Geschichte zum anfassen

DDR-museo on uudistunut. Tilaa on saatu lisää ja teemoja on lisätty DDR:n arkipäivästä armeijaan, politiikkaan ja rangaistusjärjestelmään. Se on loistava museo, oon käynyt siellä ennen laajennusta aiemmin jo kahdesti ja silti nytkin sinne sai uppoamaan pari tuntia. Parasta museossa on ensiluokkainen pyrkimys tehdä historiasta kiinnostavaa - selitystekstit eivät ole liian pitkiä, mutta niissä on silti kaikki olennainen. Esineisiin saa koskea ja asiat selitetään yksinkertaisesti ja hauskasti: esim. kerrottaessa, että DDR:n parlamentissa kaikkien ryhmittymien edustajat äänestivät yhtä poikkeusta lukuunottamatta aina hallituksen esityksen puolesta, sai museovieras kampea kääntämällä kansanedustajat nostamaan kättään (niin ja se yksi poikkeuskin on valitettavasti sittemmin todettu ennalta sovituksi). DDR:n aikaisia keinokuituvaatteita ja koulukirjoja saa hypistellä. Museon motto on "Geschichte zum anfassen" eli käsinkosketeltavaa historiaa, joka pitää kyllä paikkaansa.

Mentiin tänään aamupalalle Brandenburger Torin vieressä sijaitsevaan kahvilaan (joo, tosi turistia). Kahvilassa ei ollut kuin kaksi istumapöytää, joista toisessa istui pari mummelia. Me sit istuttiin siihen toiseen. Tosi moni teini tuli meidän jälkeen, katsoi valikoimaa ja lähti ulos. Me ihmeteltiin tätä (kahvila on kahvila, ei sitä tarvii tulla sisälle toljottaan!) ja naapuripöydän mummot liittyivät keskusteluun haluten selvästi kertoa olevansa kans suamalaisia. Ihan herttaisia olivat, kyselivät tietä James Dean -näyttelyyn ("Jos vaikka nähtäis nuaruudensuasikki!") ja voivottelivat, kun Suomessa ei ole samanlaisia ihania leipomokahviloita. Siinä mä oon vähän samaa mieltä. Jos saksalaiset jotain osaa tehdä, niin kakkushia. Mä söin eilen elämäni ensimmäistä kertaa Apfelstrudelia ja se oli kyllä hyvää. Muita kakkushia en ole maistanut.

Muistutus Saksan varjopuolesta apteekin muovipussin vasemmassa alareunassa. Onneksi radiologi joutuu ottamaan varsin vähän kantaa lääkityksiin.

Tänään ravintolassa samaan pöytään istui keskenään englantia puhuvat mies ja nainen. Vaikuttivat olevan kaveruksia, naisella oli lisäksi rintarepussa noin puolivuotias lapsi. Keskustelusta sai selville, että molemmat olivat teatterialalla ja muualta muuttaneita. Mies ilmeisesti puhui hyvinkin saksaa, nainen oli muuttanut miehensä perässä ja oli vasta opiskelemassa kieltä. Se on kai aika yleistä, että tänne muuttaa varsin kielitaidotontakin väkeä. Eilen mulle selvisi, että Saksaan työperäisesti muuttavan ihmisen (ei kuitenkaan ilmeisesti EU-kansalaisen) puolison tulee osallistua kielitaitotestiin, joka ei vaikuta olevan hirmu vaikea. Handyman selviäisi siitä varmasti lentävin värein, mikä ilahdutti mua kovasti. Handyman on reipas kielenoppija!

Elämyskameli suosittelee
DDR-museo