Luukku 13: töissä

Toissapäivän munaus on muisto vain - nyt mä meinasin unohtaa koko luukun! Onneksi sentään mulle soitettiin klo 01:43, että sopisi lausua pari magneettikuvaa. Muuten ois kyllä menny ohi tämä luukku. Ja mikä luukku se onkaan! Handymanin synttäriluukku, jossa voidaan kertoa, että Handyman saa lahjaksi ison kohlon aivan liian kalliin stereolaitteen, jota mä vastustan, mutta joka kuulemma on hirmu hyödyllinen. Lisäksi Handyman sai hammaslääkäriltään (hammas)harjan, lukemattomia pieniä (hammas)tahnatuubeja ja (hammas)lankaa. Kylläpä tässä kappaleessa sanottiin monta kertaa luukku ja (hammas). Mut kello on 3:11, nyt ei oo kielenhuolto päällimmäisenä mielessä.

Aiheena ei sit kuitenkaan oo Handyman vaan mun työpaikka. Otin kuvia gastroradiologian mestoista, vaikka mä meenkin sinne seuraavan kerran vasta 29. joulukuuta, olenhan seuraavat pari viikkoa sydänradiologi ja lomalainen. Mut tää sopii tähän hetkeen, koska olen takapäivystäjä eli töissä, vaikka olenkin omassa sängyssä. Tervetuloa ihailemaan mun viihtyisää työpaikkaa!

Elämää kuhiseva käytävä

Täällä me istutaan kun on tarunhohtoinen meeting. Yleensä radiologit istuu morsiamen ja kliinikot sulhasen puolella. Meetingiä pitävä radiologi esittelee potilaiden kuvia ja hoitavat lääkärit päättävät mitä potilaalle pitäisi tehdä ja yleensä eksyvät aiheesta, jolloin radiologilla palaa pinna.

Tästä kärrystä mä etsin lausuttavaa. Värikoodisysteemi on asiaan vihkiytyneille helppo. Keltaiset on TT-tutkimuksia, vihreät magneettitutkimuksia ja punaiset kiireellisiä kumpia tahansa. Tuossa nimenomaisessa kärryssä ylhäällä vasemmanpuolisessa lokerossa on uroradiologiset tapaukset, kaikissa muissa yläkerran lokeroissa gastroradiologiset tapaukset ja alakerrassa KNK-radiologiset tapaukset. Ja sitku on lausunut tutkimuksen, saa sen lähetteen heittää tuohon vasemmalla olevaan tietosuojaroskikseen.

Hoitajat työssään

Luukku 12: korttikasa

Eilen piti kirjoittaa joulukortit, jotta ne pääsee tänään matkaan. Tänä vuonna lähetetään 45 korttia eli sattumalta tismalleen sama määrä kuin mitä mä ostin joulupostimerkkejä. Sepäs sattui. Viime vuodelta mulle jäi noin kymmenen merkkiä ja niitä on jotenkin noloa laittaa epäsopivana vuodenaikana kirjeeseen. Onneksi tänä vuonna on pitänyt olla kirjeenvaihdossa monen eri viranomaisen kanssa. Verokarhua ei joulumerkki hetkauta suvenakaan.

Kolme eri mallia lähdössä maailmalle klassisine iloisen joulun toivotuksineen. Minä en rauhallista joulua toivota.

Luukku 11: munaus

Mää munasin! Unohdin ottaa päivän kuvan. Mää häpeän. Mun piti ottaa kuva Zinnkeller-ravintolasta, josta mä en ollu ikinä ennen kuullukaan, mutta jossa mä kävin tänään entisten saksanryhmäläisten ja entisen saksanopen kanssa syömässä. Oli aika kliseinen mutta ihan ookoo. Ruoka oli hyvää. Tarjoilijalla oli isot munkit, tomera asenne ja tahrainen paita. Puhuttiin paljon saksaa. Huippuu!

Luukku 10: hana

Meidän vessan hana on jo pitkään vuotanut ja nyt on siis tullut aika a) muuttaa pois ja b) siksi korjata hana. Putkimies kävi, rikkoi yhden aiemmin ehjän osan ja jätti hanan jopa vielä karumpaan tilaan kuin aiemmin. Nyt sitä ei saa käyttää eli hampaat ja kädet pitää pestä keittiössä. No, pari vuotta sitten ei saanut käyttää keittiön hanaa vaan ruoanlaittoon ja juomiseen piti hakea vesi vessasta. Onneksi on pieni asunto.

Me käytiin eilen treffaamassa pientä kummipoikaa. Kaveri on muutamaa kuukautta vajaa kaksivuotias ja pitää kovasti kaivureista. "Kaiui" oli pitkään ainoa sana, minkä hänen kuulin sanovan. Nyt osaa sanoa monia muitakin sanoja, kuten "auto" ja "tonttu" sekä tärkeimpänä "pupua pajana", mikä tarkoittaa Robinin uutta biisiä Puuttuva palanen. Se kuunneltiin monta kertaa ja sen tahtiin on byvä hytkyä. Eka Robinin biisi Frontside Ollien jälkeen, jonka mä oon kuullut!

Onneton kuva, mutta se onkin otettu iPadilla

Luukku 9: mörkkii

Handyman on jo useampi vuosi sitten hommannut vaatetangon, jossa on valo. Aiemmin ei ole tankoa saatu kiinni sähköverkkoon, joten meillä on ollut ihan tavallinen valoton vaatetanko. Nyt kun ollaan muuttamassa pois ja vuokralaisnainen on viehättävä, on Handymanille tullut mahdoton tarve korjata kaikki pienet virheet kuten tämän tangon. Niinpä meillä kävi eilen maailman sympaattisin sähkömies. Hän asensi tankoon valon ja kaikki oli ihanasti. Sitten hän lähti kauppaan. Koska talossa käytetään nelkytluvun sähköä, meni meillä sähköt tyyten eikä sulakkeen vaihto auttanut. Onneksi iPadissa oli latinkia ja LTE. Sympaattinen sähkömieskin tuli takaisin, mutta sen taika ei riittänyt ja huoltomiehen piti käydä laittamassa pääsulake takaisin päälle. Tänään jatketaan.

Symppis työssään

Luukku 8: kierrätys

Handyman irtisanoutui työstään vastikään ja perjantaina oli hänen viimeinen työpäivänsä. Kun on pidempään ollut samassa työpaikassa, alkaa pöydälle ja kaappeihin kertyä tavaraa, jonka kuljettaminen on sitten oma hommansa työn vaihdon yhteydessä. Handyman toi valtavan muovikassillisen random shittiä perjantaina, mutta ei saanut bussissa kulkemaan tyhjentyneitä juomatölkkejään. Niinpä me käytiin eilen sitten ne hakemassa ja viemässä kauppaan. Määrä oli aika yllättävä. Handyman on juonut pari tölkkiä Pepsi Maxia joka päivä töissä ja kun työpaikan muutosta on melko tarkkaan kaksi vuotta, oli tölkkejä kertynyt 857, joista tölkkikone hylkäsi kaksi. Nyt se ei voi valittaa, etteikö olisi rahaa mun hääpäivä- tai joululahjaan. On ainakin 130 euroo! Ja ne rahat on parasta käyttää mun lahjoihin, sillä ne käytiin hakemassa sieltä töistä lähinnä mun patistuksesta, Handyman olisi itse jättänyt ne sinne muiden vietäviksi. Hmph. Luulisi työttömän kunnioittavan tyhjiä tölkkejä enemmän.

Siinä säkki, jossa oli kolmannes viedyistä tölkeistä. Tölkki on mun mielestä jotenkin tosi kuvottava sana. Mä oon joutunut kirjoittamaan sen nyt tosi monta kertaa.

Luukku 7: typeryys

Nyt mä pääsen mielestäni puhelinkameroiden pääkäyttötarkoitukseen eli muiden ihmisten typeryyden raportointiin. Handyman lainasi entisen työkaverinsa autoa propagandatarkoituksessa ja vei mut sillä eilen satumaisiin paikkoihin kuten Ala-Tikkurilan Shellille. Siellä näin, kuinka keski-ikäinen nainen pesi autonsa törkyistä, kuraista ja hiekkaista takaluukkua yleisellä ikkunanpesuun tarkoitetulla sienellä. Mä jouduin petrol station ragen valtaan. Kuka tekee sellaista?! Ilkeää. Todella epäkohteliasta. Niinpä otin tuosta (huonosti) pestystä autosta ja sen kuskinpukilla istuvasta ajattelemattomasta rouvasta huonolaatuisen kuvan. Alennuin likasankojournalismiin.

Kannattiko liata muiden ikkunat tämän takia?

Luukku 6: puuhaa

Tänään oli meillä pikkujoulupeli-ilta. Muutama kaveri, pinaattilettuja ja pelaamista. Jälkkäri unohdettiin syödä, kun peli vei mennessään. Meillä on siis ollut peli-iltoja noin kerran kuussa. Silloin mä teen ruokaa, jota kaverit tulee syömään ja sitten pelataan lauta- sekä korttipelejä. Mahtavat kaaverit antoivat mulle pikkujoulu-/läksiäislahjaksi loistavan Cards Against Humanity -pelin. Ihan huippu! En ole nauranut niin varmaan ikinä pelatessani. Huvitti todella.

Joululahjapaja järjestää mulle muuta puuhaa. Teen niin monta kaulaliinaa kuin ehdin ennen joulua ja jaan niitä sopiville tyypeille. Todennäköisesti en sinulle, jos osaat lukea tämän. Sori.

Ihan huippupeli. Mahtava. Kiitos, ystävät!

Luukku 5: kalet

Huh, jo viidennen luukun meinasin unohtaa! Mä oon ollut flunssasaikulla eilisen, keskiviikkona lähdin flunssani takia töistä kotiin jo yhdeksän jälkeen. Flunssa jotenkin sekoitti mun meiningin kokonaan ja luukun puuttuminen oli lähellä. Ei kuitenkaan. Koska en muistanut päivällä ottaa glamorööseistä matkoistani (menin flunssani takia siivoojatätiä pakoon Vantaalle isin kanssa syömään kaurapuuroa ja katsomaan Heartbeatia eri huoneissa) kuvia, piti turvautua hätäkuvaan.

Hassua, että näin jouluvälinpitämättömien ihmisten kodissa on kaksi kalenteria molemmilla. Toisaalta - ei me joulunodotusta vastusteta. Noihan menee melkein hääpäiväkalentereista.

Handyman availee Haribo- ja Fazer-kalet, minä Veikkauksen ja Bodyshopin kalet. Etualalla tänään mulle tullut karpalosuihkugeeli ja Handymanin possuaiheinen hammaslääkärikutsukortti (aiemmista kuva-aiheista valittaminen tehosi - ei tuu enää boring vehkoja vaan reipas possu!)

Luukku 4: hunajakyttä

Blogi on muuttumassa hunajaraportiksi. Täytyy varmaan perustaa hunajasta uusi avainsana. Mut mitä voin mä muutakaan - kävin eilen vauraan helsinkiläisalueen S-Marketissa ja siellä oli 37 eri hunajalaatua. Ja mä luulin, että hipsterialueen Alepa on Suomen hunajakeskus. Mä en haluaisi profiloitua miksikään hunajaheitteriksi, mutta onhan toi naurettavaa. Otin hunajahyllystä kuvan (se on varmaan kiellettyä, mutta mä uhmaan vaikka S-sääntöjä saadakseni skuupin). Kaikki hunajapurkit ei ees mahtuneet puhelimen kameraan, koska vastakkaisen hyllyn takia en pystynyt peruuttamaan yli kahta metriä enkä mä osaa käyttää mun puhelimen panoraamakuvausominaisuuksia (tarkemmin ajatellen mä en edes tiedä, onko mun puhelimessa panoraamakuvausominaisuuksia). Teidän nyt pitää vain uskoa mun laskuihin tai tietty voitte käydä laskemassa itse.

Mulla ei oo mitään erityistä hunajasuhdetta. Hunaja on ihan ok joissain ruoanlaittojutuissa, mutta en mä muuten hunajaa käytä. Hunaja on elämässä uutta nuoruuttaan, kun sitä markkinoidaan jonain terveystuotteena. Mä en kiistä, etteikö siinä voisi olla jotain terveellistäkin uutetta, mutta pääosin se on sokeria, niin hedelmä- kuin rypälesokeriakin. Mun mielestä onkin jotenkin valheellista, että ihmiset uskottelevat itselleen, että eivät käytä ollenkaan sokeria vaan vain terveyttään hoitavaa hunajaa. Ku se on vähän niinku sama asia kuitenkin.

Ottaen huomioon, että kaksitoista mehiläistä tekee elämänsä aikana yhteensä yhden teelusikallisen hunajaa, on tässä ollut tytöillä hommaa.

Luukku 3: jännitystä

Tänään mä otin suorastaan useamman kuvan! Pahoittelen, että pari niistä on vähän - öh - alatyylisiä, mutta kun harvoin pääsee painamaan ylemmässä aukossa näkyvän rullan alas, niin kyllähän se kruunaa päivän ja puhelimen kamerahan on olemassa juuri näitä hetkosia varten. Tänään oli siihen mahdollisuus. Jos mietitte, niin voin lohdutella, että kyllä, kyllä mä pesin kädet ennen kuin otin nuo kuvat.

Näitä ei enää oikein missään näe

Satumainen tuuri, että tänään pääsi näihin hommiin

Tässä mä istuin tänään.

Luukku 2: pikkujoululahjat

Lapsena meillä juhlittiin kotona aina pikkujoulua, joka oli ensimmäisen adventin edeltävänä lauantaina. Saatiin pienet lahjapussit, joissa oli esim. pipari, pelattiin yhdessä ja poltettiin kynttilöitä. Mun mielestä pieni pikkujoululahja on ihan kiva näin aikuisenakin. Jo vuosien ajan Handyman on antanut mulle pikkujoululahjaksi Veikkauksen joulukalenterin, joka on mun mielestä tosi jännä. Sain sellaisen tänäkin vuonna. Lisäksi ihana Handyman antoi mulle Monty Pythonin live show'n tallenteen ja hienon kahden euron kolikon, jollaista mulla ei kokoelmassa vielä ollutkaan. Handyman! Mun lahjat oli vähän proosalliset: kaksi valkoista aluspaitaa Hämeenlinnan Lidlistä. Kamaan ne maksoi jotain kuusi euroo kappale!

Ekasta luukusta tuli uudella kolikolla raaputettuna kuusi. Puuttuu enää seitsemän kuusta 5000 eurosta

Luukku 1: viikonloppukammio

Nonni, nyt alkaa joulukalenteri. Mä oon onneton valokuvaaja ja pidän puhelimella ja etenkin iPadilla otettuja kuvia aina epäonnistuneina. Puhelimen kameralla on mun mielestä mahdollista positiivista käyttöä ainoastaan kiireisillä kotiäideillä, jotka voi ottaa sillä suloisia kuvia lapsistaan. Ehkä inhottavin käyttötarkoitus puhelimen kameralle on lehtiin lähetettävät ohikulkijoiden onnettomuuskuvat ja melkein yhtä kamalia "hassut" pysäköinnit ja muut hersyvät sattumukset. Mä oon kyllä huomannut, että olen itsekin alkanut ottaa kummilapsista kuvia puhelimella, koska kamera usein unohtuu kotiin. Mä häpeän tätä syvästi. Koska tiedän, että oikeasti puhelinkuvien paheksuminen on aika irrationaalista, päätin desensitoida itseäni puhelinkuvajoulukalenterilla. Aika hyvät perustelut sille, että mä en keksinyt mitään kunnollista joulukalenteriaihetta, eikö?

Ekana kuva loukosta, jossa mä vietin viime viikonlopun. Huomioi kuvan vasemmassa reunassa oleva nojatuoli, jollaista mä en oo aiemmin nähnyt missään päivystyskammarissa. Näytöllä näön vuoksi thoraxkuva, ettette luule mun ihan laakereillani levänneen (totuus: työvuoro on kestänyt jo 52 tuntia eikä vielä ole tullut istahdettua mukavan näköiseen nojatuoliin. Pelkään, että jos siihen istuu, harmittaa jokainen tutkimus, jota varten pitää nousta).

Puhelin muuten toteaa tämän kuvan ottopaikaksi "Asevelikylä, Hämeenlinna".

Oikaisu

Nyt pitää perua edellistä tekstiä. Siis Hämeenlinnan ja siihen liittyvän harmituksen, ei hunajan osalta. Hämeenlinnassa päivystäminen on näet oikein mukavaa. Mukavuuteen vaikuttaa etenkin kolme asiaa:

1) mä löysin täältä wlanin eikä mun enää tarvii juosta ikkunalle aina kun mä haluan olla internetissä

2) mä tajusin, että mun ei tarvii kykkiä täällä sairaalassa vaan saan poistua ihan mieleni mukaisesti, kunhan ehdin takaisin puolessa tunnissa

3) Täti-ihminen asuu nykyään täällä ja on kuljettanut mua söpöllä autollaan kaupungin vilskeeseen.

Siis ihan oikeasti, tää on kivaa! Ehkä edelleenkin olen sitä mieltä, että kaksikin päivää olisi riittänyt, mutta ei tää nyt mitenkään epäinhimillistä ole. Tehtävät hommat on oikeasti päivystyksellisiä ja mielenkiintoisia, hoitajat mukavia ja meininki kaikin puolin asiallista. Yöllä on tarvinnut tehdä vain ihan oikeasti kiireellisiä hommia eikä niitä ole ollut paljon. Olen tyytyväinen. Ja toisin kuin irvileuat nyt arvelevat, hehkutus ei ainakaan kokonaan johdu siitä, että vuorosta on enää 22 % jäljellä. Suurin katumuksen aihe on tällä hetkellä se, että iPadin näppäimistö joutui tänään kaatuneen vesilasin aiheuttaman hyökyaallon uhriksi eikä nyt toimi enää kunnolla. Eikä siitäkään voi oikeastaan Hämeenllinnaa syyttää.

Täti-ihminen vei mut eilen tutustumaan Hämeenlinnan uuteen vetonaulaan, moottoritien päälle rakennettuun Goodman-ostoskeskukseen. Se oli hieno. Kauppoja oli paljon ja ne olivat ilmeisesti kohteen poikkeuksellisesta muodosta johtuen pitkiä ja kapeita. Onneksi meillä ei ollut lastenvaunuja mukana, koska niiden kanssa ei välttämättä olisi kauppoihin mahtunut. Paikallinen Joel Hallikaisen näköinen trubaduuri oli kutsuttu laulamaan kliseisimpiä joululauluja melurajalla eli meininki oli kuin jokaisessa muussakin ostoskeskuksessa läpi Euroopan. Paikallisopas kertoi, että hämeenlinnalaiset ovat vakuuttuneita siitä, että Helsingistä saakka halutaan tulla varta vasten ostoksille Goodmaniin. Helsinkiläislukijat! Älkää pettäkö Sunny Car Centerin myötä tutuksi tullutta ostoskaupunkia, vaan menkää ostoksille Goodmanin Kirjatorille!

Ja muistattehan, että joulukalenteri alkaa huomenna. Huomenna! Kelatkaa! En nyt kerro teemasta vielä mitään pitkälti sen vuoksi, että en vielä tiedä, mikä se teema tulee olemaan. Muistelisin, että joka vuosi mä ahdistun, kun joulukalenteri tuntuu stressaavan mua aina vain enemmän ja joka vuosi mä kuitenkin ryhdyn siihen taas. Toisaalta kalenteri saa joulun tuntumaan ihanan vapauttavalta, kun ei tarvii ainakaan kalenteria enää kirjoittaa.

Elämyskameli suosittelee
Goodman-kauppakeskus (kauppakeskuksen nimen takia mulla on soinut eilisestä saakka päässä ihastuttava Irwin-klassikko Terveisiä perseestä)

Valikoima

Mä pidin männäviikolla hetken kylmää hakaniemeläisessä Alepassa. Koska mulla ei ollut mitään erityistä ostostarvetta, vaeltelin hyllyjen välissä päämäärättömästi. Totesin, että pienessä Alepassakin on tyrmäävä hunajavalikoima, 18:aa eri hunajalaatua. Järjetöntä. Alepan valikoima ei selity edes hunajahullulla tilausvastaavalla, S-ryhmässä kun kauppias ei (onneksi) hoida hommaa. Mä en helpottanut tilannetta yhtään, sillä en juuri pidä hunajasta enkä siis vienyt yhtään hunajaa kotiini. Pitkälti nallepuhmaisesta hunajapurkintuijotteluintohimostani johtuen vaikutin ilmeisesti rikolliselta ja sain 50 % Alepan torstai-iltaisesta vuorovahvuudesta perääni, jolloin lähdin ulos ja tuli taas kylmä.

Mä oon ollut radiologisissa töissä aiemmin vain Helsingissä ja Espoossa. Nää kaupungit ei oo kovinkaan tavallisia sairaalamielessä, koska Helsingissähän ei ole edes oikeaa aluesairaalaa, ei esim. mitään omaa kirurgiaa vaan kaikki operatiivinen toiminta sydänsiirroista peräpukamiin tehdään yliopistosairaalassa. Jorvi nyt sentään yrittää olla keskussairaala, mutta kyllä sieltäkin on kovin lyhyt matka Meilahteen. Alkusyksystä mä ajattelin, että olisi aika veikeää nähdä, millaista on päivystystoiminta oikeassa keskussairaalassa. Otin härkää sarvista ja perustin oikein toiminimen, jotta voisin käydä tekemässä päivystyskeikkaa keskussairaalassa. Selvitin asiaa lähimmän ei-kamalan-huonomaineisen keskussairaalan suuntaan ja selvisi, että toiminimi oli turha. Kannattaa työskennellä reppufirman kautta. Niinpä mä varasin päivystyksen jonnekin loppuvuoteen. Se on varmaan ihan kivaa.

Voi kuinka väärässä olinkaan. Loppuvuosi tuli pian. Uteliaisuus tappoi kissan. Nyt mä oon koko viikonlopun jumissa Hämeenlinnassa, jossa on töitä, muttei niin paljon, että aika kuluisi nopeasti. Sinänsä paikka tuntuu järkevältä, ettei tarvitse tehdä muuta kuin oikeasti päivystyksellistä, mutta aika kädetön olo täällä on, kun kuvankatseluohjelma on typerä ja hoitajat järkyttyvät jokaisesta pienestä yksinkertaisesta pyynnöstä, mitä mä niille esitän. Ite täytyy kaikki osata, vaikka eihän mun työhön kuulu osata käyttää TT-laitetta! Yksinäisyys on tällä hetkellä suurin murhe. Pian koittava maanantaiaamu on suurin ilo. No, jospa vaikka opin, että koko viikonloppua ei kannata myydä. Ainakaan näillä hinnoilla.

Elämyskameli suosittelee

uteliaisuuden unohtaminen

Hyyryläiset

Me ollaan pian vuokralaisia ja vuokranantajia. Mä oon ulkoistanut melkein kaiken Saksaan liittyvän Handymanille, mun tehtävänä on vain hankkia tarvittavat paperit ja tehdä ennen muuttoa niin paljon rahaa kuin mahdollista. Niinpä kiltti Handyman on etsinyt meille vuokra-asunnon Tübingenistä ja löytänyt Suomen asunnostakin alustavasti varovaisen kiinnostuneen pariskunnan ensi viikolla näytölle. Mulla on kummallinen fiilis, kun vapaa-ajalla on mielessä lähinnä asuntoa lähinnä oleva kauppa, löytyykö uimahallia ja vuosittainen parketin öljyäminen, mutta töissä ajattelee ihan vaan just tämänhetkistä työtä. Mä en oo oikeastaan ajatustakaan uhrannut tulevalle työpaikalle. Entäs jos mä en tykkää siitä yhtään? Parasta tykätä, mulla on vuoden määräaikainen vuokrasopimus.

Joulukalenteri ahdistaa. Ei oo yhtään ideaa. Ei yhtään.

Elämyskameli suosittelee

lyhyys

För mysigt

Kuten blogin aiemmasta jouluaiheisesta joulukalenterista voi päätellä, mä en oo suuremmin innostunut joulusta, en pidä jouluruoista, joulukukat on rumia ja valtaosan jouluaatoista mä oon viimeisen kymmenen vuoden ajan ollut töissä. Kuitenkin nyt heti kun alkoi sataa räntää, mä ihan puolihuolimattomattomasti ostin glögiä ja pipareita. Niitä mä nyt tässä nakerran. Kaksi piparia oli liikaa, glögi liian kuumaa ja tunnelma aivan liian mysig. Muistettakoon kuitenkin, että tänään oli rännässä jo melkein liukasta, otsa tuli kipeäksi kun kylmä tuuli tuiversi ja teki mieli laittaa pitkät kalsarit jalkaan. Ihan liian herttaiseksi ei saa tää kylmä vuodenaika mennä.

Mulle selvisi tänään, että jos googlettaa "pyelostomia", on Elämyskamelin viime vuoden joulukalenteripostaus toinen hakutulos! Joku on joskus pyelostomiatietoa hakenutkin, koska sinne tuli pari viikkoa sitten kommentti ja tänään fb:ssä erään kaverin kommenttiraidan perusteella oli sitä luettu. Jännää! Yleensähän nää mun horinat ei kiinnosta ketään (edes mua), mutta mä oon voinut auttaa ihmisiä! Tai ainakin antaa tietoa. Tuleepa omnipotentti olo.

Mä oon nyt marraskuussa viikonloppuisin ihan järkyttävän kiireinen ja arkisinkin on melkein joka ilta puuhaa. Mulla on kolmet pikkujoulutkin enkä mä edes pääse osallistumaan työpaikan pikkujouluihin. Erilaisia hulvattomia ohjelmanumeroita on suunniteltu viikonlopuille brittiläisestä stand up -komiikasta hämäläiseen viikonloppupäivystykseen, nelivuotissynttäreistä tyttöpäivään. Toki joulukuussakin on suunnitelmia, mutta selvästi vähemmän. Kuinka marraskuu onkin näin kiireinen? Onkohan muillakin?

Elämyskameli suosittelee
elämän rosoisuus, ei pelkkää joulua

Welcome to the zoo!

Toiseksi nuorin kummipoika (1 v 8 kk) lähti perheineen Turkkiin all inclusive -lomalle ja meille jäi hoitoon kolme villakoiraa. Yksi niistä on isäntänsä mukaan "ainakin" 14-vuotias eli hyvin vanha rouva, yksi edellisen kanssa tapeltuaan kolmejalkainen invalidi ja kolmas edellisen jo aikuinen tytär. Mä en oikein koirista perusta enkä mitään ymmärräkään, mutta viikon aikana mä jotenkin lämpenin niille ja kävin pari kertaa niiden kanssa ihan keskenänikin kävelyllä. Ehkä joku koira voi tulla myöhemminkin hoitoon. Ne toivat tietysti hirveän määrän rapaa mukanaan sisälle, mutta karvoja ei lähtenyt juuri ollenkaan kuten kisuista aiemmin. Melkein tuli ikävä, kun ne lähtivät kotiin.

Siitä espoolaislapsesta, jonka syntymää on tiiviisti seurattu tällä foorumilla, tuli meidän kummilapsi! Mä oon ihan tohkeissani. Hänellä on jo nimikin ja hän kokee weltschmerziä, vaikkeivät yhteydet primitiivisiltä aivoalueilta aivokuorelle olekaan vielä kehittyneet (mun pitää ymmärtää tällaista, jos haluan vaikuttaa uskottavalta neuroradiologilta). Hän on mahdottoman suloinen. Olen niin onnellinen kaikista kuudesta kummilapsestani! 30. tammikuuta, 18. helmikuuta, 19. heinäkuuta, 8. lokakuuta, 18. lokakuuta ja 22. marraskuuta he ovat syntyneet. Niin paljon onnea!

Eka kuukausi erikoislääkärinä (kyllä, Valvirankin lupa on saatu) meni yllättävän sutjakasti sitten lopulta. Aluksi oli paha identiteettikriisi, mutta nopeasti mä huomasin uuden roolin hyvät puolet. Saa tehdä hommia itsenäisesti, kokee osaavansa jotain, oppii edelleen paljon ja onhan tietty palkka parempi. Palkan suhteen mä kyllä järkytyin puolenkuun maissa, koska edellisessä hommassa palkka tuli kahdesti kuussa (peruspalkka 16. päivä ja lisät viimeinen päivä) ja nyt vain loppukuusta. Täytyy tottua siihen. Vaikeaa.

----

Mulle kävi vanhanaikaisesti edellisen tekstin kanssa. Kirjoitin sen eilen ja ajattelin, että jotain muuta sanottavaa pitäisi vielä olla. Ei juuri ole. Siispä jatketaan.

Mä olin loppuviikon Tampereella opiskelemassa sädeturvaa ja radiologiaa. Torstaina oli iltatilaisuus, josta mä olin jo aika kohtuullisesti yhdeltätoista hotellissa. Koska uin sosiaalisessa mediassa kuin kala, olin tietoinen Syke-kohusta (en tissikohusta, josta kuulin vasta myöhemmin, vaan kiusallisesta arvostelukohusta, naistenlehdessä ohjelma sai ylistävän arvion, jonka kirjoittaja unohti mainita olevansa ohjelman käsikirjoittaja). Kohu auttoi - ilman sitä en todellakaan olisi katsonut itselleni tuntematonta tv-sarjaa. Valitettavasti en ilmeisesti ollut kohderyhmää, koska viittä minuuttia kauemmin en jaksanut sitä katsoa. Enää kohu ei vaikuta, loput 19 jaksoa ja ensimmäisestä loput jäävät katsomatta.

Muutenkin mä oon huono tv:n katsoja. Katson vain niitä ohjelmia, jotka tiedän omasta kokemuksesta hyviksi (lähinnä Ryhmä Pullman, Lewis sekä BBC Entertainmentilta QI ja Would I Lie To You ja katsoisin Sherlock Holmes -kuvauksia, jos niitä jostain tulisi). Olen kuullut useilta luotettavilta tahoilta kehuja esim. Breaking Badista, House of Cardsista ja Orange Is the New Blackista, mutta vielä en ole uskaltautunut kokeilemaan. Mä oon kulttuurin suhteen arka, paitsi että kirjoja uskallan lukea, vaikken kirjailijaa etukäteen tuntisikaan. Paitsi klassikoita, koska yritin kerran Sinuhea. Klassikoita en uskalla lukea. Parin viikon päästä aion poistua kulttuurimukavuusalueeltani menemällä balettiin. Etukäteen jo ahdistaa.

Elämyskameli suosittelee

kulttuuriahdistus Tampereella

Sukkaputki

Ihana syksy, ihana sumu, ihana Helsinki! On kiva kävellä ulkona ja istua sohvalla neulomassa sukkia. Muutamassa päivässä on syntynyt jo 6,7 sukkaa (valtaosa toki aika pienikokoisia). Olisipa maailmassa tarpeeksi jalkoja! Kävin tänään aamulla kävelyllä aamusumussa ennen kuin pääsin sukkaputkeen, koska sumuisella säällä sisäliikunta tuntuu rangaistukselta.

Mä sain vihdoin torstaina yliopistolta paperit. Yliopisto oli lupaillut paperit jo valmistumispäiväksi 30. syyskuuta, mutta olivat sitten allekirjoittaneet vasta 8. lokakuuta. Ei sillä käytännössä pitäisi olla mitään vaikutusta, mutta ärsyttää tuommoinen. Vielä pitää jaksaa odottaa Valviran hyväksyntää ja siinähän voi kestää vielä vaikka pari viikkoa. Hermo menee, kun olisi jo kiire saada niitä kääntäjälle Saksaan lähetettäväksi, mutta virkamiehet vain juo kahvia. Mäkin jouduin juomaan melkein koko kupillisen vieläpä maidotonta kahvia männäviikolla, kun päivystystä seuranneet kandit halusivat kahvia enkä kehdannut keittää niille ottamatta itse, ettei ne pidä mua ihan tossukkana. Sehän oli ihan kamalan makuista. Jos mä joisin kahvia, niin todellakin valitsisin jonkun pehmeän italialaisen, mutta onneksi ei tarvii.

Lankomies hyvä, nyt se vauva (nainen) on syntynyt! Huraa vauva! Huraa vauvan äiti! Huraa mukana jännittänyt Lankomies!! Harmi vain, että kaikesta etukäteisvalmistelusta huolimatta me ei päästykään olemaan olennaisia synnytyksen fasilitaattoreita vaan viime hetkessä innokkaat isovanhemmat jyräsivät meidät. Mä oon saanut paljon kuvia uudesta eläkkeenmaksajasta ja katselen niitä hymyillen melkein jatkuvasti. Terkkuja Potulle!

Elämyskameli suosittelee
kappaleen aloittaminen hidastelevasta yliopistosta ja lopettaminen kahvilaatujen vertailuun. Eläköön koherenssi!

On kiirettä pidelly

Yleensä mulla on näissä kirjoituksissa pitkiä taukoja, koska mitään ei tapahdu. Nyt oli pitkä tauko, koska parin viime viikon aikana on tapahtunut niin älyttömän paljon, että en ole hengästymiseltäni ehtinyt pysähtyä kirjoittamaan. Elämä on nyt huimaa.

Syyskuussa me oltiin Isin syntymäpäiviä juhlimassa Budapestissä. Kiva kaupunki edelleen, vaikka kielestä ei mitään siellä ymmärräkään. Hotellissa oli paljon juhlavieraita, joista mä tunsin tietysti suuren osan, koska ne oli joko mun sukulaisia tai mun vanhempien kavereita. Erityisesti aamupalalla ja iltaisin sai valita seuranpitäjänsä. Sukulaiset on tietysti kivoja ja vanhempien kaveritkin on hauskoja, kun ne on tuntenut niin pitkään ja sit ne kyynelsilmin kertoo juttuja jostain 90-luvusta. Päivisin valtaosa niistä pelasi golfia, jolloin me non-golfarit ehdittiin tutustua kaupunkiin ja kylpeä. Ja ne perjantai-illan synttärijuhlat oli mainiot! Oli kivaa nähdä vanhemmat niin iloisina, jutella mukavia ja huvittaa vieraita esittelemällä kuvaa hörökorvaisesta Isistä alakouluikäisenä.

Budapestissä yhtenä päivänä mä sain sähköpostia Saksasta. Mä oon siis vastannut muutamaan Saksan lääkärilehden työnhakuilmoitukseen ja yhdestä sairaalasta sitten oli kiinnostuttu. Sähköpostissa ylilääkäri sanoi, että mun hakemus oli kiinnostava ja pätevä. Hän soittaisi illalla ja koska mä voisin aloittaa? Juteltiin siis puhelimessa, ylilääkärin mukaan ne tarvitsisi mun kaltaista tyyppiä ja sovittiin, että mä menisin tutustumaan paikkaan syyskuun lopulla. Työ vaikutti varsin hyvältä ja oikein alkoi innostaa.

Välissä juhlittiin mun valmistumista. Ihan hillittömät juhlat! Seitsemisenkymmentä vierasta. Totesin, että kun kutsuu muutaman iloluonteisen pariskunnan ikäryhmästä 60-70 vuotta, pitää huolta konjakin riittävyydestä ja soittaa tanssin alkuun muutaman valssin, niin tunnelma on hetkessä niin korkealla, että koripallistiakin huimaa. Paikka (Soutupaviljonki) oli kaunis ja toimiva, ruoka (catering-firma Sweet Pepper) oli poikkeuksellisen hyvää ja puheet valloittavia. Vaikka juhlat alkoivat jo viideltä, viimeiset lähtivät vasta kahdelta. Juhliminen oli huikean hauskaa!

Mä sain päivän toipua juhlista ja sen jälkeen mä jo lensinkin Saksaan. Luulin meneväni työhaastatteluun, mutta mä meninkin oikeasti ihan vain tutustumaan sairaalaan ja kaupunkiin. Ne oli nimittäin jo kaikki sillä asenteella, että tervetuloa porukkaan. Kyseessä on erittäin edistyksellinen yliopistosairaala, jonne mä pääsen jatkamaan mun opintoja. Alkuvuodesta 2018 mun pitäisi olla neuroradiologian erikoislääkäri. Vuodenvaihteeseen asti mä oon töissä Helsingissä ja helmikuusta alkaen Tübingenissä. Yhtä aikaa mä oon umpihurmioissani ja niin kauhuissani, että vatsaa vääntää.

Mä palasin Saksasta myöhään tiistai-iltana ja keskiviikkona klo 8:30 mun piti aloittaa ura luennoitsijana. Yksi mun esimiehistä oli ilmiantanut mut luennoimaan erään erikoislääkäriyhdistyksen koulutustilaisuuteen enkä mä yrityksistäni huolimatta saanut vakuutettua niitä siitä, että ei ehkä kannata. Niinpä mä aloitin ensimmäisen päiväni erikoislääkärinä (mä siis valmistuin tiistaina) Messukeskuksessa iMac Airin ja VGA-liittimen kanssa. Videot oli menneet itsestään väärään järjestykseen työpöydällä, mutta muuten meni ihan hyvin. Onneksi mulle sattui ensimmäinen luentovuoro, jotta sain sitten loppupäivästä ihan hyvin keskityttyä itse oppimaan.

Onneksi on vapaa viikonloppu, että pääsee palautumaan moisesta hurlumheistä. Niin ja valmistautumaan ensi viikolle osuvaan ensimmäiseen takapäivystysvuoroon. Tässä kaikessa en ookaan ehtinyt jännittää sitä vielä ollenkaan!

Elämyskameli suosittelee

huikea elämä