Eläkeläismeininki

Juuri nyt ei kannattaisi olla kärpänen meidän katossa. On sen verran seniili meininki meneillään. Mulla on neuletakki ja villasukat, koska on vähän vilakka. Sukkakin on puikoilla meneillään, paitsi ei nyt just kun tähän blogittamiseen tarvii kaksi kättä. Handyman lojuu sohvalla T-paidassa ja kalsareissa ja naureskelee TV:n ehkä älyttömimmälle formaatille eli Rekkakuskit jäällä -ohjelmalle, jonka se on nauhoittanut viime viikolla, jotta päästään aikaisin nukkumaan. Mä luulen, että tän korttelin vanhuksetkin viettää villimpää elämää kuin me. Ainakin monet mun töissä kohtaamista vanhuksista on huomattavasti jännittävämpiä.

Mä oon miettinyt viime aikoina kovasti perhesuunnitteluasioita. Äitiysneuvolan pitäminen tekee semmoista pitäjälleen. Suuresti yleistäen arvioisin, että useimmissa perheissä lapsenteon idea lähtee naisesta (ja aloitin virkkeen "suuresti yleistäen", eli esimerkit lapsia mankuvista miehistä kaikuvat tyhjään tynnyriin). Tänään mä yritin miettiä tähän syytä. Mä luulen, että äidinvaisto on paitsi sosiaalinen myös biologinen tosiasia. Naiseen (yleistäen) ohjelmoitu tarve/halu tehdä vauvoja on tajuttoman voimakas, sillä vaikka kaikki lapsenteon ikävät asiat (esim. pahoinvointi, suonikohjut, mielialamuutokset, raskausarvet, synnytys, repeämät, inkontinenssivaivat, haavaiset nännit, rintatulehdukset ja jälkivuoto) on jätetty naisen harteille, silti monet naiset haluaa lapsia. Toki mies on mukana menossa, mutta onhan se fysiologinen isyys aika pientä (taaskaan en suinkaan väheksy isyyden merkitystä psyykkisessä ja sosiaalisessa mielessä). Take home message on siis se, että naisen ei pitäisi tarvita hävetä biologista lapsentekotarvettaan sen enempää kuin esim. pissahätäänsä.

Laakson terveysasemalla pidetään edelleen influenssapolia pystyssä joka päivä. Viime viikolla kyseltiin, että löytyisikö vapaaehtoisia tekemään viikonloppuvuoroa klo 8-16 perussopimuksella eli varsin surkealla palkalla. Siis normaalityön lisäksi. Yllättäen harva lähti kiljuen mukaan. Koska vapaaehtoisia oli varsin niukasti, Korkeampi Taho määräsi väkeä sinne töihin. Mut tietysti. Loppuvuodesta mulla on kaksi viikonloppua siellä kiinni, joista toinen onneksi vain varallaoloa. Eniten mua tässä harmittaa se, että koska vuoro alkaa sunnuntaina jo kahdeksalta, on mahdotonta mennä Itä-Helsinkiin Kummitytön vauvauintiin klo 8:30! Ei tommoisen pitäisi olla laillista, tulevat harrastuksia häiritsemään. Mut se on hyväksyttävä, kun on valinnut työsopimuksen ilman määriteltyä työaikaa. Mä oon töissä koko ajan. Mutta itse asiassa mä oon vähän innoissani sinne Laaksoon menossa, se on mun mielestä varsin kiinnostavaa. Tulkoon epidemia, minä olen valmis!

Häy!

Handyman oli eilen jossain teinitupareissa. Koska mä oon coolimpi (ja osittain koska mua ei ollut kutsuttu), menin pitkästä aikaa Kummitytön luokse kylään. Vauvauinnit on viime aikoina jääneet väliin erilaisten virustautien vuoksi enkä oo nähnyt Kummityttöä muutamaan viikkoon. Aikamoinen muija! On selvästi viettänyt opintiellä paljon enemmän aikaa kuin minä viime aikoina, koska mä en oo oppinut mitään ja KT on oppinut ihan älyttömästi hyödyllisiä taitoja, kuten konttaamaan, nousemaan seisomaan ja kävelemään tukea vasten. Lisäksi Kummityttö osaa vierastaa (ekan vartin alkoi itkeä saman tien, kun mä katsoin silmiin), heittää lelut kädestään (jotta voi kyykyttää isäänsä) ja sanoa innoissaan "Häy!" Ja koska "Häy!" on ilmeisesti vitseistä vitsein, niin vähänkö muuten naurattaa, jos joku muu sanoo sit takas että "Häy!" Nauraa mun vitseille, mahtavaa seuraa.

Karaoke on rautaa. Muutama päivä sitten käytiin kylässä yhdellä mun hoiturikaverilla ja sillä on karaokevehkeet. Vähänkö helmee veivata Satulinnaa ja Kevytlinjaa ja katsella geneeristä karaokevideomuijaa keikuttamassa bodiaan ennalta arvaamattomissa herkullisissa lavasteissa. Ja ihan kuin karaoke ei riittäisi, siellä on koiranpentu ja kisu myös! Joskin se pentu on jo ihan valtavan kokoinen ja mä pelkään sitä aika lailla. Handymanin harmiksi Kisu on ujoa sorttia eikä kovasti seurustele. Niin ja on se perussyykin eli hoiturikaveri yksinäänkin ihan hyvä syy matkata bussilla (!) kultahampaiden asuinalueelle Keski-Helsinkiin.

Toissapäivänä oli full panic -tilanne. Mulla oli töissä perjantai-iltapäivävuoro, mikä tarkoittaa, että meen töihin vasta 12:ksi. Olin kuitenkin lähdössä jo 1,5 tuntia etukäteen, koska olin ajatellut käydä torilla ja ehkä vähän soppailemassa ja syömässä ennen töihin menoa. Ongelmaksi kuitenkin muodostui se, että Handyman oli töihin lähtiessään toivottavasti vahingossa lukinnut turvalukon. Meidän turvalukossa on vikana se, ettei sitä saa sisältä auki vaan sisään lukittu tyyppi on auttamattomasti sisällä. Mä soittelin Handymanille töihin tiedustellakseni, josko hän voisi tulla auttamaan minut distressistäni ulos. Handyman ei kuitenkaan vastannut puhelimeen, koska oli omien sanojensa mukaan "palaverissa" (suom. jutteli Rikun kanssa). Onneksi eräs Handymanin työkavereista on jatkuvasti online fb-chatissa, joten sain hänet rekrytoitua hätyytystoimiin. Handyman sai viestin ja koki velvollisuudekseen lähteä tulemaan ovea avaamaan. Mä odotin paniikin jatkuvasti kasvaessa ja ajan madellessa eteenpäin. Kolme varttia sillä kesti, koska tuli ratikalla. Takaisin oli kuulemma kuitenkin mennyt taksilla. Such love!

Ka-pow!

Lapsuudesta mä muistan parhaiten Batman-päivät. Tiistaisin tai torstaisin tuli telkkarista illalla piirretty Batman ja sen sai katsoa, jos oli reippaasti syönyt hernekeittoa päivälliseksi. Joka viikko. Turha kai sanoakaan, että se ei ollut ihan herkkuruokaa eikä oo vieläkään. Koska mun vantaalaisvanhemmat olivat jopa keskivertoespoolaisvanhempia hysteerisempiä, mun piti peittää silmäni, kun näytettiin lopun tappelukohtauksessa väkivallan sensuroivaa BOOM!- tai KA-POW!-graffitia. Niin, siis nimenomaan piirretyssä. Nykyäänhän kersat näkevät, kun piirretyt Digimonit repivät toisiltaan silmät päästä ja tekevät niistä uppomunia.

Ka-pow tuli mieleen, kun kotikadulle on perustettu jonkinlainen rakennustyömaa, jossa räjäytellään innokkaasti. Aamuseitsemästä iltakahdeksaan vähän väliä soitetaan hälytysmerkkiulinaa ja lopuksi pamautetaan niin että ikkunat helisee. Koska kotikatu on melko kiireinen, painottuu räjäyttely nimenomaan sinne aamuseitsemään ja iltakahdeksaan. Mua ei haittaa, mutta naapurien koirat ilmeisesti munii nahkamunia, koska keittiön seinän takaa kuuluu surkeaa hälytysmerkkiulinaulinaa. Jos mussa olisi empatiavaihde, niin mä voisin tässä tapauksessa painaa kytkintä ja vääntää keppiä.

Handyman on liikuttava shoppailija. Yleensä me käydään kaupassa yhdessä tai mä käyn töiden jälkeen yksinäni. Ajoittain mä kuitenkin unohdan ostaa Handymanille tärkeitä elintarvikkeita (lähinnä juotavaa jogurttia) ja silloin Handyman joutuu yksin kaupoille kotimatkalla. Tänään kävi juuri näin. Sääntöjen mukaan mun pitää tyhjentää ruokakassi, jos Handyman on kantanut ruoat kotiin. Kassin sisältö oli herttainen: 1,5 l maitoa (jota mä olin käskenyt tuomaan), puoli kiloa pumpernikkeleitä (vaaleanpunaisia), 150 g sokerittomia Mynthoneita ja neljä purkkia Actimelia. Niillähän selviää vaikka viikon.

Ärsytystä

Tänä viikonloppuna oon huomannut paljon ärsyttäviä asioita. Tai ei nyt erityisen paljon, mutta tänä viikonloppuna mä oon miettinyt ärsyttäviä asioita. Listaan niitä tähän, jotta voisin sitten myöhemmin katsella niitä ja naureskella typerälle ärsytykselleni (as if, todennäköisesti mä ärhentelen niille myöhemminkin)

• Ratikoiden ikkunat peittävät teippaukset, joissa on pieniä reikiä. Kun sisältä päin yrittää katsella ulos, tulee pahoinvointia. Mulle on ihan ookoo, että myyvät mainoksia, mutta a) näkymiä ei turmella tai b) teipataan ikkunat sitten kokonaan, että ei tule houkutusta katsella lueskella ulkona näkyviä pieniä mainostekstejä tms.
• Turhan väkivaltaiset elokuvat. Aiemmin en oo nähnyt yhtään Tarantinon elokuvaa ja oon ollut siitä ylpeä. Nyt alkoi kiinnostaa tämä uusin aihepiirin vuoksi ja mä kävin sen eilen Långstrumpin kanssa katsomassa. Ihan hyvä se oli, paitsi että mä en oikeesti vain näe sitä ampuma-aseväkivallan näyttämisen tarvetta. Tuliaseet on tylsiä eikä anna tilaa mielikuvitukselle. Ei sillä että mulla ois mitään erityistoivetta nähdä myöskään esim. veitsillä tai pesäpallomailoilla tehtävää väkivaltaa, mutta pyssyt on so last decade.
• Keski-ikäiset naiset. Useimmat näistä on tosi rasittavia (ei kuitenkaan esim. Äiti tai Anoppi, jotka on mukavia ja rentoja). Nää on kyllä ärsyttäviä ihan arkisinkin eikä vain viikonloppuisin.
• Pikkusiskon arvomaailma. Jos haluaa ehdottomasti asua kerrostalon ensimmäisessä kerroksessa, niin se on ihan ookoo, mutta sitten ei vaan voi olla ihmeissään, kun joku random Teija käy vasta-ajetulla nurmikolla jättämässä vaatteitaan sinne. Olivat löytäneet kassin, jossa oli mm. henkilöllisyystodistus, rahaa ja psykiatrinen sairauskertomus, kengät, paidan ja uuden paidan hintalapun. Tai no ehkä voi olla ihmeissään, mutta pitää olla jotain järkeä toiminnassa: jos haluaa viedä löytämänsä tavarat poliisille, niin siitä vaan, mutta yhtä aikaa ei voi sekä vaatia löytöpalkkiota että tehdä rikosilmoitusta etenkin, kun ei ole minkäänlaista todistetta siitä, että nimenomaan Teija on siellä pihalla käynyt (vrt. Teijan ex Sami). Tsiiiiisus. Etenkin kun olisivat voineet valita samaan hintaan myös 13. kerroksen asunnon 8 km idemmästä, sinne ei ois kukaan tullut partsille hillumaan.
• Neuletöiden päättely. Se on ihan arsesta.
• Biologinen kello. Se edistää tai jätättää, tai on joka tapauksessa väärässä ajassa. Viallinen aikarauta tuottaa stressiä korvien väliin ja muuten niin harmonisiin avioliittoihin.
• Pulmu Barin sisustus. Se on sisustettu täysin Ikealla ja siellä on liian valoisaa. Eikä toissapäivänä ollut edes diskojukkaa vaan jouduttiin kuuntelemaan ihan random rokkenrollia. Väsyttikin, eikä Ville Vallaton maistunut niin hyvältä kuin viimeksi. Handyman ja Homis marisee mun alkoholinkäytöstä (no kyllähän mä perjantainakin nautin baarissa yhteensä kaksi ravintola-annosta, siitä kannattaakin huomautella), täytyy siis varmaan lopettaa. Ärsyttää moinen huomauttelukin pihkura.
• Kristiina Brask. Mä en oo ees kuullut sen uutta biisiä mutta jo se ärsyttää, että mä kuulin että sillä on uusi biisi. Se ottaa mua aivoon koko ämmä ja ennen kaikkea sen "ihana saundi".
• Lauri Tähkä. Nyt aktuellisti, koska olen surukseni kuullut, että Porkkis oli sen nähnyt vahingossa Stockalla ja pieni Kummityttökin oli sen kamaluudelle altistunut. Toki muutenkin koko ajan.
• Ylipäänsä huono musiikki ja rasittavat artistit. Liikaa, niin liikaa. Onneksi on Spotify ja iPhone ja iTunes, että voi normaalielämässä välttyä huonolta musiikilta. Pahaksi onneksi kaupassa soitetaan radiota. Ratikoissa ei onneksi joudu kuuntelemaan moista sontaa.
• Keskusteluintoiset pultsarit julkisissa liikennevälineissä. Puhukaa hiljempaa tai mielenkiintoisempia juttuja. Ei mua kiinnosta että jäitte mopon alle. Sellaista se pulsun elämä on.
  

Aika seesteinen olo on nyt, huooh. Nyt on hyvä mennä mieli keveänä suihkuun.

Työhyvinvointi

Osallistuin tänään ensimmäiseen tyhypäivääni. Aiempien työpaikkojen tyhy-päivät olen välttänyt olemalla vapaaehtoinen jäämään työhön, että muut saavat hyvinvoida (paitsi kerran olin sairaana, mutta silloin se tyhypäivä pidettiinkin lauantaina). Nyt ei annettu työhönjääntivaihtoehtoa, koska koko pulju laitettiin kiinni täksi päiväksi. Pomo uhitteli, että vain vuosilomalla, virkavapaalla ja sairaana olevat työntekijät saavat olla päivästä poissa ja mä en lähde kallisarvoista palkkaani menettämään yhden tyhypäivän takia. Mentiin Suomenlinnaan, jossa ohjelmassa oli lähinnä psykiatrin pitämä luento työssä jaksamisesta. Luento oli ihan ookoo, mutta herkullisimmat tilanteet syntyivät siitä, kun keski-ikäiset tädit päätyivät tukkanuottasille, hehee. Toisaalta ohjelmassa oli "vapaata ulkoilua", jolloin päästiin mukavien työkaverien kanssa reippaalle kävelylle ja ilmainen ja varsin oivallinen kanaherkkusienipastalounas. Kotiin pääsi lähtemään jo yhdeltä, mikä oli erinomaista. Ryhdyinkin saman tien tyhypäiväfaniksi, koska mikä tahansa työpäivä, jolloin saa reippailla, syödä ilmaiseksi ja häipyä jo yhdeltä, on mun mieleen. Joskin sittemmin mä tajusin, että tuohan on mulle vähän-niinku any other day, koska a) mä kävelen työmatkat, b) kolmena päivänä viikossa saa maksetun lounaan ja c) harvoin mä oon töissä ees neljään. My kinda job!

Ensi viikolla aukeaa Haartmanin sairaala eli Marian korvaava kaupunginsairaala. Tänään järjestettiin Marian päivystäjille esittelytilaisuus uuteen hienoon sairaalaan. Sinnehän piti mennä. Ei sillä, että mä ikinäkoskaan sinne todennäköisesti töihin menisin vaan siksi, että onhan se mielenkiintoinen julkisen rahoituksen kohde. Ulkoapäin rakennus ei ole mikään kaunokainen, mutta ei nyt mikään erityisäklörumiluskaan. Monia hyviä ratkaisuja siellä oli tehty: esim. päivystyksessä alipainehuoneita a) hajuhernepotilaita ja b) mahdollista pandemiatilannetta varten, selvä tarkoitus tehdä yhteispäivystyksestä yhteispäivystys eikä vain mikään lähentelevä päivystys, järkevästi suunniteltu ppkl:n pohja ja osastoilla kahden hengen huoneet. Lisäksi oli aika siistiä, että kaikissa potilashuoneissa oli Tempur-sängyt. Rohkea ratkaisu oli myös jättää tekemättä perustason kirurgian päivystäjälle lepohuonetta - Malmilla perustason kirurgian päivystäjällä (työvuoro klo 22-08) on huomattavasti hienompi huone kuin sisätautipäivystäjällä (työvuoro klo 08-08) ja se sijaitsee huomattavasti paremmassa paikassa (sisätautipäivystäjän huone on neljien portaiden yläpäässä - not very accessible klo 3:30, kun on seissyt 19,5 h). Huonoa oli outo vuoronumerosysteemi (ihan kuin kukaan jaksaisi pidellä hyppysissään vuoronumeroaan tuntikausia!) ja varmaan joku muukin asia, joka ei tuu nyt mieleen.

Tänään kuulin Espalla, että Handyman on onnenpekka. Englantia puhuva nuorimies liittyi seuraan ja ehdotteli kahvittelua. Kun selitin anteeksipyytävästi olevani juuri matkalla noutamaan aviomiestäni töistä, mies harmitteli huonoa tuuriaan, manasi Handymanin upeaa tuuria, toivotti hyvää parisuhdetta ja kehotti olemaan yhteydessä, jos joskus tulee ryppy rakkauteen. Viimeisiksi sanoikseen sanoi vielä: "Baby, you're fine!" Tää huvitti mua suuresti etenkin, kun se ei ees vohkinut mun iPhonea siinä lirkutellessaan. Great show!

Kärpänen

Mä oon vähän hermostunut banaanikärpäsiin, joita on alkanut pörrätä keittiössä. Tämä todennäköisesti johtuu mun uudelleen löydetystä nuoruudesta, jonka takia keittiön pöydällä on viikon ajan säilytetty muutamaa tyhjää siideritölkkiä ja internetin mukaan ne tykkää erityisesti käymistilassa olevista elintarvikkeista. Aiempina syksyinä mä en oo juurikaan niistä välittänyt, mutta nyt ne ottaa todellakin päähän, koska ne KAIKKI lentää mun nenään. Ehkä tuli flashbackejä lukion perinnöllisyystieteen kurssilta, jossa ne kärpäspirulaiset eivät millään suostuneet järjestämään siipiensä väriä siihen suhteeseen, mitä kirjassa luki. Lisäketutuksena on yksi suuri peruskärpänen, joka surisee jatkuvasti mun naaman edessä ja hieroo käsiään ja silmiään. Ottaa kovasti kupoliin!

Mä oon kovin huolissani Lettipitkosta, joka on lentänyt pitkälle Berliiniin osaamatta kieltä oikeasti yhtään. Handymankin osaa sentään sanoa "ich habe ein Sauerkraut in meiner Lederhose", mutta Lettipitkon saksantaito rajoittuu siihen, että hän totesi hotellinsa olevan lähellä Uhlandstrabea. Lisäksi Lettipitko on luonteeltaan suuri seikkailija, joten häntoki tavoilleen uskollisina hylkäsi etukäteen katsotun perille menevän bussin ja valitsi samalta pysäkiltä lähtevän toisen bussin. Kyllä täällä Koto-Suomessa oltiin sydän kylmänä, kun se soitti tohkeissaan sieltä bussista, että katotaan nyt minne tää menee. Ilmeisesti se on kuitenkin vielä elossa, koska lähetti tänä aamuna sähköpostilla valokuvan sen giikkikonferenssista, aka Immuno-conista. Terveisiä vaan sinne, mikäli Keski-Euroopasta käsin pääsee internettiin!

Mä oon muuten erittäin ilahtuneena lukenut commentseista eri tahojen julkkisbongauksia! Bongaukset on hyvä kertoa julkisesti, ettei ne jää painamaan. Mä kyl toivon koko sydämestäni, ettei kukaan lukijoistani joudu koskaan bongaamaan Lauri Tähkää. Jos joutuu, niin perustetaan tukiryhmä.

Bongailua

Eilen käytiin Handymanin kanssa Habitare-messuilla, koska me ollaan niin kovin tyylikästä väkeä ja pakkohan siellä oli näyttäytyä. Vähäpätöisempi syy oli se, että Pikkuveli oli rakentanut sinne hiilikuution, joka piti nähdä. Nähtiin Pikkuvelikin pitkästä aikaa (lähinnä se on viime aikoina rakentanut sitä kuutiotaan). Paljon muutakin nähtiin, kuten hienoja astianpesukoneita ja opiskelukaveri Härski uuden tyttösensä kanssa. Kovin kauaa ei messuilla sit kuitenkaan viihdytty, koska sohvia näkee netistäkin. Onnistuttiin olemaan ihan coolisti, vaikka Eduskunnan puhemies rouvineen käveli meidän ohi siellä. Joskin sittemmin selvisi, että eihän Handyman ollut niitä edes huomannut.

Eilen oli muutenkin erinomainen bongailupäivä. Messukeskukselta lähdettiin käymään Menitassa, koska mä tarviin villasukat. Pikku-Roballa tavattiin random kaveri ja siinä turinoidessa käveli ohi mun lempinimi-ihminen Suvi-Anne Siimes (siis mun lempinimi on ollut S-AS. Ei niin, että se olisi joku mun feivöritti nimi-ihminen). Illalla käytiin vielä katsomassa Ice Age 3 ja kotimatkalla sporassa kanssamme Eliteltä Linnankoskenkadulle matkusti Neil Hardwick. Aika hyvä julkkispäivä siis.

Käytiin siis eilen leffassa, oikein 3D-leffassa. Kerran aiemmin oon kolmedeetä nähnyt ja se oli Afrikka-aiheinen dokumentti Saksassa. Mä en oo mikään 3D-fani. Ongelmana on ne lasit. Ne on painavat ja hankalat ja välillä tekee mieli lepuuttaa nenänselkää ja sit näkee kahtena. Mulla ei ees oo mitään silmän ja lasin välissä, hankalaksi elämä tullee siinä vaiheessa, kun on toiset lasit nenänselkää kurittamassa, kuten non-emmetroopeilla usein on. Eikä se 3D-elämys ole edes niin mahtavista mahtavin, että sen vuoksi kannattaisi kahta tuntia istua lasit nenällä. Mulle riittää 2D. Ei tuu ikinä yleistymään tuommoinen pelehtiminen.

Linnanmäki

Mä oon koko kesän suunnitellut meneväni Linnanmäelle. Kerran mä siellä kävinkin pikapikaa Panoramassa, mutta oli tosiaan tarkoitus mennä ihan kunnolla huvittelemaan. Päivittäin mä oon haikeena katsellut vuoristorataa ja maailmanpyörää ja suunnitellut, että sinne määkin meen. Alkuperäinen suunnitelma oli mennä Handymanin firman maksamana perinteisenä elokuusunnuntaina, mutta sitten ilmeisesti tietyillä aloilla on vähän rahapulaa, joten se peruttiin. Eipä hätää, suurehko Etelä-Suomen kaupunki tarjosi työntekijöilleen kyytiä arki-iltana syyskuussa ja ajattelin tätä työsuhde-etua käyttää. Sitten tuli ongelma, nimittäin alakulo ja sade ja väsymys eikä tullut mentyä. Enää muutama päivä jäljellä. Ehkä jää menemättä. Ilona on kuitenkin se, että ensi sunnuntaina pidetään perinteiset kesäkauden päättäjäiset, jotka huipentuvat ilotulitukseen. Se on varmaan aika makee meidän ikkunoista! Tai siis tiedän, että se on, koska sillä meille tää kämppä myytiinkin.

Tänään kohtalo otti omansa. Me ollaan jo pitkään uhmattu kohtaloa käyttämällä Supi-sukkapidikkeitä, jotta meidän sukat ei mene sekaisin keskenään (kaikki meidän molempien sukat on mustia) ja jotta ne eivät huku pyykkikoneessa. Tänään kuitenkin pyykkikoneen sukkavarasmaahiset kävi viemässä mun sukkaparin uimahallin pukukopista. Ja ne oli vielä ihan uudet ja tosi hyvät sukat! Toisaalta löydettiin uimakaveri Geen unohtunut uimapuku. Karma giveth, karma taketh.

Ett år

Elämyskameli täyttää tänään vuoden. Kävijälaskuri (joka muistaakseni asennettiin pari viikkoa blogin aloituksen jälkeen) näyttää nyt 8777 latausta, mikä tarkoittaa keskimäärin 24 latausta päivässä. Mikä yllättävintä, kaikki niistä ei oo mun niksuttamia. Ehkä Handymankin on auttanut aina kun sitä on kehuttu.

Toki nyt pitäisi tehdä montage-tyyppinen postaus. Haikeana muistella kaikkia pieniä sattumuksia vuoden varrelta. Ja tottahan toki mä sellaisen teenkin. Paitsi että mä en muista paljoa. Ensimmäisenä mielessä on se, että se oli hienoa, kun opin laittamaan kuvia tänne. Ja sekin oli hienoa, kun mentiin naimisiin, ai niin ja kun muutettiin! En mä muuta muista. Kaikkea hienoa sitä voikin vuoden aikana tapahtua.

Mä en oo kauheesti katsellut noita vanhoja postauksia, kun ne on niin tylsiä ja noloja. Mutta silti en kadu, että mä aloitin tän kirjoittamisen. Oon jopa itsestäni vähän ylpeä, kun en oo lopettanut. Oonhan mä toki tosi laiska nykyisin, mutta osa hitaasta päivitysrytmistä johtuu kyllä lisääntyneestä itsekritiikistäkin. Ei se kyllä vieläkään kovin korkealla oo tästäkin postauksesta päätellen.

En aio lähteä laatimaan tähän nyt mitään suureellista jatkosuunnitelmaa Kamelin tulevaisuudelle. Toivonpa vain, että jaksaisin käydä päivittelemässä mieluummin useammin kuin harvemmin. Ideaali päivitysväli ois mun mielestä joka toinen päivä ja siihen ideaaliin mä yritän tähdätä, mutta mä tunnen itseni liian hyvin lähteäkseni lupaamaan sellaista. Toki toivon ehdottomasti myös sitä, että rakas ja arvoisa lukijakuntani jatkaa kävijälaskurin pyörittämistä, ettei mun yksin tarvii.

Kallion kulmilla

Långstrump vei mut Kallioon baarikierrokselle toissapäivänä. Oli oikein hauskaa. Tarkoituksena oli siis tutustua baarielämään (siis mun) ja löytää oma drinkki. Edellisen kerran mä yritin löytää itselleni drinkin joskus neljä vuotta sitten, jolloin päätin, että sen on oltava Sininen enkeli, koska mä oon just niin kasari. Suru oli suuri, kun totesin saavani Parfait Amourista urtikariaa (ois niin täydellistä voida juoda Parfait Amouria - harvaa muuta juomaa on maustettu ruusun terälehdillä, manteleilla ja vaniljalla!). Tai siis onhan mulla jo drinkki, Mojito, mutta Kallion baareissa on turha kuvitella säilytettävän mitään elävää. Tarkoitusta toteuttaessani tein muutamia havaintoja:

1. Alkossa myytävä valmismojito maistuu lakritsalta, ei kevyen minttuiselta.
   
2. Roskapankissa on aika karu tunnelma ja seura
3. Relaxinissa on teinejä (siis kamaan tulevat rullalaudalla baariin?! Miksi kukaan anniskelee tällaiselle väelle?)
4. Bar Pulmu on ihastuttava. Sisustus on kiinnostava ja rento, DJ soittaa mielenkiintoista musaa (esim. Pet Shop Boysiä, Dannyä (!) ja Björkiä) ja tunnelma on iloinen. Siellä käy valloittavia lesboja ja Handymanin nuorisokaveri Reksi, joka me otettiin mukaamme jatkoille.
5. Abin baariin ei kannata nukahtaa. Lisäksi miesten kannattanee hoitaa WC-asiansa muualla, koska Reksi suunnitteli WC:n oven poistoa. Sitä paitsi siellä on jäät loppu jo varttia ennen pilkkua.
   
6. Jatkopaikan valinta on vaikeaa: ei voitu mennä Långstrumpille, kun sinne ois tullut Abin baarin liepeiltä seuraa mukaan eikä voitu mennä Reksille, kun se epäili että me oltais juotu kaikki sen Grand Marnierit (as if, jatkoilla vain amatöörit juo alkoholia). Niinpä me tultiin meille, mutta siitä uninen ja väsynyt Handyman ei ollut innoissaan. Onneksi se kuitenkin taipui painostuksen edessä heräämään.
   
7. Pakastimessa pitää olla aina pussillinen paistettavia karjalanpiirakoita, sillä ne ovat täydellistä jatkoruokaa (paistettuna siis).
8. Jos löytää itselleen nolon drinkin, ei pidä paljastaa sitä kellekään, koska saa kuitenkin vain nöyryytystä ja naureskelua osakseen.

Jotta viikonloppu olisi täydellinen, eilen oli vielä Lomakuvakisa. Tämä mahtava eventti oli järjestyksessään kolmas ja molemmilla aiemmilla kerroilla voitto on mennyt Katjnille ja Homikselle. Handymanilla oli valtavat paineet voittaa, koska Handyman on Alppiharjun huonoin häviäjä. Tällä kertaa lähdettiin siitä, että suunniteltiin esitystä. Aiemmin on lähdetty siitä, että laitettiin kuvia peräkkäin. Keksittiin teema, joka sittemmin hylättiin, kun keksittiin parempi teema. Sitten kun keksittiin biisi, niin siinähän se oli, koko esitys. Voitto tuli ja Handyman oli niin onnellinen, että kyynel tuli silmään. Nyt on päätetty seuraavaa kertaa varten lähteä biisin keksimisestä ja punoa teema sitten sen mukaan. Miltä kuulostaisi esim. Kake Randelinin Nasta pimu, jossa olisi lähinnä kuvia Långstrumpista? (Siis jos Långstrump liittyisi meidän lomaan jotenkin, tietty. Muuten se on huijaamista.)

Oikaisu

Kirjoitin eilen, että aiemmissa työpaikoissa työkaverit ovat olleet mukavia, mutta nykyisessä tunnelma on huono. Sain tästä ystävällismielisen huomautuksen, että aina ennenkin mä oon valittanut työkavereistani. Aloin miettiä asiaa ja tottahan se on. Toisaalta tilanne on erilainen - sairaalatyössä oli rasittavaa, kun osa työkavereista oli aivan taidottomia ja suuri osa omasta työajasta meni niiden töiden tekemiseen. Nämä rasittavat kädettömät työkaverit olivat kyllä ihan mukavia, se on nyt todettava. Edellisessä tk-paikassa suurin osa oli oikein herttaisia, mutta mieltä kalvoi yksi mätäpaise, joka katsoi asiakseen vahdata mun työtapoja ja -määriä ja huomautella mulle niistä. Tätä mä pidin vähän asiattomana, koska se ei oikeastaan kuulunut sille. Nykyisessä työpaikassa muut lääkärit on käytännössä kaikki aika mälsää väkeä ja pari niistä on suoranaisia ilkiöitä, mutta hoitohenkilökunta, jonka kanssa mä käytännössä siis työskentelen, on mukavaa ja rauhallista väkeä. Näin mä tykkäänkin.

Tutustuin tänään paikalliseen uimahalliin. Miellyttävä paikka. Edullinen ja rauhallinen. Vieläkin edullisemmaksi tulisi, jos millään tulisi lähdettyä hakemaan lukuvuositarraa opiskelijakorttiin. Ongelmana uimahallissa oli kuitenkin se, että joku oli päättänyt lyhentää peruslyhyttä 25-metristä allasta vesijuoksijoille puoleen laittamalla toiseen päähän korotuksen. Vesijuoksu ei onnistu, jos jalat osuu pohjaan! Vähän efforttia vois altaansuunnittelijalta toivoo.