Laillinen

Nyt mä oon ihan oikeasti lääkäri. Viikko sitten sain lääkärinoikeudet ja toissapäivänä työsopimuksenkin. Erikoislääkäri mä en ole vielä, koska maanantaina käydessäni viemässä erikoislääkäripaperit sain ensin kuulla, että Suomessa ei yksinkertaisesti voi erikoistua radiologiksi tai jos voikin, niin sitä ei voi Saksassa tunnustaa. "Mutta ootsä varma ettet sä oo kardiologi? Tai endokrinologi?" kyselivät lääkäriliiton virkamiehet selatessaan sohvatyynyn kokoista kirjaansa. Noin kymmenen minuutin selaamisen jälkeen kuitenkin löytyi, että kyllä se on sittenkin mahdollista, kunhan on sopivan viranomaisen antama paperi. Sopivien viranomaisten listalta löytyi "Helsingin yliopisto / Helsinki universitet, Turun yliopisto, Tampereen yliopisto, Itä-Suomen yliopisto, Oulun yliopisto". Valitettavasti mun todistuksessa ei lukenut näitä kaikkia vaan vain Helsingin yliopisto. Virkamies oli epäileväisen näköinen, kun yritin selittää, että kyseessä on eri yliopistot, koska on kuulemma epätodennäköistä, että koko maassa olisi vain viisi lääketieteellistä tiedekuntaa. Jo Baden-Württembergin osavaltiossa on viisi! Jep, mutta Suomessa on 5,4 miljoonaa ihmistä, Baden-Württembergissä 10,5 miljoonaa. Ach ja.

En saa myöskään vielä päivystää, koska sitä varten mun pitää käydä säteilysuojelukurssilla ja -tentissä. Tämäkin oli lääkäriliiton (eri) sihteerin keksimä sääntö. Saksalaisten röntgenlääkärien pitää tehdä 1+3+2+2 päivän pituiset fysiikka- ja sädeturvakoulutukset erikoistumisaikana ja sitten valmistumisen jälkeen yhden päivän kurssi viiden vuoden välein. Mä oon Suomessa toki suorittanut vaadittavat fysiikka- ja säteilysuojeluopinnot, mulla on niistä todistukset ja ohjelmat saksaksi käännettynä. Lisäksi käännätin viime syksynä käymäni sädeturvapäivien todistuksen ja ohjelman. Sain ohjeet tehdä näin, kun soitin pari viikkoa sitten sille lääkäriliiton sihteerille. Kun mä sitten käännöksineni menin sen pakeille, oli se jo etukäteen mun papereihin tarkemmin tutustumatta päättänyt, että mun pitää vielä tehdä se kolmen päivän peruskurssi ja tentti. Ei kuitenkaan onneksi enempää. No nyt mä sit meen pe-su 6.-8.3. klo 9-17 kuuntelemaan sädeturvaa saksaksi, huipennuksena tentti saksaksi. Enkä mä saa päivystää ennen kuin mä oon päässyt siitä läpi. Noloa. Mutta toisaalta - ei päivystyksiä ainakaan ennen vappua. En nyt ole kovinkaan surullinen, sillä ainakaan taloudellisesti ei päivystäminen täällä ole juurikaan kannattavaa. Ja kyllä mä ehdin vielä päivystää.

Ihan vielä mä en oo muutenkaan tuottava lääkäri, koska mulla ei oo tunnuksia mihinkään ohjelmiin paitsi sähköpostiin ja internetiin. Ihan joka jooseppi ei näet saksalaisessa sairaalassa saakaan käyttää internetiä! Lääkärit ok, osa hoitajista ja osa erityistyöntekijöistä (esim. psykologit ja erilaiset terapeutit) ok. Muut voivat surffata kotona. En ole nähnyt kenenkään pelaavan Candy Crush Sagaa. Suomessa joskus tuntui siltä, että vuorossa oli Tehyn työehtosopimuksen mukaan oltava CT-, MRI- ja angiohoitajien lisäksi CCS-hoitaja. Saksassa kun on ollut tosi rauhallista iltavuorossa, joku on lukenut paikallista lehteä netistä. Mutta siitäkin tulee huono omatunto ja pääuutisten jälkeen pitää esim järjestellä tipanlaittokoria.

Mä ostin liput Take Thatin keikalle Stuttgartiin 11. lokakuuta! Oli pakko. Ostin toiveikkaasti kaksi lippua, koska yhden ostaminen tuntuu niin säälittävältä. Haluaako joku tulla Take Thatin keikalle Stuttgartiin 11. lokakuuta?

Elämyskameli suosittelee

Take That Stuttgartissa 11. lokakuuta

Unohtunut kuva

Mää unohdin laittaa mukaan todistuksen erilaisista bussikuvioista! Tässä se on. Etsi suosikkisi! (Tai anna mä arvaan: kaikkien suosikki on cowboy eli Mann mit Hut. Mun ainakin.)

Jos tuutte kylään, niin kalabussi ja saksibussi tulee lähimmäksi. Huom. saksibussi kulkee vain arkisin!

...ja koska mä olin niin mölli, että unohdin tuon kuvan, hyvittelen lukijoitani vielä toisella kuvalla. Tässä on kohuttu Handymanin tiskiharjateline in action:

Vähän aavemaiset nuo varjot, mutta kuvasin vasta pimeän tullen. Tosi toimiva ratkaisu, kiitos Handymanille!

Ja juuri tätä kirjoittaessani kuin tervehdyksenä kaikille Elämyskamelin lukijoille kulki kalabussi ikkunan ohitse kaupungin suuntaan.

Pienet erot

Mä oon asunut Saksassa nyt kuukauden. Vielä ei oo tullut ikävä Suomeen, mutta tässä on ollut niin paljon erilaista kiirettä, että en oo sellaisia ehtinyt pohtiakaan. Suomalaiset Saksassa -fb-ryhmän mukaan pahin ikävävaihe on puolen vuoden kohdalla. Sitä odotellessa. Tänne saa tulla mieluusti käymään, tervetuloa! Muutama viikonloppu on jo varattu - Lettipitko tulee Pikkukummitytön kanssa ensi kuussa, anoppi pääsiäisenä ja Långstrump vappuna. Sellainen kaino toive olisi, että josko vierailijat voisivat tuoda Vaasan Ruispaloja. Niitä nimittäin on ikävä. Mä toin niitä Kuopiosta, mutta nyt ne on jo loppu ja saksalainen leipä, vaikka onkin hyvää, ei oo Vaasan Ruispalat -hyvää.

Tuoreena mamuna mä oon herkimmässä vaiheessa huomaamaan Saksan ja Suomen suurimmat erot pienissä käytännön asioissa. Niinku esimerkiksi että täällä ei harrasteta astiankuivatuskaappeja. Mä oikeastaan tiesinkin, että se on syvästi suomalainen keksintö ja käytäntö, mutta ei sen puutetta ymmärrä ennen kuin sen kokee itse. Suurin kysymys on tietysti se, missä tiskiharjaa säilyttää, kun sitä ei voi laittaa siihen ritilään roikkumaan? Handyman ratkaisi pulman asentamalla meillä Suomessa vyösäilytyskäytössä olleen pienen ritiläkorin tiskialtaan yläpuolella olevan hyllyn alle - problem solved. Koriin voi myös laittaa keittiön liinat. Toinen eriskummallinen ero Suomeen on se, että valokatkaisijat toimivat väärin päin. Valot siis napsautetaan katkaisijan alareunasta päälle ja yläreunasta pois. Myös ovet avautuvat Suomeen nähden väärin päin eli sisäänpäin. Tämä on toisaalta ilmeisesti se yleismaailmallinen tapa, koska jo Ruotsissa on näin. Handymanin mukaan myös valokatkaisija on täällä oikeastaan oikein päin, koska myös Suomessa se joku nipukka sen katkaisijan alla toimii niin, että se päälle-asetus on alareunassa ja pois-asetus alareunassa (mä en ihan tajunnut). Eikä missään vessassa oo käsisuihkuja. Busseissa ei makseta kuljettajalle vaan automaattiin, jossa käy paikallinen pankkikortti (EC-kortti), kunhan siinä on ennakkolatausominaisuus (meillä ei oo) tai kolikoilla. Seteleillä ei voi maksaa. Jos siis haluaa maksaa bussissa, pitää aina olla kasa kolikoita mukana. Mulla on toki tarkoitus ostaa kuukausilippu, mutta siihen asti pitää olla kolikoita.

Bussisysteemi on muutoin ihastuttava. Eniten mua riemastuttaa siinä se, että esteettömyysperiaate toimii täällä iloisesti. Vai mitä mieltä olette siitä, että busseilla on numeroiden lisäksi kuvat, jotta myös lapset ja lukutaidottomat osaavat valita oikean bussin? Ihan meidän kodin viereen pääsee kalabussilla ja saksibussilla ja myös kisubussi tulee lähelle. Töihin mennessä pitää vaihtaa keskustassa esim. risti- tai elefanttibussiin. Pohjoiseen uimahalliin mennään jalkapallobussilla. Nerokasta! Kuukausilippu maksaa noin 40 e/kk, mutta sairaalan työntekijät saa työsuhde-etuna työmatkalipun (Jobticket) 201,40 eurolla vuodessa. Ihan älyttömän edullista!

Ai niin - mä oon tosiaan kohta sairaalan työntekijä. Byrokraatti antoi nimittäin periksi ja oikeudet saapuivat kirjattuna kirjeenä perjantaina! Menin tietysti heti sairaalan hallintoon ja siellä sihteeri oli vähintään yhtä iloinen kuin minä. Työsopimus allekirjoitetaan tiistaina tai keskiviikkona ja sen jälkeen mä voin saada palkkaa. Mä oon ollut töissä jo viikon, eli mun päiväohjelma ei käytännössä muutu, mutta sitten mä en oo enää laiton. Voin saada työsopimuksen myötä bussilipun ja palkan lisäksi myös avaimet, työvaatteet, työntekijäkortin ja tunnukset tietoteknisiin ohjelmiin. Sitten tulee melkein paikallinen olo. Se kyllä häviää nopeasti, kun pääsen itse sanelemaan, kun enhän mä osaa virallista kankeaa lausuntokieltä juuri ollenkaan. Muistan vielä, kuinka yläasteella ei lyhyessä saksassa opeteltu genetiiviä, koska "se on niin harvinainen sijamuoto". No ei oo virallisessa kielessä. Onneksi mä oon kuitenkin lukenut saksaa yläasteen jälkeenkin.

Handymankin alkaa tottua elämään Saksassa. Sillä aikaa kun mä oon töissä, se ulkoilee, puuhailee kotosalla ja hoitaa erilaisia käytännön asioita. Ensi viikolla meidän on tarkoitus mennä käymään työvoimatoimistossa kyselemässä, että löytyisikö kielitaidottomalle mamulle minkälaista työtä. Ehkä jossain vaiheessa jotain. Tai että olisiko valtiolla tarjota jotain kielikurssia. Pian (heti kun mä tiedän, että saan palkkaa) olisi tarkoitus ostaa auto, että Handyman pääsee liikkumaan pidemmällekin tarvittaessa. Nyt meillä on vielä muutaman päivän ajan se kauhea Astra, mutta sitten se pitää onneksi palauttaa. Tänään se saa viedä meidät vielä Baden Badeniin kylpylään. Astra on todellakin ärsyttävä auto - ei kiihdy, kun kiihdyttää, siinä on huono parkkitutka (paitsi että ei kerro, että mihin suuntaan on ahdasta, alkaa valoissa ihan paikallaan odotellessa yhtäkkiä piipata, että herranjestas tuossa edessä on auto), takapenkki on auton isosta koosta huolimatta todella ahdas ja se kuluttaa kamalasti bensaa. Plussapuolena on ratinlämmitys, muuta en keksi. Älä osta Astraa.

Elämyskameli suosittelee

kalabussi

Maailman vihollinen

Kuopiossa järjestettiin loppuviikosta neuro- ja päivystysradiologian kongressi. Mut oli pyydetty panelistiksi päivystysaiheiseen keskusteluun ja koska tämän myötä itse kurssimaksu, majoitukset ja matkat Helsingin ja Kuopion välillä korvattiin sekä kyseessä nyt oli oikeasti neuroradiologinen koulutus, mä päätin mennä. Matka oli aika tuskallinen, sillä Stuttgartista ei tule suoria lentoja Suomeen, joten jouduin matkustamaan molempiin suuntiin kahdella välilaskulla, tällä kertaa pysähdyin Hampurissa Helsingin lisäksi. Ja tietysti ahdistin koko ajan sitä, että mä tuhoan tän maapallon lentokoneineni. Molemmilla matkoilla Saksan sisäisellä lennolla käytettiin isompaa konetta kuin Hampurista Suomeen päin. Oli telkkariruudut, ettei lentoemäntien tarvinnut itse näyttää turvatiedotetta vaan se tuli Air Berlinin tapaan animaationa. Itse lennon aikana näytettiin jatkuvasti, kuinka pitkällä jo ollaan. Epäselväksi jäi, mitä hyötyä tällaisesta karttanäkymästä on:

Lentokoneen pyrstö on Kööpenhaminassa ja nokka Välimeressä. Toisaalta Hampuri on Puolassa ja Stuttgart Ranskassa.

Kuopiossa oli mukavaa. Mä oon käynyt siellä kerran aiemmin, silloinkin koulutuksessa. En tunne paikkaa yhtään. Siellä opiskelleen kaverin suosituksesta majoituin hotelli Atlakseen ja se todella kannatti. Hotelli oli ihan keskustassa torin laidalla. Huone oli siisti, internet riittävä, palvelu ystävällistä ja aamupala monipuolinen ja hyvä. Parempaa ei voisi toivoa. Mä sain vielä huoneen, josta oli näkymä torille. Yhden hengen huoneen hinta oli 97 e/yö. Suosittelen. Muuten Kuopio oli sellainen, kuin nyt talvisin suomalaiset kaupungit on. Lumen syvyys oli 45 senttiä ja sitä satoi koko ajan lisää. Yllättäen ja onneksi ei sentään ollut kovin kylmä. Luennot olivat hyviä. Mä olin kelvoton panelisti, mutta muutoin koulutus oli laadukas. Eli ihan ok.

Tübingen ehkä vähän hermostui siitä, että mä lähdin Suomeen, koska täälläkin on sadellut lunta useampana päivänä. Tai ehkä enemmänkin lunta sataa iltaisin ja öisin, jolloin aamulla maa on valkea, mutta lumi ehtii sulaa päivällä. Mä kävelin tänään aamulla uimaan ja silloin jalkakäytävällä oli nuoskalunta, mutta nyt asvaltti on jo musta. Nurmikolla on paikoitellen vielä hieman valkeaa. Odotan kevättä.

Nyt mä oon tsekannut myös Tübingenin toisen uimahallin (Hallenbad Nord), tää on se jonka yhteydessä on se saunakin (saunassa en käynyt). Siellä oli isompi allas ja myös kaksi muuta allasta. Keskustan uimahallin (Uhlandbad) kokemusten jälkeen mä olin ottanut ison kylpypyyhkeen, jotta en joutuisi enää laittamaan märkää uimapukua peseytymisen jälkeen päälle, mutta Nordissa ei miesten ja naisten pukutilat olekaan erikseen enkä mä tiedä, kuinka järkyttävää jollekin miehelle olisi, jos pyyhkeen alta ei näkyisi uimapuvun olkaimia. Niinpä mä puin sen nihkeän uimapuvun suihkun jälkeen. Tänään mä menin taas Uhlandbadiin. Olen nyt havainnut, että molemmissa uimahalleissa on suihkutilassa myös erillinen, ovella eristetty suihkukoppi, jossa osa naisista häveliäästi peseytyy. Toisaalta tänään myös isossa suihkutilassa moni oli alasti. Mää haluaisin nyt tietää, että mikä tässä asiassa on oikein. Tai ehkä mä vain teen kuten haluan, kunnes saan tarkempia ohjeita. Ehkä tästä ei nyt pitäisi murehtia näin paljon.

Elämyskameli suosittelee
hotelli Atlas, Kuopio

Läheltä piti

Nyt on ollut vaikeaa. Eilen oli ekaa kertaa vakavasti sellainen fiilis, että mä jätän tän Saksa-projektin tähän ja luikin häntä koipien välissä takas Helsinkiin. Soittaisin Suomen pomolle, että tehdäänkin sillee että tulen ensi viikosta lähtien takaisin töihin eikä puhuta tästä Saksa-bisneksestä enää ikinä mitään. Hiljaa maksaisin kiltisti vuoden vuokrasopimukseni ja muuttaisin vanhempien luo, koska oman asunnon vuokralaisilla on puolen vuoden irtisanomisaika. Sain nimittäin vihdoin viime perjantaina viimeisenkin paperin lääkärinoikeuksien hakemista varten käsiini ja vein paperinipun osavaltion terveysministeriöön voitonriemuisena. Oikeuksia lupailtiin sieltä 7-14 päivän kuluttua. Ei paha. Saksa-pomon kanssa oli sovittu, että mä meen oikeuksien puutteesta huolimatta töihin sovitusti maanantaista lähtien, mutta viikon sisään mulla ne oikeudet olis - no problem. Hyvä fiilis jes.

Eilen puolenpäivän maissa tuli osavaltion bürokraatilta sähköposti, että no kato muutama paperi vielä puuttuu. Esim. kopio mun alkuperäisestä lisensiaattitodistuksesta (siis käännös siellä oli, mutta se alkuperäinen suomenkielinen paperi, en tiedä mihin ne sitä käyttää. Eikö niillä oo riittävästi piirustuspaperia siellä?) ja suomalainen rikosrekisteriote. No nää oli ihan kopioitavissa. Lisäksi mun pitäisi kirjoittaa vapaamuotoinen ilmoitus siitä, että haluan työskennellä nimenomaan Baden-Württembergin osavaltiossa enkä ole hakenut oikeuksia muissa osavaltioissa. Nou problem. Vaikeammaksi osoittautui se, että tarvitsivat myös certificate of good standing -paperin, virallisen B2-tason kielitodistuksen yleisestä ja C1-tason kielikokeen lääketieteellisestä kielitaidosta. Mä tiedustelin, että kun en oo ikinä moisesta hyvän aseman sertifikaatista kuullutkaan niin että mistä semmoisen saisi. Ja kun oon ny Suomessa tehnyt tuon virallisen C1-tason yleisen kielikokeen niin piisaisko se? Byrokraatti oli sitä mieltä, että juu kyllä se Goethe-instituutin paperi riittää ja ehkä me hyväksytään tää sun lähettämä Valviran paperi certificateksi, mutta sinne lääketieteelliseen kielikokeeseen pitää ny kyl mennä. Ja seuraava vapaa tenttihetki ois sitten 14. maaliskuuta, tulosten saaminen kestää 2-4 viikkoa. Että ilmoittaudupas tyttö ny sinne.

Mitä helkkaria?! Tenttejä järjestetään pari-kolme kertaa kuussa, esim tällä viikolla kaksi kertaa, mutta ennen maaliskuun puoliväliä ajat ovat täynnä. Jos olisitte viitsineet nettisivuillanne kertoa, että sellainen pitää tehdä, niin olisin mennyt viivana jo pari viikkoa sitten. Mutta ilmoitatte nyt sitten viikkoa ennen työn alkua, että eiku hei tää koe! Ja että minkäänlaista työtä missään sairaalaympäristössä ei vankilatuomion uhalla saa tehdä hetkeäkään ennen sitä paperia, jonka saa ostaa 200 eurolla, kun on käynyt tässä 165 euron kokeessa ensin (kunhan on sitä ennen käynyt siinä 170 euron yleisessä kielikokeessa). Tää tieto lannisti niin kovasti, että jopa minä, Handymanin sanoin kivisydäminen paska, tirautin pienen itkun. 

Työnantajakin jo hermostui, mutta mun onneksi byrokraatille eikä mulle. Niillä on ollut useita vierailevia lääkäreitä töissä, joista valtaosa EU:n ulkopuolelta ilman mitään kielitaitoa (edes englantia) eikä oo mitään byrokratiaongelmia ollut. Kaikki paperit on tulleet heti. Lisäksi Saksassa on sellainen periaate, että pyritään tukemaan a) naisten, b) ulkomaalaisten ja c) vaikeavammaisten työllistymistä julkiselle sektorille ja mä oon kahta edellä mainituista (tarkennus: a ja b). Niinpä mä hankin halutut kopiot ja menin tänään sovitusti pomon puheille. Pomo soitti tälle byrokraatille puolen tunnin puhelun, jossa vetosi mm. nykyiseen punavihreään hallitukseen, jonka aikana nämä nais- ja ulkomaalaissäännöt on kehitetty. Tähän byrokraatti totesi pomon olevan väärässä: hallitus ei ole punavihreä vaan viherpunainen. Jostain syystä pomon piti luetella mm. kaikki eri radiologiset modaliteetit, jotka firmassa on käytössä sekä kirota useaan otteeseen, että jo on kumma kun me saataisiin EU:sta kotoisin oleva jo valmiiksi koulutettu naispuolinen erikoislääkäri, joka osaa saksaa "paremmin kuin minä (his words, not mine)" eikä kelpaa! Byrokraatti yllättäen heltyi vanhan schwaabiherran vakuutteluista ja lupasi mulle väliaikaiset oikeudet, jos pomo kirjallisesti todistaa mun lääketieteellisen sanaston olevan sitä tasoa, että ne voi maksaa mulle palkkaa. Huh!

Eli nyt mä saan aloittaa maanantaina, jeejeejee! Heti maanantaiksi mulle on varattu paikka lääkäreiden IT-koulutuksesta klo 9-17. Kuulostaa hyvältä aloitukselta, tietotekniikkaa saksaksi. Ja siis kyllä mun tietysti pitää mennä sinne lääketieteelliseen kielikokeeseen silloin maaliskuun puolivälissä. Voin alkaa kohta murehtia sitä, koska siellä pitäisi paitsi osata kieltä, myös "tavallisimpia yleislääkärin potilastapauksia" ja kokeeseen kuuluu esim. potilaan kanssa kommunikaatiota (eli mun pitäisi osata kertoa jostain verenpainetaudin elintapahoidosta ja antaa polviartroosin jumppaohjeita). Siitä vasta murhe syntyy, enhän mä osaa mitään peruslääketiedettä enää edes suomeksi! Saati että tietäisin, mitä joku kutina tai juiliminen on saksaksi. Mutta eka mä riemuitsen, että pomo sai nitistettyä byrokraatin.

Ai niin tai ihan eka mä meen Suomeen. Istun nimittäin juuri Stuttgartin lentokentällä, lento Hampurin ja Helsingin kautta Kuopioon lähtee 65 minuutin päästä. Tää kaikki paperikammotus on johtanut siihen, etten ole ollenkaan muistanut jännittää huomista päivystys- ja neuroradiologian päivien paneelikeskustelijan osaani. Ehkä sitten ensi yönä.

Elämyskameli suosittelee

kivat pomot

Huikeita edistysaskelia

Uuteen elinympäristöön tottumisessa on viime päivinä otettu suuria edistysaskeleita. Ensinnäkin PAX valmistui jo alkuviikosta eikä yhtään osaa tarvinnut vaihtaa eikä palauttaa. Samalla ostettu RAMSÄTRA-TV-tasokin on nyt koottu ja eilen sen päälle nostettiin valtava Handymanin hankkima uusi telkkari. Ja nyt on jo saatu Netflix toimimaan. Ennen kaikkea internet toimii ja vaikka saapunut modeemi ei olekaan Handymanin toivomaa siltaavaa mallia (jota sen kyllä luvattiin olevan), on netti mun näkökulmasta ihan riittävän (eli huiman) nopea. Kun nyt jätesysteemikin alkaa käydä vähän selvemmäksi ja pihalle tulee ihan näillä hetkillä sekajäte- ja biojäteastiatkin, on asiat aika hyvin.

Tänään käytiin pienellä kävelyllä keskustassa ja koska oli biojätepussitarve, pistäydyttiin Müller-nimisessä kaupassa. Mä oon nähnyt Müllereitä aiemminkin eri kaupungeissa ja ajatellut, että kyseessä on Aholaidan tai Tarjoustalon tyyppinen kemppari-/kotitaloustavaran ostopaikka. No olihan se sitäkin, mutta se olikin yllättäen kolmikerroksinen tavaratalo! En mä ollut tajunnut, että siihen edes mahtuisi sellaista. Siellä myytiin melkeinpä kaikkea paitsi vaatteita ja ruokaa. Esim. leluosasto oli valtava ja lautapelejä oli yhtä paljon kuin Lautapelit.fi-kaupassa. Päivittäiskosmetiikkaa oli vaikka kuinka paljon ja siellä myytiin myös esim. naamiaisasuja. Mahtavaa.

Niin ja vielä naapuritkin ovat mukavia! Talo on vielä ihan rakennustyömaa ja arkisin täällä ravaa jokalaista työmiestä, joten harvaan asuntoon on vielä muutettu, mutta juuri tutustuttiin pariin asukkaaseen ja vaikuttivat tosi kivoilta. Kesällä, kun talo on (toivottavasti) valmis ja kämpät täynnä, pidetään bileet! Huippua!

Nyt meillä on jo pankkikortitkin. Siitä tulee aika paikallinen olo. Ja mulla on sellainen tunne, että mun kielitaito paranee koko ajan. Mikä hienointa - niin Handymaninkin. Se oppii koko ajan uusia sanoja ihan kuin kaksivuotias lapsi. On ehkä motivaatio nyt enemmän kohdallaan kuin Kauppiksen pakollisella kurssilla.

Mä uskaltauduin uimahalliinkin. Se olikin erikoinen kokemus. Kyseessä on miltei satavuotias uimahalli ihan kaupungin keskustassa. Yrjönkatu tulee elävästi mieleen, mutta meininki on aivan erilaista. Toimitus menee näin:

1. Pääovesta tullaan aulaan, jossa on lippuautomaatti ja lasiseinän takana näkee altaan. Ostetaan lippu, joka on luottokortin kokoinen muovinen kortti, vaikka olisi ihan kertalippu (fiksua).
2. Kävellään portaat ylös.
3. Yläkerrassa on rakennustyömailta tuttu portti, jossa on pyörivät metalliset tangot. Lippu laitetaan porttiin, jolloin pääsee sisään.
4. Valitaan oma puoli (miehet/naiset), jotka sijaitsevat vastakkain parvella, josta näkee uima-altaalle vähän samalla lailla kuin Yrjönkadulla.
5. Mennään pieneen koppiin, jossa on ovi molemmin puolin, penkki, peili ja henkari.
6. Riisutaan vaatteet, asetellaan ne henkariin, jossa on mm. paikka kengille ja alusvaatteille ja laitetaan uimapuku päälle.
7. Mennään kopista ulos toiseen suuntaan kuin mistä tultiin. Sieltä löytyy lukittavia komeroita, joihin voi tavaransa laittaa.
8. Mennään portaita alas. Monessa paikassa lukee, että pitää peseytyä ennen altaaseen menoa.
9. Portaiden alapäässä on kolme samanlaista sinistä ovea. Yhdessä lukee Toilette, kahdessa ei mitään. Ovet eivät ole lukossa, mutta kiinni. Kun avaa ensimmäisen, pääsee miesten puolelle. Kun avaa toisen, pääsee suihkuhuoneeseen. Siellä on pari lasta ja kolme naista, joista kaksi on suihkussa, yksi tavallisissa sisävaatteissa paimentamassa lapsia. Kaikilla on uimapuku päällä.
10. Suihkutellaan eikä uskalleta ottaa uimapukua pois päältä.
11. Mennään altaalle. Altaassa on yksi rata erotettu nopeille uimareille, muutoin se on yksi iso tila. Mennään altaaseen. Aiheutetaan hämmennystä vesijuoksuvyöllä. Todetaan, että isossa tilassa uimisessa ei ole mitään sääntöjä vaan pulikoidaan miten sattuu. Mennään ihan omaa tahtia itse valitussa kohdassa. Todetaan, että saksalaiset pitävät tauon jokaisen 25 metrin pyrähdyksen välillä.
12. Noustaan altaasta tunnin kuluttua. Mennään suihkuhuoneeseen. Olisi tarve peseytyä. Harkitaan, uskaltaako uimapuvun ottaa pois. Todetaan, että ollaan irstaita pohjoismaalaisia ja otetaan uimapuku pois. Peseydytään normaaliin tapaan.
13. Pukeudutaan uudestaan uimapukuun (koska on otettu käsipyyhe, kun isompi ei mahdu uimakassiin eikä pitkää yläkerran käytävää kehtaa nakuna kulkea, kun se ei näytä olevan tapana. Painetaan mieleen, että otetaan kunnon kylpypyyhe mukaan seuraavan kerran, jolloin ei märkää uimapukua tarvitse laittaa uudelleen päälle suihkun jälkeen), haetaan omat tavarat lukittavasta kaapista ja mennään taas siihen pieneen komeroon vaihtamaan vaatteet.
14. Mennään kotiin ja halutaan mennä uimaan pian uudelleen.

Eli ihan toimiva. Pukeutumisen ja riisuutumisen yksityisyys on ehkä vähän hämmentävää, samoin suihkusysteemi. Saunaa tietty kaipaa, mutta ei kuulu konseptiin ja kyllähän se on sähköntuhlinkia. Tai kaupungin toisen uimahallin yhteydessä on saunamaailma, mutta sen käyttö maksaa 11 euroa, kun kertalippu uimaan on vain neljä euroa. Muuten mä en oo mitenkään erityisesti saunan perään, mutta uimiseen se jotenkin kuuluu. Kotiin mä en sitä tarvitse. Kesällä pääsee lisäksi maauimalaan, jonka kausi on yhtä pitkä kuin Uimastadionin kausi. Sitä mä odotan.

Elämyskameli suosittelee

yhteiset pukutilat ja saunat uimahalleissa

Raharössykkä

Pohjois-Saksan isoissa kaupungeissa alkaa hiljalleen luottokortin käyttö yleistyä. Täällä meillä konservatiivisessa etelässä sellainen on unennäköä. Siksikin meidän piti ihan heti ekana päivänä käydä hankkimassa tili ja siihen EC-kortti (jonkinlainen pankkikortti, varmaan vähän niinku Visa Electron). Tänään tuli siihen jo PIN-koodi postissa, jee! Vielä kun itse korttikin tulisi niin elämä hiukan helpottuisi. Tällainen pohjoismaiseen elämäntyyliin tottunut mamu kun pitää jotenkin niin vieraana ajatuksena kulkea kaupungilla kassi täynnä rahaa. Missään ei kehtaa kaivaa pikku senttiliinejä esiin ja sit niitä on kolikkokukkaro täynnä. 

Nyt on käyty Ikeassa! Ekalla kerralla katseltiin, toisella kerralla ostettiin neljä metriä PAX-säilytysjärjestelmää ja RAMSÄTRA-TV-taso. Edes Ikeassa ei voi maksaa pankkikortilla, joten mä nostin tukun rahaa automaatista ja menin sitten niitä siihen kassalle laskemaan. Kun näet automaatista nostaa 1000 euroa, saa mm. 20 kympin seteliä. Jono takana kiitteli, ettei mulla ollut EC-korttia. PAXit ja RAMSÄTRA tuodaan meille huomenna, niitä varten pitää olla passissa kotona klo 8-21. Ja se on pieni vaiva PAXin kokoamisen aiheuttaman murheen rinnalla. Eniten mua jo etukäteen kauhistuttaa se, että yksi runkopaketti painaa 55 kg eli ihan älyttömästi. Kuinka me saadaan ne siirtymään eteisestä makkariin?

Ikeassa mua riemastutti se, että Schweden Shopissa myytävät Ikean oman merkin näkkileivät on selvästi suomalaista pientä pyöreää. Ne on saman kokoisia ja tehty Suomessa. Mä ostin heti paketillisen hätäleiväksi. Se on vieläpä mun suosikkinäkkäri! Kyllä nyt kelpaa. Muuten ruokakaupasta ostettavat leivät on joko ihan vaaleaa tai sitten vähän kitkerän makuisia siemenleipiä. Olen päätynyt ostamaan jälkimmäisiä. Parasta olla ajattelematta ruisleipää. Aiemmin mulla on Berliinin lomilla mennyt kraanavedestä vatsa sekaisin. Hanavesi on juomakelpoista, mutta tietenkin sen koostumus eroaa Helsingin vedestä. Nyt yritän karaista itseäni juomalla pulloveteen sekoitettua hanavettä. Vesi on ihan hyvän makuista kyllä, enkä mä pelkää mikrobeja. Vesi on kyllä selvästi kovempaa kuin Suomessa, suihkun seinät ja lavuaarit on jo viikossa kalkista rumat.

Eilen mä kävin leuhuttelemassa käteisvarojani elektroniikkamyymälä Saturnissa, koska ajattelin ostaa mikron. Saatiin viimeinen tarjousmikro - ihan siistin näköinen Samsung 139 e. Tänään kun oli aika lämmittää makaronilaatikkoa ja Handyman asensi mikron paikalleen (=työnsi töpselin seinään), ei tapahtunut mitään. Kaputt. Uudestaan mikro Astraan ja rahat takaisin. Mä melkein toivon, että päädyn olemaan ostamatta mikroa jatkossakaan, koska täällä ei ole sille kaappitilaa ja se vie paljon pöytätilaa. Saa nähdä. Mal sehen.

Elämyskameli suosittelee

Ikea-näkkileipä

Büroslavia

Lauantain vastoinkäymiset - matkalle jääneet laukut ja autovuokraamon kädetys - ovat takana. Mun etukäteen hurjasti jännittämä sisäänmuutto meni kuin sadussa. Yksi kolmesta muuttomiehestä oli telonut itsensä jalkapallokentällä, mutta se ei haitannut, sillä olin tietämättäni buukannut yhden isä-poikaparin, joten miehiä oli sittenkin kolme. Lisäksi näistä kolmesta miehestä kahdella oli yhteensä 38 vuoden muuttoammattilaisura takana. Äijät kantoivat ongelmitta useamman laatikon kerrallaan ja jopa neuvoivat mua, että miten asuntoa kohdellaan ("älä laita sitä ristikkoa nojaamaan seinään, tulee jälki! Laita nojaamaan laatikkoa vasten"). Kaksi isoa, pienestä remonttiovesta mahtumatonta mööpeliä (ruokapöytä ja sohvan runko) ne kuljetti autotallin kautta kärryllä, joka sattui olemaan niillä mukana. Uskomatonta. Koko homma kesti kolme varttia. Ihan mieletöntä. Mä luovutan kaikki ennakkoluuloni fb:n kirppariryhmistä. Tai ainakin niiltä saa ammattitaitoista muuttoapua lyhyellä varoitusajalla.

Nyt on sitten purettu laatikoita, mikä onkin vaikeaa lähinnä siksi, että ei ole säilytystilaa. Vaatteita varten pitäisi käydä Ikeassa ostamassa PAX-säilytysratkaisu, mikä pelottaa mua jo edeltä. Ainoa PAX-kokemus, joka mulla on, on Långstrumpin edellisen asunnon PAX, jota varten jouduttiin kärsimään ja jopa tappelemaan kauniaislaisen suomenruotsalaisen sedän kanssa. Mutta ei auta - muita säilytysratkaisuja ei Ikealla ole eikä mamulla ole varaa non-Ikeaankaan. Täytyy siis vetää syvään henkeä ja mennä Ikeaan. Menen heti, kun kärsivällisyys riittää.

Eilen oli tehokas päivä. Aloitettiin heti aamusta käymällä kunnantalolla rekisteröimässä itsemme asukkaiksi. Sitten käytiin passikuvassa (joka paikkaan ne kuitenkin haluaa valokuvan), liittymässä sairaskassan jäseniksi, verovirastossa ja pankissa. Nyt on veronumero ja pankkitilikin. Sitten tilattiin internetliittymä, TV-paketti ja lankapuhelinliittymä (koska internettiä ei saa ilman lankapuhelinliittymää. Tietenkään). Nämä kaikki oli hankittu kolmeen mennessä. Ja välissä oli pitänyt kotonakin käydä. Saksalaiset ovat innoissaan bürokratiasta, mutta ei ihme - se on valtavan tehokasta.

Mutta sitten se taas alkoi, mamu-experience. Autonvuokrausfirmasta oli sanottu, että tulkaa kolmen jälkeen. Vuokrausfirma ei ole Tübingenissä, koska otimme auton läheltä lentoasemaa. Sinne matkustusaika hitailla lähijunilla kesti 80 min. Kun saavuimme paikalle vähän ennen viittä, ei firmassa ollut ketään (menee kiinni kuudelta). Ovessa oli lappu, jossa oli puhelinnumero. Numeroon ei kukaan vastannut. 10 min odotuksen jälkeen pari äijää tuli paikalle ja avasi oven. Kun ilmoitettiin, että tultin hakemaan auto, nämä totesivat, ettei mitään autoa ole. Olivat odottaneet meitä kolmelta ja kun ei tultu, oli meille varattu Opel Astra poissa. Siinä vaiheessa mä aloin jo pikkuisen hermostua, meille kun oli sanottu, että tulkaa kolmen jälkeen ja viideltä on kolmen jälkeen. Kundi soitti jonnekin ja sanoi, että kohta auto tulee. Ei ne olleet sitä kellekään vuokranneet vaan kolmas firman jannu ajeli sillä omia asioitaan. Tehtiin paperit valmiiksi, lupasivat jopa hyvittää meidän ylimääräiset juna- ja bussilippumaksut. Sitten mentiin tietysti tarkistamaan auton jo olemassa olevat naarmut. Se ei ollut ihan helppoa, koska auto oli likainen. Ne ei olleet siis pesseet sitä edellisen vuokraajan jäljiltä! Handyman löysi pienen naarmun kuskin ovesta, johon jantteri totesi, että "toi on niin pieni, ettei sillä oo väliä. Vasta kahden euron kolikon kokoiset naarmut me merkataan". Kun kysyttiin, että kai tämä lukee vuokrausehdoissakin, niin ei kuulemma lukenut. Ihme vellihousutoimintaa. Kirjoitat sen nyt siihen. Urpo.

Kun viimein päästiin tällä vuokra-autolla matkaan, todettiin, ettei Opel todellakaan ole hyvä auto. Kun painaa esim. ohitustilanteessa kaasun pohjaan, kierrokset nousevat ja moottori vinkuu, mutta nopeus ei nouse. Kun sitten hetken jurnuttaa kaasu pohjassa, kiihtyy auto varsin laiskasti. Ja parkkitutka piipittää herkästi kuitenkaan näyttämättä, että missä päin sen mielestä on ahdasta. Ostaisin vaikka Citroënin mieluummin (en kuitenkaan osta).

Nyt pitää lähteä eläkevakuutusasioita hoitamaan. Koskaan ei ole liian aikaista.

Elämyskameli suosittelee

Opel Astran ja ennen kaikkea autonvuokrausfirma Enterprisen välttäminen 

Multikulti-mamuliini

Nyt mä oon käytännössä muuttanut maasta. Tavarat on matkalla ja me ollaan tämä yö hotellissa. Huomenna aamupäivällä kannetaan kuorma sisään. Meille selvisi keskiviikkona, että me ei ollakaan tilattu muuttomiehiä vaan vain tilaa autossa, joten tuli aika kiire etsiä kantajia. Lähtöpäähän saatiinkin Lankomies ja kolme kaveria, joiden avulla 65 pahvilaatikkoa, kymmenkunta muovilaatikkoa ja huonekalut siirtyivät tunnissa kuudennesta kerroksesta rekkaan. Saksan pää oli kimurantimpi, kun me ei tunneta täältä ketään. Otin yhteyttä pariin muuttofirmaan, joista ei sähköposteihin edes vastattu. Sitten keksin laittaa avunhakuilmoituksen paikalliseen fb-kirpputoriryhmään ja mulle tuli saman tien kymmeniä tarjokkaita. Valitsin heistä kolme, joista yksi on tänään jalkapalloturnauksessa loukkaantunut, joten kuitenkin kaksi ammattimuuttomiestä saadaan avuksi. Hyvältä kuulostaa. Kiusallista on se, että talon julkisivu ja rappukäytävä ovat vielä varsin keskeneräiset, joten varmaankin isoimmat huonekalut joudutaan tuomaan autotallin kautta ja että Handymanin selkä on sökö, mutta siis pääosin menee hyvin!

Multikulti-maahanmuuttajan elämä on toki hankalaa. Tänään hankaluus konkretisoitui siten, että ruumaan laitetut matkalaukut jäivät saapumatta välilaskulta mukaan Stuttgartiin. Nyt siis mm. Handymanin matkalaukussa oleva imuri ja vaihtovaatteet on jossain välitilassa. Toinen harmitus tuli siinä, että oltiin vuokrattu auto, jota sitten ei vuokrausfirmassa ollutkaan. Eikä mitään muutakaan autoa. Siellä kohauteltiin hartioita ja vikistiin, mutta eihän ne nyt sitten kuitenkaan voineet autoa taikoakaan. Kaikki oli vuokralla. Surkea nettipalvelu, kun antaa vuokrata auton, vaikkei autoa ole. Ja hieman harmittaa sekin, että mä en tajunnut pukeutua Saksan säiden mukaisesti. Täällä on liian kuuma Helsingin talvivaatteille. Mutta niin kauan kuin ongelmat ovat tätä vaikeustasoa, voi olla onnellinen. Handyman on sentään hyvällä tuulella.

Käytiin tänään syömässä Tübingenin keskustan kebappilassa. Mukava turkkilaissetä kysyi saksaa takeltelevilta uusmamuilta, että mistä ollaan kotoisin. Kun tunnustettiin, että Suomesta, niin selvisi että kebusedällä on kavereita Kuusankoskella. Osasi kysyä, että "kaikki salaatti? Sipuli? Valkosipuli?", jatkoi, että "tosi hyvä ruoka!" ja lopuksi vielä "tervetuloa myöhemmin!" Liikkistä.

Elämyskameli suosittelee

uudet elämyskeitaat

Mennään bussilla

Mä tykkään matkustella lomalla bussilla mieluummin kuin metrolla. Metrolla pääsee tietty nopeasti ja tehokkaasti joka paikkaan, mutta nopeus ja tehokkuus on lomalla huonoja korvikkeita paikkojen katselulle. Tänään mentiin sinne teekauppaan bussilla ja tultiin takaisin kahden juna-aseman kautta. Victorian asemalla kaksi (2) eri seuruetta tuli kyselemään Handymanilta apua ja näistä jälkimmäinen, keski-ikäinen kalliisti pukeutunut rouva, oli jopa melko nyrpeä, kun Handyman ei elämänsä ekaa kertaa Victorian asemalla käymässä olevana osannutkaan olla avuksi. Syynä tähän oli tietysti Handymanin hiviz-takki, jota ko. rouva katsoi nenänvarttaan pitkin. Handyman oli jo melkein ahdistunut, kun niin moni tuli ulkomaan kielellä kyselemään sitä sun tätä. Hänen olisi tietysti pitänyt vastata: "No, I do not work here. I am an unemployed mamu."

Mää valehtelin edellisessä tekstissä. Oon mää ostanut alusvaatteiden lisäksi myös DVD-osaston tuotteita (kankea ilmaisu, kun en tiedä, miten se kirjoitetaan monikon partitiivissa - DVD:eitä?), nimittäin Morsen kaikki osat, Sarah Millicanin uuden DVD:n, uuden Shawn the Sheepin ja Äidille lahjaksi The Best Exotic Marigold Hotelin. Ja nyt kaksi liian pientä teepurkkia. Handyman oli oikeassa, kun oli ostamassa isompia. Kirottua.

Selfridgesillä on yksi kokonainen hunaja-aiheinen jouluikkuna, mutta siitä ei ole kuvaa, koska en ollut siitä yhtä innoissani kuin seurueeni, joka miltei hyppi tasajalkaa sen nähdessään (samassa ikkunassa oli myös kullitettu Paddington-nalle). Siinä oli vain yhtä hunajalaatua. Kaupan hunajahyllyillä ei ole tullut käytyä. Tänään yritin pientä pikavisiittiä Selfridgesin ruokaosastolle, mutta sieltä löytyi vain neljää hunajasorttia kahdelta eri hyllyltä alle 10 metrin etäisyydellä ulko-ovesta eikä pidemmälle Handymanin kärsivällisyys kestänyt. Lupaan käydä vielä katsomassa yhtä kauppaa, mutta mikäli sielläkin hunajat on ripoteltu useammalle hyllylle, pitää Prisman 41 sorttia riittää. Tai mistä mä tiedän, vaikka Saksassa hunajakin olisi suurempaa. Kyllä mä vielä pidän silmät auki.

Elämyskameli suosittelee

linjuri, onnikka ja linikka

Closed for Christmas

Lontoo on joulupäivänä suljettu. Edes Joulumaa ei ole auki eivätkä julkiset kulkuneuvot liiku. Internetissä suositellaan turistien joko käyvän kävelyllä tai tekevän kuten paikalliset: känni, riita sukulaisten kanssa ja TV:n katselu. Mä olin nukkunut jouluyönä melkein yhtä huonosti kuin Maria ja koska halusin käydä lenkillä valoisaan aikaan, missasin hotellin aamupalan. Eipä huolta, menen kahvilaan. Sopiva (=avoinna oleva) kahvila löytyi kahden jälkeen, missä vaiheessa pinna alkoi olla aika kireällä ja polvet Hiirenloukusta edelleen kipeänä. Kiristyneeseen pinnaan kun lisää huonokuuloisuuden, joutuu ikäviin tilanteisiin. Costa Coffeeta ennen oli nimittäin nähty pari muutakin avoinna olevaa kahvilaa, mutta olin kuullut Långstrumpin kommentin näistä väärin ja ymmärtänyt, että hän ei halua niihin mennä. Turns out hän olisi nimenomaan halunnut. Hups. Nälkäinen aivo ei ymmärrä sarkasmia.

Kolmen maissa kahvila- ja nähtävyyskävelyn jälkeen palattiin hotelliin, missä mä luin kirjaa ja katselin TV:tä. Alkoholi ei maistu, joten känniä en kokeillut. Pidin liian hankalana lähteä riitelemään sukulaisten kanssa puhelimitse. Handyman oli tulkinnut sukulaisuuden käsitteen väljästi ja mäkätti sekä räyhäsi koko päivän mulle ("mä oon huolissani susta kun sä rikot kaikki tavarasi!" kun mä vahingossa tyynyä liikauttaessani tönäisin vesilasin ja 0,5 dl vettä lattialle), maaperä oli toki otollinen nälän ja yleisen joulukurjuuden vuoksi. Onneksi TV pelasti, koko päivän tuli hyvää ohjelmaa ja lähikiinalainen tarjosi päivällisen, minkä jälkeen harmonia palautui. Tänään mä sit onneksi heräsin jo 5:40, joten ehdin aamupalalle. Tänään voisi toki jokin kahvilakin olla auki. Satumainen joulu!

Tänään on siis tapaninpäivä, melkeinpä business as usual. Alet alkavat, mutta museot ovat kiinni. Kammottavaa. Jo ennen joulua keskustassa oli niin paljon ihmisiä ostoksilla, että jalkakäytävien tungos oli sietämätöntä. Mä olen ostanut jo enemmän kuin mitä piti (en ollut ajatellut ostaa mitään, mutta jouduin onnettomassa outletissä shopping frenzyn valtaan ja ostin alushousuja), joten tänään aion tehdä vain täsmäiskun Westfield-ostoskeskuksen teekauppaan ja siinä se. Sadettakin luvanneet. Ehkä menen elokuviin. Ne on sentään auki. Ja julkinen liikennekin heräsi joulu-unestaan kolme varttia sitten!

Elämyskameli suosittelee

joulupäivä Suomessa. Voi mennä vaikka leffaan ja joku ravintolakin voi olla auki. Ja on sukulaisiakin riideltäväksi, niin ei tartte mua provosoida

Vertigo

Nyt on joulu ja saa yölläkin kirjoittaa blogia! Eilen oli jouluaatto, jolloin ohjelmassa oli kulttuuria, näet Hiirenloukku teatterissa. Mitä sitä muuten jouluna tekisi. Mä olin ostanut liput jo ennakkoon ja pihistellyt hinnoissa, joten oltiin yläparven ekalla rivillä. Sijainti oli hieman ongelmallinen mulle (parven etureunan kaide oli tismalleen mun silmien korkeudella ja jalkatilaa niin niukalti, että mulla on nyt polvissa mustelmat, kun yritin taitella jalkojani niille varattuun tilaan), mutta mun ongelmat kalpenivat Handymanin koettelemusten vierellä. Akrofobinen Handyman voi nimittäin paikallaan niin huonosti, että ei pystynyt jäämään katsomaan esitystä invalidisoivan huimauksensa takia. Aina Handyman on pelännyt korkeita paikkoja, esim. umpikorisessakin maailmanpyörässä Handyman vain tuijottaa lattiaa ja odottaa, että matka olisi pian ohitse, mutta aiemmin akrofobia ei ole estänyt jo suunniteltua puuhastelua. Vääräleuka voisi arvioida, että sattuipa Handymanin huimaus sopivaan hetkeen, juuri kun hirmuwaimottaren suunnittelema teatteriesitys alkaa (mä mietin hetken samaa), mutta tällä kertaa ei ollut ilmeisesti kyse siitä. Nyt mua kaduttaa, että otin ne halvimmat liput. Paitsi että mitä sillä on väliä - mä näin esityksen kuitenkin! Polvet vaan on kipeät.

Tänään meillä on suunnitelmissa kävellä nähtävyyksiä, koska ei joulupäivänä voi mitään muutakaan tehdä. Hyde Parkissa on jouluhurvittelualue, jonne mennään myös pistäytymään valoja ihailemaan. Handyman tulkitsee tilanteen siten, että meidän mielestä on eksoottista joutua taskuvarkaiden ja ehecin  armoille. Totta sekin.

Mä sain Handymanilta hääpäivälahjaksi teetä sekä teesiivilän ja joululahjaksi seitsemän erikoista kaksieurosta, joista yksi oli Élysée-sopimuksen (Ranskan ja Länsi-Saksan ystävyyssopimus 1963) 50-vuotiskolikko. Mä ilahduin kovasti, ne on hienoja! Lisäksi Handyman ehdotti, että hankittaisiin mun kaksieurosille oma kansio, mutta se kuulostaa mun mielestä vähän turhan suureelliselta. Tulisi ehkä vain paha mieli siitä, että on monta samaa kaksieurosta. Kukkarosta niitä ei niin huomaa. Mä annoin Handymanille yhdistetyksi hääpäivä- ja joululahjaksi sen, etten ostanut sille Michael Bublén joululevyä.

Elämyskameli suosittelee

käsitteelliset joululahjat

Luukku 24: potaatti

Eilen me käytiin kalliissa, mutta kolkossa Art of the Brick -näyttelyssä, jossa oli näytteillä jonkun amerikkalaisen juristin Lego-palikoista tekemää taidetta. Siis ei oltaisi tietenkään jätetty menemättä, vaikka oltaisiin etukäteen kuultu, että kylmäksi jättää, mutta ihan noin kallis (14,50 puntaa) sen ei olisi tarvinnut olla. Sieltä mentiin etsimään hevostavaraliikettä (ei löytynyt) ja sieltä huonoon Designer Outletiin. Siellä parasta oli Wagamama, josta kyllä puuttui Lettipitko. Taittelin ruokaa odottaessani origamitähden. Ihan hyvä juttu Outletissä oli myös Marks & Spencer, jonka malliston nimi herätti hämmennystä.

Mä kävin kävelylenkillä, kun oli ehtinyt tulla jo pimeä. Hyde Parkissa oli niin pimeää, että mun piti tulla sieltä pois, siellä kun ei oo mitään valoja. Kiertelin sit pienillä sivukaduilla, mutta reitti oli tylsä. Varoittelin Handymania ja Långstrumpia (jonka matkanimi on muuten Irmeli), mutta ne meni sinne kuitenkin. Mä olin varma, että jompi kumpi (=Handyman) kaatuu ja siellä ne sitten on, säkkipimeessä. Ei ne kuitenkaan kaatuneet. Hyvä niin. Illalla käytiin kaupassa ja mä ostin jo pari päivää unelmoimiani Christmas crackereita. Niistä vasta hurmos syntyikin! Kyseessä on siis brittiperinne, jouluna vedetään pahvisia karkin näköisiä tötteröitä kaverin kanssa niin että systeemi paukahtaa ja sisältä tulee päähine, mietelause/vitsi ja lahja. Enpä muista minkään ilahduttaneen noin kovasti pitkään aikaan. Vieläkin naurattaa! Onneksi niitä on vielä vaikka kuinka monta jäljellä. Which is the smelliest animal on the farm? Toilet duck!

Luukku 23: kansanmurhamuseo

Handyman totesi eilen, että on ihan sama, minne lähtee lomalle mun ja Långstrumpin kanssa, koska joka tapauksessa jossain vaiheessa päädytään kansanmurhamuseoon. Näin taas kävi. Mä johdatin joukot Westfield-ostoskeskuksen kautta Imperial War Museumiin. Koko matkaseurue lähti mukaan, mistä mä olin kovinkin kiitollinen. Museo oli hieno. Oli mielenkiintoista tutustua voittajapuolen ensimmäisen maailmansodan kuvaukseen, kesällähän jo nähtiin saksalaisten näkemys. Hieman ihmetytti se mustavalkoisuus - saksalaisten tekemiä hirmutekoja kauhisteltiin ja päiviteltiin samaan aikaan kun liittoutuneiden puuhastelut ohitettiin toteamalla, että 150000 brittisotilasta joutui sairaalahoitoon sukupuolitaudin vuoksi ja siksi piti perustaa virallisia bordelleja rintamalinjan taakse. Mä en puolustele saksalaisten tekemisiä, ne oli ihan hirveitä, mutta Saksan historiamuseossa kerrottiin ehkä objektiivisemman kuuloisesti molempien osapuolien raakuuksista. Kuulin keskustelun, jossa noin viisivuotias poika kysyi isältään, että olihan ne vain saksalaiset jotka kaasua käyttivät. Isä selitti, että eiku kyllä mekin käytettiin, mutta jotenkin aina unohdetaan puhua siitä. Poika kysy, että miksi. Isä vastasi, että sota on järjetöntä. Ainoa oikea vastaus.

WWI-näyttelystä mentiin holokaustinäyttelyyn samassa museossa. Sitä teemaa on nähty monessa paikassa. Tämäkin oli hyvä ja verrattuna Budapestin Terror Házaan oli näyttelyä helpompi seurata, kun kaikki materiaali oli englanniksi, Unkarissa osa teksteistä oli unohtunut kääntää. Saksalaisissa näyttelyissä on yleensä saksaksi ja englanniksi. Kyllä ne tarinat oli taas vaikuttavia. Ehkä eniten maailmanpoliittinen tilanne huomioiden kosketti keskitysleiriselviytyjän toteamus siitä, että uskonnosta riippumatta vaino ei ole ikinä oikein. Mua kylmää, kun ihan lempeät, rauhaa rakastavatkin ihmiset julistavat internetissä, että vaikka ovatkin yleensä kuolemantuomiota vastaan, pitäisi ISISin väki järjestelmällisesti tuhota viimeistä ihmistä myöten. Mulla kaikuu kyllä mielessä menneisyys voimakkaasti.

Imperial War Museum oli taidokkaasti rakennettu ja kiinnostava. Lapsia en sinne veisi. WWI-näyttelyssä ei ollut ikärajaa, mutta mun mielestä se ei ollut sopiva ainakaan alle kymmenvuotiaille. Holokaustinäyttelyssä oli 14 vuoden ikäraja, jota osa vanhemmista ei vaikuttanut ymmärtävän. Muitakin näyttelyitä siellä oli, mutta niihin ei menty, koska oli nälkä ja oltiin oltu siellä jo ainakin kaksi tuntia. Pimeäkin oli jo ehtinyt tulla. Museolta käveltiin puolisen kilometriä lähimmän metroaseman maastoon ja syötiin ravintolassa nimeltä Hikari. No explanations needed.

Handyman ja tykit

Luukku 22: ilmastopakolainen

Pitäkää laukuistanne kiinni, se alkaa nyt! Nimittäin lomamatka Isoon-Britanniaan. Lähdin viime hetkellä, tai kuten Kilroy sanoisi, ennen kuin on liian myöhäistä. Nimittäin matkalla Helsinki-Vantaalle alkoi sataa lunta ja kentälle saavuttaessa pyrytti jo ihan valkoisenaan. En osannut harmitella edes lentokoneen parinkymmenen minuutin myöhästymistä, kun niin pisti inforuudun "Lämpötila kohteessa: +11°C" hymyilyttämään. Tää on kyllä ihmiselle sopiva ilmasto. Tänään ei ees sada! Sen kunniaksi käveltiin ruokakauppaa etsiessä Oxford Streetiä Tottenham Court Roadille ja takaisin, melkein 4 km. Ei löytynyt ruokakauppaa. Hotellilla katsoin kävelyn jälkeen kartasta, että lähin kauppa olisi ollut 100 metrin päässä. Mut se olisi ollut ihan tylsää. Oli kiva kävellä ja katsella lumettomia jouluvaloja.

Näkymä lentokoneen ikkunasta

Näkymä Oxford Streetillä

Me tultiin ihan massikeisareina ensin Heathrowlta express-junalla kaupunkiin ja jatkettiin päheesti taksilla hotellille. Taksikuski oli mukava puoliksi irlantilainen mies, joka halusi esitellä meille suosikkimusiikkiaan (taidokasta, mutta vaikeaa jatsia) ja todeta, että ihmiset on kaikkialla samanlaisia. Mielenkiintoinen kokemus.

Kaikki yksinäiset ihmiset

Mä en osaa oikein sharettaa YouTube-videoita fb:ssä. Syy lienee pitkälti se, etten aivan yksittäisiä poikkeuksia lukuunottamatta ikinä itse kuvittelisi avaavani jonkun toisen sharettamaa videota (kyllä, se ottaa suuresti päähän, että ne käynnistyvät nykyään automaattisesti). Mä en kuitenkaan suurin surminkaan ole niin cool, etteikö joskus tekisi mieli hössöttää siellä jostain aivan mahtavasta musiikkikappaleesta. En kehtaa. Onneksi mulla on oma kolonen internetissä, jossa mä saan hössöttää ihan mistä haluan (siis tää blogi, toim.huom.). Mä elän taas Beatles-kautta, kuten noin kerran vuodessa. Just nyt mä kuuntelen repeatilla Eleanor Rigbyä jo toista tuntia. Se on ihan mielettömän hyvä. Mun mielestä on käsittämätöntä, että kuinka ihmeessä 24-vuotias ihminen on osannut kirjoittaa sellaiset sanat. Myös melodia ja George Martinin sovitus on mestarilliset, mutta sanat nousee ihan omalle tasolleen. Kolmeen lyhyeen säkeistöön kiteytetään yksinäisyys. Ei juma. No one was saved. Nyt mä linkittäisin sen YouTube-videon tähän, jos kehtaisin.

Töissä ja somessa moni hehkuttaa lempijoululauluaan. Aika moni tykkää En etsi valtaa, loistoa -laulusta, joka on mun mielestä vihoviimeinen jollotus. Mä oon aiemmin ajatellut, että mulle ei sit noi perinteiset joululaulut niin kovasti maistu, onneksi John Lennon ja Wham! on sanoittaneet ihan kelpo poppiviisut jouluteemaisiksi, niin on sentään jotain odotettavaa marketin joulukuisessa kassajonossa. Mut tänä vuonna mulle selvis, että Maa on niin kaunis on mun mielestä kivaa musiikkia ja Stille Nacht Heilige Nacht kelpaa kans. Nonni, nyt mulla on vastaus, jos joku kysyy mun suosikkijoululaulua.

Mä oon kohta lähdössä matkalle. Vaikka kello oli soimassa kymmeneltä, mä heräsin viideltä. Varmaan siis jännittää. En mä  ikinä nuku yhtä soittoa kymmeneen, vaikka menisin nukkumaan aamukolmelta. Joskus käy kyllä niin, että herää aamusta ja nukahtaa uudelleen joskus yhdeksältä, jolloin voi nukkua aamupäivänokoset puolillepäivillekin, siksi tuommoinen outo herätysaika. Toivottavasti alkaa tuntua lomalta. Nyt on kummallinen fiilis, kun on viikon loma, mutta en ole oikeastaan odottanut sitä ollenkaan. Ei oo yhtään sellainen ansainnut fiilis. Yleensä viikkoa ennen kesälomaa tulee sellainen olo, ettei malttaisi yhtään enää tehdä muuta kuin lomailla, mutta nyt pitää läpsiä itseään poskelle, että loma on. Koko joulukin tulee vähän vaivihkaa, kun suuremmin en oo mitään valmistellut. Kummilasten lahjat hommasin jo kuukausi sitten, mutta kahdelle unohdin ne toimittaakin ennen joulua (ja isoin melkein unohtui, onneksi toinen kummitäti piti huolen, kiitos Pikkusisko!). No, pääsenpähän näkemään, kun  avataan. Ja niistä nuorinhan on niin pikkuinen, että sillä ei vielä oo kunnon peukalo-etusormiotettakaan, että sille on varmaan aika sama, vaikka tulee viikon myöhässäkin. Joulutunnelman aion nostaa lentokoneessa Love actuallyllä, jonka latasin iPadiin ihan tätä varten. Kyllä se joulukin tulee.

Elämyskameli suosittelee

no joulukale! Ja jos nyt millään viitsit, niin ku Eleanor Rigby. Etenkin sanat.

Luukku 21: lähitaidetta

Me käytiin eilen Pumpumkatin kanssa uimassa ja sen jälkeen mä vein sen gourmetlounaalle (tai siis molemmat maksoi omansa, me ollaan emansipoituneita) Döner Harjuun. Mun ei oo ehkä pariin vuoteen tullut käveltyä Teollisuuskadulla Sturenkadun sillan alta. Siellä oli upeat taideteokset! Kerrankin otin jostain tuommoisesta valokuvan, kun Pumpumkatti kehotti. Katsokaa ny, kuinka hienot! Akkuraatimman kuvauksen eilisestä uinti- ja dönerretkestä voit lukea täältä.

Mulla on tapana soittaa mun vanhemmille aina lauantaisin aamupäivällä. Tänään virallisessa lauantaipuhelussa Isi valitteli, että miksi sen Handymanin pitää just nyt olla siellä Saksassa kun printteri on rikki ja siihen tarvitsisi ostaa varaosia, mutta kun niitä saa "vain sieltä kaukaa, siitä Handymanin lempikaupasta". Mä tunsin toki voimakasta velvollisuudentuntoa, kun ne nyt periaatteessa on mun vanhemmat ja tarjouduin menemään sinne kauas eli Verkkikseen, jos vain nyt millään osaisin ostaa oikeanlaisen varaosan. No varaosa osoittautui mustekasetiksi. Kyl mä osasin. Sitten mä matkustin mustekasetteineni Vantaalle, jossa join jouluteetä (parasta ennen 15.11.2007) ja katselin Äidin tekemiä kauniita joulukukka-asetelmia niinku tää:

Luukku 20: kalusto

Nyt pitää poiketa tämän vuoden joulukalenteriteemasta viime vuoden teemaan, sillä en keksinyt yhtään mitään kuvattavaa koko päivänä. Sen sijaan kiva röntgenhoitaja kuvasi pyörivällä härvelillä mun hampaat. Kävin toissapäivänä hammaslääkärissä, joka halusi tarkistaa, miten mun alaleuan puhkeamattomat viisaudenhampaat voi, koska niiden tilanne on vähän hankala. Ne on näet puhjenneet luun läpi, mutta sijaitsevat edelleen ikenen limakalvon alla. Tällainen sijainti altistaa tulehduksille ja onkin mahdollista, että ne joudutaan leikkaamaan. Mä en oo mitenkään perehtynyt näiden tulkintaan, sillä hammaslääketiede on ihan oma pääaineensa, se on mulle suurin piirtein yhtä tuttua kuin sosiaalipolitiikkakin. Joskus mä oon kyllä joutunut näitä lausumaan, jolloin mä oon arvaillut, mitä kavereilta oon kuullut. Sen perusteella sanoisin, että mitään suurempia tulehduspesäkkeitä ei mun kalustossa näy, mutta en luottaisi siihen. Onneksi mulla on ihan huippu hammaslääkäri, joka kyllä osaa. Sen takia lähetin kuvan sille sähköpostitse tänään. Ja nyt tekin voitte ihailla sitä.

Suurin ongelma on tuo kuvan vasemman alareunan kenollaan oleva viisaudenhammas. Se ei kyllä sieltä mahdu liikkumaan mihinkään tuollaisessa asennossa. Surkeeta.

Luukku 19: kuumia juomia

Meilahdessa mä oon tutustunut aivan uuteen, satumaiseen tapaan keittää teetä. Laitetaan kaksi Twinings Earl Grey -pussia Moccamasterin suodatinsuppiloon ja keitetään tavalliseen tapaan. Siitä tulee ihan sopivan väkevää pussiteetä. En mä sellaista kotona tietenkään tekisi enkä ehkä joisikaan, mutta töissä se on ihan ok. Tuntee itsensä aikuiseksi, kun juo kuumaa juomaa. Mä ihailen niitä ihmisiä, jotka on tuoneet töihin oman mukin, jotta eivät ikinä joudu juomaan kuumaa virvokettaan juomalasista kuten me muut, kun tiskit on likaisia. Mun entinen pomo ehkä tiesi tän, koska se antoi mulle kiitoslahjaksi mukin saatesanoilla "vie tämä töihin, mutta älä sit anna kenenkään saksalaisen juoda tästä". Kaunis muki ja yllättävän kevyt. Vähän hämmensi kyllä saada siltä lahja,  mähän tein vain töitäni. Kaunis ele toki, tuli hyvä mieli. Mulla ja sillä on sama syntymäpäivä. Ehkä meidän yhteinen juhlapäivä vaikutti siihen, että se meni Stockalle ja osti omilla rahoillaan mulle mukin. Kiva juttu!

Muki kahden työskentelevän legoukon kanssa. Oikealla hitsaaja, vasemmalla key account manager.

Luukku 18: joulubambu

Mä oon tällä viikolla siis taas sydänradiologi. Sydänkammio on maan alla. Mä istun siellä joko yksinäni tai kaksistaan pomon kanssa ja se on hyvin tunteellinen paikka. Yleensä me nauretaan elämän absurdisuudelle, joskus kiukutellaan rikkinäisiä koneita tai ohjelmia ja silloin tällöin sympatiseerataan toistemme tai työkavereidemme murheita. Toki myös juoruillaan ja joskus tehdään töitä. Eilen aamupäivä meni ihan kivasti, mutta iltapäivästä tuli mahdoton tietokoneohjelma-angsti. Ei jumprahuiti toiminut kuten mä halusin ja menetin hermoni, mikä nauratti pomoa, tietysti. Onneksi terapiatuoli oli vapaa ja istahdinkin sitten työpäivän lopuksi terapiatuoliin joulubambun alle ja vedin vielä viltin päälle. Alkoi mieli levätä taas.

Sydänkammio ja jouluvaloin koristeltu bambu. Terapiatuoli sen vieressä roskiksen takana.

Luukku 17: kovaa menoa itäisessä kantakaupungissa

Meno on kuin elokuvissa tai 70-luvun rokkibändin hotellissa. Mä näin tänään asvaltilla selvästikin ikkunasta heitetyn telkkarin. Siinä se lepäsi, Hesburgerin mainoksen edessä märällä pyöräkaistalla heti aamusta. Iltapäivällä joku oli siirtänyt sitä vähän syrjään pyöräilijöiden tieltä. Emmää oikein tuommoisesta roskaamisesta pidä. Toivottavasti heittäjän mielenterveys koheni tästä teosta. Muuten siitä ei kyllä ollu mitään hyötyä.

Jos joku on rikkinäistä telkkaria vaille, ni mä tiedän, mistä sellaisen helposti löytäisi.

Luukku 16: olkaa hyvä letuista

Meillä oli tänään peli-ilta, jossa Långstrump, siskonsa Ipana ja pari nykyistä vantaalaista, pian espoolaista tyyppiä tuli meille pelaamaan Cards Against Humanityä. Peli-illoissa mulla on yleensä tapana tehdä ruokaa. Nyt oli toivottu pinaattilettuja, jotka vähän kuuluukin peli-iltaan. Niinpä mä paistoin pinaattilettuja. Laitoin kaksinkertaisen määrän pinaattia, minkä vuoksi letut ei ihan pysyneet koossa, mutta oli silti hyviä. Vähän haikeaa, että peli-illat on ainakin tällä konseptilla nyt tauolla Saksan takia.

Olipa ne hyviä

Joulukalen hengen vastaisesti tää ei oo mun vaan Handymanin ottama kuva (puhelimella kuitenkin). Siinä on meidän uusi kotitalo. Vähän on vielä pintatyöt kesken. Tuolla Handyman nyt yksinään kyhjöttää asunnossa, jossa on vain patja ja vessapaperia. Ei edes naulakkoa saati vaatekaappeja (ei kuulu konseptiin).

Luukku 15: jatkoa jännityskertomukseen

Pahoittelen. Oli pakko, kun käytiin Prismassa. Niin ison marketin hunajahyllyä en ollut nimittäin vielä aiemmin tsekannut. Odotetusti S-Marketin 37 lajin ennätys rikkoutui - Viikin Prismassa on näet 41:tä eri hunajasorttia. Voisin erästä Linnan kuokkavieraiden käytöstä kritisoineessa fb-keskustelussa veteraanimyönteisen mielipiteensä esiin tuonutta Lauria mukaillen todeta, että "niin isoa hattua ei ole ,minkä Prismalle nostaisin ,jättikiitos" (välimerkit Laurin tyyliin, Lauri jätti Prisman sijasta nostamatta hattunsa siis veteraaneille).

Nyt mä lopetan hunajahyllyjen kuvaamisen. Ainakin Suomessa. Ainakin hetkeksi. Ehkä jos joululomalla löydän Harrodsilta toistasataa hunajamerkkiä, täytyy niistä jotenkin raportoida. Eli en sit kuitenkaan lopeta. Mä oon hunajanalkissa!

Siinä lepää hinajat. Ja katso - panoraamakuva! Handyman joutui tietty opettaan, mut nyt mä osaan!

"Make, ota se vanha halokeeni mukaan ku meet Rismaan, siellähän on se ekopiste!"

Luukku 14: Lohja

Handymanin synttärin kunniaksi me käytiin eilen Lankomiehen ja sen ihanan avovaimon kanssa Lohjan vanhan ajan markkinoilla. Lohja ei ollut ihan täysin asiallisesti hoitanut järjestelyjä, koska ulkopaikkakuntalaisina me pysäköitiin markkinoiden viralliselle parkkialueelle melko kauas markkinoista, vaikka välissä olisi ollut useampikin tyhjä parkkipaikka, joista ei ulkopaikkakuntalaisille ilmoiteltu mitään. Ja kun eilen oli kylmä ja mun kenkä vuoti, oli tosi kylmä. Markkinoilla kirkon kylmiössä tarjoiltu glögi oli kyllä hyvää, seura ensiluokkaista ja markkinat sinänsä kivat. Mä oon yleisesti markkinafani, markkinoilla on hauskaa. Tuommoisilla keskiaikahenkisillä markkinoilla on vielä se ekstrahupi, että siellä on aina joku hiukan kiusallinen esitys, josta pitää tykätä. Eilisillä markkinoilla oli pienellä pallilla seitsemän villaviltin alla istuva jalkapuussa oleva nainen, joka lauloi kristillisiä joululauluja kovaa, korkealta ja kaukaa nuotin vierestä. Jalkapuu ei jotenkin mulle selvinnyt, mutta ehkä se oli niitä Linnan kuokkavieraita. Hesarin nettisivuilla tahtoivat ne jalkapuuhun laittaa. Käytiin vielä kahvilla Cafe Laurissa, joka oli oikein viihtyisä.

Johannes ja Kyllikki on haudattu kirkkomaan parhaalle paikalle kylmiön viereen. Kylmiössä hymyttömät kirkkoteinit tarjoilivat lämmintä tiivisteglögiä ja mielikuvituksettomati Annas pepparkakoja. Ois voinu teinit kyl ite leipoo.

Markkinatunnelmaa. Puiden takana Lohjan kaunis kirkko, jolla oli harmaassa Lucian päivän säässä mahtava suojaväri.

Luukku 13: töissä

Toissapäivän munaus on muisto vain - nyt mä meinasin unohtaa koko luukun! Onneksi sentään mulle soitettiin klo 01:43, että sopisi lausua pari magneettikuvaa. Muuten ois kyllä menny ohi tämä luukku. Ja mikä luukku se onkaan! Handymanin synttäriluukku, jossa voidaan kertoa, että Handyman saa lahjaksi ison kohlon aivan liian kalliin stereolaitteen, jota mä vastustan, mutta joka kuulemma on hirmu hyödyllinen. Lisäksi Handyman sai hammaslääkäriltään (hammas)harjan, lukemattomia pieniä (hammas)tahnatuubeja ja (hammas)lankaa. Kylläpä tässä kappaleessa sanottiin monta kertaa luukku ja (hammas). Mut kello on 3:11, nyt ei oo kielenhuolto päällimmäisenä mielessä.

Aiheena ei sit kuitenkaan oo Handyman vaan mun työpaikka. Otin kuvia gastroradiologian mestoista, vaikka mä meenkin sinne seuraavan kerran vasta 29. joulukuuta, olenhan seuraavat pari viikkoa sydänradiologi ja lomalainen. Mut tää sopii tähän hetkeen, koska olen takapäivystäjä eli töissä, vaikka olenkin omassa sängyssä. Tervetuloa ihailemaan mun viihtyisää työpaikkaa!

Elämää kuhiseva käytävä

Täällä me istutaan kun on tarunhohtoinen meeting. Yleensä radiologit istuu morsiamen ja kliinikot sulhasen puolella. Meetingiä pitävä radiologi esittelee potilaiden kuvia ja hoitavat lääkärit päättävät mitä potilaalle pitäisi tehdä ja yleensä eksyvät aiheesta, jolloin radiologilla palaa pinna.

Tästä kärrystä mä etsin lausuttavaa. Värikoodisysteemi on asiaan vihkiytyneille helppo. Keltaiset on TT-tutkimuksia, vihreät magneettitutkimuksia ja punaiset kiireellisiä kumpia tahansa. Tuossa nimenomaisessa kärryssä ylhäällä vasemmanpuolisessa lokerossa on uroradiologiset tapaukset, kaikissa muissa yläkerran lokeroissa gastroradiologiset tapaukset ja alakerrassa KNK-radiologiset tapaukset. Ja sitku on lausunut tutkimuksen, saa sen lähetteen heittää tuohon vasemmalla olevaan tietosuojaroskikseen.

Hoitajat työssään

Luukku 12: korttikasa

Eilen piti kirjoittaa joulukortit, jotta ne pääsee tänään matkaan. Tänä vuonna lähetetään 45 korttia eli sattumalta tismalleen sama määrä kuin mitä mä ostin joulupostimerkkejä. Sepäs sattui. Viime vuodelta mulle jäi noin kymmenen merkkiä ja niitä on jotenkin noloa laittaa epäsopivana vuodenaikana kirjeeseen. Onneksi tänä vuonna on pitänyt olla kirjeenvaihdossa monen eri viranomaisen kanssa. Verokarhua ei joulumerkki hetkauta suvenakaan.

Kolme eri mallia lähdössä maailmalle klassisine iloisen joulun toivotuksineen. Minä en rauhallista joulua toivota.

Luukku 11: munaus

Mää munasin! Unohdin ottaa päivän kuvan. Mää häpeän. Mun piti ottaa kuva Zinnkeller-ravintolasta, josta mä en ollu ikinä ennen kuullukaan, mutta jossa mä kävin tänään entisten saksanryhmäläisten ja entisen saksanopen kanssa syömässä. Oli aika kliseinen mutta ihan ookoo. Ruoka oli hyvää. Tarjoilijalla oli isot munkit, tomera asenne ja tahrainen paita. Puhuttiin paljon saksaa. Huippuu!

Luukku 10: hana

Meidän vessan hana on jo pitkään vuotanut ja nyt on siis tullut aika a) muuttaa pois ja b) siksi korjata hana. Putkimies kävi, rikkoi yhden aiemmin ehjän osan ja jätti hanan jopa vielä karumpaan tilaan kuin aiemmin. Nyt sitä ei saa käyttää eli hampaat ja kädet pitää pestä keittiössä. No, pari vuotta sitten ei saanut käyttää keittiön hanaa vaan ruoanlaittoon ja juomiseen piti hakea vesi vessasta. Onneksi on pieni asunto.

Me käytiin eilen treffaamassa pientä kummipoikaa. Kaveri on muutamaa kuukautta vajaa kaksivuotias ja pitää kovasti kaivureista. "Kaiui" oli pitkään ainoa sana, minkä hänen kuulin sanovan. Nyt osaa sanoa monia muitakin sanoja, kuten "auto" ja "tonttu" sekä tärkeimpänä "pupua pajana", mikä tarkoittaa Robinin uutta biisiä Puuttuva palanen. Se kuunneltiin monta kertaa ja sen tahtiin on byvä hytkyä. Eka Robinin biisi Frontside Ollien jälkeen, jonka mä oon kuullut!

Onneton kuva, mutta se onkin otettu iPadilla

Luukku 9: mörkkii

Handyman on jo useampi vuosi sitten hommannut vaatetangon, jossa on valo. Aiemmin ei ole tankoa saatu kiinni sähköverkkoon, joten meillä on ollut ihan tavallinen valoton vaatetanko. Nyt kun ollaan muuttamassa pois ja vuokralaisnainen on viehättävä, on Handymanille tullut mahdoton tarve korjata kaikki pienet virheet kuten tämän tangon. Niinpä meillä kävi eilen maailman sympaattisin sähkömies. Hän asensi tankoon valon ja kaikki oli ihanasti. Sitten hän lähti kauppaan. Koska talossa käytetään nelkytluvun sähköä, meni meillä sähköt tyyten eikä sulakkeen vaihto auttanut. Onneksi iPadissa oli latinkia ja LTE. Sympaattinen sähkömieskin tuli takaisin, mutta sen taika ei riittänyt ja huoltomiehen piti käydä laittamassa pääsulake takaisin päälle. Tänään jatketaan.

Symppis työssään

Luukku 8: kierrätys

Handyman irtisanoutui työstään vastikään ja perjantaina oli hänen viimeinen työpäivänsä. Kun on pidempään ollut samassa työpaikassa, alkaa pöydälle ja kaappeihin kertyä tavaraa, jonka kuljettaminen on sitten oma hommansa työn vaihdon yhteydessä. Handyman toi valtavan muovikassillisen random shittiä perjantaina, mutta ei saanut bussissa kulkemaan tyhjentyneitä juomatölkkejään. Niinpä me käytiin eilen sitten ne hakemassa ja viemässä kauppaan. Määrä oli aika yllättävä. Handyman on juonut pari tölkkiä Pepsi Maxia joka päivä töissä ja kun työpaikan muutosta on melko tarkkaan kaksi vuotta, oli tölkkejä kertynyt 857, joista tölkkikone hylkäsi kaksi. Nyt se ei voi valittaa, etteikö olisi rahaa mun hääpäivä- tai joululahjaan. On ainakin 130 euroo! Ja ne rahat on parasta käyttää mun lahjoihin, sillä ne käytiin hakemassa sieltä töistä lähinnä mun patistuksesta, Handyman olisi itse jättänyt ne sinne muiden vietäviksi. Hmph. Luulisi työttömän kunnioittavan tyhjiä tölkkejä enemmän.

Siinä säkki, jossa oli kolmannes viedyistä tölkeistä. Tölkki on mun mielestä jotenkin tosi kuvottava sana. Mä oon joutunut kirjoittamaan sen nyt tosi monta kertaa.

Luukku 7: typeryys

Nyt mä pääsen mielestäni puhelinkameroiden pääkäyttötarkoitukseen eli muiden ihmisten typeryyden raportointiin. Handyman lainasi entisen työkaverinsa autoa propagandatarkoituksessa ja vei mut sillä eilen satumaisiin paikkoihin kuten Ala-Tikkurilan Shellille. Siellä näin, kuinka keski-ikäinen nainen pesi autonsa törkyistä, kuraista ja hiekkaista takaluukkua yleisellä ikkunanpesuun tarkoitetulla sienellä. Mä jouduin petrol station ragen valtaan. Kuka tekee sellaista?! Ilkeää. Todella epäkohteliasta. Niinpä otin tuosta (huonosti) pestystä autosta ja sen kuskinpukilla istuvasta ajattelemattomasta rouvasta huonolaatuisen kuvan. Alennuin likasankojournalismiin.

Kannattiko liata muiden ikkunat tämän takia?

Luukku 6: puuhaa

Tänään oli meillä pikkujoulupeli-ilta. Muutama kaveri, pinaattilettuja ja pelaamista. Jälkkäri unohdettiin syödä, kun peli vei mennessään. Meillä on siis ollut peli-iltoja noin kerran kuussa. Silloin mä teen ruokaa, jota kaverit tulee syömään ja sitten pelataan lauta- sekä korttipelejä. Mahtavat kaaverit antoivat mulle pikkujoulu-/läksiäislahjaksi loistavan Cards Against Humanity -pelin. Ihan huippu! En ole nauranut niin varmaan ikinä pelatessani. Huvitti todella.

Joululahjapaja järjestää mulle muuta puuhaa. Teen niin monta kaulaliinaa kuin ehdin ennen joulua ja jaan niitä sopiville tyypeille. Todennäköisesti en sinulle, jos osaat lukea tämän. Sori.

Ihan huippupeli. Mahtava. Kiitos, ystävät!

Luukku 5: kalet

Huh, jo viidennen luukun meinasin unohtaa! Mä oon ollut flunssasaikulla eilisen, keskiviikkona lähdin flunssani takia töistä kotiin jo yhdeksän jälkeen. Flunssa jotenkin sekoitti mun meiningin kokonaan ja luukun puuttuminen oli lähellä. Ei kuitenkaan. Koska en muistanut päivällä ottaa glamorööseistä matkoistani (menin flunssani takia siivoojatätiä pakoon Vantaalle isin kanssa syömään kaurapuuroa ja katsomaan Heartbeatia eri huoneissa) kuvia, piti turvautua hätäkuvaan.

Hassua, että näin jouluvälinpitämättömien ihmisten kodissa on kaksi kalenteria molemmilla. Toisaalta - ei me joulunodotusta vastusteta. Noihan menee melkein hääpäiväkalentereista.

Handyman availee Haribo- ja Fazer-kalet, minä Veikkauksen ja Bodyshopin kalet. Etualalla tänään mulle tullut karpalosuihkugeeli ja Handymanin possuaiheinen hammaslääkärikutsukortti (aiemmista kuva-aiheista valittaminen tehosi - ei tuu enää boring vehkoja vaan reipas possu!)

Luukku 4: hunajakyttä

Blogi on muuttumassa hunajaraportiksi. Täytyy varmaan perustaa hunajasta uusi avainsana. Mut mitä voin mä muutakaan - kävin eilen vauraan helsinkiläisalueen S-Marketissa ja siellä oli 37 eri hunajalaatua. Ja mä luulin, että hipsterialueen Alepa on Suomen hunajakeskus. Mä en haluaisi profiloitua miksikään hunajaheitteriksi, mutta onhan toi naurettavaa. Otin hunajahyllystä kuvan (se on varmaan kiellettyä, mutta mä uhmaan vaikka S-sääntöjä saadakseni skuupin). Kaikki hunajapurkit ei ees mahtuneet puhelimen kameraan, koska vastakkaisen hyllyn takia en pystynyt peruuttamaan yli kahta metriä enkä mä osaa käyttää mun puhelimen panoraamakuvausominaisuuksia (tarkemmin ajatellen mä en edes tiedä, onko mun puhelimessa panoraamakuvausominaisuuksia). Teidän nyt pitää vain uskoa mun laskuihin tai tietty voitte käydä laskemassa itse.

Mulla ei oo mitään erityistä hunajasuhdetta. Hunaja on ihan ok joissain ruoanlaittojutuissa, mutta en mä muuten hunajaa käytä. Hunaja on elämässä uutta nuoruuttaan, kun sitä markkinoidaan jonain terveystuotteena. Mä en kiistä, etteikö siinä voisi olla jotain terveellistäkin uutetta, mutta pääosin se on sokeria, niin hedelmä- kuin rypälesokeriakin. Mun mielestä onkin jotenkin valheellista, että ihmiset uskottelevat itselleen, että eivät käytä ollenkaan sokeria vaan vain terveyttään hoitavaa hunajaa. Ku se on vähän niinku sama asia kuitenkin.

Ottaen huomioon, että kaksitoista mehiläistä tekee elämänsä aikana yhteensä yhden teelusikallisen hunajaa, on tässä ollut tytöillä hommaa.

Luukku 3: jännitystä

Tänään mä otin suorastaan useamman kuvan! Pahoittelen, että pari niistä on vähän - öh - alatyylisiä, mutta kun harvoin pääsee painamaan ylemmässä aukossa näkyvän rullan alas, niin kyllähän se kruunaa päivän ja puhelimen kamerahan on olemassa juuri näitä hetkosia varten. Tänään oli siihen mahdollisuus. Jos mietitte, niin voin lohdutella, että kyllä, kyllä mä pesin kädet ennen kuin otin nuo kuvat.

Näitä ei enää oikein missään näe

Satumainen tuuri, että tänään pääsi näihin hommiin

Tässä mä istuin tänään.

Luukku 2: pikkujoululahjat

Lapsena meillä juhlittiin kotona aina pikkujoulua, joka oli ensimmäisen adventin edeltävänä lauantaina. Saatiin pienet lahjapussit, joissa oli esim. pipari, pelattiin yhdessä ja poltettiin kynttilöitä. Mun mielestä pieni pikkujoululahja on ihan kiva näin aikuisenakin. Jo vuosien ajan Handyman on antanut mulle pikkujoululahjaksi Veikkauksen joulukalenterin, joka on mun mielestä tosi jännä. Sain sellaisen tänäkin vuonna. Lisäksi ihana Handyman antoi mulle Monty Pythonin live show'n tallenteen ja hienon kahden euron kolikon, jollaista mulla ei kokoelmassa vielä ollutkaan. Handyman! Mun lahjat oli vähän proosalliset: kaksi valkoista aluspaitaa Hämeenlinnan Lidlistä. Kamaan ne maksoi jotain kuusi euroo kappale!

Ekasta luukusta tuli uudella kolikolla raaputettuna kuusi. Puuttuu enää seitsemän kuusta 5000 eurosta

Luukku 1: viikonloppukammio

Nonni, nyt alkaa joulukalenteri. Mä oon onneton valokuvaaja ja pidän puhelimella ja etenkin iPadilla otettuja kuvia aina epäonnistuneina. Puhelimen kameralla on mun mielestä mahdollista positiivista käyttöä ainoastaan kiireisillä kotiäideillä, jotka voi ottaa sillä suloisia kuvia lapsistaan. Ehkä inhottavin käyttötarkoitus puhelimen kameralle on lehtiin lähetettävät ohikulkijoiden onnettomuuskuvat ja melkein yhtä kamalia "hassut" pysäköinnit ja muut hersyvät sattumukset. Mä oon kyllä huomannut, että olen itsekin alkanut ottaa kummilapsista kuvia puhelimella, koska kamera usein unohtuu kotiin. Mä häpeän tätä syvästi. Koska tiedän, että oikeasti puhelinkuvien paheksuminen on aika irrationaalista, päätin desensitoida itseäni puhelinkuvajoulukalenterilla. Aika hyvät perustelut sille, että mä en keksinyt mitään kunnollista joulukalenteriaihetta, eikö?

Ekana kuva loukosta, jossa mä vietin viime viikonlopun. Huomioi kuvan vasemmassa reunassa oleva nojatuoli, jollaista mä en oo aiemmin nähnyt missään päivystyskammarissa. Näytöllä näön vuoksi thoraxkuva, ettette luule mun ihan laakereillani levänneen (totuus: työvuoro on kestänyt jo 52 tuntia eikä vielä ole tullut istahdettua mukavan näköiseen nojatuoliin. Pelkään, että jos siihen istuu, harmittaa jokainen tutkimus, jota varten pitää nousta).

Puhelin muuten toteaa tämän kuvan ottopaikaksi "Asevelikylä, Hämeenlinna".