, vakuuttunut että kyllä se menee läpi. Oikeesti oon ehkä vähän hermostunut. Se on varmaan ihan hyvä, liika rehvakkuus ei oo mulla koskaan johtanut onnistumiseen. Ja se vasta positiivinen juttu onkin, että se tentti on vihdoin huomenna. Alkoi jo vähän kasetti jumittua. Tajusin tänään, että olen ollut viimeksi ulkona yli viisi minuuttia yhteen menoon kuusi päivää sitten. Olen kyllä käynyt uimassa, kuntosalilla ja jopa syntymäpäiväjuhlilla, mutta en ulkona. Niinpä jätin tänään maksasyöpäkertauksen lyhyemmälle ja lähdin päivällä kävelylle. Syksy on kivaa! Kunpa lunta ei tulisi vielä pitkään aikaan. Toivottavasti ei tänä vuonna.

Sen sijaan - mikä onkin kivaa - Handymanin kasetti luistaa aiempaa paremmin. Handyman sai töitä! Sehän on ollut työttömänä jo melkein kaksi vuotta (vika työpäivä 5.12.2014). Tai siis ei työttömänä vaan työelämän ulkopuolella, jos Tilastokeskukselta kysytään. Handymanin työpaikka on kyllä vuoden iloisin uutinen. Nyt kun se vain pääsisi sinne töihin. Sitä varten pitää odottaa marraskuuta, joka täten on vuoden paras kuukausi! Hauskasti uudessa työpaikassa aloittaa myös Lankomiehen vaimo (mikähän sen Kameli-nimi olikaan? Ehkä Kälynen?), Pikkusisko ja pikkuruinen Siskontyttö. Tsemppiä kaikille!

Nonni. Nyt tuli huono omatunto, että en ole edes vilkaissut niiden muiden lehtien otsikoita. Ehkä pitäisi.

Elämyskameli suosittelee 

tenteissä juoksemisen lopettaminen jossain iässä

En France

Mä oon Ranskassa. Huomenna alkaa kongressi, joten lento lähti luonnollisesti Helsinki-Vantaalta tänä aamuna seitsemältä. Matkustettiin parin työkaverin kanssa Amsterdamin kautta Bordeaux'hon, joka onkin kiva kaupunki. Mä oon ollut tarkoituksella Ranskassa viimeksi vuonna 1995, kun kielimatkalle mennessä oltiin kolme päivää Pariisissa. Sittemmin mä oon kerran vuonna 1998 pyöräillyt Saksasta Ranskan puolelle ostamaan patonkia, mutta se oli melkein vahinko. Oli kyl hyvää patonkia.

Mä oon nyt Ranskassa kolme päivää. Ekana päivänä meillä ei siis ollut koulutusta, kun eka päivä oli vain jäsenille eikä me olla jäseniä. Niinpä käytiin sightseeing-bussiajelulla ja syömässä kahdessa eri bistrossa (siis lounas ja päivällinen, ei peräkkäin). Ajelu oli kiinnostava. Tää kaupunki on perustettu 2700 vuotta sitten. Jumankauta 2700 vuotta! Sehän on ihan älytön aika. Ajelun hintaan kuului perinteinen paikallinen canelé-kakkara, joka oli ennakkovaroitusten mukaan "makea, ruskea ja joustava". Tää kuvaus epäilytti mua jo etukäteen, mutta kun se ny oli tyypillinen paikallisherkkunen niin maistoin. 17 gramman kakkarasta jäi puolet syömättä. Se oli kamalaa. Konsistenssi oli kuminen, mieleen tuli jonkinlainen stressilelu. Oli vaikeaa saada sitä hampailla rikki. Maku oli mitäänsanomaton, mutta vastenmielinen. 

Meidän hotelli on historiallisessa kävelykeskustassa, viereinen talo on UNESCOn maailmanperintökohde. Hotelli on vaatimaton, mutta siisti ja respan henkilökunta herttaista. Olen pohtinut, että mikä on kahden ja kolmen tähden hotellien ero. Nyt se selvisi. Kahden tähden hotellit on ihan yhtä siistejä, mutta niissä ei oo hammasmukia. Ihmiset on ystävällisiä. Jälkimmäisessä bistrossa oli mielettömän hyvää ruokaa. Söin kokonaisen taimenen! Vähän siinä kalpeni, kun lautasella oli kokonainen taimen silmineen ja evineen päivineen, mutta kyllä mä osasin. Se oli tosi hyvää. Olin ylpeä itsestäni, kun osasin sanoa tarjoilijalle ruoan jälkeen "Merci beaucoup. C'est magnifique" (tuo taisi olla preesens mutta mun ranskantaito rajoittuu Hercule Poirot'n sananparsiin ja Edith Piafin hittibiisin nimeen, joten tässä ei ny ruveta menneitä aikamuotoja arvailemaan).

Mut mä oon herännyt tänään Helsingissä puoli viideltä paikallista aikaa. Nyt kello on Bordeaux'ssa melkein puoli kymmenen paikallista aikaa. Huomenna täytyy opiskella kymmenen tuntia paikallista aikaa. Pitää mennä nukkumaan.

Elämyskameli suosittelee

Hercule Poirot'n lukeminen kielenopiskelumielessä ja canelén välttäminen viimeiseen saakka

Lukutoukka

Mulla on tentti ensi kuussa. Melkein jo sanoisin, että ehkä vika tentti ikinä, mutta tunnen itseni paremmin. Johonkin tenttiin mä takuulla vielä ährään. Ehkä sit toiseksi viimeinen tentti ikinä. Tai kolmanneksi. Mutta siis tenttiin pitäisi lukea. Olen hankkinut kirjan, joka loogisesti maksoi Kindle-versiona 310 dollaria, 50 dollaria enemmän kuin 3,5 kg:n painoisena sidottuna kirjana. Mun hyllyyn ei mahdu, joten maksoin mielihyvin 50 dollaria enemmän. Työkaveri osti kirjan 1,5 kuukautta myöhemmin Googlen kirjakaupasta 170 dollaria halvemmalla. No, olin mä ehtinyt ensimmäisen luvun lukea jo ennen kuin se ilmestyi G-kirjana, eli profit. Mä olin jo etukäteen innoissani siitä, että kerrankin mäkin keksin jotain veroilmoituksen tulonhankkimisvähennyskohtaan. Olin ekaa kertaa aatellut laittaa sinne itse maksamiani työmatkojakin eli sitä ajatellen on kyl hyvä, että toi kirja oli noin kallis.

Mun pitäisi siis lukea kai jotain siihen tenttiin. Toistaiseksi olen lukenut kolme lukua melkein kokonaan. Toistaiseksi luetut hommat on varsin perusasiaa, esim. että kuinka tietokonetomografialaite toimii. Tavallisen TT-laitteen mä vielä jotenkin ymmärrän siihen saakka, kunnes alkaa se tietokoneosuus siitä tomografiasta. Nyt kuitenkin nää uudet laitteet toimii jotenkin sillee, että niissä on yhtä aikaa kahdenlaista eri sädettä ja ne voi olla kolmella eri tavalla siinä koneessa. Siinä mä putosin. Vielä ei oo päästy edes siihen itse asiaan ja mut on jo liputettu ulos. Ennen kuin siihen itse asiaan päästään, kirjassa kerrotaan vielä magneettikuvauksen tekniikasta. Jos joskus lukiossa ajatteli, että nää kvantit on kauheen kivoja, kun nää on vähän niinku satuolentoja, saa nyt kauhukseen huomata, että magneettikuva syntyy kvanteista. Ne pyörii protonin sisällä eri suuntiin ja näyttää, että tuolla se syöpä on. Protoni on tosi pieni. Ilmankos magneettikuvat on usein niin hankalia. Siksipä mä oon keskittynyt lukemaan morbideja blogeja, Naisten etsivätoimistoa nro 1 sekä Phryne Fisher -dekkareita. Niitä yhdistää se, että kaikissa on ihania naisia. Naisten etsivätoimistossa nro 1 kukaan ei kuole toisin kuin morbideissa blogeissa ja PF-dekkareissa. Ja näistä kirjoista mä ymmärrän kaiken paitsi sen, että Precious Ramotswe teitittelee aviomiestään. Mut ehkä se on joku botswanalainen tapa.

Mä lähdin tiistaina pyörällä töihin ihan tohkeissani, kun ennusteista huolimatta ei satanut. Tai siis ei satanut siinä vaiheessa, kun yläkerrassa otin kypärän päähän ja laitoin lenkkarit jalkaan. Siinä vaiheessa, kun mä olin saanut pyörän varastosta (eli noin neljä minuuttia myöhemmin) satoikin jo ihan kunnolla. Satoi koko matkan ja oli niin kylmä, että melkein jo toivoin, että olisi hanskat kädessä. Kun sitten töihin päästyäni menin liian ahtaaseen katoksen alla sijaitsevaan pyöräparkkiin ja sain pyöräni liian ahtaaseen väliin, oli se sade loppunut. Sittemmin ei ole ennusteista huolimatta satanut. Onneksi mun kypärän otsalippa esti rillien kastumisen, eli en ollut läpimärkä. Ja onneksi töissä oli saneluhuoneessa niin kuuma, että vaatteet kuivuivat nopeasti. Ja onneksi pyöräily on silti kivaa. Ikävintä pyöräilyssä on monet muut pyöräilijät, mutta ne nyt on ikävintä myös kävelyssä ja autoilussa. Mä en käsitä, kuinka varmasti ihan mukavat, tavalliset ihmiset muuttuu kaistapäiksi pyöräillessään. Kuinka mikään sääntö ei päde. Silloin kun eniten ottaa päähän, pitää ajatella jotain muuta. Ihmetellä vaikka botswanalaisia käytöstapoja.

Elämyskameli suosittelee
dekkarit kvanttien sijaan

Aika paljon silmälaseihin liittyvää asiaa

Mä oon luokan B sädetyöntekijä. Se tarkoittaa, että mun vuosittainen työssä saama sädeannos ei nouse yli 6 mSv:n ja että mulla on oma säteilymittari. Tällä hetkellä se säteilymittari on kyllä pyykissä eli nyt sitä ei kukaan seuraa. En ole tästä mitenkään huonona kuitenkaan. Ei se mittari oo ikinä nollan ylittävää säteilyä rekisteröinytkään. Koska mä oon sädetyöntekijä, on mun työnantajalla velvollisuus hankkia mulle mahdollisimman hyvät säteilysuojat. Ryhdyin rillipääksi puoli vuotta sitten, minkä jälkeen on ollut ikävää käyttää suojalaseja, kun kahdet silmälasit päällekkäin ei oikein toimi. Ihan kuin ois 3D-leffassa. Sinänsä mä pärjäisin kyllä ilman omia lasejakin, mutta silmät väsyy. Niinpä mun työnantaja käytti teidän verorahoja ja osti mulle omat päheet sädesuojalasit vahvuuksilla. Ne on niin hienot. Nykyään oikein odotan että pääsisin läpivalohommiin, että saan uudet lasit päähän.

Tein kotiin pari viikkoa sitten banaanikärpäsille internetistä oppimani hyönteisansan Fairystä ja limoncellosta (etikkaa, viiniä tai mehua ei ollut). Kovinkaan moni banaanikärpäsen ei limoncellolle lämmennyt, kolme meni vahingossa. Vähän myöhemmin mentiin Kälysen (Lankomiehen rouva) mökille, jossa oli paljon ampiaisia ja muitakin hyönteisiä meidän kiusana. Handymanin solvauksista välittämättä tehtiin sielläkin ansa, nyt löytyi omenaviinietikkaa. Se toimi kuin tauti! Muutamassa tunnissa se purkki oli todella karmean näköisesti täynnä ennen iloisesti pörränneitä vainajia. Sai Handyman pitkän nenän.

Mä sain eilen fb:ssa kaukaiselta kaverilta kutsun jonnekin, puhelimella en nähnyt kutsua kokonaan vaan vain pari ekaa sanaa (2016 summer). Jotkut kokee tarpeelliseksi kutsua mua minne sattuu rovaniemeläisiin baarijuhliin, koska ne kutsuu kaikki eikä muista että niiden kavereissa on homekorvia, joten mä aina poistan kaikki kutsut mitä mulle vieraammilta ihmisiltä tulee. Klikkasin notificationin auki saadakseni poistettua sen kutsun ja se olikin semmoinen aurinkolasihuijaus. Lähdin heti sivulta pois, mutta olin jo siis käynyt siellä. En ollut mitään siellä painanut, mutta en mä tiedä vaikka mä ryhtyisin niitä nyt lähettämään kaikille mahdollisille ihmisille. Pliis Ilmoitelkaa, jos mä alan kutsua teitä aurinkolasijuhliin.

Elämyskameli suosittelee 

kaikkien internetin ohjeiden noudattaminen. Paitsi aurinkolasijuhlakutsun hyväksyminen

Paineistettu

Handyman on pettynyt, kun mä en oo kertonut mitään sen korvasta. Siihen on syynsä: mä en oo muistanut. Kun tultiin keskiviikkona lentokoneella tänne, Handymanin korva ei laskeutumisen yhteydessä saanut tasattua painetta. Se oli kuulemma kipeä, suriseva ja rätisevä eikä kuullut mitään. Kokosin kaiken lääkärikoulussa oppimani empatian ja totesin, että kylläpä Handymania on koeteltu. Handyman oli tyytymätön, kun mä en tehnyt mitään. Toivoi, että mä olisin tehnyt sille uuden tärykalvon vaikkapa perunalastusta. Eilen se oli kuulemma jo parantunut. Tänään on hyvä lentää takaisin kotimaahan. Onhan sillä vielä toinen korva.

Saksalaisten järjestämä koulutus on oikein hyvä. Eilen oli paljon luentoja, joista melkein kaikki hyviä ja kiinnostavia. Ne ovat myös pituudeltaan sopivia (15-20 min), joten ne jaksaa kuunnella loppuun. Oli myös työpajoja, joissa piti katsella kuvia omalta koneelta, mutta luonnollisesti ekaa kertaa käytössä ollut kuvapankki hidastui jähmettymiseen saakka, kun 270 konetta yritti siihen kerralla ja lopuksi kosahti koko verkko. Mua hämmästytti lähinnä se, että järjestäjät olivat tästä ihmeissään ja pahoillaan. Oliko ne olleet joskus koulutuksessa, jossa tuollainen toimisi? Optimistit.

Elämyskameli suosittelee

ihmisestä tehty tärykalvo

Haavi auki

Mä ja mun sähköavusteinen polkupyörä ollaan nykyään tiiviimpi tiimi kuin 15-vuotiaat riparin vikana iltana. Handyman sentään liimasi siihen all-female propagandaa (Standard Issue -lehden kiitostarran). Enää ei sade tai muukaan ikävyys haittaa menoa. Jätän sen aamulla talliin vain niinä päivinä, kun olen menossa suoraan töistä hankalasti saavutettavaan paikkaan (esim. Tikkurilaan). Etukäteen vähän jännitin, että kuinka mä totun silmälasien kanssa ajamiseen, että kuinka ne mahtuu mun massiivisen kypärän kanssa päähän. No hyvinhän ne mahtuu ja sitä paitsi on aivan mahtavat - kärpäsiä ei lennä silmiin enää ollenkaan! Vielä kun muistaisin ajaa suu kiinni.

Mä oon nyt ihan virallisesti virallinen, kun kävin tänään työterveyslääkärin vastaanotolla saamassa lausunnon sopivuudesta virkaan ja kun ennen kaikkea sen lausunnon eteenpäin toimitin. Ainoa muuttunut asia on palkanmaksupäivä. Olen tyytyväinen.

Me asutaan nykyään ihan luonnon helmassa. Kun parvekkeen ovi on auki, kuulee vesilintujen vaakutusta. Kertaalleen sieltä pomppi talitiainen sisään ja jäi kiinni vasta iloisesti liverrellessään Handymanin leipälautasen muruja nokkiessaan. Handyman oli mennyt ärhentelemään ja tiainen oli älynnyt pomppia takaisin ulos. Tänään aamulla oli ikkuna raollaan ja johan oli taas talitiainen olohuoneessa. Niin olin mäkin. Vähän siinä kummatkin säikähdettiin, tintti teki kunniakierroksen ja lähti taitavasti samaa tietä takaisin. Jännittävä luontoelämys on sekin, että en ole nähnyt puoleen vuoteen yhtään harakkaa, mutta pihassa hilluu itsetietoinen ja komeanokkainen meriharakka. Tiedän, että se on meriharakka, koska katsoin netistä.

Elämyskameli suosittelee
silmälasit

Päinvastoinkäymisiä

Äidillä oli tapana sanoa "nuttu nurin, onni oikein", kun mulla 80-luvulla pukeutumistreenivaiheessa meni joskus paita väärinpäin. Siitä voisi pessimisti päätellä, että ei mitään niin hyvää, ettei jotain huonoakin. Mä en oo pessimisti ja tulkitsin sen tarkoittavan sitä, että pienistä vastoinkäymisistä huolimatta pääosin voi mennä ihan hyvin. Niin asia on edelleen. On kivaa olla optimisti.

Eilen oli sovittu Lankomiehen vaimon (jatkossa Käly) kanssa uimaan menosta. Mä menin reippaasti aamulla pyörällä töihin, vaikka olikin keuhkojariipivän kylmä. Lähdin töistä sitten Tapiolaan, kun matkalla jossain saaristossa (Lehtisaari tms) etupyörä meni kivasti rotvallin yli, mutta takapyörä jäikin kinnaamaan ja kaatoi mut suojatielle bussin eteen. Hetken siinä laskin jäseniäni, minkä jälkeen keräsin pyöräni, tavarani ja itsekunnioitukseni ja menin kokoamaan niitä kevyen liikenteen väylälle. Siitä reippaasti uudelleen vauhtiin polkaistessani vähän liian myöhään huomasin, että ohjaustanko olikin kaatuessa vääntynyt 30 asteen kulmaan ja kaaduin saman tien uudestaan metriäkään etenemättä. Hurraa. Mikä tärkeintä - pyörä on kunnossa, vaikka Handymanin mulle huomaavaisesti syntymäpäivälahjaksi antama torvi onkin pirstaleina. Polvet on ruvella ja komioilla mustelmilla, mutta siitähän tulee kesäfiilis. Lapsena oli kesäisin aina polvet ruvella, mutta ei talvella koskaan. Housut pysyivät ehjänä, mikä oli niiltä kiva temppu. Tuommoiset ohuet jumppahousut voisivat tuollaisesta niskotella ja rikkoutuakin. Polven ihoa saa uutta, kahdeksan vuotta vanhoja Röhnischin housuja ehkä ei. Suurimman kolauksen sai Handymanin usko mun pyöräilyyn. Mä pelkään, ettei se enää kohta päästä mua yksin tuonne ajelemaan.

Rupiset polvet on pieni nurin oleva nuttu sen rinnalla, että mä sain viran! Hain siis virkaa siihen työhön, mitä nyt olen tehnyt viransijaisuudessa. Huippua! Sinänsä juuri mikään ei muutu - työpaikka on sama, työkaverit on samoja, pomo on sama, työ on samaa, palkka on sama ja työehdot on samoja. Kun kerran aiemmin kysyin sihteeriltä, että miten (silloin saamani määräaikainen) virka muuttaa tilannetta sijaisuuteen verrattuna, totesi hän, että "kun on virka, on jotain mihin lomat ripustaa". No nyt (tai vapusta alkaen) mulla on mihin lomat ripustaa. Sote-uudistus voi tietysti muuttaa ja myllertää kaiken, mutta sen näkee sit. Ei mun tilanne ainakaan huonone siitä, että mulla on virka. Jihuu!

Elämyskameli suosittelee

Itsekunnioituksen rippeet ja paita nurinperin

Sekavessajono

Taas on saatu kohina aikaiseksi jonkun pahastuneen mielipidekirjoituksesta. Hän ei tykkää unisex-vessoista. Ookoo. Mä tykkään. Meillä oli jo lukiossa sekavessat ja tajusin tänään, että niin on töissäkin. Mä en ymmärrä, mitä kummaa niissä nyt on. Toisen sukupuolen pissa ei ole sen karmeampaa kuin omakaan pissa. Ei sinne koppiin tartte monen ihmisen kerrallaan ängetä genitaalejaan esittelemään. Mä luulen, että mielenkiinto vessojen sotkemiseen ei ole sukupuoliominaisuus vaan ihan yksilön typeryyttä. Mut mun mielipiteellä ei oo sen suuremmin väliä kuin sen HS:iin päätyneen toopenkaan mielipiteellä. Älkää hyvät ihmiset antako kummallekaan mitään arvoa. Muodostakaa oma mielipiteenne.

Mä ehdin jo luulla että nyt tulee kevät. Veneilijät suristelee rannassa, aurinko paistaa ja hetken jo pohdin, että vaihtaisin kevättakkiin. Nyt sitten tuleekin kuulemma uudestaan melkein kymmenen astetta pakkasta. Mulla on petetty olo. Maaliskuu on vuosi vuodelta vähemmän kevätkuukausi. Masentavaa. Toisaalta puolentoista kuukauden päästä on jo Stadikka-mahdollisuus! 1,5 kuukautta ei oo mitään. Uudestavuodesta on jo 2,5 kk eikä siitäkään oo kuin korkeintaan pari viikkoa. Kohta onkin jo joulu ja eläkejuhlat.

Mä tykkään mun työpaikkaruokalasta. Siellä on niin paljon vaihtoehtoja, että jopa minä kranttu löydän sieltä joka päivä jotain syötävää. Ruokalistasuunnittelijalla on enemmän kunnianhimoa kuin toteutusmahdollisuuksia, joten osa ruoista noudattaa melko kaavamaista ajattelua: italialainen kala = seitiä, tomaattia ja basilikaa / venäläinen kala = seitiä, smetanaa ja hapankaalia / kreikkalainen kala = seitiä, fetaa ja oliiveja. Joitain suoranaisia herkkujakin siellä on. Ruiskuorrutettu lohi on uunilohta, jonka päälle on ilmeisesti murustettu hapankorppua. Tosi hyvää. Niiden intialaiset ruoat on myös varsin hyviä. Mä en kuitenkaan juurikaan uskaltaudu syömään töissä virallisia jälkiruokia vaan otan yleensä vaihtoehtoisen omenan. Kaikesta kuviteltavissa olevasta voi tehdä kiisselin. Suklaa? Mikä ettei! Tai piimähyytelö - lautasta alle! Tänään tarjolla oli maapähkinäpannacottaa, joka oli tehty aidon italialaisen mamman reseptillä mm. pannacottajauheesta ja maapähkinävoista. Mä valitsin omenan. Melkein harmittaa. Työkaveri näet järkyttyneenä kertoi, että oli hänen elämänsä ensimmäinen kerta, kun jälkiruoka jäi syömättä. Toinen työkaveri kertoi, että pannacotta oli niin kovaa, ettei lusikka pystynyt. Yhdellä se maistui tahmeana suussa vielä tunti ruokailun jälkeen. Mä haluisin mennä nyt ostamaan pannacottajauhetta ja maapähkinävoita.

Elämyskameli suosittelee
kunnallisen liikelaitoksen eksoottiset herkut

Oiva loma

Mä oon kokonaan unohtanut raportoida meidän jo viikkoja sitten loppuneen loman teeman. Handyman oli nimittäin ennen lomaa jutellut päivittäistavarakaupasta innostuneen kaverinsa kanssa Oiva-raporteista ja nuuski jokaisen ruokakaupan ja ravintolan Oiva-statuksen. Voi sitä riemua, minkä levein hymy aiheutti! Nyt alun tohkeus on hieman laantunut, mutta edelleen leveä hymy aiheuttaa leveän hymyn. Meillä oli siis Oiva-loma.

Meidän on jo ainakin viikon verran pitänyt mennä Inside Out -elokuvaa katsomaan ja nyt tehtiin aivan poikkeuksellinen päätös mennä näin arki-iltana. Kyseessä on ensisijaisesti aikuisille sopiva animaatio, jota internet rakastaa. Lukemieni arvostelujen perusteella olin tulkinnut, että katsojat itkevät koko ajan. Niinpä mä otin herkimmän tuntemani kukkasen eli Handymanin seuraksi ja mentiin eläviin kuviin. Ihan loistava leffa. Juonensa vuoksi selvästi aikuiseen makuun, mutta ei siis mitenkään arveluttava, sopii lapsillekin. Internetin mukaan kuitenkin juoni on niin monisyinen ja abstrakti, että nelivuotias on kujalla koko ajan, mutta tykkäsi, koska vauhtia riittää ja vielä kahdeksanvuotiaankin on vaikeaa ymmärtää loppuratkaisua. Mutta siis erittäin hyvin kirjoitettu, hauska ja mielenkiintoinen. Eikä edes Handyman itkenyt koko aikaa. Mä oon siinä määrin sosiopaatti, että mun täytyi kysyä Handymanilta jälkeenpäin, mikä se surullisin kohtaus oli. Olin itsestäni ylpeä, että olin tunnekylmyydestäni huolimatta sen tunnistanut. Mainio elokuva. Kerrassaan huippu. Hyvä ihan elokuvana, ei pelkästään animaationa.

Mä olin tänään toimenpidetyössä ja mun hommiin kuului mm. pyelostomian vaihdot. Kun menin huoneeseen arvioimaan pyelostomiarouvan toimenpideasentoa, rouva oli haljeta liitoksistaan, koska oli niin mielissään, että siinä olin minä. Olin ollut hänen omalääkärinsä joskus viisi vuotta sitten ja tekemäni tutkimukset olivat johtaneet vakavan sairauden löytämiseen. Sairaus sinänsä oli nyt viisi vuotta myöhemmin aika ikävässä jamassa, mutta rouva oli silti toiveikas ja iloinen, kuten suuri osa vakavasti sairastuneista. Hän oli kovin onnellinen nähdessään mut ja kyllä mullekin tuli hurjan hyvä mieli. Ihmiset on niin kivoja.

Handymanin iso sydän on laajentunut entisestään. Mistään dilatoivasta kardiomyopatiasta ei ole kyse vaan auttamishalu on johtanut kolmeen yhtäaikaiseen laupeudentyöhön. Handymanilla on nyt yhtä aikaa menossa Lettipitkon 11-kuisen tyttären kaitsemista useamman kerran viikossa, Pikkusiskon ja Sveitsiläisen suklaaherkun talon rakentamista iltaisin ja Porkkiksen sekä AaOon uuden asunnon remontointia aina silloin, kun yllämainittuja ei ole sovittu. Eilen oli kaikkia peräjälkeen. Handyman on mahdottoman kiltti. Älkää, työnantajat, kärsikö tunnontuskia, Handyman oikeasti tykkää niistä hommista ja tekee töitänsä laulellen. Niin kiltti mies.

Elämyskameli suosittelee
Oiva-raporttiriippuvuus

Oma nilkka

Viime viikolla oli töissä keskustelua siitä, kuinka kukin selviää päivystyksestä. Nuorin keskustelijoista oli vastikään täyttänyt 30 ja totesi, että kyllä sen huomaa, kun ei enää yksi päivä riitä selviämiseen. Muut nyökyttelivät. Mä tietysti pääsin rehvastelemaan sillä, että 10 vuotta sitten piti nukkua kahdesti kellon ympäri päivystyksen jälkeen, mutta nykyisin se on 2-3 tunnin päiväunet ja hyvät seuraavan yön unet ja done. Heti se pääsi aivosto näyttämään. Nukuin perjantaipäivystyksessä itse asiassa oikeinkin hyvin, kolmesta puoli kymmeneen. Iltapäivällä nukuin tunnin ja seuraavan yön unet jatkuivat iltapäivään. Viime yönä heräsin aamuyöstä, kun Handyman vei peiton ja potkaisi kipeästi sääreen enkä sittemmin enää nukkunut, mutta nyt taas väsyttää kuin Raisa-koiraa. Oikein jännittää, ehtiikö tästä väsymyksestä toipua ennen seuraavaa päivystysvuoroa ensi perjantaina.

Raisa tuli meille hoitoon! Raisa-koiran lauma lähti Kroatiaan eikä Raisa päässyt mukaan, joten se on meillä. Kummallinen koira - ei kuulemma vieraisilla oikein ikinä syö (syö sitten kotona) ja juokin lähinnä lätäköistä. Ja nyt on sitten luvattu poutaa, voi tätä murhetta. Raisa on varttuneempi rouvasdoggi, joka viettää aikansa nukkuen ja päämäärättömästi asunnossa haahuillen. Välillä se tulee hakemaan vähän rapsutuksia. Mä tietysti vähän pelkään sitä, mutta se on saanut multa jo pisteitä, koska ei haise kovinkaan pahalta.

Aina kun on vaalit, mä joudun vaalihurmokseen. Tänä vuonna eduskuntavaalit oli erityisen hyvät, koska niin ennakko- kuin lopullisetkin asetelmat olivat herkulliset ja hallitusneuvotteluistakin raportoitiin riittävästi. Ihan ei kesäkuun puolivälissä ehtinyt haikeus tulla, kun jo alkoi mahdollisuus seurata Kreikan menoa ympäri vuorokauden. Mä oon selannut yötä myöten kaikkia mahdollisia lehtiä niillä kielillä, joita mä osaan lukea. Kulutan kyltymättömästi lukuisia kolumneja, artikkeleita ja analyysejä, seuraan Tsipraksen Twitter-feediä ja perusihmisten blogeja. Kohta tää menee siihen, että alan haalia eurosta kertovia Kindle-kirjoja. Ollapa aikaa!

Elämyskameli suosittelee

Raisa-doggi

Pamu

Mä muutin Suomeen ja välittömästi unohdin pitäväni blogia. Viime viikonloppuna innokas lukija jo kohteliaasti kysyi, että joko pian saisi jotain päivitystä kun uutisia kaivataan. Ja sit mä unohdin taas. Nyt, kun ikkunan takana päivystävä käki herätti lauantaiaamuna työpäiväherätysaikaan, mä muistin.

Eli siis nyt mä oon virallisesti paluumuuttaja eli pamu. Kelakin on sanonut että ookoo sä saat asua täällä ja kuulua Suomen sosiaaliturvaan. Sosiaaliturvallinen olo. Olen ollut töissä kymmenen päivää ja se on ihan loistavaa. Tällä viikolla jo alkoi lausuminen luistaa, nyt muistan jo kaikki elimet, jotka vatsassa on ja hiljalleen alkaa palautua niiden eri tauditkin. Päivittäin mä vielä kyselen, että pitikös tässä taudissa luetella jotain erityistä (esim. munuaissyövässä pitää selvittää urologille, montako munuaisvaltimoa potilaalla on ja missä ne kulkevat, tavallisesti tällaista ei lausuntoihin luetella). Ultraäänianturikin on jo käväissyt kädessä ja jotain sillä on löytynytkin. Vatsataidot ovat vain uinumassa, eivät kokonaan kadonneet. Ja mikä parasta - työ on mielenkiintoista ja mielekästä, työkaverit huippuja ja ihan joka päivä olen päässyt syömään Raviolin hyvänmakuisen, monipuolisen ja terveellisen lounaan (tai no eilen oli Pedron makkarakastiketta ja se on vähän tylsän makuista, mutta salaatti oli hyvää)!

Pikkusisko ja Sveitsiläinen suklaaherkku ovat aloittaneet omakotitaloprojektin ja siihen liittyen heidän piti muuttaa väliaikaiskaksioon ykköskehän varteen. Musta ei ole hyötyä edes omassa muutossani, joten en lähtenyt olematonta apuani tarjoamaan vaan menin Pumpumkatin kanssa Stadikalle. Pumppis sairastui helatorstain aikaan aivokalvontulehdukseen ja on vielä toipilasvaiheessa, vaikkei itse sitä haluaisikaan uskoa, joten kevyt vesijuoksu on hyvää kuntoutusta ennen kaikkea henkisesti. Sitä kun jaksaa ihan samalla intensiteetillä kuin aiemmin toisin kuin leuanvetoa tai askelkyykkyjä. Mun Stadikka-kautta värittää tänä vuonna draamaattinen muutos: perinteinen 90-luvulla hankittu punainen ulkouintilierihattu on muuttokuormassa, joten polskin nyt uudessa mustassa merkkituotelippalakissa. Älkää kuitenkaan peljätkö lähestyä altaassa, ystävät - minä se olen.

Unelmakämppään etsitään uusia vuokralaisia, koska entiset irtisanoivat sopimuksensa ja me päädytäänkin muuttamaan syksyllä vuokralle. Tänään on näyttö. Sitä ennen pitää pukeutua, joten morjens. Yritän muistaa päivittää seuraavan kerran nopeammin.

Elämyskameli suosittelee

uudella hatulla hulluttelu

Viimeinen

Viimeinen saksalainen työvuoro on käynnissä. 54 minuuttia takana, 23 h 6 min edessä. Jos Suomessa Lääkäriliitto on vahva ja taitava, on Saksassa selvästikin hoitoalan liitto junaillut asiansa lääkäreitä paremmin: mun lauantaipäivystys on 24 h yhdeksästä yhdeksään, kun mun hoitajakaverin vuoro on kymmenestä puoli kahdeksaan. Siinä ei oo mitään järkeä, mutta niin se ny on.

Pakkaaminen on sujunut hyvin aikataulun mukaan. Tänään Handyman pakkaa viimeiset bastardot laatikoihin, poistaa lamput katosta ja muovittaa pöydän ja sohvan. Handyman on jo koulutuksensakin puolesta pakkaamisen ammattilainen, joten kaikki mahdollinen, mikä ei mahdu muuttolaatikkoon (esim. Lundia-osat, TV-taso, harjanvarret ja parvekemööpelit) on muovitettu kiristysmuovilla sopivan kokoisiksi paketeiksi ja varjeltu pahvisilla kulmasuojilla, jotta käsittelyssä ja kuljetuksessa ei tule ikäviä kuhmuja. Lisäksi muuttolaatikot on merkitty kirjain- ja numerotunnistein (K eli kiireellinen tai L eli langsam sekä juokseva numerointi) ja sisältö on kirjattu Google Docsiin. Patjalle on hankittu erityinen patjansuojauspussi. Mä luulen ettei edes Aune ja Kalevi Niemellä ollut näin taitavia järjestelyjä, kun he vuonna 1984 muuttivat Vantaan Hiekkaharjussa sijaitsevaan uuteen omakotitaloon, johon oli varta vasten rakennettu iso 40 neliön autotalli ja varastotilat muuttoliiketoimintaa varten.

Tuntuu ihan absurdilta, että ylihuomenna tähän aikaan mä oon jo käynyt Meilahden Raviolissa lounaalla (oon tässä kirjoituksen lomassa tehnyt vähän töitäkin ja nyt kello ei ole enää 9:54 vaan 10:54) ja todennäköisesti istun työpaikan kahvihuoneessa mukavalla sohvalla teekuppi kädessä. Tänne muutettaessa mulla oli kuitenkin kolme viikkoa lomaa, jolloin työasiat oli jääneet vähän taka-alalle koko muuttoruljanssin takia, mutta nyt kun Handyman hoitaa muuton ihan kokonaan itse, mä aloitan töissä heti maanantaiaamuna. Lennän Suomeen siis huomenna sunnuntaina illalla, olen aikataulun mukaisesti perillä klo 00:20 ja menen 7:30 töihin. Toisaalta eka päivä menee kuitenkin harakoille, kun ei oo tunnuksia tms, samalla voi olla väsynyt.

Mä oon tässä tällä viikolla hieman yrittänyt uppoutua taas vatsa-asioihin täältä neuroradiologian uumenista ja kivasti näyttää palautuvan. Edelleen muistan, missä mikäkin elin vatsassa on ja mihin suuntaan paksusuoli kiertää. Suurimmat ongelmat tulevat varmaankin tietotekniikasta - paitsi että täällä on eri ohjelmat, on koko ohjelman käyttö ihan nurinkurista. Kuvia katsellaan aina kahdelta monitorilta ja niiden lisäksi on kolmas apumonitori vasemmalla. Kahdesta päämonitorista Suomessa katsotaan uutta, lausuttavaa kuvaa vasemmalta ja vertailukuvaa oikealta, mutta täällä päinvastoin. Alkuun mun oli ihan mahdotonta tajuta sitä, mutta nyt kun olen oppinut, niin meneekö taas pari kuukautta, että totun tekemään asiat oikein päin? Ja tätä ei auta se, että mun on vaikeaa muutenkin osata oikeaa ja vasenta puhumattakaan siitä, että radiologiassa oikea ja vasen ovat eri päin kuin maailmassa.

Nonni katos ku tekee bloggaamisen välillä töitä, niin aika kuluu! Nyt kello on jo 14:02, hupsista vaan ja viisi tuntia jo päivystetty. Ihan sellainen fiilis, että kohta tää vuoro onkin jo loppu, vaikka noin matemaattisesti pohdittuna on vielä 19 tuntia jäljellä. Jos on saman verran hurlumheitä kuin parin viime tunnin aikana, menee 19 tuntia yhdessä hujauksessa!

Elämyskameli suosittelee
puuduttava kellonaikojen raportointi

Helluntai

Saksassa helluntai on kova juttu. Sunnuntain lisäksi myös maanantai on pyhäpäivä ja helluntaista alkaa koululaisten kahden viikon helluntailoma. Kun ihmettelin tätä, kuulin että helluntai on protestanttien suurin kirkkopyhä. Aha. Mä muistan helluntaista vain sen, että sitä vietetään siksi, että pyhä henki laskeutui jonkun päähän jossain vuorella pulun muodossa. On siinä tietty jo ihan tarpeeksi. Saksassa (ainakin täällä etelässä) myös ensi viikon torstai (siis tänä vuonna 4.6.) on vapaapäivä, joka on erityisesti katolisille tärkeä kirkkopyhä. Mun piti ihan googlata että mistä on kyse ja silloin juhlivat Jeesuksen ruumista. Mä juhlin kuitenkin mieluummin 4. kesäkuuta mun vanhempien 38-vuotishääpäivää, tutun mahdottoman aurinkoisen tytön kaksivuotispäivää ja vaikka Puolustusvoimain lippujuhlaa kuin jonkun ruumista. Mut mä oonkin silloin jo Suomessa. Pääsee töihin eikä siellä tartte miettiä kenenkään ruumista (joojoo mä oon lääkäri, mutta en silti mieti kenenkään ruumista).

Mä oon kyllä nytkin töissä. Päivystys näet. Saa saksalaiset ottaa helluntaistaan kaiken irti. Tää on mun toinen ja toiseksi viimeinen saksalainen päivystys (viime perjantain päivystys meni ohi kun viirus oli sairastuttanut mun äänihuulet ja työkaverin sanoin radiologi tarvitsee työssään silmät, äänen ja yhden käden - kaikki muu on ylimääräistä). Tää viikonloppupäivystys vasta onkin vinkeää! Tänään on kuulemma harvinaisen rauhallista, mutta silti - kun tarvitaan magneettitutkimusta, ei mun kanssa oleva röntgenhoitaja voi tehdä sitä vaan mun pitää soitella kotona vapaalla oleville hoitajille ja kysellä, että josko joku ehtisi kuvaamaan tän tutkimuksen, jonka vois hyvin tehdä huomenna, jos tämän (aikuisen) potilaan isä ei olisi lääkäri.

Me käytiin siis pikavisiitillä Suomessa viikko sitten. Handyman luopui roolistaan taloyhtiön hallituksessa ja mä näin kavereita. Mä kävin myös kahdessa työhaastattelussa. Tai no ei niitä voi ehkä kutsua työhaastatteluiksi, koska oikeassa työhaastattelussa on kai mahdollista myös olla saamatta työpaikkaa. Päätyöpaikassa multa kysyttiin lähinnä, että koska mä haluan pitää lomaa (elokuussa pari viikkoa, lokakuussa pari viikkoa) ja sivutyöpaikassa, että osaanko mä mammografiaa (en). Sovin päätyöpomon kanssa, että perehdyn uroradiologiaan. Mä oon siitä ihan innoissani! Pääsen tekemään pyelostomioita ja oppimaan eturauhasmagneetteja. On siinä näiden lisäksi tietty paljon muutakin, mutta ennen kaikkea kyseessä on optimaalinen sekoitus toimenpidepuuhastelua ja päätetyötä. Ja siihen saa mukaan myös muita vatsa-asioita, jotka mua myös kovasti kiinnostaa. Mikä parasta, mun työssä on huippuluokan pomo ja ihan ässät työkaverit. Ja erotuksena Saksaan joka päivä saa käydä työajalla syömässä!

Elämyskameli suosittelee
ihan vaan yksipäiväinen helluntai, jolloin vielä kaupat on saaneet poikkeusluvan pysyä auki, että pyhän hengen pulusta huolimatta saa ostaa jokapäiväistä quinoaa

Oman elämäni Päivi Räsänen

Kun joku (joskus Päivi Räsänen, yleensä joku muu) on antanut kohua herättäneen lausunnon, kuuluu asiaan pari päivää myöhemmin uutisoida, kuinka kyseinen ihminen on saanut lausunnostaan paljon palautetta, josta valtaosa myönteistä. Tää hämmästyttää mua aina kovati. Nää kommentoineet ihmiset on niitä, jotka osaa heti ottaa piknikviltin esille, kun on lämmin päivä. Mun (niin proverbiaalinen kuin konkreettinenkin) piknikviltti on yleensä hukassa. Paitsi että nyt mä oon palannut julkisuuteen kertomaan, että oon saanut huikeasti positiivista palautetta kerrottuani, että me palataan Suomeen. Siitä tuli tosi hyvä mieli, kiitos kaikille!

Eilinen päivystys oli ikävämpi kuin olin etukäteen arvannutkaan. Päivystysvapaa oli kyllä just niin kivaa kuin muistelinkin. En haluaisi leuhkia (tai no haluan), mutta täällä on nyt joku helleaalto ja niinpä päivystysvapaalla on ollut 30 astetta lämmintä. Tietty tähän pitää jonkun todeta, että sehän on kamalan tukalaa, mutta, noh, on voinut olla sortseilla ulkona. Kyllä silläkin joku arvo on.

Kevät/alkukesä on mun suosikkivuodenaika. On niin vihreää ja montaa eri vihreää! Mä jotenkin aina unohdan sen ja päädyn tohkeisiin. Lintujen liverrys, valo ja vihreä saa mut erityisen hyvälle tuulelle, kuten varmaan monet muutkin. Auringonpaistettakaan mä en oikeastaan tarvitse, sateellakin on kesällä valoisaa. Mä oon mielestäni ja varmaan objektiivisestikin muutenkin aika optimistinen ja hyväntuulinen ihminen, kesällä tää vielä korostuu. Tänkin mä unohdan talvisin, mutta on toisaalta kiva aina huomata hyvä mieli alkukesästä ja ilahtua.

Elämyskameli suosittelee

alkukesä

Yöllä

Mulla on tänään eka päivystys. Eka oli ihan tavallinen iltavuoro puoli kymmeneen saakka ja nyt mä sitten ihan vain jäin tänne töihin odottamaan, että mun hakulaite (sellainen 80-luvun piippaava kapine, jollainen oli käytössä Malmin sairaalassa 2004, mutta ei enää 2005) soi. Se on jo kaksi kertaa soinut ja molemmilla kerroilla kyse on ollut ulkopuolisen sairaalan konsultaatioista. Niiden suhteen tilanne on samanlainen kuin Suomessakin, niissä ei oo ikinä mitään akuuttia. Sinänsä rauhallista siis.

Täällä päivystäminen on todella paljon pelottavampaa kuin Suomessa. Kun mä aloitin Suomessa päivystämisen, mua jännitti hirveästi se, että osaanko mä radiologiaa tarpeeksi hyvin. Nyt mä en osaa enää stressata siitä, kun ei tässä ny voi mitenkään ihan katastrofaalisesti kuvien suhteen epäonnistua. Sen sijaan pelottaa huikeesti se, että täällä mun pitää osata tehdä kaikki ne jutut, mitä röntgenhoitajat normaalisti tekee. Täällä on mun lisäksi yksi röntgenhoitaja, mutta se meni nukkumaan puoli kymmeneltä ja mä saan soittaa sille vain, jos tänne paikan päälle tulee potilas ja silloinkin mieluusti vain, jos sille pitää antaa varjoainetta (aivoinfarktiepäily). Mulle soitellaan siis ympäröivistä sairaaloista ja mun pitää osata se potilasinfrastruktuuri (=potilaan luominen järjestelmään ja kuvien kirjaaminen), jonka aina muuten tekee röntgenhoitaja. Suomessa mä en oo tehnyt niitä hommia ikinä enkä täälläkään klo 7:30-21:30 välisenä aikana. Täällä vallitsee sellainen omituinen käsitys, että röntgenlääkärin pitää osata tehdä kaikki mitä röntgenhoitajakin osaa. Toisin sanoen röntgenhoitajan ammattitaitoa ei pidetä juuri minkään arvoisena. Ottaen huomioon, että kyseessä on kolmen (Saksa) / 3,5 (Suomi) vuoden koulutus, on mun mielestä aika törkeetä todeta, että mä pystyn täysin erilaisella koulutuksella ihan samaan. Mun nyt ei sentään tarvitse osata mitään rannekuvaa ottaa (yleisradiologien pitää), mutta teoriassa voisin joutua magneettilaitetta käyttämään ilman minkäänlaista aiempaa kokemusta. Tai no oon mä Suomessa nuokkunut monta kertaa mri-laitteen vieressä tuijottaen lasittunein silmin sydänkäyrää. Mut en mä oikeasti silti saisi potilaasta irti yhtään ainoaa magneettikuvaa.

Samalla kun tää on mun ensimmäinen Saksan päivystys, on se myös mun neljänneksi viimeinen Saksan päivystys. Mä oon päättänyt muuttaa takaisin Suomeen työtyytymättömyyden vuoksi. Munaus on täysin ja yksinomaan mun, Handyman ois jäänyt ihan mielellään tänne. Handyman tulee kyllä siis mukaan eikä meillä oo mitenkään bänks menny. Ja siis älkää toki ymmärtäkö väärin - mä oon myös tosi pahoillani, että mun suosikkimaa ja upea Tübingen pitää jättää taakse, mutta tää työ ei nyt vaan skulaa. Totta kai ennen kaikkea taloudellisista syistä ketuttaa luikkia häntä koipien välissä takaisin Helsinkiin (tai totta puhuen kesäksi vieläpä Vantaalle), mutta toisaalta jos en ois lähtenyt tänne alkuunkaan, harmittaisi vielä enemmän. Ja helpottaa se, että mulla ei oo kuitenkaan minkäänlaisia työllistymisvaikeuksia Suomessakaan (lähetin entiselle pomolle sähköpostia ja hänen ainoa kommenttinsa oli, että millä lennolla mä oon tulossa takaisin). Aika nopeasti tässä nyt lähdetään, tavoitteena olisi aloittaa työ Meilahdessa kesäkuun ekalla viikolla. Mut siihen mennessä pitää siis tehdä vielä neljä saksalaista päivystystä. Onneksi ekaa on takana jo 1,5 tuntia ja edessä enää 8,5 tuntia.

Tosiaan Handymania kuritetaan. Eka se viedään ihanasta Saksasta Suomeen ja sit vielä asutetaan anoppilaan kesäksi. Kaiken kukkuraksi päätettiin (tässä päätöksessä oli Handymankin vähän mukana) vielä mennä juhannukseksi maalle. Siis vielä enemmän maalle kuin Vantaalle, nimittäin mun mökille Etelä-Savoon. Mä kun en ole mökkiäni vielä nähnyt, niin pitää kuulemma mennä (sanovat siis vanhemmat, ei Handyman). Mä en yleensä ole sitten vuoden 2001 maaseutujuhannuksia harrastanut, mutta kyllähän nyt viitisentoista vuoden välein pitää kokeilla kaikkia erikoisuuksia niinku esim. jääkiekon maailmanmestaruuden voittamista. Niinpä mä annan Handymanin pakata mut juhannusaattoaamuna nukkuvana (vaikka Saksan päivystykset jää taakse, vain nynny jättää päivystämättä juhannustorstaina!) autoon ja sit mennään Keski-Suomen ja Etelä-Savon rajalle. Ja siellä sit vietetään juhannusta mun vanhempien kanssa, koska niistä ei nyt vaan saa tarpeekseen sillä, että asuu niiden kanssa. Loppujuhannuksesta saattaa Pikkusiskokin tulla paikalle Sveitsiläisen suklaaherkun kanssa. Ja siellä on järvi, jossa voisi vesijuosta, jos ei oltaisi Suomessa juhannuksena. Ja on siellä vesivessa ja suihkukin, ettei tarvii ihan eläimenä elellä. Sitä paitsi heti juhannuksen jälkeen jo maanantaina pääsee takas töihin.

Elämyskameli suosittelee
unelmien toteuttaminen, vaikkei ne ny aina ihan sit putkeen meniskään

Maaginen vappuyö

Tällä hetkellä Suomessa ilakoidaan. Tai kohta ehkä jo nukutaan ilakoinnin päätteeksi. Kello on Saksassa 1.36, eletään vapunpäivää ja mä käyn pian nukkumaan. Mulla oli tänään (eilen) iltavuoro, joka teoriassa päättyy klo 21.30, mutta käytännössä tällä kertaa meni melkein yhteentoista. Handyman hakee mut yleensä töistä iltavuoron jälkeen, mutta tänään mun piti tulla bussilla, kun HM on 40-vuotisjuhlissa 80 km:n päässä. Olin kotona vasta puoli kahdentoista aikaan. Ihan heti ei kiireisen työvuoron jälkeen voi kuitenkaan nukkua, joten katselin muutaman Housen. Kun nyt Googlen vakoiluapista näen, että HM on edelleen juhlissa eikä vielä matkalla, mun täytyy ehkä mennä nukkumaan.

Saksalainen Vappu kiinnostaa. Selvästi jotain oli yöllä tapahtumassa, kun normaalisti unelias bussivuoro oli melkein täynnä. Keskustassa ei kuitenkaan ollut minkäänlaista karnevaalitunnelmaa, toki enemmän ihmisiä kuin luulisi siihen aikaan päivästä. Töihin ei tullut yhtään kohellusvammaa. Työkaverin mukaan sählinki alkaa vasta huomenna. Melkein pelottaa. Onneksi flunssainen Långstrump tulee pitämään meistä huolta.

Viime viikonloppuna ulkoilutettiin Pumpumkattia mm. Baden-Badenissa. Baadattiin ja katseltiin komeita maisemia vuorelta. Mua viehättivät erityisesti riippuliitäjät, jotka sopivien tuuliolojen vallitessa hyppäsivär vuorenrinteeltä liitämään. Se oli hienoa! Ajettiin sieltä takaisin pikkuteitä pitkin ja löydettiin ehkä vielä kauniimmat vuoristomaisemat. Saksa on kyllä kaunis. Enkä säteilysuojelun ammattihenkilönä yhtään edes pelännyt, vaikka vietettiin koko päivä Schwarzwaldissa, Saksan Kymenlaaksossa (maaperässä paljon uraania, joten ilmassa paljon radonia uraanin hajoamistuotteena). Toisaalta - nyt kun se huisin todennäköinen rintasyöpä tai muu syöpä tulee (toivottavasti vasta) monien vuosien päästä, voin syyttää Schwarzwaldia. Ja oon mä Kotkassakin käynyt ja Haminassa. Uraanisyöpä.

Nyt se on jo 1.46. Kyä mää ny meen nukkumaan. Hauskaa toukokuuta!

Elämyskameli suosittelee

kauniit maisemat

Saksalainen syntymäpäivä

Mulla oli eilen syntymäpäivä! Vuoden paras päivä. Meillä on töissä seinällä synttärikalenteri, jossa lukee kaikkien syntymäpäivät, joten kaikki tiesivät, että mulla oli tällainen erityispäivä. Se tuntuikin olevan iso juttu saksalaisille. Siis don't get me wrong - mä oon itekin aina ihan tohkeissani syntymäpäivästäni ja olen tietysti innoissani, jos muutkin ovat, mutta ymmärrän, että aikuisempi tapa suhtautua syntymäpäivään olisi olla välittämättä siitä suuremmin. Pois se saksalaisista. Ne tuli kaikki onnittelemaan mua. Rohkeimmat halasivat. Muut kätteli. Kättely on ilmeisestikin erityisen saksalainen onnittelutapa. Aluksi luulin, että se oli vain joku kömpelö tervehdysyritys, mutta kun todellakin kaikki kättelivät sanoessaan "Alles Gute zum Geburtstag!", tajusin että se kuuluu oikeesti siihen onnitteluun. Ehkä se onnentoivotus jotenkin välittyy käden kautta?

Mä sain Handymanilta syntymäpäivälahjankin. Mä tykkään kolikoista ja olen kerännyt niitä (lähinnä kaksieurosia) pieneen kukkaroon. Handyman suhtautuu tähän keräilyyn jotenkin hellyyntyneenä, mutta on huolissaan mun kokoelman kunnosta pienessä kukkarossa, joten se antoi mulle pari kansiota, johon mä voin kerätä kaksieurosia. Sääli vaan, että mun kokoelma on vielä varsin pieni ja ennen kaikkea mä oon keskittynyt keräämään niitä ihan peruskaksieurosia (mun tavoite oli saada jokaisesta euromaasta se peruskaksieuronen) eikä niissä kansioissa ole paikkoja niille tylsille valuuttakaksieurosille. Onhan mulla toki hienoja erityiskolikoitakin (esim. Tove Jansson -juhlaraha), mutta mun kokoelman painopiste on selvästi ihan tavalliset ihmisten kolikot. Mä oon kehno numismaatikko.

Viime perjantaina mulla oli iltavuoro ja se oli ihan kammottava päivä. CT:llä kuvattiin perjantaina yhtä monta kuin kahtena peruspäivänä yhteensä. Se oli niin hullua, että Meilahden hirveimmät päivystykset jäivät taakse. 85 %:lla oli joku verisuoniongelma, mikä tarkoittaa tavallisen pään TT-kuvan lisäksi TT-angiografiaa, joka kolminkertaistaa työmäärän tavalliseen TT-tutkimukseen nähden. Päivystävät neurologit olivat jotenkin hädissään ja kädettömiä. Puhelin soi koko ajan ja siellä ne hädissään olevat kädettömät kyselivät vastauksia potilaista, jotka makasivat vielä kuvauslaitteessa samalla kun jonossa niitä ennen oli 18 potilasta. Mä pääsin lähtemään töistä vasta 22:45, kun vuoro loppui 21:30. Huh. Vähän huolettaa mennä tänään iltavuoroon.

Elämyskameli suosittelee

syntymäpäiväkättely: tänään kättelen 31 vuotta täyttävää Lankomiestä ja pyöreitä täyttävää koodinimi Minttu-rakasta (Rampoliinin vaimoke), mahtavaa synttärikarnevaalia molemmille!

Laiska bloggari

Onpa laiskaa, kun ei edes viikonloppuna saa kirjoitettua! Täytyy siis kirjoittaa töissä. Mulla on aamuvuoro ja tyypillisesti varhaisaamut on aika hiljaisia. Joskus kahdeksan jälkeen alkaa tulla teho-osastopotilaita kontrolleihin ja sitten 11:n jälkeen onkin täysi hulina, mutta ainakaan ekan puolituntisen (7:30-8:00) aikana ei yleensä tuu ketään. Paitsi että tänään tuli traumahälytyspotilas, mutta sekin on jo lausuttu (ei traumajälkiä). Ehtii siis kirjoittaa blogia.

Mulla oli lauantaina toivottavasti viimeinen tentti vähään aikaan. Lääkärinoikeudet saadakseen ulkomaalaisen pitää suorittaa yleisen kielikokeen lisäksi myös lääketieteellinen kielikoe ja mä sain yleisen turoilun ja huonon tuurin vuoksi ajan kokeeseen vasta nyt. Mähän sain oikeudet lähinnä mankumalla - pomo soitti byrokraatille ja sanoi, että jo nyt on kumma että tää ei saa tulla töihin, vaikka osaa kieltä ja on tehnyt kaiken mitä te ootte halunneet. Se byrokraatti kuitenkin halusi, että mä teen vielä kuitenkin joka tapauksessa sen virallisen kokeenkin, joten nyt mä sit kävin. Jälkeenpäin todeten siinä on varsin noloja virheitä, mutta mä osaan kieltä ja nolouksienkin kanssa läpi pitäisi päästä. Jossain vaiheessa pitää alkaa uskoa, että omat taidot riittää niihin kokeisiin, mitä eteen tulee, kunhan välttelee jotain ala-asteen maantiedon kokeita tai ranskankielisiä matikankokeita. Helkkari sentään, mä oon kohta melkein 40 v. Itseluottamusta pitäisi tässä vaiheessa jo jonkin verran olla.

Koe järjestettiin Freiburgissa, joka on 200 000 asukkaan kaupunki noin 200 km tästä lounaaseen. Muistan käyneeni Freiburgissa vuonna 1998, kun olin jonkinlainen au pair pienessä kaupungissa sen lähellä. Silloin olin niin ihastunut Freiburgiin, että päätin mennä sinne opiskelemaan. En sitten mennyt, kun heti kirjoitusten jälkeen en uskaltanut ja sitten olinkin jo pihkassa Handymaniin, joka oli Helsingissä. Mut Freiburg oli nytkin ihan valtavan kaunis. Josko sinne joskus menisi ilman kielikoetta. Se on niin lähellä Ranskaa, että joka paikassa näkyi ranskalaiskilpisiä autoja ja valtaosa kylteistä oli myös ranskaksi. Ja matkalla oli tosi hienoja siltoja! Sadan metrin korkeuserot ja huikeet näkymät.

Vaalit lähestyy. Viime viikolla tuli jo ilmoitus äänioikeudesta. Ehdokkaan etsiminen on taas hankalaa. Vaalikoneet haluaa mun äänestävän Kokoomusta, RKP:tä tai Piraattipuoluetta. Mä haluan äänestää Kokoomusta. Äänestäisin mielelläni vain puoluetta, mutta kun joku ehdokas pitää valita, valitsen todennäköisesti Juhana Vartiaisen. Mua miellyttää se, että esim. HS:n vaalikoneessa se ei ole vastannut moniin kohtiin "täysin eri" tai "täysin samaa mieltä". Tulee se fiilis, ettei se oo möyhöttäjä. Toisaalta pääosin se on mun kanssa samaa mieltä niistä asioista, jotka on mulle tärkeimpiä (paitsi siitä, että julkinen sektori on liian suuri, mutta siihenkin sillä on edes jokin perustelu). Mutta onko se demarien vakooja? Toisaalta - mitä se vakoilisi? Miksi mä suhtaudun tähän näin pohtivaisesti? Ei mun äänellä oo mitään väliä. Tarviiko oikeesti kaunista huhtikuista lauantaita tuhlata siihen, että ajaa Stuttgartin Ernst&Youngille äänestämään? Kehtaako olla äänestämättäkään?

Elämyskameli suosittelee
lisää potilaita CT:hen, ettei radiologin päätä ala särkeä!

Laillinen

Nyt mä oon ihan oikeasti lääkäri. Viikko sitten sain lääkärinoikeudet ja toissapäivänä työsopimuksenkin. Erikoislääkäri mä en ole vielä, koska maanantaina käydessäni viemässä erikoislääkäripaperit sain ensin kuulla, että Suomessa ei yksinkertaisesti voi erikoistua radiologiksi tai jos voikin, niin sitä ei voi Saksassa tunnustaa. "Mutta ootsä varma ettet sä oo kardiologi? Tai endokrinologi?" kyselivät lääkäriliiton virkamiehet selatessaan sohvatyynyn kokoista kirjaansa. Noin kymmenen minuutin selaamisen jälkeen kuitenkin löytyi, että kyllä se on sittenkin mahdollista, kunhan on sopivan viranomaisen antama paperi. Sopivien viranomaisten listalta löytyi "Helsingin yliopisto / Helsinki universitet, Turun yliopisto, Tampereen yliopisto, Itä-Suomen yliopisto, Oulun yliopisto". Valitettavasti mun todistuksessa ei lukenut näitä kaikkia vaan vain Helsingin yliopisto. Virkamies oli epäileväisen näköinen, kun yritin selittää, että kyseessä on eri yliopistot, koska on kuulemma epätodennäköistä, että koko maassa olisi vain viisi lääketieteellistä tiedekuntaa. Jo Baden-Württembergin osavaltiossa on viisi! Jep, mutta Suomessa on 5,4 miljoonaa ihmistä, Baden-Württembergissä 10,5 miljoonaa. Ach ja.

En saa myöskään vielä päivystää, koska sitä varten mun pitää käydä säteilysuojelukurssilla ja -tentissä. Tämäkin oli lääkäriliiton (eri) sihteerin keksimä sääntö. Saksalaisten röntgenlääkärien pitää tehdä 1+3+2+2 päivän pituiset fysiikka- ja sädeturvakoulutukset erikoistumisaikana ja sitten valmistumisen jälkeen yhden päivän kurssi viiden vuoden välein. Mä oon Suomessa toki suorittanut vaadittavat fysiikka- ja säteilysuojeluopinnot, mulla on niistä todistukset ja ohjelmat saksaksi käännettynä. Lisäksi käännätin viime syksynä käymäni sädeturvapäivien todistuksen ja ohjelman. Sain ohjeet tehdä näin, kun soitin pari viikkoa sitten sille lääkäriliiton sihteerille. Kun mä sitten käännöksineni menin sen pakeille, oli se jo etukäteen mun papereihin tarkemmin tutustumatta päättänyt, että mun pitää vielä tehdä se kolmen päivän peruskurssi ja tentti. Ei kuitenkaan onneksi enempää. No nyt mä sit meen pe-su 6.-8.3. klo 9-17 kuuntelemaan sädeturvaa saksaksi, huipennuksena tentti saksaksi. Enkä mä saa päivystää ennen kuin mä oon päässyt siitä läpi. Noloa. Mutta toisaalta - ei päivystyksiä ainakaan ennen vappua. En nyt ole kovinkaan surullinen, sillä ainakaan taloudellisesti ei päivystäminen täällä ole juurikaan kannattavaa. Ja kyllä mä ehdin vielä päivystää.

Ihan vielä mä en oo muutenkaan tuottava lääkäri, koska mulla ei oo tunnuksia mihinkään ohjelmiin paitsi sähköpostiin ja internetiin. Ihan joka jooseppi ei näet saksalaisessa sairaalassa saakaan käyttää internetiä! Lääkärit ok, osa hoitajista ja osa erityistyöntekijöistä (esim. psykologit ja erilaiset terapeutit) ok. Muut voivat surffata kotona. En ole nähnyt kenenkään pelaavan Candy Crush Sagaa. Suomessa joskus tuntui siltä, että vuorossa oli Tehyn työehtosopimuksen mukaan oltava CT-, MRI- ja angiohoitajien lisäksi CCS-hoitaja. Saksassa kun on ollut tosi rauhallista iltavuorossa, joku on lukenut paikallista lehteä netistä. Mutta siitäkin tulee huono omatunto ja pääuutisten jälkeen pitää esim järjestellä tipanlaittokoria.

Mä ostin liput Take Thatin keikalle Stuttgartiin 11. lokakuuta! Oli pakko. Ostin toiveikkaasti kaksi lippua, koska yhden ostaminen tuntuu niin säälittävältä. Haluaako joku tulla Take Thatin keikalle Stuttgartiin 11. lokakuuta?

Elämyskameli suosittelee

Take That Stuttgartissa 11. lokakuuta

Pienet erot

Mä oon asunut Saksassa nyt kuukauden. Vielä ei oo tullut ikävä Suomeen, mutta tässä on ollut niin paljon erilaista kiirettä, että en oo sellaisia ehtinyt pohtiakaan. Suomalaiset Saksassa -fb-ryhmän mukaan pahin ikävävaihe on puolen vuoden kohdalla. Sitä odotellessa. Tänne saa tulla mieluusti käymään, tervetuloa! Muutama viikonloppu on jo varattu - Lettipitko tulee Pikkukummitytön kanssa ensi kuussa, anoppi pääsiäisenä ja Långstrump vappuna. Sellainen kaino toive olisi, että josko vierailijat voisivat tuoda Vaasan Ruispaloja. Niitä nimittäin on ikävä. Mä toin niitä Kuopiosta, mutta nyt ne on jo loppu ja saksalainen leipä, vaikka onkin hyvää, ei oo Vaasan Ruispalat -hyvää.

Tuoreena mamuna mä oon herkimmässä vaiheessa huomaamaan Saksan ja Suomen suurimmat erot pienissä käytännön asioissa. Niinku esimerkiksi että täällä ei harrasteta astiankuivatuskaappeja. Mä oikeastaan tiesinkin, että se on syvästi suomalainen keksintö ja käytäntö, mutta ei sen puutetta ymmärrä ennen kuin sen kokee itse. Suurin kysymys on tietysti se, missä tiskiharjaa säilyttää, kun sitä ei voi laittaa siihen ritilään roikkumaan? Handyman ratkaisi pulman asentamalla meillä Suomessa vyösäilytyskäytössä olleen pienen ritiläkorin tiskialtaan yläpuolella olevan hyllyn alle - problem solved. Koriin voi myös laittaa keittiön liinat. Toinen eriskummallinen ero Suomeen on se, että valokatkaisijat toimivat väärin päin. Valot siis napsautetaan katkaisijan alareunasta päälle ja yläreunasta pois. Myös ovet avautuvat Suomeen nähden väärin päin eli sisäänpäin. Tämä on toisaalta ilmeisesti se yleismaailmallinen tapa, koska jo Ruotsissa on näin. Handymanin mukaan myös valokatkaisija on täällä oikeastaan oikein päin, koska myös Suomessa se joku nipukka sen katkaisijan alla toimii niin, että se päälle-asetus on alareunassa ja pois-asetus alareunassa (mä en ihan tajunnut). Eikä missään vessassa oo käsisuihkuja. Busseissa ei makseta kuljettajalle vaan automaattiin, jossa käy paikallinen pankkikortti (EC-kortti), kunhan siinä on ennakkolatausominaisuus (meillä ei oo) tai kolikoilla. Seteleillä ei voi maksaa. Jos siis haluaa maksaa bussissa, pitää aina olla kasa kolikoita mukana. Mulla on toki tarkoitus ostaa kuukausilippu, mutta siihen asti pitää olla kolikoita.

Bussisysteemi on muutoin ihastuttava. Eniten mua riemastuttaa siinä se, että esteettömyysperiaate toimii täällä iloisesti. Vai mitä mieltä olette siitä, että busseilla on numeroiden lisäksi kuvat, jotta myös lapset ja lukutaidottomat osaavat valita oikean bussin? Ihan meidän kodin viereen pääsee kalabussilla ja saksibussilla ja myös kisubussi tulee lähelle. Töihin mennessä pitää vaihtaa keskustassa esim. risti- tai elefanttibussiin. Pohjoiseen uimahalliin mennään jalkapallobussilla. Nerokasta! Kuukausilippu maksaa noin 40 e/kk, mutta sairaalan työntekijät saa työsuhde-etuna työmatkalipun (Jobticket) 201,40 eurolla vuodessa. Ihan älyttömän edullista!

Ai niin - mä oon tosiaan kohta sairaalan työntekijä. Byrokraatti antoi nimittäin periksi ja oikeudet saapuivat kirjattuna kirjeenä perjantaina! Menin tietysti heti sairaalan hallintoon ja siellä sihteeri oli vähintään yhtä iloinen kuin minä. Työsopimus allekirjoitetaan tiistaina tai keskiviikkona ja sen jälkeen mä voin saada palkkaa. Mä oon ollut töissä jo viikon, eli mun päiväohjelma ei käytännössä muutu, mutta sitten mä en oo enää laiton. Voin saada työsopimuksen myötä bussilipun ja palkan lisäksi myös avaimet, työvaatteet, työntekijäkortin ja tunnukset tietoteknisiin ohjelmiin. Sitten tulee melkein paikallinen olo. Se kyllä häviää nopeasti, kun pääsen itse sanelemaan, kun enhän mä osaa virallista kankeaa lausuntokieltä juuri ollenkaan. Muistan vielä, kuinka yläasteella ei lyhyessä saksassa opeteltu genetiiviä, koska "se on niin harvinainen sijamuoto". No ei oo virallisessa kielessä. Onneksi mä oon kuitenkin lukenut saksaa yläasteen jälkeenkin.

Handymankin alkaa tottua elämään Saksassa. Sillä aikaa kun mä oon töissä, se ulkoilee, puuhailee kotosalla ja hoitaa erilaisia käytännön asioita. Ensi viikolla meidän on tarkoitus mennä käymään työvoimatoimistossa kyselemässä, että löytyisikö kielitaidottomalle mamulle minkälaista työtä. Ehkä jossain vaiheessa jotain. Tai että olisiko valtiolla tarjota jotain kielikurssia. Pian (heti kun mä tiedän, että saan palkkaa) olisi tarkoitus ostaa auto, että Handyman pääsee liikkumaan pidemmällekin tarvittaessa. Nyt meillä on vielä muutaman päivän ajan se kauhea Astra, mutta sitten se pitää onneksi palauttaa. Tänään se saa viedä meidät vielä Baden Badeniin kylpylään. Astra on todellakin ärsyttävä auto - ei kiihdy, kun kiihdyttää, siinä on huono parkkitutka (paitsi että ei kerro, että mihin suuntaan on ahdasta, alkaa valoissa ihan paikallaan odotellessa yhtäkkiä piipata, että herranjestas tuossa edessä on auto), takapenkki on auton isosta koosta huolimatta todella ahdas ja se kuluttaa kamalasti bensaa. Plussapuolena on ratinlämmitys, muuta en keksi. Älä osta Astraa.

Elämyskameli suosittelee

kalabussi