Pyörällä päästään

Pumpumkatti kertoi aloittaneensa omaksi yllätyksekseen pyöräilykauden, joten kyllä myös mun pitää raportoida.

Menin ekaa kertaa töihin pyörällä tiistaina 29. maaliskuuta. Aamulla oli +2 astetta ja se oli niin kylmä, että kun olin töissä puoli kahdeksalta, niin keuhkoputkissa tuntui vielä kymmeneltä siltä, kuin joku olisi kaatanut sinne nestemäistä typpeä. Ihan kamala kipu. Tuolloin tein päätöksen, että menen pyörällä vain, kun lämpötila on vähintään +4 astetta. Tällä viikolla on ollut sopiva keli melkein joka päivä, mutta kun yhtenä päivänä piti mennä heti töiden jälkeen Itäkeskukseen ja toisena hammaslääkäriin, niin pääsin käytännössä vain kahtena päivänä pyörällä töihin. Nämä päivät sattuivat olemaan keskiviikko ja perjantai. Keskiviikkona mä olin ultraäänessä ja joka toinen potilas hehkutti sitä, kuinka mahtava sää on ja tää on kevään paras päivä ja harmi että te ootte täällä pimeessä. Tänään perjantaina hoitajat olivat auringosta innostuneina kirmailleet ulkona ja tulivat posket punaisina selittämään, että kesä on tullut. Molempina päivinä mä oon odottanut aivan tohkeissani, että työpäivä loppuisi ja mä pääsisin rullailemaan auringonkilossa Lauttasaareen. Ja molempina päivinä on satanut siinä vaiheessa, kun mä oikeesti sieltä töistä pääsin. Keskiviikkona satoi jopa niin paljon, että kotiin tullessani mä olin niin märkä, että läpimärkien vaatteiden riisumisen jälkeen mun piti kuivata ihoni pyyhkeellä. Onneksi pian sen jälkeen oli saunavuoro. Tänään sentään oli vain pientä ripsuttelua. Siinä ne kevään parhaat päivät sit. Mut en mä lannistu. Jos on aamulla vähintään +4 eikä hankalia menoja iltapäivällä, niin mä meen vaikka läpi lumikasan (tai no en mee läpi lumikasaa enkä välttämättä sit oikeesti ihan törkeellä vesisateella aamulla lähde, kun sit on kylmä koko työpäivän).

Pumpumkatti kertoi tarkasti, mitä sillä on päällä pyöräillessään. Se oli selvästi pohtinut asiaa. Mä oon pitänyt tavallista takkia ja perusverkkareita, koska en kehtaa pitää lenkkareita tavallisten housujen kanssa. Kaulaliinaa ja hanskoja olen tarvinnut nyt pyöräillessä ensimmäistä kertaa sitten tammikuun tulipalopakkasten. Sen verran pukeutumista kyllä pohdin, että ehkä jotkut kurikset ois tarpeen, joten tilasin sellaiset Amazonista. Valitettavasti mä en ollut tajunnut, että sadehousukategoriassa kaikki ei ookaan peruskuriksia vaan tuli fleecevuorilliset. Ne on vähän turhan jykevät, kun se kesä on tulossa. Ehkä mä vielä ennen syksyä löydän jotkut toiset. Tai no ehkä ei tartte, kyllä meillä pyyhkeitä piisaa, bring it on!

Mun fillari on ihan ässä. Sähköavusteisuus tekee pyöräilystä oikeasti hauskaa, kun voi jatkuvasti olla säätelemässä, paljonko jalat polkee. Handymanin mielestä avustusta pitäisi pitää aina täysillä, jotta pääsee mahdollisimman kovaa. Mulla on eri filosofia: pidän tasamaalla avustusta yleensä kolmosella-nelosella ja vasta aivan jyrkimmässä mäessä nostan sen ysiin. Näin menen melkein samaa vauhtia koko ajan. Mulla ei oo kiire, mutta kun yritän ilman avustusta pitää vauhdin tasaisena, niin eihän se onnistu ja sit mua harmittaa. Pääsee siis painelemaan nappuloita ja täten vaikuttaa sähkölaitteeseen! Mä tykkään. Lisäksi tänään Erkki Tuomioja juoksi vastaan ja ekana pyöräpäivänä näin Michael Monroen. Helmee.

Elämyskameli suosittelee
keväinen sade (ilman sitä ei saada ruohoa, lehtiä ja kukkia! Sade on kiva asia.)

Istuinalusta

Ekaa kertaa mulla käy niin, etten tiedä, olenko kirjoittanut tästä aiheesta jo. Yritin googlata enkä löytänyt, joten ehkä en ole. Noloa kuitenkin.

Mä kävin viime vuoden puolella Pumpumkatin kanssa Flamingon kylpylässä. En ole tainnut siitäkään kirjoittaa, vai? Mä oon ollut kelvoton kirjoittaja. No, kylpylä oli hieno nähdä, mutta ei sen laajemmin mun juttu. En taida enää mennä. Mua todella ilahdutti allas, jossa pinnan alla soi musiikki eli kelluessaan saattoi kuunnella musiikkia. Jos tarjolla olisi ollut muutakin kuin panhuiluversioita kasarihiteistä, voisin ehkä mennäkin uudelleen. Muuten altaat olivat pettymys. Itäkeskuksen ja Leppävaaran, jopa Tapiolan uimahallit ovat parempia lilluttelukylpemiseen ja tietty uimiseenkin. Saunoja oli joka lähtöön, esim. "kristallisauna", jossa istuttiin puutarhakalusteilla 50-asteisessa huoneessa, jossa oli Ikean kristallikruunu katossa. Perinteinen tervasauna oli tunnelmallinen ja pimeä ja siellä oli kiva tervan tuoksu. Se oli mun suosikki eikä vähiten sen vuoksi, että siellä löylyä heitettiin perinteiseen tapaan seinässä ollutta nappulaa painaen.

Flamingon pukuhuoneessa mun vierellä pukeutui äiti-ihminen ystävänsä ja kahden lapsensa kanssa. Lapset olivat alakouluikäisiä, osittain siis jo itsenäisiä. Kuitenkin tämä lapseton kaveri oli pukeutunut nopeammin (luonnollisesti), koska äiti oli etsinyt lastensa vaatteita, pyyhkeitä, kenkiä ja kaikkea muutakin tavaraa ennen kuin pääsi itse pukeutumaan. Niinpä hän ehdotti, että voisi auttaa. Voisi esimerkiksi laittaa Markon (nimi muutettu) märät tavarat kassiin. Jotenkin tässä touhussa Markon (nimi muutettu) istuinalustaa etsittiin. Paitsi että se ei ollut "istuinalusta", "-alunen", ei "pefletti" eikä edes Wikipedian mukaan alatyylinen "persletti" vaan "peflee". Mulla oli mennä paita jalkaan kun niin kovin pohdin, että miten tuo kirjoitetaan. Peflait? Pephlait? Seitsenvuotiaalla Markolla on peflee. Mä oon 36 eikä mulla oo ikinä ollu pefleetä. Handymanilla ehkä kohta on, jos löydän kaupasta tämmöisen.

Elämyskameli suosittelee

Istuinalusta

Juhannus

Mun aivoissa on kohta, jossa hyvin spesifit asiat menee sekaisin. Näitä asioita on oikea ja vasen (sekä oikeassa elämässä että radiologiassa, jossa ne on väärinpäin), nelonen ja seiska (ne numerot, ei Sanoma-konsernin TV-kanava ja joku jeesuskanava) sekä juhannus ja pääsiäinen. Mä en kerrassaan saa sanottua niitä oikein, vaikka juhlapyhien kanssa ihan oikeasti tiedän, kumpaa tarkoitan. Vasenta ja oikeaa en tiedä, kumpi tahansa on mulle ihan sama. Niissä kun hyvin harvoin on edes eroa.

Nyt on siis pääsiäinen, koska on kevät. Pääsiäinen, ei juhannus. Nailed it! Pääsiäisen kunniaksi käytiin tänään Turussa anoppia treffaamassa Handymanin, Lankomiehen sekä Insinöörikälyn kanssa. Etukäteen oli varattu pöytä Tintå-nimisestä ravintolasta. Olin saanut Pikkusiskolta etukäteissuosituksen, että varras on hyvää. Siellä oli kolme eri varrasannosta, joista mä valitsin härän, seurue maisteli myös lammasta ja lohta. Härkävarras oli suosituksen arvoinen. Herkullinen. Ravintolan nimi jäi kaihertamaan. Muistelin, että tin tai tinn olisi tina ruotsiksi ja ajattelin, että kyseessä on tinavarvas. Tina onkin harmiksi tenn, joten mulle jäi nyt epäselväksi, että tarkoittaako tintå jotain ja jos tarkoittaa, niin mitä. Ja jos ei, niin miksi ravintolalla on noin kumma nimi.

Mulla oli synttärit, jee! Olin varannut päivälle jos jotakin puuhaa (esim. hammaslääkärin ja jalkahoidon) ja ostin pitkään haaveilemani sähköavusteisen polkupyörän. Olen ajanut sitä ihan pikkuisen vasta (mä en pyöräile alle +5 asteen), mutta se pienikin matka oli riemastuttava. Kivalta vaikuttaa! Mikäli huomenna vaikuttaa lämpimältä, voisin pyörähtää vaikka Meilahteen. Pyörällä päästään!

Elämyskameli suosittelee
ravintola Tintå, Turku

Periaatteet hiiteen!

Mulla on yleisenä someperiaatteena olla positiivinen ja aurinkoinen. Yrmyillä ehtii oikeassakin elämässä, miksi jättäisi negatiivisuutta luettavaksi jälkipolville. Siitä tulee niin typerä fiilis, jos joskus jälkeenpäin tulee hyväntuulisena lukemaan turhanpäiväistä marinaa. Valitettavasti tää periaate on ylevämpi kuin mitä mä oon. Nyt on kielioppikismitys kasvanut niin suureksi, että en enää pysty pidättelemään. Jos olet hyvällä tuulella etkä viitsi lukea tyhjänpäiväistä marmatusta olla-verbin potentiaalista, siirry paremmalle nettisivulle.

Potentiaali on mun erityinen kieliopillinen lempilapsi. Mun mielestä on hurmaavaa, että suomessa voi osoittaa epävarmuutta suoraan verbillä eikä siis välttämättä tarvitse käyttää kyynärsauvana ehkä- tai mahdollisesti-sanoja, ellei halua. Potentiaali on vieläpä aika helppo muodostaa. Usein lisätään ne-tavu johonkin verbin sisään (laittanee) ja joskus tuplataan konsonantti (mennee). Ja sitten kuin pienenä lahjana on olla-verbin potentiaali valtava poikkeus (lienee). Kuinka täydellistä!

Juuri tämän täydellisyyden vuoksi mä tyrmistyn siitä, kuinka paljon potentiaalia käytetään väärin. Etenkin olla-verbin potentiaaliparkaa. Huolimattomassa puhekielessä se on vielä anteeksi annettavissa, mutta kirjoitettuna se särkee silmää. "Kyseessä lienee on erehdys", puolustauduttaneen. "Kamelilla lie on mennyt päivä huonosti", arvioinee joku. "Nyt sillä ainakin lienee särkee silmää!" Ilakoinevat ilkimykset. Nyyh.

Hieman samaa aihepiiriä sivuten luin tänään YLE:n nettisivuilta Kuningaskuluttajan sähköavusteiset polkupyörien käyttötestin arviointia ja lannistun. Toivoisin, että verovaroilla saisi parempaa kielenhuoltoa. "Moottori veti pyörää eteenpäin silloinkin, kun vain olevinaan pyöritti jalkoja polkimilla." Melkein meni fiilis koko sähköpolkupyöräskenestä. Lannistun niin, että rankaisen itseäni katsomalla TV:stä Katastrofikokki-nimistä älytöntä kilpailua. Kilpaillaan siitä, kuka on suurin tunari. Kyseessä ei ole YLE:n ohjelma, vaikka olevinaan-katastrofin jälkeen näin olisi voinut luullakin.

Nonni, ny loppu kitinä. Tarkka lukija höristikin jo viime kappaleessa silmiään - mitä se nyt sähköavusteisista polkupyöristä jorisee? Onko se muka jossain, ylipäänsä missään skenessä? Mulla on mahdoton sähköpolkupyörävillitys. Mä oon miettinyt sellaisen hankkimista jo ainakin 1,5 vuotta. Nyt asia on ajankohtaisempi kuin koskaan, koska nykyinen asunto sijaitsee melkein täydellisellä pyöräilyetäisyydellä työpaikalta. Mä en kuitenkaan viitsisi käydä suihkussa pyörämatkan jälkeen, joten sähköavustus olisi nerokas ratkaisu ongelmaan, jonka olen itselleni rakentanut. Mä oisin tänään ostanut pyörän, mutta satoi ja se laatikko on niin suuri, ettei takaluukku mahdu kiinni. Ja ei, sitä ei voi polkea kotiin, koska se on osina. IKEA-fillari. Vielä mä sen ostan, kunhan pakkaset väistyy. Olen sen jo valinnut. Vaikein valinta on kuitenkin vielä edessä. Millainen kypärä?

Elämyskameli suosittelee 

oikeaoppinen potentiaalin käyttö (tai kuka mä luulen olevani - kukin käyttää kieltä kuten se parhaiten sopii. Antakaa mennä! Muuttakaa potentiaalin käyttö radikaalisti erilaiseksi!)

Sekavessajono

Taas on saatu kohina aikaiseksi jonkun pahastuneen mielipidekirjoituksesta. Hän ei tykkää unisex-vessoista. Ookoo. Mä tykkään. Meillä oli jo lukiossa sekavessat ja tajusin tänään, että niin on töissäkin. Mä en ymmärrä, mitä kummaa niissä nyt on. Toisen sukupuolen pissa ei ole sen karmeampaa kuin omakaan pissa. Ei sinne koppiin tartte monen ihmisen kerrallaan ängetä genitaalejaan esittelemään. Mä luulen, että mielenkiinto vessojen sotkemiseen ei ole sukupuoliominaisuus vaan ihan yksilön typeryyttä. Mut mun mielipiteellä ei oo sen suuremmin väliä kuin sen HS:iin päätyneen toopenkaan mielipiteellä. Älkää hyvät ihmiset antako kummallekaan mitään arvoa. Muodostakaa oma mielipiteenne.

Mä ehdin jo luulla että nyt tulee kevät. Veneilijät suristelee rannassa, aurinko paistaa ja hetken jo pohdin, että vaihtaisin kevättakkiin. Nyt sitten tuleekin kuulemma uudestaan melkein kymmenen astetta pakkasta. Mulla on petetty olo. Maaliskuu on vuosi vuodelta vähemmän kevätkuukausi. Masentavaa. Toisaalta puolentoista kuukauden päästä on jo Stadikka-mahdollisuus! 1,5 kuukautta ei oo mitään. Uudestavuodesta on jo 2,5 kk eikä siitäkään oo kuin korkeintaan pari viikkoa. Kohta onkin jo joulu ja eläkejuhlat.

Mä tykkään mun työpaikkaruokalasta. Siellä on niin paljon vaihtoehtoja, että jopa minä kranttu löydän sieltä joka päivä jotain syötävää. Ruokalistasuunnittelijalla on enemmän kunnianhimoa kuin toteutusmahdollisuuksia, joten osa ruoista noudattaa melko kaavamaista ajattelua: italialainen kala = seitiä, tomaattia ja basilikaa / venäläinen kala = seitiä, smetanaa ja hapankaalia / kreikkalainen kala = seitiä, fetaa ja oliiveja. Joitain suoranaisia herkkujakin siellä on. Ruiskuorrutettu lohi on uunilohta, jonka päälle on ilmeisesti murustettu hapankorppua. Tosi hyvää. Niiden intialaiset ruoat on myös varsin hyviä. Mä en kuitenkaan juurikaan uskaltaudu syömään töissä virallisia jälkiruokia vaan otan yleensä vaihtoehtoisen omenan. Kaikesta kuviteltavissa olevasta voi tehdä kiisselin. Suklaa? Mikä ettei! Tai piimähyytelö - lautasta alle! Tänään tarjolla oli maapähkinäpannacottaa, joka oli tehty aidon italialaisen mamman reseptillä mm. pannacottajauheesta ja maapähkinävoista. Mä valitsin omenan. Melkein harmittaa. Työkaveri näet järkyttyneenä kertoi, että oli hänen elämänsä ensimmäinen kerta, kun jälkiruoka jäi syömättä. Toinen työkaveri kertoi, että pannacotta oli niin kovaa, ettei lusikka pystynyt. Yhdellä se maistui tahmeana suussa vielä tunti ruokailun jälkeen. Mä haluisin mennä nyt ostamaan pannacottajauhetta ja maapähkinävoita.

Elämyskameli suosittelee
kunnallisen liikelaitoksen eksoottiset herkut

Paco. Eiku pako.

Pakohuoneet on mun mielestä huipputason ajanvietettä. Mä oon yrittänyt paeta jo kolmasti: kerran Berliinissä ja kahdesti Helsingissä. Berliinissä ei onnistuttu pelastamaan ihmiskuntaa, Helsingissä kumpikin kerta oli menestys. Mä pakenin kaverin synttäreiden kunniaksi viimeksi eilen hippimuusikon treenikämpästä ja meidän tiimi voitti leikkimielisen kilpailun. Kahdeksan minuuttia jäi vielä aikaakin! Berliinin pakohuone oli siinä mielessä erilainen kuin Escape Room Helsingin kaksi testattua huonetta (Smuggler monk ja Happy hour), että siellä oli julmetusti roinaa, joista vain osa liittyi asiaan. Yksittäiset koodinpurut ja tehtävät olivat myös vaikeampia. Näissä Stadin hommissa on melkein jokaisella esineellä jokin funktio. Berliinissä hommaa vaikeutti myös se, että koska me puhuttiin suomea pohtiessamme niitä ongelmia, ei ohjaaja ymmärtänyt, miten olisi voinut meitä auttaa. Mut siis joka tapauksessa ihan mainio harraste tuommoinen pakeneminen. Kannatan.

Mä kävin pienen siskontytön kanssa vauvauinnissa, kun sen isä oli jossain matkoilla ja äiti sairaana. Meillä oli eri hauskaa! Tyttönen oli toista kertaa eläissään uimassa ja otti sen jo ihan huvin kannalta. Pääosin oli tyyni ja iloinen, välillä suorastaan hurmioitunut. Mä oon käynyt vauvauinnissa myös seitsemisen vuotta sitten ja edelleen se meininki on kummallista. Alkuun lauletaan joku laulu, johon ei saa sanoja ja jota ei ole kuullut ennen. Samalla pitää vatkata sitä annettua vauvaa ohjeistuksen mukaan. Alkulaulun jälkeen kaikki tekee omiaan, esim. syöttää sille vauvalle leluja ja kääntelee sitä vatsalta selälleen. Basically yrittää olla hukuttamatta. Välillä kersantinomainen ohjaaja tulee määräämään, että nyt sen vauvan pitää sukeltaa. Siellä on aika kova melu ja mun lähinnä rillinkannattimeksi sopivat korvat toimii melussa vielä huonommin kuin tavallisesti, joten ihan kaikkea ei sen ohjaajan kuiskailuista kuule. Multa oli ilmeisesti jäänyt kuulematta, että mun piti laittaa uitettavaksi annettu vauva kelluvan jumppamaton päälle (syy jäi epäselväksi, kaikkien tätä ei tarvinnut tehdä ja vauvaparka hytisi kylmästä, kun ei saanut olla lämpimässä vedessä) ja kun en ollut tätä sitten tehnyt, kun en ollut määräystä kuullut, tuli se ohjaaja parin minuutin päästä kaappaamaan lapsen siihen matolle ja määräsi mut sitä vahtimaan. "Älä anna sen pudota matolta!" No en anna. En ois antanut laittaakaan sille matolle, mut tää selvästi ilahduttaa sua. Sit sitä vauvaa sukellutettiin. Se ei ollut ongelma, koska kyseinen ihminen on varsin kylmähermoinen. Ei sitä saa tolaltaan edes painamalla sen päätä veden alle. Pitää sanoa mairealla äänellä "vauva sukeltaaaa!" ja sit vetää sitä metri veden alla. Vauva ja minä oltiin viilipyttyjä. Vauvan äiti altaan reunalla kauhuissaan. Lopuksi laulettiin laulu, jonka mä osasin ja sitten pitikin lähteä kiireen vilkkaa altaasta.

Elämyskameli suosittelee 

pakohuoneet ja dinkuille elämysmatka vauvauintiin

Leppävaaran uimahalli

Mä oon käynyt kymmenisen kertaa uudessa Leppävaaran uimahallissa, joten nyt on hyvä hetki esitellä se lukijakunnalle. Pääkaupunkiseudun kunnistahan Espoo on uimahallimielessä onnettomin. Uimahalleja ei ole juuri missään ja ne ovat olleet aika onnettomia. En ole käynyt Espoon keskuksen lähellä sijaitsevassa uudehkossa Keski-Espoon uimahallissa, mutta muut ovat tuttuja aiemmilta vuosilta. Tai Olarin hallissa mä en oo käynyt, mutta 15 metrin pituinen ja 1,5 metrin syvyinen allas ei toimi vesijuoksuun, joten ei kiinnostakaan. Espoonlahdessa mä en oo ollut vuosiin. Tapiola on ihan hyvä, mutta suihkut on sohlot.

Espoo on tehnyt nyt linjauksen, että uimahallikäynti maksaa vitosen ja jokaisessa uimahallissa on käytössä ranneke, jolla avataan portit ja joka toimii pukukaapin avaimena. Mulle tällainen rannekesysteemi on tuttu kylpylöistä ja myös aiemmin käyttämälläni kuntosalilla oli samankaltainen pukukaapin lukitussysteemi, joten en kokenut hankaluutta sen käytössä. Jos kokemusta laitteistosta ei ole, ei voi ranneketta osata käyttää, kun missään ei ole minkäänlaisia ohjeita. Melkein joka kerta olen nähnyt uimahallissa ventovieraan nakupellen opastavan toista käyttäjää kaapin käytössä. Kyllä sen kerrasta oppii ja voi oppiessaan tutustua alastomiin ihmisiin, mutta sellainen nilkka-avain toimii opettamattakin. Just sayin'.

Sekä Tapiolassa että etenkin Leppävaarassa on sellainen kummallinen arkkitehtoninen erikoisuus, että halliin tulevat ja sieltä lähtevät ihmiset joutuvat kulkemaan allastilassa talvivällyt päällä. Tämä on kerrassaan outoa. Leppävaarassa ei sentään ulko-ovi ole allastilassa kuten Tapiolassa, mutta ongelmana on kuitenkin se, että ulkovaatteissa tulee mahdottoman kuuma. Ei tuntuisi mahdottomalta eristää käytävä- ja allastiloja toisistaan. Ei se olekaan mahdotonta, sillä esim. Töölön, Mäkelänrinteen ja Kisahallin uimahalleissa se on onnistuttu tekemään. Yrjönkadulla ei, mutta se on rakennettu sata vuotta sitten. Kuvittelisi, että se olisi energiatehokastakin.

Leppävaara on hyvä halli. Siellä on tosi monta allasta: 25 metrin uima-allas, iso lastenallas, kaksi poreallasta, muutaman metrin pituinen kylmäallas, suuri terapia-allas sekä 25 metrin pituinen yhdistetty hyppy- ja vesijuoksuallas. Mä todella tykkään siitä, että vesijuoksijat ja uimarit on eri altaissa, koska siten uimarit eivät koe vesijuoksua uhkana (vrt. muutama vuosi sitten joku kirjoitti loukkaantuneen kolumnin, että kun nyt Uimastadionin altaasta neljännes on varattu vesijuoksijoille, niin pitäiskö paikan nimikin muuttaa Vesijuoksustadioniksi). Lisäksi vesijuostessa on kiva katsella hyppijöitä. Hyppypaikat on lisäksi todella fiksusti rakennettu niin, että ne eivät ole allekkain vaan vierekkäin, joten siinä voi monta ihmistä hypätä yhtä aikaa. Kymmenen metrin tornia siellä ei ole. Lisäksi mun vesijuoksuaikaan siellä on pari kertaa sattunut olemaan kuviouintiseuran harjoitukset ja sitäkin on kiva katsella. Kaiken kukkuraksi silloin, kun ei ole kuviouintia, siellä on radio päällä, joten ei ehdi puuduttaa. Leppävaarassa on myös maauimala, jonne pääsee toukokuun puolivälistä lähtien. 50 metrin ulkoallas niinku Stadikallakin! Makeeta.

Tyhmä ratkaisu on ollut valita poikkeuksellisen liukkaat lattialaatat allastiloihin. Ne ei oo ees kovinkaan kauniit, sellaiset latteat beiget 10 x 10 cm:n kokoiset laatat, joissa on vähän rypytystä, mutta ei selvästikään tarpeeksi. Pitää kävellä tosi varovasti. Toivottavasti ei käy rautavaaroja kellään.

Suihkuja on tosi monta, hyvä juttu. Valtaosassa pitää pärjätä ilman käsisuihkuja, mikä on jotenkin kummallista. Luulisi, että hintaero ei olisi niin merkittävä. Kaksi saunaa ja höyrysauna. Toinen perussaunoista on nimeltään "sauna" (bastu) ja toinen "löylysauna" (hetbastu). Kuitenkin molemmissa on löylykiulu ja pelkkä bastu on kuumempi kuin hetbastu. Höyrysauna on kiva, mutta jäähtyy ja höyry häviää todella nopeasti, kun ovi avataan. Pieni astmaatikon höyrypuhina lattianrajassa ei tunnu riittävän. Siellä tulee kylmä, jos useampi ihminen sattuu avaaamaan oven viiden minuutin sisään.

Tiivistelmä: hyvä halli, parasta on monet altaat ja etenkin erillinen vesijuoksuallas. Sijainti Lauttasaaresta nähden hankala, mutta ritarillinen Handyman on toiminut kuskina. Seuraa saa hyvin, siitä +. Yhtä hyvä kuin Mäkelänrinne, mutta jäänee Stadikkakaudella kakkoseksi, vaikka kyllähän se uusi maauimala on käytävä tsekkaamassa.

Ihmiskunnan vihollinen numero 1

Mä oon luonnollisesti ottanut influenssarokotuksen. En sanalla sanoen ymmärrä, miksi joku ei sitä ottaisi, mutta en aio nyt paneutua siihen. No, sain rokotteesta huolimatta influenssan. Korkea kuume kuin kolmivuotiaalla, vähäinen yskä, päänsärky ja yleisesti hakattu olo. Takareidet oli niin kipeät, ettei voinut polvia suoristaa. Koko ajan jaksoin kuitenkin onnitella itseäni siitä, että olin ottanut rokotteen, sillä vaikka se ei ihan aina taudilta suojaamaan, antaa se kuitenkin hyvän suojan vakavimpia tautimuotoja vastaan. En siis joutunut teholle vaan toivuin melko nopeasti. Aloitin jopa mikrobilääkityksen (Tamiflu), koska astmaatikolle influenssa ei ole välttämättä ihan välipala. Se on ihmelääke ja nyt olen ihan terve. Tai pieni yskä vielä luonnollisesti on, mutta muuta en odottaisikaan. On kiva olla taas terveenä!

Edellisessä postauksessa kerroin silmäongelmistani. Ne ovat edenneet siihen pisteeseen, että kävin silmälääkärillä ja sain silmälasireseptin. Etenkin oikeassa silmässä on probleemaa ja sen takia lasi on kohtuullisen vahva ensimmäiseksi linssiksi ja siihen tottuminen vie aikaa. Aamuisin näkö on itse asiassa niin tavallinen, että unohdan laittaa lasit päähäni melkein joka aamu. Tämän vuoksi säilytän niitä käsilaukussa. Viimeistään töissä jossain vaiheessa pengon käsilaukkuani, löydän ne etsiessäni jotain muuta ja laitan ne päähäni. Ja kun koko päivän ne on päässä, en illalla enää mitään niitä ilman näekään. Aivot on kumma elin.

Mä kävin perjantaina ekaa kertaa elämässäni elokuvissa Espoossa. Olin maanpaossa asunnostani Lankomiehen tykönä ja niinpä se herrasmiehenä vei mut katsomaan Star Warsia Selloon. Kumpikaan meistä ei ole erityinen StaWa-entusiasti, minkä ehkä voi arvata siitäkin, että me käytiin katsomassa se helmikuussa, mutta onhan se nyt tapaus. Eihän se mikään loistava elokuva ollut, mutta sellainen viihdyttävä amerikkaleffa. Ihan jees. Meidän takana istui läjä esiteinejä, noin 10-vuotiaita poikia. Ne ei osanneet käyttäytyä yhtään. Juttelivat ihan koko ajan meluisasti. Ei mitään kuiskailua. Melukohdissa huutoa. Mä totesin alkuvaiheessa olevani 35-vuotias täti-ihminen, joten käännyin ja suhisin pahaenteisesti, mutta eihän se kauaa tehonnut. Kyllä mä sen seuraavankin varmaan käyn katsomassa, mutta en ihan vielä mene ensi-iltalippujonoon.

Elämyskameli suosittelee

influenssarokotus

Lapsi ja vanhus

Mä oon viime aikoina ollut kirjoittamaton bloginpitäjä terveyshuolista johtuen. Heti joulun jälkeen sairastuin oikeinkin räväkkään sidekalvontulehdukseen. Oikea silmä punoitti kuin Hakaniemi, rähmi kuin Härski Hartikainen ja luomet olivat niin turvoksissa, että jos olisin töissä valoisassa huoneessa, olisin saattanut jäädä työkavereita suojellakseni kotiin. Toki näkö oli myös aika sumea. Samaan aikaan tuli myös aiemman flunssan jälkitautina poskiontelotulehdus, mutta se parani niistämällä ja niiskuttamalla aika nopeasti, ehkä viikossa. Ruma viruksen aiheuttama mätäsilmä oli mun vaivana reilusti kaksi viikkoa. Käytin siihen erilaisia antibioottitippoja lähinnä estääkseni samanaikaisen bakteeri-infektion. Koko ajan oireet olivat vain oikealla, vasen silmä on pysynyt terveenä ja oireettomana. 

Vaikka pahin punoitus, turvotus ja rähmiminen viime viikolla loppuivat, on kuitenkin edelleen oikean silmän näkö ollut huono. Kuin silmän edessä olisi harso. Kipua ei ole silmässä ollut missään vaiheessa ja oireet alkoivat tismalleen samalla hetkellä kuin sidekalvontulehduskin, joten en ole tosissani pohtinut "oikean" silmäsairauden mahdollisuutta. Olen kuitenkin pikku hiljaa alkanut tajuta, että vaikka onkin vaikeaa keksiä työtä, jossa silmistä ei olisi apua, on mun työ yksi niistä erittäin näköriippuvaisista. Kovinkaan kauaa ei kehtaa lausua kuvia vain yhdellä silmällä. Voi alkaa työnantajaakin jossain vaiheessa kismittää. Tänään mä jo aloin pohtia, että mitäs jos menisi silmälääkärille. Tiedän kyllä, mitä ne ensin käskee kokeilemaan (kostutustippoja), joten kävin ostamassa niitä ja ajattelin, että menen sitten viikon päästä, jos niistä ei ole apua. No kaksi kertaa Handyman on niitä mulle laittanut ja jo on maailma tarkempi. Kuinka noloa. Mulla on eläkeikäisten naisten riivaus, kuiva silmä. Mä en oo ikinä aiemmin laittanut kostutustippoja silmiini enkä kärsinyt minkäänlaisista silmävaivoista, joten tää ällistyttää. Nytkään ei kutise eikä kirvele ja todellakin vasen silmä on ihan tyyten oireeton, mutta oikealla on harso ja mä tarvitsen nyt todennäköisesti tiheää tippakylvetystä tähän riivattuun oikeaan silmään koko talven. Kuinka työlästä. Toisaalta - jos silmätipat estää mun työkyvyttömyyden, niin pieni on panostus. Ja ehkä se ei oo vanhuusperäinen vaiva, kun on vain toispuoleinen. Elän mielelläni sellaisessa harhakuvitelmassa, että se johtuisi rajun tulehduksen jälkitilasta.

Mä oon käynyt nyt 5,5 vuotta samassa kampaamossa Alppiharjussa. Se on ollut edullinen ja asiakkaana mä oon saanut keskittyä radioon, kun mulla ja kampaajalla ei oo ikinä ollut yhteistä kieltä. Ongelmana oli epätasainen laatu - kukaan kampaaja ei ollut siellä vakituisesti vaan tekivät ilmeisesti vaihtelevien päivien vuoroja. Joskus oli tosi hyviä kampaajia, mutta nyt kesän ja syksyn aikana mulla kävi jatkuvasti huono tuuri. Aina kun mä menin sinne, Ludmila oli vuorossa. Ludmilalla oli vahva saksikäsi, mutta myös liian vahva näkemys siitä, miten mun hiukset pitäisi leikata ja mä tulin sieltä ulos aina eriskummallisena. Ludmilan mielestä otsatukka pitää leikata vinoon ja korvat esiin niin, että niiden edessä on pitkä tupsu ja takana pidempää hiusta, mutta korvan päälle ei saa yksikään hius ylettyä. Ehkä Ludmila oli kuullut, että mulla on vähän huono kuulo. No mut nyt kun ei enää asuta Alppiharjussa, on hankalaa käydä siellä ihan erikseen vain huonon kampaajan takia. Niinpä mä googlasin uutta kotia läheisen kampaamon. Kävin siellä tänään. Miinusta: small talk (ei itse asiassa suuri miinus, sillä kampaaja oli tosi mukava, naureskeltiin yhdessä lauttasaarelaisten vesitornikauhistelulle). Plussaa: kampaaja osasi työnsä erinomaisesti - leikkaus on juuri sellainen kuin halusin ja hän vieläpä osasi neuvoa, miten mä saan mun lukumäärällisesti runsaan, mutta laadultaan liukkaan ja ohuen hiukseni tottelemaan itseäni. Toki tää maksoi kolme kertaa enemmän kuin Ludmila, mutta on mahdollista, että ne maksaa veroja ja työntekijätkin saa jotain palkkaa. Eli ehkä win-win. Lisäksi mulle tuli ihanan dekadentti olo kalliista hiustenleikkuusta.

Elämyskameli suosittelee 

hyvä kampaaja

Tekopyhä kyynikko muistelee

Nyt kuuluu paukkuja! Mä en oo ilotulitusihminen, mutta jaksan kyllä lapsen lailla innostua naurettavista ja yleisen käsityksen mukaan turhista pienistä räjähteistä, joita saa ammuskella uudenvuodenyönä. Semmoisista en suuremmin tykkää, joista kuuluu kova poksahdus ja jotka lentävät korkealle ja hienosti vaan semmoisista, joita myydään esim. nimellä "Junnujen säpinäsäkki", jollainen meillä on ollut räjäytyksessä jo ainakin kolmena uutenavuotena (siis se sama säkki, joka antaa ja antaa). Aiemmin mun suosikki on ollut tsutsuttava Navigation-majakka, mutta sen ongelmana on niin kirkas valo, että näkö lähtee. Melkein pitää mennä silmäklinikalle, kun hetkeen ei näe mitään tsutsutusta seurattuaan. Tänä vuonna kuitenkin ampiaiset ja etenkin pienet tupakka-askia hieman kookkaammat panssarivaunut veivät voiton. Ihan mielettömiä. Meille on muodostunut jonkinlaiseksi perinteeksi viettää uuttavuotta Katjnin ja Homiksen kanssa ja niin me tänäänkin tehtiin. Lähdettiin kuitenkin jo puoli yhdeksältä kotiin, koska paikallinen jälkikasvu oli väsynyttä ja molemmat rouvat sairauden kourissa. Mut oli kivaa! Panssarivaunulla eteenpäin!

Mä en oikeastaan pidä uudenvuoden perinteikkäistä tällainen-ol-tämä-vuosi-tervetuloa-seuraava-jollotuksista. Mä oon siis kyynikko. Koska olen tekopyhä kyynikko, aion nyt todeta, että vuosi 2015 oli monin tavoin kiva vuosi, mutta toivoakseni se oli viimeinen vuosi, jolloin mä asun ulkomailla. Paitsi että joku firma yrittääkin kalastella suomalaisia radiologeja Tanskaan töihin. Vaatimuksina on radiologin erikoislääkärin tutkinto ja sujuva ruotsin kielen taito. Check, check. Tarjoavat töitä Tanskasta, järjestävät asunnon ja kielikurssin, avustavat puolison työnsaannissa sekä huolehtivat matka- ja muuttokustannuksista. Melkein voisin mennä, jos ei olisi maailman paras työ nyt. On nimittäin aika selvää, että työ voi olla tuskallista, jos pitää noin uutterasti etsiä tekijöitä. Ainoa syy lähteä olisi sää. Ihan niin paljon ei kuitenkaan kiinnosta. Ja toinen syy olisi tietysti joulukalenteriaihe. Ehkä sekään ei riitä.

Mun mätä silmä vaivaa. Palataan asiaan ensi vuonna.

Joulukale 24: perinneruoat

Mä oon epäluuloinen ruokailija. En ylipäänsä syö sellaista, josta en etukäteen tiedä, miltä se maistuu. Paitsi joskus, jolloin yleensä ilahdun. En kuitenkaan pidä todennäköisenä, että pitäisin ruoasta, jota en ole maistanut. Tämä johtuu lukuisista pettymyksistä. Niin moni ruoka nyt vaan ei maistu mulle. Mä suhtaudun erityisellä varovaisuudella erilaisiin perinneruokiin. Ne kun on yleensä suosittuja lähinnä aiheuttamansa tunteen, ei makunsa takia. Tärkeimpänä poikkeuksena tähän on karjalanpiirakka, joka on ihan mieletön ruoka. Sen sijaan mua ei harmita, ettei perinteisiä saksalaisia herkkuja saa täällä.

Puhtain esimerkki paikallisesta erikoisesta ruoasta on Leberkäse, suomennettuna maksajuusto. Töissä oli sihteerin 50-vuotisjuhlat, jonne oli tilattu aimo klimppi maksajuustoa. Yritin piileskellä tietokoneella, mutta sieltä mut erikseen haettiin sinne ilonpitoon. Kystä oli kylliksi, kruununa Leberkäse. Yritin valita lautaselleni vähiten epäilyttäviä ruokia pöydästä, mutta sit ne huomas, että sitä maksamakkaran väristä hyytelöä ei ollut ollenkaan. Puoli seuruetta kävi mulle kertomassa, että kuinka herkullinen tämä ruoka onkaan. Kun selitin, etten niin välitä maksasta enkä juustosta, saksalaiset nauroivat heleästi kuin Maria von Trapp - voi kulta ulkkis, eihän siinä ole maksaa eikä juustoa! Se on vain sen nimi! Se oli ilmeisesti jonkinlaista pateeta, mutta en mä halua semmoistakaan. Ja vaikka haluaisinkin, niin maksajuuston nimi vie fiiliksen. Ei vaan maistu.

Sitä vastoin saksalaisten perinneruoka döner on tietysti hyvää, paljon parempaa kuin peruspitakebab muualla. Jugurttisoosi, kokoliha ja oikeasti mietityt ja freesit vihannekset (ei sitä säälittävää litimärkää jalapenoa) tekee perinneruoan. Etelä-Saksassa oli kebukioskeilla myös yufkaa, josta tuli Handymanin suosikki. Kyseessä ei ole Hantta Krausen kaveri vaan jonkinlainen rullakebab, joka siis myös on hyvä. Paitsi että Handyman söi useammin kuin kerran osan foliokääreestä rullan mukana. Win some lose some.

Nyt mun pitää vetäytyä joulukalehommista muihin hommiin. Alkujoulun takapäivystys vauhdissa. Jokaisella osastolla on mietitty, että ai kamala kun nyt tulee pyhät, kaikki potilaat pitää grillata magneetissa ennen aattoa. Magneettilaite puhkuu kuumempana kuin kinkku-uunit tänä yönä.

Joulukale 23: hedelmävaa'at

Aina matkoilla mä tykkään käydä ruokakaupoissa. Mua ilahduttaa ajatella, että täällä paikalliset tekee tavallisia, arkisia juttuja ihan kuin mä mun omassa ruokakaupassa. Mä myös tykkään liikuskella ydinkeskustojen ulkopuolella kuivalla esikaupunkialueella, jossa on uneliasta ruuhka-aikojen ulkopuolella, koska siltä kaupunki näyttää asukkaille. Harva helsinkiläinenkään ajattelee, että aidoin Helsinki-tunnelma on Senaatintorilla, Temppeliaukion kirkolla ja Sibelius-monumentilla, vaikka niillä on turistien muistikortit ja kinofilmirullat täytetty. Siksi mä haluan leikkiä paikallista. Se leikki onkin huisi. Usein huomaa, että vaikka ihmiset joka paikassa (missä mä oon käynyt, toim. huom.) elää suurin piirtein varsin samanlaista elämää, pienissä yksityiskohdissa on hupaisia eroja. Niinku esim hedelmävaaoissa.

Saksalaisten ruokamarketit on hyvin paljon suomalaisten kaltaisia paitsi että pakasteita on enemmän. Tämä johtuu siitä, että saksalaiset eivät juurikaan harrasta jääkaappieineksiä vaan kaikki einekset on pakasteita. HeVi-osastot on ihan samanlaisia vaakoja lukuun ottamatta. Suomessahan hedelmävaaoissa on yleensä luvut yhdestä jonnekin 150:een ja jokaisella tuotteella oma painikkeensa. Saksassa asia oli yleensä järjestetty toisin. Usein hedelmävaa'assa oli numeronäppäimistö 0-9, kaikilla tuotteilla oma kolminumeroinen lukunsa ja sitten se numero näppäiltiin, minkä jälkeen sai tarran. Aika ymmärrettävää. Kuitenkin useammassa kaupassa oli myös sellainen vaaka, jossa oli kosketusnäyttö. Alkuun valittiin, onko punnittava tuote hedelmä vai vihannes, josta pääsi lisävalikkoon. Siellä oli sitten valittavana noin 10-15 tuotteesta, mikä tämä oma voisi olla. Nerokas systeemi. Vaikka omenoita oli toistakymmentä eri väriä ja lajiketta, riitti kuvasta valittavaksi "omena", kaikilla eri väreillä oli sama yksikköhinta. Luomu oli hinnoiteltu erikseen, niissä oli valmiit laput. Olipa jossain kaupassa luovuttu vaaoista kokonaan ja tuotteet hinnoiteltu kappaleittain. Omena 20 snt. Siellä ei ikinä päässyt hintatarra hukkumaan.

Koska mulla ei selvästikään ole enää mitään kirjoitettavaa Saksasta (kamaan, hedelmävaa'at!), voin kertoa tuoreempia kuulumisia. Mä jouduin alkukuusta vakavan sukkakatastrofin kouriin, kun parin viikon aikana multa meni rikki 14 sukkaparia. Joka ilta joutui heittämään sukat pois. Loppukuuta lähestyttäessä mulla onkin ollut tiukka tilanne, kun pareja ei kierrossa enää montaa ollut. Kun vihdoin ehdin ja muistin, ostin sunnuntaina KappAhlin ota kolme maksa kaksi -tarjouksesta 21 paria sukkia yhteishintaan 42 euroa. Liian halpaa. Mutta ne on vieläpä tosi hyviä, pehmeitä ja napakoita sukkia. Mä oon niin onnellinen!

Okei, nyt mä fiilistelen tavallisia mustia puuvillasukkia. Lienee parasta vaipua uneen.

Joulukale 22: tupakointi

Mulla oli alun perin suunniteltu tälle päivälle toinen aihe, mutta kun niin herkullisesti sattui HS:n Saksan kirjeenvaihtaja kirjoittamaan tupakoinnista, koen velvollisuudekseni jatkaa samasta aiheesta. Saksassa siis tupakointi ei ole mikään harvinaisuus eikä tupakoitsijoita syyllistetä samassa määrin kuin esim. Suomessa. Saksalaisista miehistä päivittäin tupakoi kolmannes ja naisistakin 27 % (lähde). kun Suomessa vastaavat luvut ovat 17 ja 14 % (lähde: THL). Ero on huikea ja käytännön elämässä varsin helposti huomattava.

Mä en tupakoi. En oo ees koskaan maistanut. Olen kyllä tehnyt joskus tupakkariippuvuustestin, jonka mukaan mulla on "lievä riippuvuus", koska vastasin kaikkeen, että ei pala eikä siinä testissä ollut tulosvaihtoehtoa "ei riippuvuutta". Nyt kävin testaamassa Päihdelinkin tupakkakyselyn ja sitä oli tylsästi muutettu niin, että vastauksena tuli "ei raportoituja ongelmia". Nuorempana mä olin innokas tupakoinnin vastustaja, mutta silloin tietysti mä olin töissä terveyskeskuksessa ja/tai sisätaudeilla ja viran puolesta piti olla tulenpalava saarnaaja. Nykyään mä suhtaudun asiaan vähän sallivammin, koska mä oon aika lailla täysvaltaisten ihmisten itsemääräämisoikeuden kannalla. Tai siis oon mä edelleenkin tupakan vastustaja, mutta en niin julkisesti. Potilaille mä voin ohimennen sanoa, että tupakointi kannattaisi lopettaa, mutta en lyö Stumppaa tähän! -kirjasella päähän. Ehkä pitäis. Mut ehkä tässä on syy siihen, että mä en oo yleislääkäri, sisätautilääkäri enkä keuhkolääkäri. Radiologina mä saan paheksua hiljaa.

Saksassa tupakointi tuli tosiaan ihan iholle. Siellä on tietysti samat tupakkakieltodirektiivit käytössä kuin meilläkin, joten ravintoloissa ei ole savuista eikä julkisissa tiloissa saa tupakoida. Saksalaiset on kuitenkin hanakampia rikkomaan sääntöjä kuin mä. Työpaikan kahvihuone on luonnollisesti julkinen tila ja ehdotonta tupakointikieltoaluetta etenkin savuttomassa sairaalassa. Kuitenkin melkein kaikki osaston vanhempaa ylilääkäriä myöten hengaillessaan kahvihuoneessa avasivat ikkunan ja asettuivat ikkunankarmille istumaan toinen jalka terassilla ja toinen ikkunalaudalla. Siinä sopi polttaa, kunhan puhalteli savuja muistaessaan ulospäin. Tätä eivät kyseenalaistaneet edes ne, jotka eivät tupakoineet. Toki kahvihuone haisi mahdottoman pahalta. Saksassa on myös ihan ookoo tupakoida esim. raskauden aikana. Tai kyllähän siitä varoitellaan, mutta samanlaista julkista kauhistelua ei raskauden aikana tupakoiva saa osakseen kuin täällä. Savukeautomaatteja on paljon ympäri katuja. Niissä on 18 vuoden ikäraja, joka tarkistetaan henkilöllisyys- tai ajokortilla, mutta jos kolmevuotias on pihistänyt jonkun aikuisen ajokortin ja maksuvälineen, ei häntä estä muu kuin käyttöliittymän ymmärtäminen ja tilausnäppäimiin ylettyminen ostamasta tupakka-askia. Onneksi valtaosa kolmivuotiaista ei osaa lukea ja on niin vertikaalisesti rajoittuneita, ettei lapsitupakointi ole ongelma edes Saksassa.

Joulukale 21: viralliset dokumentit

Stereotypia saksalaisesta on säntillinen, virallisuudesta innostunut, etäinen ja huumorintajuton ihminen. Se ei pidä paikkaansa, koska ei ne oo etäisiä eikä huumorintajuttomia. Ne on oikeasti pääosin oikeinkin ystävällisiä ja mukavia ihmisiä. Samalla tavalla ovat säntillisiä kuin suomalaisetkin, osaavat jonottaa ja valtaosa tulee ajoissa sovittuihin tapaamisiin. Sen sijaan virallisuus on niille tärkeää. Siitä ne todella nauttii.

Maahan muutettaessa ja etenkin lääkärilupia haettaessa on erittäin tärkeää, että on oikeanlaiset paperit hakemusten liitteenä. Osa papereista tuntuu ihan älyttömiltä (vapaamuotoinen vakuutus siitä, että ei ole ollut Stasilla töissä, yo-todistus, saksalainen rikosrekisteriote ihmiseltä, joka ei ole ikinä asunut Saksassa), mutta jos jokin puuttuu, menee byrokratiakoneisto jumiin eikä kukaan byrokraateista osaa sanoa, mistä se johtuu. Paikallisessa Ärztekammerissa (jonkinlainen lääkäriliiton ja Valviran sekasikiö, muka edunvalvontaelin, oikeasti ihan vaan valvova viranomainen) meinasi tulla suurempikin tenkkapoo, kun koomisen suuressa "hyväksyttävät toisen EU-maan erikoislääkäritutkinnot" -kirjassa ei alkuun radiologia ja Suomi kohdanneet. "Ei Suomessa kouluteta radiologeja. Rouva hyvä, oletteko aivan varma, ettette ole kardiologi? Tai endokrinologi?" Epäluulo oli valtava, kun ehdotin tarkistamaan diagnostisen radiologian kohdalta. Se löytyi, mutta hakemustani ei alkuun voitu hyväksyä, koska erikoisalariville olin kirjoittanut radiologia, en diagnostinen radiologia. Vaikka siis olin paikalla kun sitä kirjaa selattiin. Jokainen erillinen liite ja paperi piti myös olla auktorisoidun kääntäjän kääntämä ja sehän on puistattavan kallista. Tietysti myös jokaisen kopion tuli olla notaarin vahvistama. Ennen lähtöä tein sen virheen, että maksoin Helsingin maistraatille satoja euroja kopiomaksuja (5 e/arkki), kun Saksassa pääsi paljon halvemmalla (2 e/arkki). Saksassa sai myös huomattavasti vakuuttavammat leimat. Jokainen kopioitava paperi leimattiin nimittäin kolmella eri leimasimella, osasta leimoja vedettiin viivoittimen avulla tarpeettomia fraaseja yli ja jokainen leima myös vahvistettiin virkailijan nimikirjaimilla. Mä oon aika kankea ihminen, mutta silti tuo virallisuuden määrä ylitti myös mun sietokyvyn.

Aivan oma virallisuuden haaransa on ihmisen tunnistaminen. Saksassa ei ole käytössä minkäänlaista henkilötunnusta todennäköisesti virallisista syistä. Niinpä ihmiset tunnistetaan nimen, syntymäajan ja syntymäpaikan perusteella. Jokaisessa virallisessa dokumentissa lukee nuo kaikki, ajokortissa myös nykyosoite. Sairaalan potilastietojärjestelmissä potilaat on löydettävissä nimen ja syntymäpäivän mukaan, tarvittaessa käytetään syntymäpaikkaa. Vähän harmitti, ettei mun syntymäpaikka ollut Äkäslompolo, Uusikaarlepyy eikä Läyliäinen. Siinä olisivat todistuksenkirjoittajat saaneet haastetta!

Joulukale 20: työpaikkaruokailu

Työpäivän toiseksi paras hetki on yhdeltätoista, kun jätetään työasema, kootaan kaverit viereisistä kubiikkeleista mukaan ja mennään syömään. Siis Suomessa. Saksassa työpaikkaruokailu ei onnistunut ihan samalla tavalla. Ruokala oli - ja hieno olikin - mutta sinne ei mun hommissa käytännössä ikinä päässyt menemään. Aamuvuorossa, kun konevastuu päättyi klo 13:30, olisi tietysti voinut mennä, mutta silloin piti sanella loput, juosta osastoilla painamassa nivusia ja kytätä, koska seniori suvaitsee tulla katsomaan kuvat mun kanssa ja jos sillä hetkellä olisin ollut syömässä Spetzleä tai jotain muuta paikallista herkkua, olisi konsultaatiotilaisuus mennyt sivu suun ja kotiinpääsy viivästynyt mahdollisesti 2-3 tuntia. Iltavuorossakin olisi toki voinut ennen vuoroa käydä syömässä, mutta usein sitä mieluummin söi kotonaan kuin meni töihin etuajassa. Mut kyllä mä sinne pari kertaa pääsin.

Ruokala oli todellakin uusi ja komea kolmikerroksinen rakennus. Yläkerrassa oli koulutustiloja, keskikerroksessa perusruokala ja alakerrassa ravintola. Ruokalassa oli päivittäin useita vaihtoehtoja. Oli linjasto, jolla isohattuinen saksalainen annosteli ruoan lautaselle (esim. kalapäivänä säädyllinen pala lohta, yhdeksän perunaa ja kolme suurta kauhallista höyrytettyjä vihanneksia) ja sitten oli vitriini, josta sai ottaa muita annoksia (annos saattoi olla esim. wienerleike. Siis pelkkä leike muuten tyhjällä lautasella). Lisäksi oli salaattiasema, josta otettava salaatti maksoi erikseen, juoma-asema eri maksulla ja jotain sämpylöitä. Ne pari kertaa, joina siellä kävin, ruoka oli erinomaista, mutta kahdeksan perunaa ja puoli litraa höyrytettyjä vihanneksia meni joka kerta biojätteeseen. Ja siis vaikka salaatti ym. oli lisämaksullisia, oli koko lounas erittäin edullinen, ehkä n. 4 euroa. Alakerran ravintolassa oli joka päivä samat annokset: lähinnä burgereita, chili con carnea ja jotain keittoa. Söin siellä kerran chili con carnen ja sekin oli aivan mainion makuista, hinta noin 3,50 e.

Mikä parasta, Casinolla (se oli sen kompleksin nimi) sai maksaa nimineulalla! Siihen kulkulupanimikorttiin siis sai ladata rahaa ja se kävi valuuttana Casinolla. Aika paljon coolimpi meno kuin Meikussa siis. Siellä pitää edelleen ostaa 90-luvun HKL:sta tuttuja kymmenen matkan kortteja ja leimata niitä busseista tarpeettomaksi jääneissä leimauslaitteissa, joista on muste lopussa. Mut Meikku onkin synkein digiperälä ikinä. Jopa Jorvissa ruoat maksetaan Fleximillä, joten siitä saa verohuojennuksen eikä tarvitse jatkuvasti kanniskella käteistä tai unohdella pankkikorttia työtakin taskuun. Toisin on Suomen suurimmalla sairaalakampuksella. Suorastaan noloa.

Joulukale 19: juomavesi

Aiemmin Berliinissä lomaillessa mulla meni aina vatsa sekaisin, jos join hanavettä. Saksaan muuttaessa tää tuntui aika työläältä. Alkuun mä join vain pullovettä, mutta kun sen kantaminen alkoi kyllästyttää, siirryin vähä vähältä hanaveteen erilaisten sekoitusten kautta. Hyvin meni, kunnes olisi pitänyt siirtyä täyteen hanaveteen. Silloinkin olisi sisälmysten mielestä mennyt hyvin, mutta veden koostumus oli epämiellyttävää. Vesi "tuntui" suussa ja rahisi, koska oli niin kalkkista. Piti ostaa sellainen jääkaapissa säilytettävä vedenpuhdistuskannu, joka kyllä teki hyvää vettä, mutta tuntui todella kasarilta.

Jos Saksassa ravintolassa pyytää vettä juotavaksi, saa poikkeuksetta vissyä. Kuplatonta vettä ei kaikissa ravintoloissa edes ole. Älyttömät. Töissä tuli hanoista ruskeaa vettä (sellaista siellä sairaalassa), jota ei suositeltu juotavaksi. Tätä varten sairaalaan oli asennettu erityiset juomavesiputket, jotka johtivat seinillä oleviin juomavesiautomaatteihin. Sieltä sai kuplavettä ja ylilääkärien suuren lempeyden vuoksi myös kuplatonta vettä. Mä otin aina sitä, mitä mun kaikki työkaverit ihmettelivät. Saksalaisten mielestä se maistui pahalta ja kuulemma siellä äidit opettavat, että vettä voi juoda vain, jos siinä on kuplia.

Hanavesi oli siinä määrin kalkkista, että suihkuseinät ja sekoittajat olivat rumilla tahroilla pari päivää pesusta ja tiskikoneessa piti käyttää "Spezial Salz" -nimistä tuotetta pehmentämässä vettä. Tiskikone ei suostunut toimimaan ilman suolaansa. Muutama päivä siinä kesti, kun piti lukea käyttöohjetta ja tajuta, ettei spesiaalisuola olekaan sitä pesupulveria vaan jotain sakujen omaa, erillistä jauhetta. Sen annostelu taas riippui siitä, missä päin asui. Jopa Tübingenissä oli kolme eri erikoissuolavyöhykettä. Me asuttiin kovimman veden alueella, koska me ollaan kovii.

Joulukale 18: radio

Autossa on kivaa kuunnella radiota. Saksassa ollaan löydetty kaksi huippukanavaa: Spreeradio Berliinissä ja Radio Arabella Münchenissä. Niitä voi kuitenkin autossa kuunnella vain suurkaupungeissa (kotona Handymanin Namu-soittimesta koska tahansa). Tübingenissä kuunneltiin alkuun Antenne 1 -kanavaa, mutta sen musiikki oli kamalaa. Power playssä oli kerrallaan noin kahdeksan umpisaksalaista jumppahumppaa ja ne soivat niin monta kertaa päivässä, että se alkoi uuvuttaa jopa työssäkäyvää, vaikka töissä ei radiota voi kuunnellakaan. Sitten kuunneltiin Big FM:ää ja Metropolia. Kaikki kanavat oli todella kiusallisia. Vuorotellen kuunneltiin uutta saksalaista musiikkia ja 80-luvun popeimpia hittejä. Yhtä paljon Modern Talkingia mä en oo kuullut edes silloin, kun Pikkusisko teini-iässä innostui muutamaksi viikoksi You're My Heart, You're My Soulista ja soitti sitä miltei jatkuvasti kotona. Virallisissa puheradioissa taas meno oli yhtä lupsakkaa kuin Sipilän TV-puheessa eikä sellaista voi autossa kuunnella. Monotonia maksaa ihmishenkiä.

Joulukale 17: televisio

Kuten olen aiemmin kertonut, televisiota ei saa katsoa hankkimatta ensin itselleen ikuista kirjekaveria TV-lupatoimikunnasta eikä voi katsoa ostamatta lankapuhelinliittymää. Ihan intoa puhkuin ennen Saksaan muuttoa, että siellä kyllä sitten varmasti oppii kieltä, kun on upotettuna kulttuuriin kuin Yhdysvalloissa ikään. Edelleen vuonna 2015 nimittäin ihan kaikki TV-ohjelmat ja elokuvat ovat saksaksi puhuttuja, joko alkuperäisteoksia tai dubattuja. Molemmat kamalia. Saksalainen TV-viihde on suurin piirtein yhtä hauskaa kuin suomalainen TV-viihde. Mä en tiedä, kuinka hauskaa se on, koska viimeisimpien viiden vuoden aikana olen katsonut harvoin Uutisvuotoa, kerran Possea enkä käytännössä yhtään mitään muuta. Voi olla vaikka kuinka hauskaa. Ei kiinnosta (ongelma siis enemmän mun kuin viihteen). Saksalainen asiaohjelma on kuivempi kuin 80-luvun Ajankohtainen kakkonen. Yritin joskus katsoa jotain makasiiniohjelmaa, mutta ei siitä mitään tullut. Uutiset on hermostuttavia ja esitetään melko hyökkäävällä äänensävyllä. Tää ei oo saksalaisten vika, koska tottahan se on, ettei saksaa voi puhua pehmeään sävyyn, mutta multa meni aina kaikki uutiset ohitse, kun mietin että miksi tuo ihminen on mulle niin vihainen. Eikä mulle kyllä ikinä selvinnyt sekään, että mihin aikaan niitä uutisia olisi tulossa. Alkuun yritin internetistä katsoa, milloin tulisi jokin tuttu TV-sarja, jota voisi yrittää katsoa dubattuna. Yritinkin muutaman kerran katsoa Housea, mutta se vasta kamalaa olikin. Jotenkin mä vielä kestin sen, että dubatut äänet oli ihan väärän kuuloiset, mutta siihen mä en pystynyt tottumaan, että House olisi teititellyt alaisiaan. Tai siis saksalainen Herr Haus epäilemättä olisi, mutta ei se oikea House. Onneksi on Netflix ja DVD:t.

Eli en mä sit kovasti saksaa TV:stä oppinut.

Joulukale 16: puhelinyhtiöt

Alkuun meillä oli Saksassa suomalaiset puhelinliittymät, mutta se oli kallista. Niinpä hankittiin paikalliset liittymät pitkällisen vertailun jälkeen. Eka Handyman yritti saada Telekomilta liittymää, mutta useaan otteeseen sen hakemus tyrmättiin. Lähdettiin sitten Vodafonen kelkkaan. Se kelkka oli hajalla ja haiseva. Liittymä ei toiminut töissä eikä kunnolla kotonakaan. Siirrettiin ne sitten iPadeihin. Yritettiin uudelleen Telekomia, joka sitten saatiinkin, kunhan tajuttiin tilata se mun nimellä. Pankkitili oli näet nimellä "Elämyskameli ja Handyman", ja koska mun nimi oli ekana, ei Telekom voinut myöntää Handymanille liittymää. Idiootit. Se liittymä toimi kohtuullisen hyvin. Ei suinkaan töissä niissä tiloissa, joissa mä käytännössä työskentelin, mutta edes yleisissä paikoissa. Ihan jees. Näiden lisäksi meillä tietysti oli myös lankaliittymä, koska Saksa on 80-luvulla eikä koti-internettiä saa ilman lankaliittymää. Kamalan kallista soittaa lankaliittymästä kännykkään! Huijarit käyttää kännykkää. Ja kun sanon, että meillä oli lankaliittymä, en liioittele. Lankapuhelinta meillä ei kuitenkaan ollut, joten oltiin huijareita. Aina kun puhelinnumeroa kysyttiin jossain, virkailija järkyttyi kun annettiin matkapuhelinnumero. Törkeetähän sellaista on käyttää.

Suurin tyrmistys oli liittymien lopettaminen. Kaikissa oli kahden vuoden määräaikainen sopimus. Lankaliittymästä oli sanottu, että sen voi ulkomaille muuton vuoksi lopettaa aiemminkin maksamalla 3 kk:n sakkomaksun. No problem. Sen sai irtisanottua, kunhan oli hankkinut muuttotodistuksen. Eri asia oli, että kun sovittiin, että se katkaistaan 31. toukokuuta, se katkaistiinkin jo 27. toukokuuta eikä enää päästy internettiin. Kun mentiin valittamaan, saksalaiset pyörittelivät silmiään, että kuinka nyt voi olla näin tarkkaa. No onhan se!

Molemmat matkapuhelinliittymät olivat sopimuksentekovaiheessa vakuuttaneet, että liittymän voi katkaista ilman kuluja, jos muuttaa ulkomaille. Telekomin irtisanominen onnistui yhdellä kirjeellä pääkonttoriin. Laskuja ei enää tullut. Vodafone sen sijaan lähetti laskua laskun perään useasta irtisanomiskirjeestä huolimatta kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Lopulta kuitenkin joku lähetti sähköpostia, että ookoo, irtisanokaa sitten ja tässä on 700 euron loppulasku. WTFTFTF! Yritin vedota useaan otteeseen siihen, että kun sopimuksentekohetkellä luvattiin. Saksalainen Filip pahoitteli, että olimme saaneet väärää informaatiota. Kyllä sapetti. Maksoin kuitenkin, koska saksalainen riitely ei kiinnostanut enkä toisaalta halua mihinkään perintärekisteriin tms, jos vielä joskus haluan lomailla siellä. Vielä tuonkin laskun maksamisen jälkeen yrittivät lähettää uusia 600 euron laskuja, jotka kyllä vertauskuvallisesti tungin Filipin kurkkuun. Vodafone on kusisin puhelinfirma, jonka tiedän. Kusisempi kuin se suomalainen pikkufirma, jonka mainoksessa on sukkahousumies ja valtava orava. Melkein ilahdutin itseäni viimeistä Vodafone-maksua maksaessani merkitsemällä saajaksi "Vodafonen valehtelevat huijarit", mutta sit mä muistin olevani 35-vuotias. 35-vuotiaana varhaiskeski-ikäisenä mä en lähde moiseen luuseripuheeseen. Mä voin olla jalompi ihminen.

Joulukale 15: bussilla päästään

Bussilla matkustaminen on tehty Saksassa tai ainakin Tübingenissä vaikeaksi. Lippuja ei saa ostaa kuskilta eikä kiskaltakaan vaan kaikki kerta- sekä sarjaliput samoin kuin päiväliput ostetaan busseissa olevista automaateista joko kolikoilla tai pankkikortin pikamaksutoiminnolla, jota ei suinkaan ole kaikissa korteissa eikä ole välttämättä kaikkiin kortteihin saatavillakaan. Yksi kertalippu maksaa 2,30 euroa ja neljän matkan kortti 7,70 euroa eikä kumpaakaan voi siis ostaa edes vitosen setelillä eikä tavallisella kortilla mistään. Älytöntä. Kaiken aikaa pitää olla kolikoita mukana. Jos ei ole, saa kävellä räntäsateessa tukka märkänä uinnin jälkeen kotiin.

Kuukausiliput ostetaan kioskilta. Ne ovat ihan tavallisen bussilipun näköisiä pieniä paperilipukkeita, jollaisen hukkaa helposti. Kuukausilippu maksaa noin 50 euroa paitsi jos on töissä yliopistosairaalassa, jolloin se subventoidaan 16,80 euroon. Turha sanoakaan, että kaupunginjohtaja on vihreä ja koko Baden-Württembergissä on viherpunainen koalitio vallassa. Sopii mulle, halpa bussilippu. Sopii huonommin sairaalan potilaille, ei tyhjää parkkipaikkaa missään.

Joulukale 14: helluntai

Helluntai on monelle perusluterilaiselle aika tuntematon käsite. Se on yksi niistä loppukevään sunnuntaista, jolloin kauppa ei ole auki. Sen sijaan etenkin katolilaisille se on kova juttu ja myös vähän syvemmille protestanteille. Etelä-Saksassa se on isompi kuin pääsiäinen. Maanantaikin on pyhäpäivä. Totta kai pääsiäinenkin on tärkeä juhla, mutta loppiaisena on esim. koulusta kahden viikon loma, joten koululaisten vanhemmat riitelevät töissä, kuka saa olla lomalla. Tai mun Saksan työpaikassa asiasta ei riidelty, koska lomalla sai olla aina se, joka teki lomalistan sekä se, joka ehti ekana ilmoittaa olevansa lomalla. Mitään yhteistä sopimista tai kiertosysteemiä ei ollut luotu. Lomalistan tekijä oli tyytyväinen tilanteeseen, muut ahdistuneita. Tätä on nyt sopiva aika muistella, kun nykyisen työpaikan huippupomo on jo viime viikolla käskenyt kaikkien miettiä jo jouluna ensi kesän lomatoiveita. Ne käsitellään yhdessä viikolla 6, jolloin ne päätetään lopullisesti oikeudenmukaista ja tasapuolista jakoa noudattaen. Tällä kertaa mä todella otan tän vakavasti. Olin näet ymmärtänyt väärin, millä viikolla pääsiäislomat lokakuussa sovittiin ja väärään hetkeen sattuneen New Yorkin matkan vuoksi paahdan nyt lokakuusta kesälomaan (toivon kolmea viikkoa heinä-elokuun taitteessa) yhdellä vapaapäivällä kuussa, kun toivomani lomaviikko jäi saamatta. Jaksaa jaksaa!

Joulukale 13: syntymäpäivä

Tänään on Handymanin syntymäpäivä! Jos oltaisiin Saksassa, pitäisi Handymanin kätellä kaikkia vastaantulijoita, jotka onnittelisivat sydämellisesti. Saksassa kaikki ovat innoissaan muiden ihmisten syntymäpäivistä. Jopa muuten etäinen, vähän nuiva pomo tuli lämpimästi kättelemään mua mun syntymäpäivänä. Voi halatakin, mutta silläkään ei pääse kättelystä eroon. Eikä lahjoista, saati hupaisista korteista.

Kovinkaan paljon pidempään en aio syntymäpäivästä jaaritella, koska a) siitä ei ole mitään sanottavaa ja b) muistin koko luukun juuri nukahtamaisillani ollessani ja nyt väsyttää hurjasti. Hyvää yötä. Ja hyvää syntymäpäivää, babü!

Joulukale 12: pankkikäytännöt

Pankin asiakkuus on työntekijälle luonnollisesti välttämättömyys. Tilin avaus vaatii ajanvarauksen. Tiliä avattaessa pitää allekirjoittaa toistakymmentä eri blankettia ja saa jos jonkinlaista brosyyriä mukaan. Onneksi toimihenkilö lopuksi laittaa paperit kauniiseen pankkikansioon, jonka saa mukaansa kirjahyllyn täytteeksi.

Kun pankkitoimihenkilö kysyy, halutaanko verkkopankkitunnukset, pitää sanoa että kyllä, vaikka se lisää byrokratiaa huomattavasti. Pankkitunnuksilla ei voi tehdä muuta kuin mennä pankkiin. Tunnuksiin kuuluu kymmennumeroinen käyttäjätunnus ja viisinumeroinen salasana. Tilitietojaan voi selata näillä tunnuksilla. Jos haluaa maksaa verkkopankissa, täytyy taikoa vaihtuva TAN-luku. Verkkopankkitunnusten mukana annetaan henkilökohtainen taskulaskimen näköinen ja kokoinen härveli, johon työnnetään pankkikortti ja jonka kylkeä sohotetaan verkkopankin vilkkuvaan koodiin. Jos yhteys toimii (ei suinkaan joka kerta), taskulaskin antaa TAN-luvun. Jos se ei toimi, pitää mennä maksamaan lasku pankkiin toimihenkilölle. Verkkopankki kuulostaa perussaksalaisen korvaan suunnilleen yhtä luotettavalta kuin bitcoin-maksut huumekaupassa.

Yksi toimihenkilö, joka poikkeuksetta on permanentattu täti, istuu pankin aulassa ja hoitaa käteisliikenteen eli nostot ja maksut sekä ajanvarauksen palveluneuvojille. Saksassa on olemassa ottoautomaattejakin, mutta niiden kanssa pitää olla tarkkana - on halvempaa nostaa suomalaisella luottokortilla rahaa mistä tahansa Saksan automaatista kuin nostaa saksalaisella pankkikortilla rahaa väärän pankin automaatista. Suinkaan välttämättä ei joka pankin automaatteja ole joka pitäjässä. Käteisen nosto automaatilta ei ole niin epäilyttävää kuin esim. verkkopankki, koska käteistä tarvitsee koko ajan joka paikassa ja ihan aina ei pankin aulan täti ole töissä.

Joulukale 11: isänpäivä

Saksalaiset viettää isänpäivää helatorstaisin. Etenkin itäisessä Saksassa sitä ei välttämättä edes kutsuta isänpäiväksi vaan herrainpäiväksi tai miestenpäiväksi. Silloin miehet kokoontuvat yhteen juomaan kaljaa ja mahdollisesti grillaamaan tai piknikille sekä nujakoimaan. Mahtava pyhä.

Tänä vuonna jostain syystä helatorstaihin sattui sekin, että yhtäkkiä meidän teoriassa kaupunkialueella sijaitsevan asunnon parvekkeen editse juoksi yli satapäinen lammaslauma perässään keskenkasvuiset lammaspaimenet, joilla ei ollut paimensauvoja vaan polkupyörät. Vaikeahan sitä oli ymmärtää. Saksa on surrealismin maa.

Joulukale 10: posti

Saksassa jaetaan posti kuutena päivänä viikossa. Lauantai on siis siellä oikeasti arkipäivä. Se on siistiä. Postia ei kuitenkaan jaeta sisään asti, vaan myös kerrostaloasukkailla on ulko-oven vieressä pienet lokerot, joista posti haetaan. Suomessa viralliset kirjeet lähetetään yleensä C5-kokoisessa kuoressa, siis sellaisessa, johon mahtuu A4-arkki puoliksi taitettuna. Saksassa ei käytetä ikinä C5-kokoa, vaan ihan jokainen lähettäjä askartelee paperinsa haitarimaisesti kolmeen osaan taitettuna DL-kokoiseen kuoreen. Jos pitää lähettää vaikka neljä arkkia, kuori on jo ihan täynnä ja pullistelee liitoksistaan. Ja kun itse yrittää saada ocd-henkisesti paperinsa taitettua tasan kolmeen osaan palautuskuorta varten, ei ne taitokset mene ikinä tismalleen oikein. Koskee.

Postiluukkun ei käytännössä mahdu mikään sormusrasiaa isompi, joten pakettilähetit (joskus postimies, yleensä DHL-mies) tulevat soittamaan ovikelloa. Jos vastaanottaja ei ole kotona, jätetään paketti etukäteen sovittuun paikkaan (koskee lähinnä omakotiasujia, siis esim. autotalliin) tai randomisti naapurille, joka avaa oven. Joskus paketin voi myös joutua hakemaan postista, jälleen randomisti mistä postista sattuu. Toimipaikan osoitetta ei myöskään ole tapana kirjoittaa saapumisilmoitukseen vaan itse pitää keksiä, että hei oisko se pääpostissa, kun omasta konttorista ei löytynyt. Joskus pakettilähetti on myös voinut jättää jälkeensä saapumisilmoituksen (pakettisi on postissa), vaikka olisi sitten kuitenkin ilmoituksen jättämisen jälkeen löytänyt naapurin, jolle paketin voisi antaa. Silloin postista saatetaan osata neuvoa, että kysypä herra Mülleriltä Bierstraße 3:sta, sillä se voi olla. On parasta pysyä siis hyvissä väleissä naapurien kanssa. Joskus ne vielä säilyttää sun postimyynti-Pleikkaria.

Joulukale 9: TV-lupa

Saksan TV-maksu muistuttaa Suomen TV-maksua siinä mielessä, että sille on yhdentekevää, onko maksajalla televisiota vai ei. Jonkinlainen yleinen mediamaksu siis. Toisaalta se maksetaan talous- ei henkilökohtaisesti. Siitä saa vapautuksen vain, jos saa sosiaalitukea (Hartz IV), jota ainakin maahanmuuttajan on miltei mahdoton saada.

Kolmisen viikkoa muuton jälkeen tuli postissa kohtelias kirje (nro 1), jossa todettiin, että lienette muuttanut tähän asuntoon ja nyt saatte päättää, ilmoittaudutteko mediamaksun (parikymppiä kuussa) maksajiksi palautuskuoressa vai internetissä. Tyhmänä ajattelin, että internet-ilmoitus olisi yksinkertainen. Nettilomake oli toimiva: siinä kysyttiin mm. osoitetta (jonka ne kyl jo tiesi) ja sitä, haluanko maksaa mediamaksun neljännesvuosittain, puolivuosittain vai kerran vuodessa ja maksanko kiltisti pankissa tädille vai haluanko kenties (paholaisen) suoraveloituksen. Vastasin (väärin) että kerran vuodessa ja suoraveloituksella. Seuraavalla viikolla tuli kirje (nro 2), jossa todettiin jonkun ilmoittaneen mediamaksun netissä, ilmoitapa heti jos et ollut sinä. En ilmoittanut. Seuraavalla viikolla tuli kirje (nro 3), jossa todettiin minun tehneen ilmoituksen mediamaksusta internetissä ja kiitos siitä. Tiedottivat vielä, että pian saapuisi kirje, jossa voin tehdä suoraveloitusvaltuutuksen, jos edelleen haluan sen tehdä. Tosiaan, muutaman päivän päästä tämä kirje (nro 4, jos joku vielä laskee) tuli. Siinä todettiin, että olen internetissä ilmoittanut haluavani maksaa summan kerran vuodessa ja suoraveloituksella. Kirjoitapa tähän vielä kertaalleen käsin se tilinumerosi, jonka jo netissä ilmoitit, allekirjoita paperi ja lähetä se takaisin. Seuraavalla viikolla tuli kirje (nro 5), jossa kiitettiin mediamaksun maksajien joukkoon liittymisestä ja kerrottiin, että olet nyt sitoutunut maksamaan summan vuosittain suoraveloituksella ja jos tähän olisi huomautettavaa, voi huomautuksen tehdä internetissä (as if) tai tällä palautuskuorella. Jo kolmannen kirjeen aikaan mulla oli fiilis, että joku rundfunkviranomainen on Suomi-intoilija ja kolkuttaa ovea ihan justiinsa toiveenaan kupponen kuumaa Saludo-kahvia. Viidennen kirjeen jälkeen mä en enää nukkuessani uskaltanut sulkea molempia silmiä.

Joulukale 8: autokaupoilla

Mä oon ostanut auton Suomesta vain yksityishenkilöltä, mikä oli yksinkertaista. Olen ymmärtänyt, että kaupasta ostettaessa saattaa auton osto olla vieläkin yksinkertaisempaa. Paperit tehdään kaupanteon yhteydessä ja siitä vain sitten ajelemaan auringonlaskuun, vakuutuslasku tulee kotiin perässä. Koska kalesta on kolmannes jo takana, lukija ymmärtänee, ettei Saksassa todellakaan asia ole näin yksinkertaista.

Kun Saksassa haluaa ostaa auton, pitää olla rekisterikilvet mukana. Ja jotta saa rekisterikilvet, pitää olla vakuutus. Ja jotta saa vakuutuksen, pitää olla kauppakirja autosta. Käytännössä siis ensin pitää antaa rahaa myyjälle, joka varastoi autoa vielä muutaman päivän. Tämän jälkeen voi ostaa vakuutuksen (vakuutusmyyjän toimistossa, jos on rehellinen ihminen tai netissä, jos on epäilyttävä mamu). Sitten pitää varata aika rekisteröintivirastoon, jossa tarvitaan vakuutusnumero, pankkikortti ja tieto siitä, halutaanko ostaa ympäristötarra vai ei (halutaan, muuten ei saa ajaa kaupungeissa). Sen jälkeen voi mennä lämpimien kilpiensä kanssa takaisin autokauppaan ja ylpeänä ajaa kotiinsa. Toisen auton ostaminen on sitten helpompaa, kun kilvet yksinkertaisesti vaihdetaan vanhasta uuteen. Saksassa siis ajatellaan, että rekisterikilvet ovat ihmis- eivätkä ajoneuvokohtaiset kuten Suomessa. Kumpi on parempi? No ehkä Suomen systeemi on helpompi. Ihan kauhean kauas ei voi Saksassa lähteä autoa ostamaan, kun vähintään kaksi reissua tarvitaan eikä siinä vaiheessa ole autoa, millä ajella sinne kaupoille.

Yhteensä virastomaksu on noin satasen, jos haluaa itse valita rekisterinumeronsa (ekstrahinta 10,20 e) + kilvet 36 e ja sit tietysti perusperhehatchbackin vakuutus on noin 600 e/vuosi. Virastomaksut vähemmän kuin Suomessa, vakuutus kai aika samoissa. Mutta byrokratia älytöntä.

Joulukale 7: asunnon varustelu

Saksassa, kuten muutenkin Keski-Euroopassa, vuokra- tai omistusasunnon varustelu poikkeaa dramaattisesti helpon elämän Pohjois-Euroopasta. Keittiö on yleensä vain putki ja sähköjohto seinässä. Kun muuttaa, pitää siis rakentaa keittiö kaappeineen ja koneineen ja kun muuttaa pois, pitää yleensä viedä keittiö mukanaan. Vessa alkaa olla jo melkein kaikkialla valmis, mutta vielä kymmenen vuotta sitten pönttö otettiin muuttolaatikosta ja asetettiin paikalleen ennen kuin pääsi asioimaan. Lattiat ja seinät asunnoissa yleensä on.

Me asuttiin Saksassa todella ylellisesti, kun vessojen lisäksi myös keittiö oli valmiina. Minkäänlaisia säilytystiloja ei keittiön kaappien lisäksi kuitenkaan asunnossa ollut ja siksi me rakennettiin melkein kuusi metriä Paxia sinne. Kun sitten pakattiin kiireellä tavaroita paluumatkaa varten, vuokranantaja huomautti, että Paxit saadaan viedä mukanamme, niitä ei saa jättää asuntoon. Mä pidin sitä aivan järjenköyhänä, koska kuka tahansa sinne muuttava tarvitsisi vaatekaappeja ja ne olivat hyväkuntoiset ja pohditut, mutta satojen naulojen vuoksi eivät missään tapauksessa uudelleen koottavat. Usean harkitun sähköpostiviestin ja anelevan puhelun jälkeen onneksi sovittiin, että ehkä niitä ei olekaan ihan pakko purkaa. Kuitenkin sitouduin maksamaan niiden purkamisen, mikäli seuraava vuokralainen näin olisi halunnut. Onneksi ei halunnut vaan tarjoutui jopa maksamaan niistä. Mutta saksalainen asuntosysteemi on typerä. Tehtäköön se nyt selväksi. Ihminen tarvitsee keittiön ja säilytystilaa. Kuulkaa, keskieurooppalaiset veljet ja siskot!

Joulukale 6: suostumus

Vaikka Suomessa joskus tuntuukin julkisen keskustelun perusteella, että yleisöllä ei juuri luottamusta julkiseen terveydenhuoltoon enää ole. Ehkä tilanne on mennyt huonompaan, mutta kuitenkin ollaan aika hyvillä vielä. Valtaosa niistä, joiden kanssa mä töissä juttelen, on todella tyytyväisiä. Toisaalta nää on tietysti niitä potilaita, jotka on päätyneet erikoissairaanhoitoon ja oikeasti sairaat meillä hoidetaan todella hyvin. Todellakin paremmin kuin varmaan melkein missään.

Myös saksalaisen hoidon taso on loistavan hyvä, mutta kulttuuri on aivan erilainen. Luottamusta ei ole juuri yhtään. Koko ajan on kaikilla mielessä oikeusjutun riski. Niinpä kaikki asiat pitää selvittää potilaille juurta jaksain ja hankkia selvityslappuun potilaan allekirjoitus. Esimerkiksi jos annetaan potilaalle varjoainetta, pitää kertoa, että siitä voi tulla allerginen reaktio, joka on harvinainen ja yleensä helposti allergialääkkeillä hoidettavissa, mutta pahimmillaan se voi johtaa koomaan ja kuolemaan. Tai jos neurokirurgi haluaa radiologin pistävän kortisonia SI-niveleen, pitää radiologin kertoa, että siitä voi tulla infektio, halvaus, kooma tai kuolema. Mä oon täysin sitä mieltä, että potilaan pitää tietää, mitä sille tehdään ja järkevissä määrin ymmärtää, että kaikessa mitä tehdään, on riskinsä. On henkilökunnan asia selvittää se potilaalle ja informoida oleellisista riskeistä, mutta on edesvastuutonta antaa kohtuutonta informaatiota maallikolle ja odottaa hänen pystyvän tekemään asiallisen päätöksen. Toki valtaosa ihmisistä Saksassakin luottaa terveydenhuollossa tehtävän järkeviä päätöksiä ja laittaa nimensä suuremmin stressaamatta lappuun jos toiseenkin, mutta selvästi enemmän vaaditaan laajoja perusteluja pieniinkin toimenpiteisiin. Osa tästä liittynee ihan potilaan perusluonteeseen, mutta koomaa ja kuolemaa huutavat suostumuslomakkeet eivät tilannetta helpota. Kyllä Suomessa on asiat hyvin.

Joulukale 5: talkooviikko

Taloyhtiöjärjestelmä ei ole käytössä kovinkaan monessa maassa. Esimerkiksi Baltian maissa asunnot voivat olla ihan kivoja, mutta rappukäytävät todella rähjäisiä, koska kukaan ei pidä niistä huolta. Kukin on vastuussa vain omasta asunnostaan ja yhteisesti olisi tarkoitus pitää sitten huolta yhteisistä tiloista. Normaali ihminen innostuu alkuun ja unohtaa sitten omat vuoronsa. Suomessa asia on hoidettu melko hyvin vastikesysteemillä. Siinä ei laiskuus auta, paremmin auttaa yhtiökokouksessa selattavan tilinpäätöksen saatavat-kohdan "vastike helmikuu 2015 Möttönen&Makkonen" (tässä skenaariossa olisin Möttönen ja/tai Makkonen)(mainittakoon, että yhtenä vuonna olin Möttönen ja/tai Makkonen. Edelleen hävettää).

Saksassa ei voisi lähteä vastikejärjestelmään (paitsi just siinä ryhmärakentamiskohteessa voitiin, mutta se on poikkeuksellista) vaan yhteisöllinen rappukäytävän siivoaminen kuulostaa just niin säästäväiseltä, että se sopii saksalaisille. Lisäksi saksalaiseen mielenlaatuun sopii erittäin hyvin tarkan siivousvuorolistan tekeminen ja ennen kaikkea sen noudattaminen. Niinpä käytännössä katsoen jokaisessa taloyhtiössä jokainen joutuu siivoamaan rappukäytävää tietyin väliajoin. Riippuen vuodenajasta ja säästä saattaa tämä homma olla helppo tai helvetillinen. Oman herkullisen lisämausteensa tähän siivousviikkoon ("Kehrwoche") tuo eräiden saksalaisten erikoinen tapa jättää ulkokengät oven ulkopuolelle rappukäytävään yöksi. Siivotako niiden alta vai vain ympäriltä? Haluaako ihminen ylipäänsä koskea naapurinsa kenkiin? Tai kenenkään muunkaan kenkiin? Onko rappukäytävän siivoamisessa säästettävä raha ylipäänsä sen arvoista? Ehkä maassa, missä on ookoo kuljetella useampaa eri roskapyttyä edestakaisin talon kellarista kadulle useamman kerran kuussa.

Joulukale 4: jätteenkäsittely II/2

Roskaaminen on kallista, saksalainen euroistaan tarkka. Valtaosa kotitalouksien jätteistä on pakkauksia (gelber Sack), pahvia ja biojätettä. Biojätteen keräys on maksullista, joten melkein kaikki omakotitaloasukit hoitavat biojätteensä kompostissaan. Kun meillä alkoi ekoroskis täyttyä, kysyttiin vuokraisännältä, minne sen voisi viedä eikä se tiennyt, kun sillä oli komposti. Onneksi jäteasiat saatiin pian selvitettyä, koska kyllähän se alkaa tuaksahteleen. Saksalaisilla on siivo biojäteastia siinä kuin suomalaisillakin. Yleensä jokaisella kotitaloudella on oma sirutettu astiansa ja Abfallkalenderin kertomana päivänä se kärrätään kadulle. Meidän ryhmärakentamiskohdetalossa oli sentään yhteinen astia, jonka kärräsi kadulle joko ihana ja hotti rouva Späth tai Handyman. Ja illalla kärräsi vielä takaisinkin. Kesäisin biojäteastia tyhjennetään viikottain, muuten kahden viikon välein.

Mä oon aiemmin tyhmänä luullut, että vuoden paras päivä on syntymäpäivä. Niin lapsellista! Kyllähän vuoden paras päivä on Sperrmüll-päivä! Ja se on vieläpä kahdesti vuodessa! Silloin saa kadulle kantaa kaikki kookkaat ja hankalan muotoiset roinat, jotka sitten tavoitetyöllistetty kerää konttiin. Ja ihan ilmaiseksi! Muuten sohvat ym. kookkaat roskat pitää itse kuljettaa Düßlingenissä sijaitsevaan kierrätyskeskukseen. Senkin saa kaksi kertaa vuodessa tehdä ilmaiseksi, kunhan on tajunnut ottaa Abfallkalenderin välissä olevan Sperrmüll-kortin täytettynä mukaan. Kun oli Sperrmüll-päivä, kaikki kadulla tapaamamme ihmiset muistuttivat meitä Sperrmüll-päivästä. Saksalaiset olivat onnellisia, pääsivät roinastaan eroon ilmaiseksi. Ja periaatteessa siis Sperrmüll on maksullista.

Sitten on maksullista ongelmajätettä, mutta siitä mä en tiedä mitään.

Kaikki muu on sekajätettä. Sitä kertyy todella vähän. Lähinnä tulee mieleen pöly, käytetty tiski- ja hammasharja, rikkinäiset sukat ja kissanhiekka. Se on mahdottoman kallista. Onneksi sekin hoitui yhteispöntöllä, ettei tarvinnut jokaisen viedä omaa pönttöään ulos. Koska se on niin kallista ja toisaalta erittäin ikävä asia, voi saksalainen säästää ilmoittamalla, että sitä ei tarvitse noutaa kuin esim. neljä kertaa vuodessa säännönmukaisen kahden viikon välein -aikataulun mukaan. Sillä lailla ne säästää.

Joulukale 3: jätteenkäsittely I/2

Seuraavaksi otetaan talikko käteen ja lähdetään tonkimaan jätteitä. Saksalainen kotitalousjätteiden lajittelu, mieliteemani. Jaan jätteet kahteen pääkategoriaan: maksuttomat ja maksulliset. Tänään perehdytään maksuttomiin, huomenna jatketaan maksullisilla. Aihe on niin upottavan kiinnostava, ettette voine odottaa!

Jotta Saksassa pystyy ollenkaan selviämään jätteenkäsittelystä, on syytä lukea Abfallkalenderia (jätealmanakka). Se on kunnan julkaisema pamfletti (Tübingenissä yli 60-sivuinen), jossa on kerrottu eri jätetyypeistä (niitä on toistakymmentä), koottu luettelo yleisimmistä ja vaikeimmista yksittäisistä roskista ohjeineen ja kerrottu, minä päivänä milläkin kadulla haetaan mitäkin roskia minä päivänä. Tämä on niin tärkeä tieto, että saksalaiset päivittävät nämä puhelimiensa kalentereihin.

Maksuttomasti saa Saksassa hävittää paperia/pahvia, lasia, vaatteita ja pakkauksia. Paperi ja pahvi kierrätetään yhdessä. Noin kerran kuussa kaikki kantavat kuuliaisesti paperi- ja pahviroskansa kadulle päivänä, jonka Abfallkalender kertoo. Sitten tulee pahviauto, jonne kaksikymppiset tavoitetyöllistetyt heittelevät ne pahvit. Jos sataa, pahvit ovat märkiä.

Lasinkeräyskontteja on siellä täällä, paikat löytyvät Abfallkalenderista. Lähialueiden asukkaiden suojelemiseksi lasia saa kontteihin heittää vain arkisin klo 8-20 ja lauantaisin 8-17. Sunnuntaisin lasia ei saa heittää roskiin. Vaatekeräys tapahtuu UFF:n laatikoiden tapaisiin kontteihin samalla systeemillä.

Eksoottisin Saksan jätetyypeistä on pakkausjäte. Sinne heitetään materiaalista riippumatta kaikki pakkaukset, jotka eivät ole paperi-/pahvijätteen mukana kierrätettäviä eivätkä lasia. Iloisesti sekaisin siis säilyketölkit, leipäpussit, styroksit ja jogurttipurkit lusikkapuhtaina. Tämä siksi, että lain mukaan kaikista pakkauksista pitää ostajan maksaa pakkausveroa ja pakkauksen tuottaja on vastuussa pakkauksen kierrätyksestä, joten veron jälkeen ei hävityksestä tarvitse enää maksaa uudelleen. Pakkausjäte tulee pakata keltaiseen säkkiin ("gelber Sack"), viralliseen muovipussiin, joita saa hakea kaupungintalolta. Virallinen muovipussi on niin ohut, että jo sen avaaminen aiheuttaa ensimmäisen halkeaman. Kahden viikon välein tulee keltaiset säkit kantaa kadulle (jep), josta ne taas joku nuori ihminen heittelee roska-autoon. Siinä on syytä olla pitkäpinnainen, sillä vaikka säkit eivät ole painavia, joka toinen niistä hajoaa molekyyleiksi viimeistään ilmalennon aikana, jolloin lusikkapuhtaat jogurttipurkit tanssivat tuulen mukana ympäri esikaupunkialuetta ja niiden perässä saa sitten työntekijä juosta lopun päivää.

Onneksi paperit ja pakkaukset saa halutessaan viedä kierrätyskeskukseen "Firma Alba" sen aukioloaikana, jollei halua säilyttää kotonaan kuukautta esim. neljän Ikean PAX-järjestelmän kaikkia pahvilaatikoita. Tämä on helpotus myös jalankulkijalle, koska etenkin keltaisen säkin päivänä kaduilla on paljon roinaa.

Joulukale 2: maksuvälineet

Saksa on euroalueen veturi, lippulaiva ja kaikki muutkin liikennevälineet. Vienti vetää kuin nuohottu piippu navakalla tuulella. Saksalaiset osaa bisneksen. Jotenkin sitä luulisi, että kuluttajatasollakin bisneksen tekeminen olisi mahdollisimman helppoa. No ei oo. Käteistä rahaa pitää olla jatkuvasti tukuittain mukana, koska luottokortilla voi tuurilla maksaa isoissa kaupoissa, jos sielläkään. Esimerkiksi Ikeassa ei käy luottokortti, joten mä jouduin nostamaan Ikean ottomaatilta 2000 euroa pieninä seteleinä. Saksalaisilla on oma Silvermatic-tyyppinen pankkikorttisysteemi, kyseessä ei ole meille tuttu debit-kortti vaan sellainen kohokuvioton lastenkortti, jollaisen sai 15-vuotiaana pankista, jos oli vanhempien lupa. Kortti, jolla ei voi ylittää tiliä ikinä. Jos on hupsista mennyt suoraveloitus tililtä epäsopivaan aikaan kuukaudesta, jää ostokset hihnalle. Tai siis Lidlistä aiemmin tuttuun tapaan saksalaisissa kaupoissa ei ole kassan jälkeen hihnaa vaan laari, jossa raskaat ostokset runnovat kevyet ostokset ja siihen laariin ne kaikki ostokset sit jää, jos saldo oli vaatimaton. Senkin takia täytyy olla koko ajan käteistä. Kampaajalla ei ollut edes sitä pankkikorttimaksumahdollisuutta. Ja siis koska kyseessä ei ole standardin mukainen debit-kortti, ei turistin kannata haaveilla maksavansa kivan lounaansa omalla kortillaan. Se oma Visa Electronkaan ei käy, koska se ei ole virallinen saksalainen MAESTRO-kortti. Ota mukaan rahaa kuin rosvopäällikkö ainakin, jos menet isojen kaupunkien ulkopuolelle. Pikkukaupungissa luottokorttia tarjoava ihminen on luotettavuudessaan samaa tasoa Simpsonien hullun kissamummon kanssa. Eli ei kovin.

Joulukale 1: kieli

Joulukalenteriaika taas! Jospa innostuisin kirjoittamaan enkä vain suunnittelemaan kirjoittamista. Tämän vuoden aihe on itseoikeutetusti saksalaisten kommervenkit. Saksalaiset on tosi hyviä monessa asiassa, mutta toisaalta mahdottoman kummallisia monessa muussa.

Saksan kieli on vänkää. Konsonantteja on helposti kuusi peräkkäin ja diftongeista nautitaan kuin suomessa ikään. Yhdyssanoja käytetään viljalti ja ne on tosi pitkiä. Mun suosikki on Rauchgasentschwefelungsanlage eli savukaasujen rikinpoistolaite. Saksaa pitää puhua tunteella ja nopeasti. Jos yrittää puhua hitaasti, saksalaiset yrittävät auttaa ja kohta puhutaan ihan eri asiasta kuin oli tarkoitus. Kieli on rakennettu siinä määrin muodolliseksi ja vaikeaksi, että lastenkirjatkin kuulostaa verokaavakkeilta. Keskieurooppalaiseen tapaan numerot on mahdottoman vaikeita: kaksikymmentäkahdeksan on kahdeksanjakaksikymmentä. Toki ihan jokainen luku puhelinnumeroista lähtien pitää sanoa parittain noilla väärinpäinnumeroilla, jotta maahanmuuttajan olisi mahdotonta ymmärtää ja että se soittaa sit väärään numeroon. Aina.

Kurkunpää ja muuta

Yleensä mä en päivitä blogia, koska ei ole mitään kerrottavaa. Nyt mä en oo päivittänyt, kun on tapahtunut niin paljon kaikkea, että ei oo ollut aikaa. No, täytyy ottaa talikko käteen ja alkaa kääntää.

Ensinnäkin: me on palattu Amerikasta. Matka meni hyvin, ketään ei ryöstetty eikä edes mikään sampoopullo rikkoutunut matkalaukkuun. Alkuun jetlag tuntui aika vähäiseltä, mutta useamman päivän ajan piti ottaa päiväunet eikä sitten enää illalla saanut unta, joten kyllä jetlagia oli. Tultiin takaisin keskiviikkona 28.10. ja mä päivystin perjantaina 30.10, mikä toi tietysti oman kitkerän mausteensa mukaan unihäiriöön. Nyt mä oon kyllä jo ihan messissä, mikä onkin hyvä kun matkasta alkaa olla kaksi viikkoa. New York oli kyllä kiva paikka, mutta valitettavasti liian kaukana. Onneksi on Eurooppa.

Toiseksi: me on muutettu! Ei asuta enää mun parentseilla. 31.10. nukuttiin täällä eka yö. Alkuun meillä oli mukana vain sänky, pahvilaatikollinen vaatteita ja reititin, mutta nyt 6.11. lähtien kaikki tavarat on täällä. Täytyy purkaa laatikoita. Jonkinlainen deadline on ylihuomenna, kun Raisa-doggi tulee viikonlopuksi hoitoon. Sahat ja Lundia-nupit pitää korjata tassun alta pois.

Tärkeimpänä: mä oon nyt virallisesti täti-ihminen! Pikkusisko ilahdutti Sveitsiläistä suklaaherkkua kolmekiloisella isänpäivälahjalla. Mä oon aivan innoissani. Pieni vauva! Mulla on ollut haasteita terveyden kanssa (sain Lettipitkon klaanilta lahjaksi kurkunpään tulehduksen, joten eka oli kurkkukipu ja nyt ei oo ääntä), joten en ole sukulaistani vielä tavannut. Mutta silti mä oon täti! Ja menen kyllä esittäytymään, kunhan immuunijärjestelmäni on virusvieraansa karkottanut.

Elämyskameli suosittelee

tätiys

Synttärihumussa

Nyt on lauantai-ilta. Odotellaan Handymanin kanssa hotellilla, että Äiti ja Isi saapuisivat Pikkusiskon suosittelemasta 100 km:n päässä olevasta outletistä, että mentäisiin yhdessä syömään. Eilen oli Äidin virallinen pyöreä syntymäpäivä ja sitä juhlistettiin aamupäivällä Macy's-tavaratalossa (hirvee daunari, eihän siellä ollu muuta kuin vaatteita ja tyynyjä!) ja illalla L'asso-ravintolassa. Alun perin oli haaveiltu Per Se -ravintolasta, mutta se oli liian kallis. Mentiin sitten Little Italyyn ja äitikin söi pitsan! Edellisen pitsan se oli varmaan syönyt päivälleen 10 vuotta aiemmin Roomassa. Tää pitsa oli paljon parempi. Äiti oli haltioissaan. Hyvä niin, siihen pyrittiin. Handyman ja Isi söi romanttisesti pitsan puoliksi.

Tänään syntymäpäiviään viettää Äidin pikkuveli, joka on syntynyt 70-luvun alkupuolella. Ehkä jopa tuota tärkeämpänä sankarina juhlitaan Äitiä 9 vuotta ja 364 päivää nuorempaa YK:ta. Ja mikäpä sen sopivampi paikka juhlia sitä kuin New York. Maailmassa kaikki hienot rakennukset pyramideja, Kiinan muuria ja Helsingin tuomiokirkkoa myöten on valaistu sinisenä YK:n kunniaksi tänään. Kammottavassa Lauttasaari elää -ryhmässä, johon ääliönä liityin, on suunniteltu myös Lauttasaaren vesitornin raadon valaisemista juhlan kunniaksi ja hipit kyseleekin toisiltaan, omistaisiko kukaan piirtoheitintä. Tarkoituksena olisi mennä katsomaan, josko itse YK:kin olisi sininen. Internetin mukaan pitäisi olla. Menkää te katsomaan, onko Lauttasaaren vesitornin raato yhdestä kohdasta vähän vaalea.

Kaksi ekaa päivää matkasta vietettiin puhtaan, jopa kammottavan, turististi. Matkusteltiin Big Bus -turistibussifirman doubledeckereillä ympäri kaupunkia, sääkin suosi. Torstaina käytiin sankarin toiveesta katsomassa Vapaudenpatsasta, mutta onneksi vain laivasta. Lipulla olisi päässyt saareenkin, mutta siihen mennessä Äiti oli onneksi jo uupunut jonottamiseen, mantereen puolella piti jonottaa kolme varttia ja Liberty islandillakin ainakin vartin jono näytti olevan. Vapaudenpatsas oli mulle jo turhan juueseitä, mutta ne bussiajelut jopa loistavia. Tänään meillä on ollut vapaapäivä vanhemmista ja mentiin viettämään sitä NYU:n hoodeille, jossa käytiin lautapelikahvilassa (mä ostin suunnitellusti Machi Koron toisen lisäosan ja Betrayal at House on the Hillin), melkein jouduttiin hipin organisoimana police brutalityn vastaiseen mielenosoitukseen ja käytiin KMartissa ostamassa roskapusseja. Meidän elämä on niin hohdokasta. Te kaikki haluisitte elää tätä.

Elämyskameli suosittelee

roskapussit

Lännessä

Kuun vaihteessa tulee kuluneeksi viisi kuukautta siitä, kun mä 15 vuoden tauon jälkeen muutin takaisin vanhempieni kotiin entiseen omaan välillä luonnollisesti Isin TV-palatsiksi rempattuun huoneeseeni. Melkein viisi kuukautta on Handymanin kanssa nukuttu epämukavassa vuodesohvassa. Kohta päästään onneksi takaisin Tempuriin, mutta sitä ennen juhlistetaan viiden kuukauden kommuuniasumista viikon matkalla New Yorkiin vanhempien kanssa. (Osittain juhlistetaan myös Äidin pyöreitä. Pikkusisko ja Sveitsiläinen suklaaherkku oli tietysti kutsuttu mukaan, mutta Espoossa on muita kiireitä.)

Mä en oo ikinä ennen ollut Euroopan ulkopuolella. Mä oon eurooppalainen. Joskus olen haaveillut matkasta Afrikkaan, mutta ennen en ole tosissani koskaan ajatellut lähteväni Yhdysvaltoihin lomalle. No nyt mä oon lähtenyt. Jo aikaero Lontooseen on mulle aika kova juttu. Hermoilen koko ajan siitä, mitä kello on Helsingissä ja miten järjestän nukkumisen tiistaina lähtevällä ja keskiviikkona aamupäivällä saapuvalla paluulennolla, että jaksan päivystää viikon päästä perjantaina. Luonnollisesti olen myös jatkuvasti vakaasti sitä mieltä, että kohta mut ryöstetään tai Handymanin lompakko varastetaan tai joku ampuu jonkun seurueseen kuuluvan. Se tuntuu jotenkin kuuluvan tähän eksperienssiin.

Eräässä Tiina Nopolan Tampere-trilogian kirjassa päähenkilöt Eila ja Rampe matkustavat lomalle jonnekin, ehkä Kanarialle. Ruokahuollosta kerrotaan kirjassa sen verran, että aamulla Eila keittää ison kattilallisen kaurapuuroa, jolla saa kivasti vatsan täyteen. Päivän mittaan voidaan sitten napostella hapankorppuja ja Violaa, jos alkaa hiukoon. Mua nauratti kovasti, kun luin sen kirjan. Enää ei naurata. On helkkari vakavaa. Parentseilla on mukana kuivattua poronlihaa, jota he jyystävät ja imeskelevät, jos nälkä yllättää. Tämä ostettiin varta vasten matkaa varten, ei siis ole mikään kotona vanhaksi menossa ollut biitti. Nyt on sit hirveä huoli siitä, että mitä porolle tapahtuu kun huoneessa ei ole jääkaappia. Lisäksi mukana on hapankorppuja ilman Violaa. Aamu aloitetaan tiukalla naukulla konjakkia, joka kuulemma estää vatsataudin. Konjakkikin on tuotu kotimaasta. Ois kiva, jos tää ois ihan vain huumoria.

Muuten matka on mennyt toistaiseksi (1,5 vrk) kohtuullisen mukavasti. Kun pohdittiin, mihin hotelliin mentiin, mä selvitin hirveästi erilaisia vaihtoehtoja ja kyselin suosituksia. Lopulta kun hotelli valittiin, päädyttiin sen yhden Isin lempparivaraussivun kaikin puolin sopivimpaan hotelliin. Sijainti on rauhallinen keskellä teollisuusaluetta. Ihmisiä ei näy missään, mutta huoneessa on sellainen melu, että luulen jatkuvasti ilmastoinnin olevan päällä. Sijainti on kyllä siinä mielessä hyvä, että metropysäkki on ihan vieressä. Hotelli on ihan siisti ja rauhallinen, mutta vähän erikoinen fiilis tulee siitä, että kylppärin seinällä olevassa kyltissä toivotaan, ettei hotellin pyyhkeitä käytettäisi auton pesemiseen tahraantumisvaaran vuoksi. Hotellissa on ilmainen wifi, siitä plussat Isin suuntaan. Hotellin suurin vanhempia innostanut seikka eli huoneen hintaan sisältyvä aamiainen on mykistävä. Tarjolla on jogurttia, muroja, mysliä, mahdollisuus paistaa vohveleita, paahtoleipää, kakkusia ja voisarvia, kymmeniä valmiiksi paistettuja kananmunia lämpölampun alla, toissavuotinen omena ja juomia (ei kuitenkaan vettä). Hotellin "ravintolassa" on viisi (5) neljän hengen pöytää (siis yhteensä kaikki pöydät) ja jatkuva jono. Mun työpaikan kahvihuone on suurempi kuin kahdeksankerroksisen hotellin aamiaisravintola. Kaikki ruoka nautitaan kertakäyttöastioista. Edes aterimet eivät ole monikäyttöiset. Mä olin useampaan kertaan selittänyt aiemmista majoitusehdotuksistani, että ei se haittaa, vaikka aamiainen ei sisälly hintaan, parempia ja halvalla saa kahviloista. Sitä on kuitenkin kuivaporojengin vaikeaa ymmärtää ja sit me syödään Toni Tiikerin sokerihuurremuroja aamupalaksi. Myös tippikulttuuri on tietysti änkyrälle hankalaa, mutta ei ehkä mennä siihen syvällisemmin. Mä aion kuitenkin suhtautua positiivisesti ja hävetä itsekseni.

Eilen käytiin kahdella sightseeing-bussireissulla ja tänään ois tarkoitus tehdä vielä 1-2 sightseeing-bussimatkaa ja varmaankin mennä Vapaudenpatsaalle. Tarkoitus olisi myös päivän virallisen osuuden jälkeen käydä hakemassa Handymanin kaverille elektroniikkaa ja mä haluisin katsella lautapelejä. Eiköhän me päästä.

Elämyskameli suosittelee

metalliset aterimet! Ja lasinen juomalasi, sellaista ei olla nähty toistaiseksi matkalla kertaakaan

Erätulilla

Mä oon vuoden ajan ollut kaupunkilainen, joka omistaa kesämökin. Se aiheuttaa mulle jonkin verran ekologisia tunnontuskia. Ennen kuin mä lähdin Saksaan, lohdutin itseäni sillä, että mä läpäisin seitsemän K:n testin: ei ollut Kaaraa, Kersaa eikä Kesämökkiä, asuin Keskustassa Kerrostalossa, jota lämmitettiin Kaukolämmöllä ja Kävelin töihin. Juuri tällä hetkellä mun energiankulutustilanne on hälyttävä, koska enää yksi K on validi. Kuun vaihteessa, kun muutetaan täältä Handymanin anoppilasta pois, saan onneksi muutaman K:n takaisin, mutta ainakin auto ja kesämökki jää. Huono omatunto vaivaa.

No mutta koska mulla on se kesämökki, siellä pitää joskus käydä. Mä kävin viime viikonloppuna ja otin Handymanin, Lankomiehen ja mun uuden Kälyn mukaan. Lähdettiin perjantaina suuremmin Valio-myrskyä ajattelematta. 500 metriä ennen mökkiä matka katkesi tien yli sähkölinjan päälle kaatuneisiin puihin. Handyman haki mökiltä moottorisahan, mutta koska oli pimeää kuin säkissä ja miesväki ei ollut teksaslaisten tasolla moottorisahan käytössä, jäivät puut tielle ja auto niiden taakse. Käveltiin tavaroinemme mökille, jossa ei ollut sähköä, joten ei myskään valoja, vettä eikä lämpöä. Kymmeniä litroja vanhempien keräämiä pakastettuja mustikoita kyllä oli. Suureelliset unelmat jauhelihakeitosta ja Hercule Poirot'sta sai unohtaa. Lämmitettiin takkaa mansikkana ja oltiin tyytyväisiä siihen yhteen makkarapakettiin, joka otettiin kaupasta mukaan "jos joku haluaa laittaa kiukaalle". Lankomies istui klapi kädessä takan edessä kahteen asti yöllä, mistä johtuen aamulla mökki oli lämmennyt +4 asteesta siedettäväksi. Samalla mökin siihen asti käyttämätön feature, leivinuuni, oli käyttövalmis. Siellä sai joku tyhjiöpakattu sian osa lepäillä yhdeksän tuntia ja ravita meitä illalla. Onneksi sähkö alkoi kulkea lauantaina aamupäivästä, että hampaita ei tarvinnut enää järvivedellä pestä. Ja sai puhelimenkin ladattua. Sähkö on kyl hyvä keksintö. Mä tykkään.

Mä järjestin toissapäivänä pienet juhlat Pikkusiskolle. Sinne tuli toistakymmentä täysivaltaista vierasta + kaksi imeväistä + neljä sikiötä. Ruokana oli meksikolainen pöytä, josta kukin sai rakentaa itsellensä oman fajitan/tacon/tortillan/wrapin (mä en tiedä, mitä eroa noilla on ja mikä on oikea termi, mutta siis lämmitetty pahvi, jonne saa laittaa ruokaa sisään). Olin tehnyt edellisenä iltana Äidin kanssa salsaa, josta tuli mainion hyvää, mutta jonka jälkeen mun silmää kutitti ja hieroin sitä -> BAD idea. Tein myös sitä hassunnimistä avokadotahnaa, mutta internetin ohjeella siitä tuli liian sipulista. Puolikas sipuli yhteen avokadoon on liian paljon sipulia. Sanokaa minun sanoneen. Jälkiruoaksi oli naapurin tekemiä kaakkuja. Vieraat olivat tyytyväisiä ja sankari ilahtunut. Tämän kerroin lähinnä siksi, että tekisitte salsaa tai ihailisitte sitä, että mä tein salsaa. Koska se oli oikeesti tosi hyvää.

Elämyskameli suosittelee

sähkö

Vaaliahdistus

Lääkäriliitolla on valtuuskunnan vaalit ja niistä töhötetään nyt kovasti kaikissa ammattilehdissä ja internetissä. Kotiin tuli ihan vaalipaketti, jossa on ahkerille ja epäluuloisille äänestyslippu ja -kuori, me muut voidaan äänestää internetissä. Mä alkuun ihan ahdistuin, kun en osannut edes päättää, mitä ryhmittymää äänestäisin. Näissä vaaleissa ei näet äänestetä vakiintuneita puolueita vaan lähinnä ehdokkaan ikään ja vähemmässä määrin erikoisalaan sidottuja ryhmittymiä: nuorten lääkärien yhdistys, Suomen erikoislääkäriyhdistys ja seniorilääkärit ovat kaikki asettaneet omat ehdokkaansa ja lisäksi on pieni tk- ja tt-lääkäreiden vaaliliitto. Eri ryhmittymät ovat lisäksi jakaneet ehdokkaansa ryhmiin joko erikoisalan tai asuinpaikkakunnan mukaan. Mä en osannut päättää edes sitä, olenko enemmän nuorten lääkäreiden yhdistyksen vai erikoislääkäriyhdistyksen kanssa samaa mieltä. Molemmat oli oikeassa, mutta puhuivatkin ihan eri asioita. Löysin molemmista hyvät ehdokkaatkin ja sittenhän mä vasta ahdistuin, kun en osannut päättää. Onneksi mä lopulta tajusin, että ei mun äänellä oo mitään merkitystä. Mä voin hyvin jättää äänestämättä eikä mitään tapahdu. Mä oon vapautunut äänestysvelvollisuuden kahleista. Mulla on vain äänioikeus.

Ne vaalit on tarkemmin pohdittuna joka mielessä epäilyttävät. Kun niissä ei ole vakiintuneita puolueita valittavana, tulee alkuun fiilis, että nehän on tietty kaikki demareita, kun kyseessä on kuitenkin AY-liike. Seuraavaksi muistaa, että eiku kaikki lääkärit onkin oikeistolaisia. Sitten huomaa listoilla poliittisista yhteyksistä tuttuja nimiä ja säikähtää, että tuohan oli viimeksi ihan väärän puolueen kunnallisvaaliehdokas ja jos mä äänestän sen vaaliliittoa, niin ääni meneekin vahingossa sille ja se saa pontta hakeutua vielä korkeammalle politiikassa. Ja kun kaikkien kolmensadan ehdokkaan taustaoja ei voi alkaa googlata, ei uskallakaan äänestää ketään.

Mä oon aika kyllästynyt Facebookiin. Tosi vähän on enää tuttujen omaa sisältöä luettavana (paitsi Vilunki jaksaa kirjoittaa älykkäitä, kivoja, nokkelia ja hyväntuulisia päivityksiään vielä, erityiskiitos ja gerberakimppu!), vain sivukaupalla linkkejä, videoita ja musiikkikappaleita. No enpä mäkään sinne enää juuri mitään keksi tai uskallakaan kirjoittaa, ei oo ihme ettei muutkaan. Aiemmin siellä oli iloinen tunnelma, nyt lähinnä aggressiivinen ja ahdistunut. Mä seuraan nykyään enemmän Twitteriä, joka onkin neutraalimpi, ja haaveilen Instagramiin liittymisestä. Sinne ei kyllä voi mennä, jos suhtautuu miltei vihamielisesti puhelimien kameraan. Mä ajaudun koko ajan kauemmaksi tietoyhteiskunnasta. Siirryn sosiaalisesta mediasta perinteiseen mediaan. Hesariakin mä luen nykyään melkein päivittäin paperilta (joskin edelleen selvästi enemmän sähköisesti), mitä mä en oo tehnyt kuuteen vuoteen.

Katsokaa ny, fb:n alakulo tarttuu muhunkin. Kauheeta valitusta koko päivitys. Mutta mä oonkin kipeä. Joku pediatrinen sairaus - päänsärky ja korva on kovasti kipeä. Ehkä ensi kerralla iloisempaa.

Elämyskameli suosittelee

ihana Vilunki

Oiva loma

Mä oon kokonaan unohtanut raportoida meidän jo viikkoja sitten loppuneen loman teeman. Handyman oli nimittäin ennen lomaa jutellut päivittäistavarakaupasta innostuneen kaverinsa kanssa Oiva-raporteista ja nuuski jokaisen ruokakaupan ja ravintolan Oiva-statuksen. Voi sitä riemua, minkä levein hymy aiheutti! Nyt alun tohkeus on hieman laantunut, mutta edelleen leveä hymy aiheuttaa leveän hymyn. Meillä oli siis Oiva-loma.

Meidän on jo ainakin viikon verran pitänyt mennä Inside Out -elokuvaa katsomaan ja nyt tehtiin aivan poikkeuksellinen päätös mennä näin arki-iltana. Kyseessä on ensisijaisesti aikuisille sopiva animaatio, jota internet rakastaa. Lukemieni arvostelujen perusteella olin tulkinnut, että katsojat itkevät koko ajan. Niinpä mä otin herkimmän tuntemani kukkasen eli Handymanin seuraksi ja mentiin eläviin kuviin. Ihan loistava leffa. Juonensa vuoksi selvästi aikuiseen makuun, mutta ei siis mitenkään arveluttava, sopii lapsillekin. Internetin mukaan kuitenkin juoni on niin monisyinen ja abstrakti, että nelivuotias on kujalla koko ajan, mutta tykkäsi, koska vauhtia riittää ja vielä kahdeksanvuotiaankin on vaikeaa ymmärtää loppuratkaisua. Mutta siis erittäin hyvin kirjoitettu, hauska ja mielenkiintoinen. Eikä edes Handyman itkenyt koko aikaa. Mä oon siinä määrin sosiopaatti, että mun täytyi kysyä Handymanilta jälkeenpäin, mikä se surullisin kohtaus oli. Olin itsestäni ylpeä, että olin tunnekylmyydestäni huolimatta sen tunnistanut. Mainio elokuva. Kerrassaan huippu. Hyvä ihan elokuvana, ei pelkästään animaationa.

Mä olin tänään toimenpidetyössä ja mun hommiin kuului mm. pyelostomian vaihdot. Kun menin huoneeseen arvioimaan pyelostomiarouvan toimenpideasentoa, rouva oli haljeta liitoksistaan, koska oli niin mielissään, että siinä olin minä. Olin ollut hänen omalääkärinsä joskus viisi vuotta sitten ja tekemäni tutkimukset olivat johtaneet vakavan sairauden löytämiseen. Sairaus sinänsä oli nyt viisi vuotta myöhemmin aika ikävässä jamassa, mutta rouva oli silti toiveikas ja iloinen, kuten suuri osa vakavasti sairastuneista. Hän oli kovin onnellinen nähdessään mut ja kyllä mullekin tuli hurjan hyvä mieli. Ihmiset on niin kivoja.

Handymanin iso sydän on laajentunut entisestään. Mistään dilatoivasta kardiomyopatiasta ei ole kyse vaan auttamishalu on johtanut kolmeen yhtäaikaiseen laupeudentyöhön. Handymanilla on nyt yhtä aikaa menossa Lettipitkon 11-kuisen tyttären kaitsemista useamman kerran viikossa, Pikkusiskon ja Sveitsiläisen suklaaherkun talon rakentamista iltaisin ja Porkkiksen sekä AaOon uuden asunnon remontointia aina silloin, kun yllämainittuja ei ole sovittu. Eilen oli kaikkia peräjälkeen. Handyman on mahdottoman kiltti. Älkää, työnantajat, kärsikö tunnontuskia, Handyman oikeasti tykkää niistä hommista ja tekee töitänsä laulellen. Niin kiltti mies.

Elämyskameli suosittelee
Oiva-raporttiriippuvuus

Pitkä ja polveileva vessatarina

Malmössä me vietettiin kaksi yötä ja lähdettiin keskiviikkoaamuna takaisin Tukholmaan. Matkalla kiinnitettiin huomio Smoolannin Älg safariin, jossa olisi päässyt ajamaan autolla hirvimetsällä. Nyt kyllä vähän kirveltää ettei menty. Seuraavalla kerralla.

Lounais-Tukholmassa Kungens kurvassa (I kid you not) poikettiin siihen mun hartaasti toivomaan maailman suurimpaan Ikeaan. Saavuttaessa mä jäin ottamaan valokuvia talosta ja Handyman kipitti kupla otsassa sisään. Asiansa valmiiksi saatuaan Handyman tuli takaisin ulos ja kertoi mulle innoissaan, että siellä on kolme kerrosta. Huisia. Tämä oli kuitenkin aliarvio. Eka noustiin niin korkeat liukuportaat, että Handymania hirvitti. Koska huonekalunäyttelyosa talosta oli pyöreä, oli näyttely rakennettu niin, että vuorotellen kerroksia oli ulkokehällä ja ympyrän sisällä. Näin ollen kerroksia oli tuplasti enemmän! Tarkoitus oli selvästi siis laskeutua kerroksia alaspäin, mutta perus-Ikeasta tuttua käytävää ei ollut, joten meni vielä enemmän sekaisin. Ravintola oli yläkerrassa. Lihapullat syötiin. Tarjolla oli lihapullien kanssa keitinperunoita ja herneitä, joita ei Suomesta saa. Kaikki on niin paljon hienompaa! Muuten Ikeasta ostettiin vain KOPPLA-USB-haaroittaja. Ei lähdetty ostamaan korkkipöytää, vaikka Handyman siihen mieltyikin.

Tukholmassa oli keskiviikkona sama tilanne kuin Tanskassa pari päivää aiemmin: hotellit täynnä. Radissoneissa ei ollut huoneen huonetta, sama tilanne Scandicissa tiistai-iltana katsoen. Keskiviikkoaamuna Scandicista kuitenkin löytyi kaksi vaihtoehtoa: joko hillittömän kallis huone Järva krogista tai vähän halvempi Infra citystä. Kokeneet Tukholman-kävijät tunnistavat heti, etteivät nämä sijaitse keskeisesti. Infra city ei sijaitse edes Tukholmassa vaan Upplands Väsbyssä. Molemmat ovat väsyneitä lentokenttäbussipysäkkihotelleja. Niinpä mentiin Upplands Väsbyyn. Hotelli sijaitsi aivan moottoritien varrella suurella ostosalueella. Joskus 90-luvulla kyseessä on ollut huikean hieno kongressihotelli: 20 kerrosta, lasijulkisivu, suuri aula, johon on rakennettu muovinen viidakko karppialtaineen (karpit eivät olleet muovia). Me saatiin huone kerroksesta 7, satumaiset näkymät aulaan. Huone oli Scandic-siisti. Kun oltiin oltu huoneessa noin vartti, puhelin soi. Respasta soitettiin, että mä olin unohtanut lompakkoni siihen tiskille (strike one). Kun aloin puuhata nukkumaanmenoa, huomasin ettei mun laturi ollut paikallaan eli mä olin unohtanut sen Malmöön (strike two). Kävin iltapisulla ja vedin vessan seinässä olevasta painikkeesta tavalliseen tapaan, jolloin painike upposi seinään eikä enää palautunut (strike three). Tämä johti veden jatkuvaan lorinaan. Kävin selittämässä asian respassa (englanniksi) Andreakselle, joka ymmärsi minun aiheuttaneen tukoksen ja soitti huoltomiehen. Huoltomies tuli kummallisen näköisen karhupumpun kanssa. Karhupumpun hän hylkäsi eteiseen ja alkoi ropata vetopainiketta. Melko pian hän saikin sen korjattua ja vessan vedettyä. Tack ska du ha. Kuitenkin heti kun hän lähti, alkoi vettä lorista taas. Soitin Andreaksen hälyttämään mies takaisin. Tässä vaiheessa kello oli jo 23:30. Toisella kerralla hän ropasi pönttöä miltei puoli tuntia ja totesi, että sönder on. Täytyy saada uusi huone. Seuraavaksi Andreas soitti, että hotelli on täynnä, nukkukaa lorottavassa huoneessa, jossa vessanpöntön huuhtelupainike on irtonaisena pöydällä. Lupasivat jalosti pitää ysikerroksen saunaosaston meitä varten auki. Sehän kätevää. Aamupalakin oli huono ja ankea. Mitään rabattia ei lorohuoneesta saanut, respan aamuvuorolainen Karin oli useaan otteeseen very sorry, että vessa oli rikki. Sehän lohdutti. Suosittelen välttämään Scandic Infra cityä. Ai niin enkä mä ollut unohtanut laturiani, vaikka olinkin jo ehtinyt kysellä sitä Malmöstä. Se löytyi mun käsilaukusta.

Laivamatka takaisin oli jälleen kiva. Tällä kertaa oli DeLuxe-hytti, joka oli isompi kuin perushytti. Siinä oli sängyksi levitettävä nojatuoli, enemmän tilaa parisängyn ympärillä ja vessassa suihkuseinä kepsun verhon sijaan. Meille sattui merinäköalakin. Kiva hytti, sinne voisi mennä toistekin. Suihkuseinä on siitä hyvä laivan vessassa, että se suojaa palohälytykseltä. Vesihöyry näet laukaisee palohälytyksen, minkä Handyman eeppisellä matkallaan Saksasta Vantaalle totesi. Hän oli näet suihkun jälkeen jättänyt vessan oven auki ja kotvasen kuluttua oli saanut vieraakseen kivan palohälytykseen reagoineen laivasedän. Ei ollut Gevaliaa, mutta eipä ollut rihmankiertämääkään. On sitä vieraalle siinäkin sulattamista.

Elämyskameli suosittelee

LVI-huoltotaidot