Rauhallinen vuosi

Internetissä on kiukuteltu, että Elämyskameli on kuivunut. Näin on. Blogin idea oli, että kerron juttuja, joita tapahtuu. Silloin jos ei tapahdu, en kerro mitään. Tänä vuonna on ollut kohtuullisen rauhallista, suuremmin ei oo juttuja tapahtunu. Ni en oo kertonu. Sitä paitsi blogit on niin out. Nykyään kaiken pitää olla visuaalista, kuka enää jaksaa lukea mitään? Jotku eläkeläiset ehkä.

Ehkä suurin juttu jota en oo vielä kertonut,on että me ostettiin asunto. Edellinen asuntolaina loppui viime vuoden lokakuussa ja nyt sit tän vuoden lokakuussa maksettiin eka erä uudesta asuntolainasta. Meidän asunto on just sellainen, mitä ei pitänyt ostaa. Espoossa, vanha ja korjauskuntoinen. Mut sentään kivalla paikalla ja sijaintiinsa sekä kokoonsa nähden aika edullinen. No onpa ny asuntolainaa. Ihan kiva.

Asunnon etsinnässä tärkein kriteeri oli hyvä työmatka molemmilla. Handymanin työmatka on ideaali: kilometri kävellen. Mulla on puolen tunnin matka pyörällä ja yhdellä bussilla melkein ovelta melkein ovelle. Ei vaihtoa! Bussiyhteydet kuitenkin huononee selvästi kesäkuussa, koska ajoyhteys Tapiolasta Otaniemeen katkaistaan, joten mun bussi kulkeekin vain Otaniemeen. 1,5 km:n kävely nietoksissa tai rankkasateessa harmittaa. No ei mahda mitään. Ei oo HSL:n vika.

Mä kävin tänään musikaalissa kaverin, kummipojan ja niiden naapurinpojan kanssa. Hevisaurus! Tosi viihdyttävä show ja oikeinkin hyvää musiikkia. Mä oon ny Hevisaurus-fani. Yleensä mä en oo ihan niin raskaan musiikin ystävä, mut nyt maistuu. Kyllä nelikymppinenkin voi kehittyä! Hetkeksi kun päänsä kääntää ni siitä tuli espoolainen örinähevari.

Internetissä povattiin, että tulee joulukalenteri, jolla mä korjaan blogin kirjoitusvajeen. Oisko aiheideoita? Mulla ei nimittäin oo.

Elämyskameli suosittelee
Espoo. Ehkä.

Laineilla

Elämä kiertää kehää. Vähän masentaa huomata, että edellisen kerran, kun mulle oli tapahtunut jotain, päivityksen otsikko liittyi risteilemiseen. No nyt mä oon jälleen risteilyllä. Risteileminen on selvästi mun elämän tarkoitus ja aalloilla mä koen tähtihetkiä. Veneeseen mä en kuitenkaan suostu nousemaan. Veneellä ei voi risteillä.

Virallinen kesäloma on alkanut. Olinhan mä juhannuksen jälkeenkin viikon lomalla, mutta se oli työnantajan pakottama lomanen. Mulle riittää hyvin tää kolme viikkoa loppukesästä, mutta työnantaja vaatii byrokratiasyistä pitämään vähintään 65 % vuosilomasta kesälomakaudella, joten pidetään sit hampaat irvessä. Mä oon lomaillut jo likimain viikon, Handyman liittyy lomaseuraan huomenna. Loman kunniaksi lähdettiin perjantaina Päivä Tukholmassa -risteilylle, josta nyt (sunnuntaiaamu klo 6:21) on leijonanosa käyty. Täytyy mennä kiireesti kotiin pyykkäämään, huomisaamuna riennetään lentokentälle varsinaista kauden päätapahtumaa eli Yhdistyneen kuningaskunnan matkaa varten.

Ennen lentomatkaa on vielä paljon tekemistä. Tosiaan pitää pyykätä. Pakata. Sit pitää pestä auto ja viedä se korjaamolle. Iltapäivästä on päivällistreffit. Ehkä tärkeimpänä kuitenkin mun pitäis nukkua. Mä nukun yleensä kuin aikuinen, mutta silloin tällöin aikuisillakin on uniongelmia. Niinpä mä vielä odottelen tän yön unia. Ei oo tarttunut uni silmään ja nyt on jo tavallinen heräämisaikakin ohittunut. Ehkä mä oon katkera siitä, että en päässyt näkemään kesän makeinta ukkosmyrskyä, ku olin risteilyllä. Ehkä suren Usain Boltin ja Mo Farahin jäähyväisjuoksujen kohtaloa. Ehkä oli huono idea lukea internetistä M/S Estonian keulaporttiongelmista kahdelta yöllä laivan keinuessa. Nyt sit väsyttää. Lomalla on aikaa nukkua. Kun matkustaa länteen päin, saa vielä lisätunteja. Niillä mä kuittaan univelat.

Elämyskameli suosittelee
pienet torkut

Risteilymatka

Mä oon käynyt kerran Amsterdamissa. Joulumatka 2008, joka muuttuikin häämatkaksi, alkoi Berliinistä ja päättyi Amsterdamiin. Kotiin lennettiin niin, että nähtiin lentokoneesta uudenvuoden raketit. Makee näky. Nyt 8,5 vuoden jälkeen mä oon täällä taas. Nyt on juhannus, ei joulu. Edelleen naimisissa. Viimeksi oli ihan hirveän kylmä, nyt ei ihan hirveän kylmä. Viimeksi hotelli sijaitsi vähän syrjässä, nyt ytimessä. Eli vähän parempi meno.

Tällä kertaa mentiin Anne Frankin taloon, jonne ei viimeksi jaksettu. Oli ostettu liput etukäteen ja jouduttiin jonottamaan jotain vartti. Sen verran mä olin käyttänyt nuudeleita, että ostin liput perjantaiksi, jolloin turisteja oli aika vähän. Tänään ku mentiin AF-talon ohi, jono oli ainakin neljä kertaa pidempi. Hyvä museo. Handyman osti uuden painoksen päiväkirjastakin, se on suomeksi nyt nimetty uusiksi ja ilmeisesti siihen on lisätty aiemmin salatut sivut. Täytyy ehkä itekin joskus lukea uusiksi. Mä oon lukenut sen joskus alun toisellakymmenellä, Handyman parikymppisenä.

WW2-muistelu ei rajoittunut Anne Frankiin vaan tänään käytiin vielä tutustumassa paikalliseen vastarintamuseoon. Oikein kiva ja informatiivinen. Sen jälkeen kyllä mulle selvisi, että Handyman alkaa olla aika puutunut näihin joka kaupungissa koluttaviin WW2-museoihin. Sääli. Ehkä mä pakotan sitä jatkossa vähän hellemmin. Ja jos vaikka ensi vuonna lomailtaiskin Irlannissa eikä Keski-Euroopassa, voisi kuiva museo kertoa vaihteeksi muusta sodasta. Pohjois-Irlannin konfliktiin kun mä oon tutustunut toistaiseksi melkein pelkästään kirjallisuudesta.

Tän ainoan etukäteen suunnitellun puuhan jälkeen ollaankin sitten kangistuttu kaavoihin. On nyt kahden päivän aikana käyty kolme kertaa samalla kanavalaivaristeilyllä. Mut ne on niin kivoja! Kööpenhaminassakin on kanavalaivaristeilty toistuvasti ja Hampurissa kertaalleen satamalaivaristeilty. Kauniita maisemia, rauhaa ja mahtavat työntekijät. Eilen molemmilla kerroilla laivaa ohjasi hurjan nuori kiharapäinen ujon tuntuinen kundi ja tänään kalju showmies, joka törmäsi siltaan ja toiseen laivaan, mutta mitäpä tuosta. Huippumeno. Menisin huomennakin, mutta vähän jo nolottaa kun ne jo tunnistaa meitin. Mut siis ehdottomasti jos tuutte Amsterdamiin, kannattaa mennä Friendship-firman risteilylle. Ihan mahtavaa! Melkein pitää uskaltaa kirjoittaa Tripadvisoriin.

Tietty on käveleskelty myös aika paljon. Handyman näki sattumalta eilen arveluttavalla kadulla ovesta kurkistaneen rouvan, joka oli harmillisesti töihin lähtiessään unohtanut pukea paidan päälleen ja oli sonnustautunut siis pelkkiin henkseleihin. Poikaparka meni ihan solmuun eikä siitä ole nyt päästy yli. Henkselitätiä on haluttu mennä tervehtimään myöhemminkin. Ei oo menty. Mahtaako uskaltaa tulla uudestaan tänne enää ollenkaan.

Elämyskameli suosittelee
Friendship-yhtiön kanavaristeilyt

Uusi puhelin

Mä vaihdoin puhelinta. Mulla on ollut iPhone siitä lähtien, kun sellaisen Suomesta sai. Kertaalleen oli se Lumia, mut se oli niin traumaattinen kokemus, että käyttöaika jäi pariin viikkoon. Nyt kuitenkin mä kyllästyin tyyten iPhonen dramaattisuuteen ja kenkkuiluun. Mun yksilö oli hankala (esim. hävisi verkosta tämän tästä niin, ettei mua saanut kiinni ja GPS luuli jatkuvasti, että mä oon 1,8 kilometrin päässä), mutta muutenkin Applen ahdistava our way or the highway -politiikka ärsytti. Kun moni Applen ratkaisuista ei kuitenkaan ollut yhtä hyvä kuin Googlella, niin miksi ne ei voineet edes pelata kauniisti yhteen? Ostin sitten pääsiäisenä uuden puhelimen, jossa kriteerit olivat a) riittävä hinta (etten vahingossa osta jotain seitsenvuotiaan ensipuhelinta tai vaarin turvapuhelinta) ja b) kaunis väri. Ostin Huawein. Pari viikkoa kesti tottua uuteen, mutta nyt en iPhoneen enää palaisi. Onhan tässäkin monia typeryyksiä, joista suurimpana kyvyttömyys näyttää pientä punaista notifikaatiomerkkiä saapuneesta puhelusta, mutta melkein kaikessa tää on vähintään yhtä hyvä kuin mun vanha puhelin. Edelleen mulla on kyllä Applen läppäri, mut kauheesti käyttöä sille ei ole ja iPad, jota en todellakaan vaihda mihinkään Android-yritelmään.

Parasta uudessa puhelimessa on se, että mä sain nyt samalla puolivahingossa sit ladattua pokemonpelin. Sehän on ihan fantastinen! Mä oon oppinut paljon paitsi lähiseuduista, myös itsestäni. En esimerkiksi aiemmin tiennyt, että Lauttasaaren mutterikahvilan rakennuksessa on ennen siltaa myyty lauttalippuja enkä että Lidlin takana olevan leikkipaikan nimi on Doppingen leikkipuisto. Enkä tiennyt, että mulla ois mitään syytä lähteä lauantaiaamuna ennen aamupalaa ja tukanlaittoa minnekään, edes puolen kilometrin päähän random talon pihaan etsimään banaanimerkin nimistä töyhtöpäistä hiirtä. Tykkään siitä, että tulen kävelleeksi uusia reittejä - muuten mä oon vähän kangistunut omiin reitteihini.

Uusi puhelin aiheuttaa kyllä myös ongelmia. Sillä on mieltymys näyttää aina ensimmäisenä sen päivän kävellyt askeleet. Mulle kertyy kymmenen tuhatta askelta tosi helposti, jos meen bussilla töihin. Sitä vastoin tavallisina pyöräilypäivinä niitä tulee vain noin 7000-8000. Tää pännii suuresti. Ei siksi, että se toimisi mielestäni jotenkin virheellisesti - askeleethan se laskee ja pyöräillessä en kävele. En oikein tiedä että miksi. Varmaan joku auktoriteetinpelko. Sillä on hyvä selittää kaikki. En oo kuitenkaan vielä lähtenyt pohtimaan työkaverin niksiä. Hänellä oli sama ongelma aktiivisuusrannekkeen kanssa, mutta se korjaantui, kun laittoi aktiivisuusrannekkeen nilkkaan ja tällä niksillä kone luuli kävelevänsä. Tai ehkä jopa saattaisin päätyä tuohon, mutta mun puhelin on niin suuri ettei se mahdu mun kenkään.

Handymanin aluspaidat

Ehkä mun pitäis perustaa matkablogi. Tai no siis ehkä mä oon jo perustanu. Sitä varten pitäis kyl matkustella useammin. Mut siis nyt mä oon jälleen työmatkalla. Kuinka matkoilta aina tuleekin postattua? Ehkä siksi kun joka tapauksessa jossain vaiheessa päivää keräilee itseään hotellissa, jossa ei ole niin montaa erilaista puuhaa kuin kotona. Telkkaristakin tulee vain käsittämättömiä  keskusteluohjelmia, dubattuja vanhan Matthew Perryn sitcomeja, urheilua ja paikallisuutisia. Facebook on hiljainen. Niinpä mä oon täällä juttelemassa teille. Morjensta vaan.

Mä oon taas koulutuksessa, tällä kertaa presidentinvaaleihin valmistautuvassa Pariisissa. Etukäteen mä en osannut sanoa, kumpi olisi vastenmielisempi - koulutusaiheena oleva haima vai Pariisi, mut oon ny ollu täällä melkein vuorokauden ja vastaus on haima. Pariisi on ihan jees. Mun hotelli ei ilmeisesti ole ihan keskustassa, mut so what, ku en mä tiedä että missä se keskusta edes olisi. Tossa vieressä on se kongressikeskus ja toisella puolella Eiffel-torni. Oisin menny tänään turistibussikierrokselle mut päätinkin mennä ostamaan Handymanille aluspaitoja ni jätin turistibussin sit toiseen kertaan. Huomenna ei kande sellaisesta haaveilla ku aika suoraan luennolta pitää kiiruhtaa takas Helsinkiin. Ja eilenhän mä vasta tulinkin. Sitä se on elämä, suhaamista ympäri Euroopan taas ainakin epäsuorasti veronmaksajien rahoilla. Maksan veronmaksajille takaisin osaamalla jatkossa nimetä haiman osat oikein.

Mä oon käynyt Pariisissa kerran aiemmin, vuonna 1995. Silloin teini yritti varastaa mun lompakon Champs-Élyséellä. Oon ny pitänyt lompakkoani visusti silmällä. Siihen se aika on sit mennykin. Ja siis siihen aluspaitashow'hun. Olin katsonut etukäteen että kuinka löydän aluspaitakauppaan ja menin ihan metrolla Montparnassen aseman vieressä olevaan ostoskeskukseen. Siellä ovella mun laukku skannattiin metallinpaljastimella, joka ei selvästikään reagoi iPadiin, mut ehkä sit pyssyyn tms. tai sit tän toiminnan tarkoitus oli rauhoittaa sitä skannaajaa. Tää skannausmies partioi siinä yhdellä omalla ovellaan, kaikista muista ovista saattoi tulla sisään vaikka singon kanssa (sinä aikana ku mä olin siellä ni kukaan ei tullu). Lentokentälläkin kuulutettiin tämän tästä, että koska nyt on terrorismilevel 1, voidaan kenen tahansa laukku ja henkilöllisyys tarkastaa missä tahansa vaiheessa. Cavity searchista ei ollu puhetta, mutta luulen että se johtui vain siitä että englanninkielisestä koulutuksesta oli jätetty valtaosa viestistä kääntämättä. En päässy kokeilemaan. Sitä odotellessa. Helsingissä sain kyllä turvatarkastuksessa hyvin perinpohjaisen silittelyn. En enää voine "en oo koskaan" -pelissä väittää, etten oo koskaan ollu hieronnassa. Ehkä että en oo koskaan käyny hierojalla?

Elämyskameli suosittelee

Pariisin kevät (arvatkaa että kumpi)

Päiväkirjaklubi

Päiväkirjaklubi on rantautunut Suomeen! Suomen Komediateatteri oli järjestänyt ensimmäisen Mortified-illan jo viime syksynä, mut mä en ollu kuullut asiasta mitään. Helmikuussa mun kampaaja oli käynyt katsomassa Mortified-esityksen Kanneltalossa, nauranut koko illan ja pohtinut, että mä varmaan tykkäisin. Suositteli sit mua tutustumaan ja siis mähän olin heti lähdössä. Niinpä ostin liput, pakkasin Handymanin, Kälysen ja Lettipitkon seuraksi ja menin nauramaan koko illaksi. Nauratti niin, että meinasin tikahtua (pari kuukautta sitten oli influenssa ja kun sen jälkimaininki vielä yskittää, niin meinasi käydä nauraessa hullusti). Ideana on siis se, että tavalliset ihmiset lukee ääneen teiniaikojensa päiväkirjoja. Tai siis osa niistä on amatöörinäyttelijöitä, osa ihan vain itsensä mukaan ilmoittaneita. Kaikki on kuitenkin oikeasti niiden omia päiväkirjoja. Järjettömän ja kiusallisen kuuloinen konsepti, mutta toimii. Yhtään ei tullu kiusallinen myötähäpeäolo vaan se oli melkein koko ajan hauskaa ja hetkittäin liikuttavaa. Loppukeväästä tulee uudet, ruotsinkieliset esiintyjät ja syksyllä taas uusi suomenkielinen setti. Aion käydä toistekin.

Suurin piirtein samalla tavalla omituinen konsepti on TV2:n Sohvaperunat, jossa voi katsella, kun ihmiset katsovat televisiota. Kolmas kausi menossa. Me löydettiin Sohvikset kakkoskaudella sattumalta. Se on yksi tosi harvoista TV-ohjelmista, joita me katsotaan Handymanin kanssa yhdessä. Se on erittäin hyvin tehty ja melkein kaikki sohvikset on ihania. Lisäksi on täydellistä, että ne katsoo kaikkia sellaisia ohjelmia, joita mä en haluaisi katsoa, mutta joista voi olla juttua työpaikan kahvihuoneessa. Pysyy vähän mukana keskusteluissa.

Viime vuonna mä tyrmistyksekseni huomasin, että en aktiivisesti inhonnut Lauri Tähkän uutta biisiä (Morsian). Itse asiassa mä jopa tykkäsin sen sävelestä ja meiningistä. Tää Lauri Tähkälle laantuminen eskaloitui nopeasti. Työkaveri pyysi mua seuraksi valitsemaansa tyhy-tapahtumaan (meillä järjestetään aina useampia tyhy-vaihtoehtoja, kun jonkun on kuitenkin aina pakko olla töissä). Lupauduin ehkä vähän liian nopeasti kaverin seuraksi, koska tajusin vasta lupautuessani, että se oli valinnut Lauri Tähkän keikan. Mä oon siis menossa Lauri Tähkän keikalle. Enpä ois uskonut. No oon mä ollu baletissakin ja saksalaista nykyteatteria katsomassa. Löysin yhtenä päivänä itseni pohdiskelemasta, pitäiskö aloittaa joogakin. Kaikkee siis voi sattua.

Elämyskameli suosittelee

Mortified Finland

Kulttuuria

Mä oon ny veronmaksajien maksamalla koulutusreissulla (tai veronmaksajat saa tällä kertaa maksaa mun lennot ja hotellit, mä maksan itse tän koulutuksen mut anyway). Hesarin mielestä täällä pitäis varmaan vain lomailla, mut mä en jaksa lukea Hesarista muuta kuin pääkirjoitukset, kaupungin ja Kuukausiliitteen ni mä en oo kuullu tästä säännöstä. Niinpä mä istun täällä luennolla ihan liian kuuliaisesti. Eilen alkuiltapäivästä luentotarjonta ei ihan istunut mun pirtaan, joten mä hirveen huonolla omatunnolla pidin hyppytunnin. Siitä oli se hyöty, että pääsin lounaalle, täällä kongressikeskuksessa kun ei mitään ruokaa ole saatavilla. Kävin myös ostoksilla, löysin ruoan ohella äidille lahjaksi kasvoseerumeita ja itselleni lahjaksi alushousuja. En aio laskuttaa näitä veronmaksajilta (paitsi tietty epäsuoraan, nehän maksaa mun palkan).

Kävin eilen (kongressiohjelman päätyttyä, toim.huom.) myös elokuvissa. Olin etukäteen jo selvittänyt, missä näkisi leffoja ilman saksalaisten dubbaussupertähtien panosta. Ehdin juuri ja juuri ajoissa (klo 18:01) kuudelta alkaneeseen La La Landin näytökseen. Sali oli suuri, vanha ja tuolit mukavat. Katsojia oli noin 12, paikkoja varmaan 200. Joku oli tuonut miehen paikalle ja istuttanut tämän melko eteen. Miehelle ei musikaali maistunut yhtään. Hän kävi ulkona salista useita kertoja, kuvasi valkokangasta ja huuteli "Bullshit!" ja mölisi yleisesti muutenkin. Tää häiritsi mua aika paljon vähemmän kuin se, että valtaosa muista katsojista tuli paikalle erilaisten paperisten ruokapussien kanssa. Joku söi salaattia, joku burgeria, joku sipsejä ja joku karkkia. Rapinamelu oli sanoinkuvaamaton. Ja nää pällit vielä halusivat rapista juuri kaikissa hiljaisimmissa kohdissa. Ennen leffaa näytettiin vähän erikoinen paikallisen elokuvaopiskelijan tekemä lyhytelokuva, jossa ei ollut ääntä. Paitsi tietty näiden avustavien taiteilijoiden rapina-art. Mainittakoon, että mä oon todella herkkä rapinalle. Ehkä se ei ihan kaikkia härinny samassa määrin.

Itse leffa ei ihan ollu mun mieleen. No mä en ollu ehkä vastaanottavaisimmillani, olin nukkunut yöllä aika huonosti (hotelli on viihtyisä, mutta ei äänieristetty) ja ollut pitkään paikallani kuuntelemassa vatsataudeista, mutta silti. Mä ymmärrän, että musikaaleissa ei juuri ikinä oo järkevää juonta, mutta tässä juoni oli ehkä tavallistakin yksinkertaisempi. Näyttelijät olivat hyviä, mutta hahmot yltiödramaattisia. Musiikki oli ihan tyyliin sopivaa ja tanssikohtaukset hauskoja. Leffa oli myös liian pitkä. Ihan kiva, että tehdään musikaaleja, mutta valtava hehkutus "ehkä kaikkien aikojen paras elokuva!" oli kyllä liikaa. Oon kyllä tyytyväinen etten raahannut Handymania mukaan. Ei ois ollu sen mieleen. Se ei kyllä ois huutanut bullshitiä. Pisteet sille.

Elämyskameli suosittelee 

rapinan välttäminen

Wienin keskustan ruma talo

Mä alan lämmetä tälle kaupungille. Oon käynyt täällä lapsena monta kertaa. Silloin tää oli satumainen kaupunki, koska täältä sai Playmobileja ja barbeja ja koska Ramada-hotellissa oli uima-allas. Erikoistumisaikana mä kävin täällä kahdesti koulutuksessa, jolloin mä en ollut kauhean innoissani, koska keskusta oli luonnottoman kaunis, muovisen tuntuinen. Hyvät koulutukset, tosin. Nyt mä oon taas samassa koulutuksessa (20000 radiologin yleiskongressi). Oon yksin matkalla ja tällä kertaa olin valinnut hotellin sijainnin perusteella - lähellä ydintä kongressikeskukseen kulkevan metrolinjan varrella. Hotelli sijaitsee välittömästi vilkkaan torialueen vierellä hyvin hiljaisella pikkukadulla. Eilen kävelin kaupungilla hotellin suuntaan ja näin satojen sirojen ja koristeltujen talojen välissä yhden virkistävän Kouvolasta eksyneen 70-luvun betonilaatikon. Ja kun tulin hotellille takakautta, näin useampia graffiteja!

Myös itävaltalaiset ihmiset on mun mielestä nyt mukavampia kuin aiemmin. Aiemmin kukaan ei oo ikinä antanut mun puhua saksaa vaan ovat kääntäneet englanniksi heti, kun ovat huomanneet erikoisen aksentin. Kyllä mä varmaan puhun saksaa ny vähän paremmin kuin neljä vuotta sitten, mutta ero ei ole erityisen suuri. Ehkä mä oon nyt vakuuttavampi keski-ikäinen täti, jolle ei edes itävaltalainen viitsi ryppyillä.

Okei, nyt joku näyttää kuvan haimasta. Menen.

Elämyskameli suosittelee 

rumat talot

Lama

Facebook jo kitisi, että mitään ei kuulu. No ei kuulu ku mitään ei tapahdu. Oon miettinyt tätä helkkarin blogia ainakin melkein jokainen päivä, mutta yhtään hupsua tai muuten mainitsemisen arvoista sattumaa ei tammi-helmikuussa oikeastaan oo eteen tullut. Tai hassuinta oli se, että toissakuun vuorolisät maksettiinkin vasta maaliskuun 1. päivä eikä helmikuun 28. päivä. Sellaista se huumori on. Sitä paitsi blogit on niin out. Blogistania on sosiaalisen median maailman Belgia. Kuka sinne enää menisi?

Nyt on asiat kyl niin hassusti että oon koulutuksessa Keski-Euroopassa. Alan siis keskittyä maksaluentoon ja palaan asiaan, kun jotain raportoinnin arvoista tapahtuu. Lukekaa Snapchatia ja Signalia ja Instagramia ja mitä niitä muita onkaan sen aikaa.

Antautuminen

Keskiviikkona talvi voitti. Luovutusvoitto. Mä laitoin pitkät kalsarit ekaa kertaa tänä talvena. Yritän sinnitellä mahdollisimman pitkään ilman, koska pitkät kalsarit on talven symboli. Niiden pukeminen on kirkuva osoitus siitä, että talvi on päässyt niskan päälle. Tää johtuu muodista. Takkia voi käyttää muutoinkin kuin talvisin. Pipo, hanskat ja kaulaliina voidaan selittää asusteina, joilla piristetään asukokonaisuutta. Hyvin voi käyttää kahta paitaa kerrallaan (esim. T-paita ja neule), mutta kahdet housut päällekkäin ei ole tyylikeino. Kukaan ei laita kaksia housuja päällekkäin muutoin kuin siksi, että yksillä on kylmä. Mä oon pakkasen vanki. Pitkät kalsarit hidastaa mun rutiinia huomattavasti. Yleensä töihin tullessa mulla menee vaatteidenvaihtoon 1-2 minuuttia - joskus pidempään, jos joku työkaveri sattuu pukukaapille samaan aikaan. Nyt menee helposti 3-4 minuuttia, kun pitää ottaa ne kalsarit välistä pois. Siihen mä en lähde, että pitäisin niitä sisällä, vaikka töissä usein vähän kylmä onkin. Mä uskon, että ne menettää pakkastehonsa jos käytän niitä sisätiloissa lämmittäjinä. Ja mä en oo niitä naisia, jotka käyttää kaksia pitkiä kalsareita. Joku raja.

Mulla on joka vuosi kaksi joulukalenteria. Viime vuonna oli Veikkauksen ja partiolaisten joulukalenterit. Veikkauksen kalenterin mä oon usein saanut Handymanilta pikkujoululahjaksi. Tällä kertaa kuitenkin ostin sen itse, kun tuli kaupassa mieleen. Mulla on ollut se raaputettavana jo varmaan kymmenenä jouluna. Rahapelissä tiivistyy joulun henki. Yleensä siitä ei tuu mitään, samanlainen tunne on muutenkin joulun jälkeen. Muutaman kerran oon saanut vitosen, joka tuntuu ivalta, koska se on alun perin maksanut (Handymanille) kympin. Viime jouluna onni kääntyi: raaputin näkyviin neljä piparia ja kas - 100 euroa! Olen onnen kultalapsi.

Elämyskameli suosittelee 

uhkapelit

Joulukale 25: lohikeitto

Jeesuksen syntymäpäivää vietetään tänään. Ei sillä tietenkään synttärit nyt ollut, mutta jos keskiajan kirkko tahtoo mun viettävän Jeesuksen synttäreitä tänään niin mähän vietän. Hampaat irvessä. Siksi joulukalenterikin jatkuu 25. päivään, koska niin se mun 90-luvun kaunis glitterkalenterikin jatkui. Se joka oli niin kaunis, etten minään vuonna hennonut avata sen luukkuja. Siellä se nökötti hyllyllä kauniina varmaan viitenä jouluna ja abivuonna ehkä ihan koko vuodenkin.

Mun bravuuri on kermainen lohikeitto. Mä oon tehnyt sitä jo vuosia itsenäisyyspäivisin ja tänä vuonna myös siskontytön synttäreillä ja työpaikan pikkujouluissa. Ja ehkä joskus keväälläkin, en muista tarkkaan. Sopan keittämistä varten mulla on kymmenen litran kattila. Ohjeen mä oon saanut Hakaniemen hallin Töölön kalasta, kun kerran vuosia sitten ajattelin, että kalakeittohan ois hyvä tarjottava juhliin (olin vastikään käynyt vanhempieni oululaisten ystävien luona ja siellä oli tarjolla järkyttävän hyvää kalakeittoa). Ajoittain vähän tuunaan reseptiä ja koska se on todella yksinkertainen, tulee keitosta aina hyvää. Lohikeitto toimii niin, että se on sitä parempaa, mitä enemmän sitä tekee ja sitä ei haittaa yhden yön lepäily kylmässä vaan sekin vain parantaa. Lohikeittoon en ole ikinä käyttänyt pakastekalaa (miten kaunis aasinsilta eiliseen!) vaan teen sen tuoreesta lohesta. Lohen ostan hallista, koska sieltä saa ongelmitta lohensa ammattimaisesti kuutioituna. En ole myöskään koskaan käyttänyt ruokakermaa vaan vispikermaa (joko luomu tai laktoositon). Lohikeiton kanssa pitää tarjota saaristolaisleipää. Itse en sitä ole lähtenyt leipomaan vaan käytän mielelläni Maalahden limppua, joka on erinomaisen hyvää. Ainoa makea leipä, joka mulle maistuu.

Nonni, nyt tää kalenteri loppui tähän. Mun pitää lähteä neljän tunnin päästä töihin. Joulu ehti vasta alkaa ja nyt se jo loppuu. Hädin tuskin jälkeisetkään syntyneet. No, ei ne synttäritkään olleet jouluna joten so what. Morientes!

Joulukale 24: pakastekala

80-luvulla oli kalapuikko. Nyt se on laajentanut serkustoaan kaupan pakastealtaalle ja erilaisia pakastekaloja on metritolkulla. Ihan peruspuikkoa on tietenkin edelleen usealla eri brändillä. Peruspuikkoa on myös tuunattu vaihtamalla joko sisälmystä tai päällistä tai molempia. Lisäksi on eri muotoisia kalapaloja paneroinnilla ja ilman. On fileetä, mureketta, pullia ja valmiita kuutioitakin. Melkein minkä tahansa arkisen kalaruoan tekemisen voi aloittaa pakastealtaalta. Toki kaikki maistuu ihan samalta sit aina. Ehkä kätevää, mutta ei korvaa tuoretta kalaa. Britit on aika taitavia mauttoman kalan kanssa. Tai niin mä luulen, en oo koskaan oikeesti päässyt maistamaan fish&chipsiä. Mut sehän on jo aika out. Ei suinkaan maan myydyintä pikaruokaa enää ees.

Muuten, jos jäitte pohtimaan että mitä mä sit eilen söin, niin Handyman vei mut hotelliin yöksi! Heräsin siis Jätkäsaaren Clarionin 13. kerroksen kulmahuoneesta. Kauheen ihanaa! Käytiin syömässä Lankomiehen ja Kälysen kanssa alakerran Kitchen & Table -ravintolassa, jossa oli hyvä ruoka, mutta hitaahko palvelu. Tosi kauniit annokset. Ja tosiaan oikein hyvää, ei ois tarttenu stressata.

Joulukale 23: yllätysruoka

Nyt vähän ahdistaa. On hääpäivä ja Handyman on kieltänyt mua varaamasta illaksi tekemistä. Saattaa olla, että se aikoo viedä mut syömään. Jos kaikki sujuu kuin tanssi, on kyseessä sellainen ravintola, jossa mä oon käynyt ja josta mä tykkään. Sit mun ei tartte stressata. Jos onkin käynyt niin, että Handyman vie mut etukäteen tuntemattomaan yllätysravintolaan, saattaa mukavasti alkanut päivä kääntyä närkästyksen puolelle. Entä jos siellä ei ookaan mitään mistä mä tykkään? Krantun osa on hankala. On kyllä sanottava, että mä oon hieman höllännyt pahimmista kranttuiluajoista ja nykyään löydän melkein kaikista ravintoloista jotain syötävää. Joskus oon uskaltanut syödä ihan jotain aiemmin tuntemattomiakin juttuja! Mut silti se ahdistaa. Mä luulen, että tää liittyy siihen, että mä en oo yhtään luova. Mä oon tosi hyvä hahmontunnistuksessa, organisoinnissa ja geometristen kuvioiden sarjojen jatkamisessa, mutta ihan onneton kaikissa luovuutta vaativissa tehtävissä. Mun piti kieltäytyä töissä toimistotilan pienestä uudelleensuunnitteluhommasta, koska musta ei kerrassaan oo sellaiseen. Mä en pysty näkemään huonetta sellaisena kuin se voisi olla. Mä näen sen vanhan ja vaikka järjellä ymmärrän, että siinä on ongelmia ja ne voisi varmaan korjata näin, en pysty etukäteen kuvittelemaan, millainen siitä voisi tulla.

TL;DR: Jos osaisin suunnitella sisustusta, mua ei stressaisi mennä illalla syömään.

Joulukale 22: puurot

Mitä vanhemmaksi mä tulen, sitä enemmän mä tykkään puurosta. Tiedä sitten, mitä se kertoo mun mielenterveyden kehityksestä.Maitoon keitetty kaurapuuro on mun suosikki, mutta veteen keitettynä ei maistu. Mä keitän joka arkiaamu Handymanille kaurapuuron, johon laitan mustikkaa mukaan. Joka aamu se kiltisti syö sen puuron. Se on vesipuuroa, koska Handyman ei pidä maitopuurosta. Vastakohdat viehättää?

Riisipuuro on mun mielestä ainoa makoisa jouluruoka. Viime viikolla työpaikkaruokalassa tarjoiltiin joululounas, jota ihmiset jonotti parikymmentä minuuttia. Listalla ei oikein ollut mitään mitä mä olisin halunnut. Keittovaihtoehtona oli riisipuuro. Score! Ei jonotusta, parempi vaihtoehto, halvempi hinta. Harvoin käy näin hyvä tuuri. Muutenkin työpaikan puuropäivät on hyviä. Mä en ikinä tiedä, mitä puuroa mä syön, koska ne nimeää ne puuronsa idioottimaisesti ("kuntoilijan puuro", "sadonkorjuupuuro"), mutta se nyt on suurkeittiön tapa. Sama ruokala nimeää myös tähteensä "lounas talon tapaan", jolloin lämpölampun alta löytää kaikki vähemmän suositut ruoat edellisten kolmen viikon ajalta. Mutta silti työpaikkalounas on huippuluokan työsuhde-etu.

Ai niin, semmoinen tarkennus vielä, että mannapuurosta mä en välitä. 80-luvun superhitti suklaamannapuuro on kans ihan hirveetä. Oli jo 80-luvulla. Perusmannapuurokin oli mun inhokkipuuro jo lapsena. Luonnollisesti se oli kuitenkin Pikkusiskon mielipuuroa. Lapsuudessa vastakohdat ei kyllä viehättäneet vaan kiukutti.

Joulukale 21: orientaalinen kana: satay

Mä unohdin kirjoittaa tän eilen! Järkyttävää. Siksi tää on myöhässä.

Tänään on taas keskiviikko, itämaisen kanan päivä. Eka itämainen kanasoosi, jota mä oon tehnyt, oli sataykastike. Se on mahdottoman hyvää. Maapähkinää, sipulia, limeä ja kookosmaitoa. Aivan herkullista. Kanat tai muut lisukkeet laitetaan vierelle sellaisenaan, ne ei tartte juuri mitään mausteita.  Oon käyttänyt Maku-lehden ohjetta. Semmoinen ohje vaan, että sitä pitää tehdä tuplamäärä, että saa neljälle riittävästi. Ohjeen "neljän hengen annos" riittää siis kahdelle tai ehkä neljälle, jos haluaa dipata.

Muthei nyt mun pitää mennä laittaan tukka.

Joulukale 20: liha-makaronilaatikko

Äiti on hyvä ruoanlaittaja, Isillä on vain yksittäisiä bravuureja. 80-90-luvuilla Isi osasi tehdä lähinnä keittoja ja liha-makaronilaatikkoa. Sunnuntai-iltaisin Isillä oli tapana keittää saavillinen jotain keittoa, jota sit syötiin torstaihin saakka. Sopat oli ihan hyviä, mutta ne oli juhlaviikkoja, kun sopan sijaan tehtiinkin liha-makaronilaatikko. Niitä viikkoja muistellaan vieläkin eräissä piireissä.

Mä oon ymmärtänyt, että liha-makaronilaatikko on melkeinpä kaikkien suurkeittiöiden suosikkiruoka. Sen menekki on hyvä. Niin hyvä, että mä en edes muista, koska meidän työpaikkaruokalassa sitä viimeksi ois ollut. Sillä lailla ne säästää. Toivottavasti edes varuskunnissa sitä edelleen tarjotaan.

Liha-makaronilaatikkokin on erinomaisen yksinkertainen ruoka. Keitetään makaronit vähän vajaiksi, paistetaan jauheliha ja sekoitetaan munia maitoon. Sit kaadetaan nää yhteen ja laitetaan uuniin. Nälkäisen ja kiireisen kokin versiossa unohdetaan maito, munat ja uuni. Meillä ei laiteta juustoa eikä korppujauhoja, hyvää tulee muutenkin. Mä oon maistanut härkäpapuvalmiste-makaronilaatikkoa myös ja se oli luonnollisesti hyvää kans. Mun isoäiti teki jouluisin makaronilaatikon (ilman lihaa) joulupöytään. Se oli hyvää. Siis ainoa jouluruoka, joka ei ollut vastenmielistä. Oi niitä aikoja.

Joulukale 19: jauhelihakeitto

Jos mä saisin syödä lopun elämäni vain yhtä ruokaa, se ruoka olisi jauhelihakeitto. Se on niin kerrassaan erinomainen ruoka. Maistuu tutulta mutta ei tylsältä. Monta raaka-ainetta mutta helppo tehdä. Mulle kelpaa mainiosti pakastekeittojuureksista tehty keitto mutta myös pitkästä tavarasta tehty soppa on hyvää, kunhan lantunpaloja ei oo jätetty liian suuriksi. Mä en juuri pidä lantusta, mutta pieninä paloista sen maku ei tunnu häiritsevästi läpi. Selleristä mä tykkään ja palsternakasta. Perunat saa pilkkoa melko reiluiksi paloiksi. Jauhelihaa voi vähän maustaa ennen kuin laittaa sen kyytiin. Hyvin yksinkertaista. Täydellinen ruoka.

Joulukale 18: kuumat juomat

Mä haluisin pystyä juomaan kahvia. Oon useaan otteeseen aloittanut ja ohjeiden mukaan juonut sitä (ainakin melkein) päivittäin, mutta kahvisieppojen vakuutteluista huolimatta se ei oo muuttunut hyvänmakuiseksi. Oon jo siinä iässä, että oon ymmärtänyt luopua tällaisista haaveista. Musta ei tuu kahvinjuojaa.

Jos ei juo kahvia, yhteiskunta luokittelee teenjuojaksi. Tee ei ole yhtä pahanmakuista kuin kahvi, mutta ei sekään erityisen hyvää oo. Ei sellaista, että mä joisin sitä mieluummin kuin jotain kylmää juomaa. Töissä mä join sitä aiemmin lähinnä sosiaalisen ulottuvuuden ja elämän yksinkertaisuuden vuoksi, mutta vastikään totesin, että miksi viitsisin. Nykyään liottelen rooibospussia kuumassa vedessä töissä, koska kahvihuoneen tunnelmaan kuuluu kuuma juoma. Tavallisen kylmän hanaveden juontia töissä ei oikein kannusteta, koska kaapissa ei ole juomalaseja. Koen siis painostusta juoda kuumaa.

Rooibos on hyvää. Ihan maustamattomana se on vähän tylsän makuista, mutta erilaiset mausteet sopivat sen makuun erinomaisesti ja siksi se onkin mainio virvoke. Mulla on ollu nyt töissä Afrikka-rooibospaketti, jossa on eri eläimillä "hupaisasti" nimetyt maut: esim. oranki, kiraffi (jep) ja seepra. Mun suosikkeja on appelsiinimaustettu oranki ja metsämarjamaustettu joku eläin. Tykkään myös Starbucksin vaniljarooiboksesta, joka maistuu enemmän lakritsalle kuin vaniljalle. Kotona mä en yleensä kuumia juomia juo, paitsi ehkä nyt ku alkoi tehdä mieli vaniljarooibosta.

Joulukale 17: piparkakku

Mut on kutsuttu piparinpaistojuhliin tälle päivälle. Mä oon kahden vaiheilla menosta. Ois kiva nähdä kavereita ja ehkä leipoa pippereitäkin, mutta mä oon ollut kurkkukipu-nuhataudissa ny viikon ja toisaalta voisi olla fiksua olla altistamatta muita juhlijoita ja samalla pystyä siis oikeesti lepäämään.

Lapsena piparkakkujen koristelu oli tosi hauskaa. Mä en oo ikinä tykännyt piirtämisestä enkä ollut siinä mitenkään hyvä, mutta jotenkin se koristeluhomma oli mukavaa. Aikuisena mä en oo siihen lähtenyt, koska en edelleenkään oo hyvä piirtäjä mut sotkuinen piparkakku ei oo enää niin söpö kuin 30 vuotta sitten. Hankin piparkakkuni kaupasta. Mä tykkään eniten Annasta, Handyman Töysäläisestä. Yleensä meillä on Annaa. Mulle ei kyl yli kaksi piparia kerrallaan oikein maistu, joten tarjoiluastiaan nostetut piparit jää yleensä viikkokausiksi nahistumaan. Joku toi pikkujouluihin manteli- ja appelsiini-Annoja ja mä laitoin niitä lautaselle. Lautaselle nostetut piparit oli syöty loppuun eilen, kun Handymanilla hoidossa olleet esiteinit oli löytäneet ne ja mutustelleet niitä Handymanin Monopolille. Edelleen niitä kuitenkin on myyntipakkauksissaankin. No onneksi ne on hyviä. Joulu se tulee ensi vuonnakin.

Joulukale 16: paistettu riisi

Mä en tykkää pyttipannusta. Sen nimi on typerä ja siinä on perunaa sekä makkaraa enkä mä suuremmin välitä kummastakaan. Voi tietty olla niinkin, etten mä tykkää pyttipannusta, koska se ei oo cool. Se on tosi 70-lukulaista. Sitä vastoin kiinalainen spydäri oli 90-luvulla cool. Koska mä en oo, mä löysin paistetun riisin vasta tällä vuosituhannella. En muuten ole ylipäänsä käynyt kiinalaisessa ravintolassa 1900-luvulla.

Nomutsiis kiinalaisen ravintolan pyttipannu. Todennäköisesti kukaan ei Kiinassa syö ikinä mitään vastaavaa, mut mä oon länkkäri ja mä tykkään. Parasta siinä on kananmuna. Muuten mä en oikeestaan syö munaa an sich, mutta tässä se on niin pieninä palasina, että se ei oo häiritsevän munaisaa. Sit siinä on riisiä ja herneitä ja sipulia. Siihenhän voi laittaa mitä tahansa! No perunaa tai makkaraa mä en laittaisi, mut melkein mitä muuta tahansa siis. Maustaminen on tärkeintä, pitää olla soijakastiketta ja seesamiöljyä ja ehkä kalakastiketta (vaikka se haisee kamalalta), mielellään myös chiliä ja pippuria. Ja niin helppoa! Ihan niinku pyttipannu. Täytyykin taas tehdä paistettua riisiä jonain keskiviikkona.