Nolot vaivat ja romantiikka

Mä oon ennenkin noloillut huimauksesta. Se on niin surkea vaiva. Huimauksen syy on yksinkertaistetusti se, että kolmesta pään tilaa havainnoivasta tahosta (silmät, korvassa sijaitseva tasapainoelin, nivelten asentoreseptorit) yksi tai useampi lähettää aivoihin mixed messageja, niin aivot menee sekaisin ja ilmoittaa että nyt huimaa. Tässä mä nyt sitten istun työtuolilla ja tuntuu kuin olisi karusellissa. Silmät vipattaa edes takaisin ja pää tuntuu kiertävän kehää. Ei just nyt uskalla nousta, koska todennäköisesti kävelisin päin seinää. Onneton ja säälittävä tilanne. Onneksi on tukeva tuoli.

Eilen katsottiin Långstrumpin kanssa Jätä se! eli He's just not that into you. Mahdottoman huono elokuva. Oikein pisti vihaksi kun sitä katseli, koska alkuun se vaikutti aika hyvältä ja ajatus oli hyvä, mutta niinhän siinä lopulta kävi, että se mies, joka "ei uskonut avioliittoon" kosi Jennifer Anistonia ja se mies, joka jätti soittamatta, soittikin sitten lopulta ja se mies, joka antoi hyviä neuvoja, uskoi lopulta itsekin omat neuvonsa. Eniten siinä pänni just se, että alkuun se oli ihan normaali ja hyvä ja ne muijat oli aika rentoja, mutta loppua kohti niistä tuli kaikista romanttisia nössyköitä. Sitä katsellessa alkoi ymmärtää stereotyyppisen miehen sitoutumiskammoa. Jos kaiken maailman poikaystävät viedään katsomaan tuollaisia romanttisia "komedioita" (tää ei ollut yhtään hauska edes), ne alkaa oikeesti luulla, että kaikki naiset ovat oikeasti sellaisia kanoja. Ja sitten kun se oikeasti hyvä muija kysyy, että voitaisko me nyt viiden vuoden seurustelun jälkeen ehkä muuttaa yhteen, stereotyyppisen miehen on pakko paeta. Tai mitä ne nyt tekeekin. Siis jos haluaa tehdä romanttisen elokuvan, niin sit pitää tehdä oikeasti hyvä elokuva. Kuten nyt vaikka Love actually. Se on realistinen ja sen henkilöihin on mahdollista samaistua. Myötähäpeän tunne ei nimittäin ole samaistumista, vaikka suuri osa tuottajista näin luuleekin.