Muutto

Muutosta on viikko. Nyt jo melkein kaikki tavarat ovat loppusijoituspaikoissaan ja muuttolaatikot on palautettu Niemelle. Tässä vaiheessa muuttoa voi arvioida jo melkein tyynesti. No se oli kamalaa. Hirveintä oli se, että siinä vaiheessa, kun kaikki laatikot olivat täynnä, oli kamaa vielä vaikka kuinka paljon laatikoita odottamassa. Lisäksi oli yllättävän paljon epäkelvon muotoisia tavaroita, joita ei saanut millään mihinkään laatikkoon (esim. Handymanin sauvakävelysauvat, silityslauta ja Guitar Hero -rummut). Niinpä jäi poimittavaa vielä muuttomiesten lähdettyäkin. Valitettavasti poimittavaa oli niin paljon, että Handyman joutui tekemään virallisen muuton päättymisen jälkeen vielä kolme keikkaa Vuosaareen henkilöautolla ja muutto oli ohitse vasta aamukolmelta.

Etukäteen oli stressattu sitä, kuinka kisut käyttäytyy muuttomiesten ollessa paikalla. Mun piti surkeine kisunhuoltotaitoineni olla kisuvahti eli varmistaa, etteivät ne pääse livahtamaan avonaisesta ovesta rappuun. Alkuun tää oli helppoa, koska kisut olivat kauhusta kankeina, kun niiden perusturvapaikat (sängynalunen ja sohvanalunen) poistettiin kantamalla sänky ja sohva pois. Melko nopeasti kuitenkin Maisa-kisu tottui muuttomiesten puuhasteluun eikä jaksanut niistä sen kummemmin välittää. Keskittyi mieluummin pallopeliin:

Siiri sen sijaan epäluuloisempana luonteena piti parhaana pysyä saunassa. Alkuun se selvästi yritti rauhoittaa itseään kehräämällä, mutta muuton edetessä Siirikin rentoutui:

Uuteen kämppään kisut kotiutuivat nopeasti. Muuttolaatikkopinot olivat niille tosi jänniä ja kiinnostavia, onhan se nyt hienoa voida hyppiä kahden metrin korkeudessa, jos on itse hyvin pieni kisu. Maisa otti samantien ilon irti muuttolaatikoista ja raapimapuusta, parhaimmillaan yhtä aikaa:

Siiri löysi uudestakin kämpästä mukavan ahtaan ja lämpimän turvapaikan mun vaatehyllystä. Nyt on kaikki vaatteet ihan karvassa, mutta Sini-teippiharja toimii kisun karvoihin kuin luotu! Kameli suosittelee.

Ennen muuttoa mietittiin siis kovasti, riittääkö kärsivällisyys pitämään kisuja vielä ylimääräiset viisi päivää. Mä olin jo päättänyt että ei riitä, mutta koska kisut olivat niin tosi kiltisti muutossa ja koska ne on muutenkin ihan kivoja kisuja, annoin periksi. Eilen kisut lähtivät takaisin omistajilleen ja kyllähän sitä jopa tällaisen kovisluonteisen sorkkaeläimen on todettava, että ikävä tulee. Se on tietysti huojentavaa, että nyt koko kämppä ei haise Kitekatille eikä jaloissa ole jatkuvasti kiinni pieniä kristallihiekan murusia, mutta kivahan se oli, kun Siiri tuli aamulla vaatimaan poskisilittelyä sänkyyn tai kun Maisa kävi pitkälleen kulkureitille että saisi vähän masurapsutusta. Oli huvittavaa kuunnella Siirin vaakkumista ikkunalaudalla ja katsella ylpeänä, kun Maisa imuroi viimeisetkin kastikkeet lautaselta. Mutta ei meille silti nyt omaa kisua tule ainakaan toistaiseksi, kunhan pidetään hoitolaitosta pystyssä.