Roomalainen keitto

Normaalisti mä teen 3-4 päivystystä kuussa. Niitä on kerran viikossa, joskus on ihan vapaitakin viikkoja. Kesällä päivystykset on erityisen kivoja, koska arkivapaat on vielä hauskempia kuin talvella ja toisaalta ihan hirveitä, koska lomien takia niitä on paljon. Edellisen kolmen viikon aikana mä oon tehnyt seitsemän päivystystä. Se on ihan järjetön määrä. Koko ajan on juuri päivystänyt, kohta on päivystys tai just nyt on päivystämässä. Normaalitilassa mä toivun päivystyksestä nopeasti, viimeistään päivystysvapaan jälkeisenä aamuna on aika tavallinen olo. Nyt kun niitä on yli kaksi kertaa tavallista tiiviimmin, palautumisessa tuntuu kestävän selvästi tavallista pidempään. Edellinen oli keskiviikkona ja vieläkin on sumea päivystyksenjälkeinen olo. Ekana menee aivotoiminta. Päivystysvapaalla minkäänlaisten päätösten tekeminen on mahdotonta, edes valinta päärynän ja omenan välillä vaatii huolta ja vartin (omena, aina omena). Päättelyä vaativa ajatustyö ei onnistu lainkaan. Keskittymiskyky on puolivuotiaan tasolla. Normaalisti kuitenkin fyysinen puoli toimii melkein hyvin lukuunottamatta normaalitilasta noin kymmenellä noussutta syketasoa. Voi siis mennä vesijuoksemaan, jos on päättänyt jo edellisenä päivänä. Pitkän päivystysrupeaman aikana ja jälkeen jalat ovat aladobia. Kilometrin matka on 950 metriä liian pitkä. Matka Stadikalle kestää mistä vain vähintään puoli tuntia, minkä jälkeen ei jaksaisi lähteä sieltä pois. Ihan kiva siis, että nyt tämänkesäinen spurtti on ohi. Enää yksi päivystys ensi torstaina ja sen jälkeen perjantaiaamuna alkaa loma!

Loman kaksi ensimmäistä viikkoa on suunniteltu niin tiiviiksi, että päivystysrupeama kalpenee vertailussa. Loman aloittavana perjantaina on matka Hämeenlinnaan, lauantaina yön yli matka Haminaan, sunnuntai-iltana Monty Python, maanantaina yöksi Tallinnaan, keskiviikkona lounastreffit, torstaina viikon matka Saksaan, seuraavana perjantaina pyykkipäivä ja lauantaina Lohjalle. Onneksi näiden jälkeen on vielä viikko lomaa, että ehtii palautua ennen töihinpaluuta.

Tuntuu aina jotenkin tyhjältä, kun joku lapsuuden oivallus osoittautuu virheelliseksi. Mieleeni on piirtynyt se täysi-ikäisyyden kynnyksellä tapahtunut hetki, jolloin tajusin, että sana "mielitietty" onkin mielitietty eikä mielitetty. Mä olin ajatellut, että mielittää on verbi, joka tarkoittaa jonkinlaista pitämistä, mutta olin väärässä. Nyt on jälleen käynyt traagisesti. Me lomailtiin usein Unkarissa, kun mä olin hiukan toisella kymmenellä. Unkarissa ei tietenkään tajuttu mitään, sillä vaikka mä olinkin lukenut jo pitkälti toista vuotta englantia koulussa, ei unkarilaiset olleet. Mä muistan, kuinka riemuissamme me Pikkusiskon kanssa oltiin, kun yhtenä iltana ulkoilmaravintolassa kuultiin Nakit ja muusi -kappale vieraalla kielellä (oletus: unkari) ja ihan selvästi kuultiin, että siinä kohtaa missä suomalaisessa versiossa sanotaan "nakit ja muusi", sanottiin unkarilaisessa "subarunaana". Tästä luonnollista päättelyketjua seuraten me tiedettiin, että jos ravintolassa haluaa nakkeja ja muusia, pitää pyytää subarunaanaa. Ei kuitenkaan uskallettu, kun pelättiin jatkokysymyksiä. Niinpä mä tilasin kanakeittoa tai spaketti polokneesee ja Pikkusisko viinersnitselin. Ja nyt sitten mulle on selvinnyt, että se laulu onkin saksalaisen 80-luvun Schrott nach 8 -bändin "Zuppa Romana", nimi viittaa jonkinlaiseen kermatorttuun. Musertavaa. Toisaalta hyvä, ettei tilattu subarunaanaa.

Meiltä kysyttiin viime vuoden kesäkuussa, että josko voitaisiin valvoa kahden lapsen unta 12.7.2014. Sehän sopii. Se on tänään, mutta toki vasta illalla. Mä olin suunnitellut, että voisi vielä ennen sitä päivällä käydä Ikeassa ja sit ehkä pienellä kävelyllä. Tämän päivän Viivi ja Wagner esti isommat suunnitelmat ja nyt mennään vain lapsenvahdiksi.

Elämyskameli suosittelee

nakit ja muusi