Karrella

Ääni palailee pätkittäin. Nyt pystyy jo riitelemään Handymanin kanssa. Koko ajan vain pitää vakuutella, etten itke, koska matala ja ajoittain särkyvä ääni kuulostaa itkuiselta. En itke, kunhan selostan, että miksi Handymanin kyydissä ei ole kivaa matkustaa. Moni lukijoista varmaakin tietää tähän syyn. Kuolemanpelko on ikävä tunne.

Työt on aloitettu osapäiväisesti, tänään olin puolikkaan päivän Itä-Helsingissä. Pidempään ei olisikaan ääni kestänyt. Viimeinen työpäivä siellä. Pitäisi pyrkiä minimoimaan viimeisten työpäivien määrä, kun ne ovat aina kiusallisia. Mä luulin, että kesken päivää lähtemällä välttyisin seremonioilta, mutta seremonia tuli sitten kuitenkin. Ja kukkapuska. Nolo tilanne. Mulle se on ollut vain työtä, muut on tulleet sinne ilmeisesti jotain ystäviä tekemään.

Työpäivän loputtua väkivalloin jo puoliltapäivin oli toki aurinkoinen iltapäivä vietettävä jotenkin. Långstrumpilla on yhtä korkea työmoraali kuin mulla ja mentiin siis Uimastadionille. Mä paloin aika pahasti ja nyt on särkyä jakauksessa, yläselässä, takareisissä ja pohkeissa. Tästä viisastuneena menin heti ostamaan aurinkovoidetta ja sain pyykkipoikia kaupan päälle. Niitä ei tarvita. Tarviiko joku pyykkipoikia?

Toissapäivänä oli puolivuotishääpäivä. Huonona vaimona mä muistin sen vasta iltapäivällä ja sitten tulikin kiire. En enää ehtinyt laittaa ihanaa ruokaa ennen kuin Handyman ehti kotiin, joten next best thingin hankinta tuli eteen. Ehkä sitten pora. Lähdin kiireen vilkkaa (julkisilla toki) Ruoholahden K-Rautaan, siellä ei ollut. Siitä jatkoin Herttoniemen Starkkiin, ei ollut sielläkään. Viimeinen oljenkorsi, Suutarilan Starkki, pelasti puolihääpäiväillan, siellä oli Helsingin viimeinen pora. Jälkeenpäin ajateltuna ruoanlaitto olisi tullut aika paljon nopeammaksi. Etenkin kun kotona huomasin, että Handyman ei muistanut päivää lainkaan (mä sentään muistin jo iltapäivällä!). Päivä ei ollut kuitenkaan täysi menetys - Starkin myyjäpojan mielestä mun ääni oli seksikäs! Vaikka ei se vielä silloin kyllä ollut.