Tyhy ja häät

Eilen oli kammottu tyhy-päivä, jolloin matkustettiin Tallinnaan eli tehtiin munarin muna-munaus. Jo aamusta kaikki tuntui menevän päin hemmettiä, kun Ruoholahden tietyöt ja epästabiilit mopoilijat hidastivat bussia niin, että olin myöhästyä laivasta. Laivalla meininki oli kuin Tallinnan lautalla ikään: kaljaa myytiin laatikoittain, aamupalapöydässä oli lähinnä nakkeja ja munakokkelia ja ensimmäiset oksensi jo puolimatkassa. Tallinna on mun mielestä jotenkin varsin tympeä kaupunki. Olin päättänyt, että antaisin sille vielä nyt mahdollisuuden näyttää hyvät puolensa, mutta ei se vain pystynyt saamaan mua puolelleen. Kävin jopa ihastuttavassa Kadrioru-puistossa, jossa oli pieniä pörröisiä sorsanpoikasiakin (!), mutta silti se on mun mielestä kammottava kaupunki. Ryhdyin oikein miettimään syytä siihen, miksi Tallinna ei maistu. Ehkä suurin syy on se, että turistikeskustassa (Viru-keskuksen ympärillä ja vanhassa kaupungissa) ei oikeasti kuule viroa puhuttavan lainkaan. Siellä on tosiaan pelkkiä turisteja: suomalaisia, venäläisiä, jenkkejä ja ruotsalaisia. Helsingissä tällainen paikka on lähinnä kai Sibelius-monumentti, mutta ei suinkaan keskustassa. Toinen syy Tallinnan vastenmielisyyteen on varmasti kiusaantuneisuus siitä, että siellä suomalaiset puhuu palveluammattilaisille suomea. Eihän venäläisetkään puhu Helsingissä myyjille venäjää tai suomalaiset Tukholmassa suomea?! Suomen puhuminen virolaisille on mun mielestä ylimielistä varsinkin kun virolaisten englanti vaikutti olevan erinomaista. Niin ja jotain outoa on oltava ulkomaassa, jossa myydään lonkeroa.

Tänään oli Pikkusiskon kaverin häät. Jostain mystisestä syystä meidät oli kutsuttu ja selittämättömästi me oltiin vastattu, että mennään. Morsian oli ihku kuten aina ja samoin hänen vanhempansa. Myös sulhanen oli herttainen. Pikkusisko esitti mestarillisesti Äitiä, meininki oli kireä kuin kastunut makuupussin pussi, kun Pikkusisko koki henkilökohtaiseksi velvollisuudekseen ohjastaa vanhempiaan ja mua siinä, kuinka ihmisten ilmoilla käyttäydytään. Mä ymmärrän, että Pikkis oli stressannut näitä häitä jo toista vuotta eikä halunnut meitä sinne, mutta olis sitten kieltänyt morsianta kutsumasta! Itekin siinä suutahdin, kun Pikkusisko syytti mua negatiivisuudesta. Syytös oli julkean epäreilu, koska mä nimenomaan olin eri iloinen, kun Handyman vei mut tanssimaan ja olin saanut graavilohtakin. Tein anteeksiantamattoman teon ja syytin Pikkusiskoa takaisin negatiivisuudesta ja taisin sanoa, että muija oli kireäkin. Se melkein vähän harmittaa, koska (tuoreesta kokemuksesta) tiedän, että negatiivisuudesta syyttämällä toinen pahoittaa mielensä, mutta jotenkinhan se solvaus oli maksettava takaisin.

Mua ei oo oikeastaan ikinä harmittanut se, että en järjestänyt isoja häitä. Suurin kimmoke hiljaiselle vihkimiselle oli se, kun kampaaja totesi, että "meidän pitää nyt ruveta kasvattamaan sun tukkaa kun sä meet varmaan kohta naimisiin". Päätös tuntui aina vain oikeammalta, kun kuulin että suvussa oli jo valittu teemavärikin mun häihin. Ainoa kalvava asia on ollut se, että koska ei ollut häitä, ei ollut morsiamen isän puhetta. Mä oisin halunnut, että mun isä ois pitänyt mulle puheen. Tänään selvisi, että tää on surettanut mun isääkin ja nyt sitten tietysti surettaa kaksin verroin. Toisaalta ei sitä kyllä huvittaisi nyt erota ja ruveta etsimään toista puolisoakaan. Sitä mä oon miettinyt myös, että vaikka en itse välttämättä lasta haluaisikaan (aika työläältähän tuommoinen lapsiperheen pyörittäminen kuulostaa), niin tuntuu epäreilulta, ettei mun vanhemmat saisi ryhtyä isovanhemmiksi. Toisaalta onneksi mä en oo niiden ainoa lapsi, siirtäkööt lapsentekopaineita suoraan alempaan polveen. Mä voisin kuitenkin ehkä vauvan tehdä, mutta Handyman on tästä(kin) aika adamantti. Se perkele.

Elämyskameli suosittelee
non-Tallinna