Tekopyhä kyynikko muistelee

Nyt kuuluu paukkuja! Mä en oo ilotulitusihminen, mutta jaksan kyllä lapsen lailla innostua naurettavista ja yleisen käsityksen mukaan turhista pienistä räjähteistä, joita saa ammuskella uudenvuodenyönä. Semmoisista en suuremmin tykkää, joista kuuluu kova poksahdus ja jotka lentävät korkealle ja hienosti vaan semmoisista, joita myydään esim. nimellä "Junnujen säpinäsäkki", jollainen meillä on ollut räjäytyksessä jo ainakin kolmena uutenavuotena (siis se sama säkki, joka antaa ja antaa). Aiemmin mun suosikki on ollut tsutsuttava Navigation-majakka, mutta sen ongelmana on niin kirkas valo, että näkö lähtee. Melkein pitää mennä silmäklinikalle, kun hetkeen ei näe mitään tsutsutusta seurattuaan. Tänä vuonna kuitenkin ampiaiset ja etenkin pienet tupakka-askia hieman kookkaammat panssarivaunut veivät voiton. Ihan mielettömiä. Meille on muodostunut jonkinlaiseksi perinteeksi viettää uuttavuotta Katjnin ja Homiksen kanssa ja niin me tänäänkin tehtiin. Lähdettiin kuitenkin jo puoli yhdeksältä kotiin, koska paikallinen jälkikasvu oli väsynyttä ja molemmat rouvat sairauden kourissa. Mut oli kivaa! Panssarivaunulla eteenpäin!

Mä en oikeastaan pidä uudenvuoden perinteikkäistä tällainen-ol-tämä-vuosi-tervetuloa-seuraava-jollotuksista. Mä oon siis kyynikko. Koska olen tekopyhä kyynikko, aion nyt todeta, että vuosi 2015 oli monin tavoin kiva vuosi, mutta toivoakseni se oli viimeinen vuosi, jolloin mä asun ulkomailla. Paitsi että joku firma yrittääkin kalastella suomalaisia radiologeja Tanskaan töihin. Vaatimuksina on radiologin erikoislääkärin tutkinto ja sujuva ruotsin kielen taito. Check, check. Tarjoavat töitä Tanskasta, järjestävät asunnon ja kielikurssin, avustavat puolison työnsaannissa sekä huolehtivat matka- ja muuttokustannuksista. Melkein voisin mennä, jos ei olisi maailman paras työ nyt. On nimittäin aika selvää, että työ voi olla tuskallista, jos pitää noin uutterasti etsiä tekijöitä. Ainoa syy lähteä olisi sää. Ihan niin paljon ei kuitenkaan kiinnosta. Ja toinen syy olisi tietysti joulukalenteriaihe. Ehkä sekään ei riitä.

Mun mätä silmä vaivaa. Palataan asiaan ensi vuonna.

Joulukale 24: perinneruoat

Mä oon epäluuloinen ruokailija. En ylipäänsä syö sellaista, josta en etukäteen tiedä, miltä se maistuu. Paitsi joskus, jolloin yleensä ilahdun. En kuitenkaan pidä todennäköisenä, että pitäisin ruoasta, jota en ole maistanut. Tämä johtuu lukuisista pettymyksistä. Niin moni ruoka nyt vaan ei maistu mulle. Mä suhtaudun erityisellä varovaisuudella erilaisiin perinneruokiin. Ne kun on yleensä suosittuja lähinnä aiheuttamansa tunteen, ei makunsa takia. Tärkeimpänä poikkeuksena tähän on karjalanpiirakka, joka on ihan mieletön ruoka. Sen sijaan mua ei harmita, ettei perinteisiä saksalaisia herkkuja saa täällä.

Puhtain esimerkki paikallisesta erikoisesta ruoasta on Leberkäse, suomennettuna maksajuusto. Töissä oli sihteerin 50-vuotisjuhlat, jonne oli tilattu aimo klimppi maksajuustoa. Yritin piileskellä tietokoneella, mutta sieltä mut erikseen haettiin sinne ilonpitoon. Kystä oli kylliksi, kruununa Leberkäse. Yritin valita lautaselleni vähiten epäilyttäviä ruokia pöydästä, mutta sit ne huomas, että sitä maksamakkaran väristä hyytelöä ei ollut ollenkaan. Puoli seuruetta kävi mulle kertomassa, että kuinka herkullinen tämä ruoka onkaan. Kun selitin, etten niin välitä maksasta enkä juustosta, saksalaiset nauroivat heleästi kuin Maria von Trapp - voi kulta ulkkis, eihän siinä ole maksaa eikä juustoa! Se on vain sen nimi! Se oli ilmeisesti jonkinlaista pateeta, mutta en mä halua semmoistakaan. Ja vaikka haluaisinkin, niin maksajuuston nimi vie fiiliksen. Ei vaan maistu.

Sitä vastoin saksalaisten perinneruoka döner on tietysti hyvää, paljon parempaa kuin peruspitakebab muualla. Jugurttisoosi, kokoliha ja oikeasti mietityt ja freesit vihannekset (ei sitä säälittävää litimärkää jalapenoa) tekee perinneruoan. Etelä-Saksassa oli kebukioskeilla myös yufkaa, josta tuli Handymanin suosikki. Kyseessä ei ole Hantta Krausen kaveri vaan jonkinlainen rullakebab, joka siis myös on hyvä. Paitsi että Handyman söi useammin kuin kerran osan foliokääreestä rullan mukana. Win some lose some.

Nyt mun pitää vetäytyä joulukalehommista muihin hommiin. Alkujoulun takapäivystys vauhdissa. Jokaisella osastolla on mietitty, että ai kamala kun nyt tulee pyhät, kaikki potilaat pitää grillata magneetissa ennen aattoa. Magneettilaite puhkuu kuumempana kuin kinkku-uunit tänä yönä.

Joulukale 23: hedelmävaa'at

Aina matkoilla mä tykkään käydä ruokakaupoissa. Mua ilahduttaa ajatella, että täällä paikalliset tekee tavallisia, arkisia juttuja ihan kuin mä mun omassa ruokakaupassa. Mä myös tykkään liikuskella ydinkeskustojen ulkopuolella kuivalla esikaupunkialueella, jossa on uneliasta ruuhka-aikojen ulkopuolella, koska siltä kaupunki näyttää asukkaille. Harva helsinkiläinenkään ajattelee, että aidoin Helsinki-tunnelma on Senaatintorilla, Temppeliaukion kirkolla ja Sibelius-monumentilla, vaikka niillä on turistien muistikortit ja kinofilmirullat täytetty. Siksi mä haluan leikkiä paikallista. Se leikki onkin huisi. Usein huomaa, että vaikka ihmiset joka paikassa (missä mä oon käynyt, toim. huom.) elää suurin piirtein varsin samanlaista elämää, pienissä yksityiskohdissa on hupaisia eroja. Niinku esim hedelmävaaoissa.

Saksalaisten ruokamarketit on hyvin paljon suomalaisten kaltaisia paitsi että pakasteita on enemmän. Tämä johtuu siitä, että saksalaiset eivät juurikaan harrasta jääkaappieineksiä vaan kaikki einekset on pakasteita. HeVi-osastot on ihan samanlaisia vaakoja lukuun ottamatta. Suomessahan hedelmävaaoissa on yleensä luvut yhdestä jonnekin 150:een ja jokaisella tuotteella oma painikkeensa. Saksassa asia oli yleensä järjestetty toisin. Usein hedelmävaa'assa oli numeronäppäimistö 0-9, kaikilla tuotteilla oma kolminumeroinen lukunsa ja sitten se numero näppäiltiin, minkä jälkeen sai tarran. Aika ymmärrettävää. Kuitenkin useammassa kaupassa oli myös sellainen vaaka, jossa oli kosketusnäyttö. Alkuun valittiin, onko punnittava tuote hedelmä vai vihannes, josta pääsi lisävalikkoon. Siellä oli sitten valittavana noin 10-15 tuotteesta, mikä tämä oma voisi olla. Nerokas systeemi. Vaikka omenoita oli toistakymmentä eri väriä ja lajiketta, riitti kuvasta valittavaksi "omena", kaikilla eri väreillä oli sama yksikköhinta. Luomu oli hinnoiteltu erikseen, niissä oli valmiit laput. Olipa jossain kaupassa luovuttu vaaoista kokonaan ja tuotteet hinnoiteltu kappaleittain. Omena 20 snt. Siellä ei ikinä päässyt hintatarra hukkumaan.

Koska mulla ei selvästikään ole enää mitään kirjoitettavaa Saksasta (kamaan, hedelmävaa'at!), voin kertoa tuoreempia kuulumisia. Mä jouduin alkukuusta vakavan sukkakatastrofin kouriin, kun parin viikon aikana multa meni rikki 14 sukkaparia. Joka ilta joutui heittämään sukat pois. Loppukuuta lähestyttäessä mulla onkin ollut tiukka tilanne, kun pareja ei kierrossa enää montaa ollut. Kun vihdoin ehdin ja muistin, ostin sunnuntaina KappAhlin ota kolme maksa kaksi -tarjouksesta 21 paria sukkia yhteishintaan 42 euroa. Liian halpaa. Mutta ne on vieläpä tosi hyviä, pehmeitä ja napakoita sukkia. Mä oon niin onnellinen!

Okei, nyt mä fiilistelen tavallisia mustia puuvillasukkia. Lienee parasta vaipua uneen.

Joulukale 22: tupakointi

Mulla oli alun perin suunniteltu tälle päivälle toinen aihe, mutta kun niin herkullisesti sattui HS:n Saksan kirjeenvaihtaja kirjoittamaan tupakoinnista, koen velvollisuudekseni jatkaa samasta aiheesta. Saksassa siis tupakointi ei ole mikään harvinaisuus eikä tupakoitsijoita syyllistetä samassa määrin kuin esim. Suomessa. Saksalaisista miehistä päivittäin tupakoi kolmannes ja naisistakin 27 % (lähde). kun Suomessa vastaavat luvut ovat 17 ja 14 % (lähde: THL). Ero on huikea ja käytännön elämässä varsin helposti huomattava.

Mä en tupakoi. En oo ees koskaan maistanut. Olen kyllä tehnyt joskus tupakkariippuvuustestin, jonka mukaan mulla on "lievä riippuvuus", koska vastasin kaikkeen, että ei pala eikä siinä testissä ollut tulosvaihtoehtoa "ei riippuvuutta". Nyt kävin testaamassa Päihdelinkin tupakkakyselyn ja sitä oli tylsästi muutettu niin, että vastauksena tuli "ei raportoituja ongelmia". Nuorempana mä olin innokas tupakoinnin vastustaja, mutta silloin tietysti mä olin töissä terveyskeskuksessa ja/tai sisätaudeilla ja viran puolesta piti olla tulenpalava saarnaaja. Nykyään mä suhtaudun asiaan vähän sallivammin, koska mä oon aika lailla täysvaltaisten ihmisten itsemääräämisoikeuden kannalla. Tai siis oon mä edelleenkin tupakan vastustaja, mutta en niin julkisesti. Potilaille mä voin ohimennen sanoa, että tupakointi kannattaisi lopettaa, mutta en lyö Stumppaa tähän! -kirjasella päähän. Ehkä pitäis. Mut ehkä tässä on syy siihen, että mä en oo yleislääkäri, sisätautilääkäri enkä keuhkolääkäri. Radiologina mä saan paheksua hiljaa.

Saksassa tupakointi tuli tosiaan ihan iholle. Siellä on tietysti samat tupakkakieltodirektiivit käytössä kuin meilläkin, joten ravintoloissa ei ole savuista eikä julkisissa tiloissa saa tupakoida. Saksalaiset on kuitenkin hanakampia rikkomaan sääntöjä kuin mä. Työpaikan kahvihuone on luonnollisesti julkinen tila ja ehdotonta tupakointikieltoaluetta etenkin savuttomassa sairaalassa. Kuitenkin melkein kaikki osaston vanhempaa ylilääkäriä myöten hengaillessaan kahvihuoneessa avasivat ikkunan ja asettuivat ikkunankarmille istumaan toinen jalka terassilla ja toinen ikkunalaudalla. Siinä sopi polttaa, kunhan puhalteli savuja muistaessaan ulospäin. Tätä eivät kyseenalaistaneet edes ne, jotka eivät tupakoineet. Toki kahvihuone haisi mahdottoman pahalta. Saksassa on myös ihan ookoo tupakoida esim. raskauden aikana. Tai kyllähän siitä varoitellaan, mutta samanlaista julkista kauhistelua ei raskauden aikana tupakoiva saa osakseen kuin täällä. Savukeautomaatteja on paljon ympäri katuja. Niissä on 18 vuoden ikäraja, joka tarkistetaan henkilöllisyys- tai ajokortilla, mutta jos kolmevuotias on pihistänyt jonkun aikuisen ajokortin ja maksuvälineen, ei häntä estä muu kuin käyttöliittymän ymmärtäminen ja tilausnäppäimiin ylettyminen ostamasta tupakka-askia. Onneksi valtaosa kolmivuotiaista ei osaa lukea ja on niin vertikaalisesti rajoittuneita, ettei lapsitupakointi ole ongelma edes Saksassa.

Joulukale 21: viralliset dokumentit

Stereotypia saksalaisesta on säntillinen, virallisuudesta innostunut, etäinen ja huumorintajuton ihminen. Se ei pidä paikkaansa, koska ei ne oo etäisiä eikä huumorintajuttomia. Ne on oikeasti pääosin oikeinkin ystävällisiä ja mukavia ihmisiä. Samalla tavalla ovat säntillisiä kuin suomalaisetkin, osaavat jonottaa ja valtaosa tulee ajoissa sovittuihin tapaamisiin. Sen sijaan virallisuus on niille tärkeää. Siitä ne todella nauttii.

Maahan muutettaessa ja etenkin lääkärilupia haettaessa on erittäin tärkeää, että on oikeanlaiset paperit hakemusten liitteenä. Osa papereista tuntuu ihan älyttömiltä (vapaamuotoinen vakuutus siitä, että ei ole ollut Stasilla töissä, yo-todistus, saksalainen rikosrekisteriote ihmiseltä, joka ei ole ikinä asunut Saksassa), mutta jos jokin puuttuu, menee byrokratiakoneisto jumiin eikä kukaan byrokraateista osaa sanoa, mistä se johtuu. Paikallisessa Ärztekammerissa (jonkinlainen lääkäriliiton ja Valviran sekasikiö, muka edunvalvontaelin, oikeasti ihan vaan valvova viranomainen) meinasi tulla suurempikin tenkkapoo, kun koomisen suuressa "hyväksyttävät toisen EU-maan erikoislääkäritutkinnot" -kirjassa ei alkuun radiologia ja Suomi kohdanneet. "Ei Suomessa kouluteta radiologeja. Rouva hyvä, oletteko aivan varma, ettette ole kardiologi? Tai endokrinologi?" Epäluulo oli valtava, kun ehdotin tarkistamaan diagnostisen radiologian kohdalta. Se löytyi, mutta hakemustani ei alkuun voitu hyväksyä, koska erikoisalariville olin kirjoittanut radiologia, en diagnostinen radiologia. Vaikka siis olin paikalla kun sitä kirjaa selattiin. Jokainen erillinen liite ja paperi piti myös olla auktorisoidun kääntäjän kääntämä ja sehän on puistattavan kallista. Tietysti myös jokaisen kopion tuli olla notaarin vahvistama. Ennen lähtöä tein sen virheen, että maksoin Helsingin maistraatille satoja euroja kopiomaksuja (5 e/arkki), kun Saksassa pääsi paljon halvemmalla (2 e/arkki). Saksassa sai myös huomattavasti vakuuttavammat leimat. Jokainen kopioitava paperi leimattiin nimittäin kolmella eri leimasimella, osasta leimoja vedettiin viivoittimen avulla tarpeettomia fraaseja yli ja jokainen leima myös vahvistettiin virkailijan nimikirjaimilla. Mä oon aika kankea ihminen, mutta silti tuo virallisuuden määrä ylitti myös mun sietokyvyn.

Aivan oma virallisuuden haaransa on ihmisen tunnistaminen. Saksassa ei ole käytössä minkäänlaista henkilötunnusta todennäköisesti virallisista syistä. Niinpä ihmiset tunnistetaan nimen, syntymäajan ja syntymäpaikan perusteella. Jokaisessa virallisessa dokumentissa lukee nuo kaikki, ajokortissa myös nykyosoite. Sairaalan potilastietojärjestelmissä potilaat on löydettävissä nimen ja syntymäpäivän mukaan, tarvittaessa käytetään syntymäpaikkaa. Vähän harmitti, ettei mun syntymäpaikka ollut Äkäslompolo, Uusikaarlepyy eikä Läyliäinen. Siinä olisivat todistuksenkirjoittajat saaneet haastetta!

Joulukale 20: työpaikkaruokailu

Työpäivän toiseksi paras hetki on yhdeltätoista, kun jätetään työasema, kootaan kaverit viereisistä kubiikkeleista mukaan ja mennään syömään. Siis Suomessa. Saksassa työpaikkaruokailu ei onnistunut ihan samalla tavalla. Ruokala oli - ja hieno olikin - mutta sinne ei mun hommissa käytännössä ikinä päässyt menemään. Aamuvuorossa, kun konevastuu päättyi klo 13:30, olisi tietysti voinut mennä, mutta silloin piti sanella loput, juosta osastoilla painamassa nivusia ja kytätä, koska seniori suvaitsee tulla katsomaan kuvat mun kanssa ja jos sillä hetkellä olisin ollut syömässä Spetzleä tai jotain muuta paikallista herkkua, olisi konsultaatiotilaisuus mennyt sivu suun ja kotiinpääsy viivästynyt mahdollisesti 2-3 tuntia. Iltavuorossakin olisi toki voinut ennen vuoroa käydä syömässä, mutta usein sitä mieluummin söi kotonaan kuin meni töihin etuajassa. Mut kyllä mä sinne pari kertaa pääsin.

Ruokala oli todellakin uusi ja komea kolmikerroksinen rakennus. Yläkerrassa oli koulutustiloja, keskikerroksessa perusruokala ja alakerrassa ravintola. Ruokalassa oli päivittäin useita vaihtoehtoja. Oli linjasto, jolla isohattuinen saksalainen annosteli ruoan lautaselle (esim. kalapäivänä säädyllinen pala lohta, yhdeksän perunaa ja kolme suurta kauhallista höyrytettyjä vihanneksia) ja sitten oli vitriini, josta sai ottaa muita annoksia (annos saattoi olla esim. wienerleike. Siis pelkkä leike muuten tyhjällä lautasella). Lisäksi oli salaattiasema, josta otettava salaatti maksoi erikseen, juoma-asema eri maksulla ja jotain sämpylöitä. Ne pari kertaa, joina siellä kävin, ruoka oli erinomaista, mutta kahdeksan perunaa ja puoli litraa höyrytettyjä vihanneksia meni joka kerta biojätteeseen. Ja siis vaikka salaatti ym. oli lisämaksullisia, oli koko lounas erittäin edullinen, ehkä n. 4 euroa. Alakerran ravintolassa oli joka päivä samat annokset: lähinnä burgereita, chili con carnea ja jotain keittoa. Söin siellä kerran chili con carnen ja sekin oli aivan mainion makuista, hinta noin 3,50 e.

Mikä parasta, Casinolla (se oli sen kompleksin nimi) sai maksaa nimineulalla! Siihen kulkulupanimikorttiin siis sai ladata rahaa ja se kävi valuuttana Casinolla. Aika paljon coolimpi meno kuin Meikussa siis. Siellä pitää edelleen ostaa 90-luvun HKL:sta tuttuja kymmenen matkan kortteja ja leimata niitä busseista tarpeettomaksi jääneissä leimauslaitteissa, joista on muste lopussa. Mut Meikku onkin synkein digiperälä ikinä. Jopa Jorvissa ruoat maksetaan Fleximillä, joten siitä saa verohuojennuksen eikä tarvitse jatkuvasti kanniskella käteistä tai unohdella pankkikorttia työtakin taskuun. Toisin on Suomen suurimmalla sairaalakampuksella. Suorastaan noloa.

Joulukale 19: juomavesi

Aiemmin Berliinissä lomaillessa mulla meni aina vatsa sekaisin, jos join hanavettä. Saksaan muuttaessa tää tuntui aika työläältä. Alkuun mä join vain pullovettä, mutta kun sen kantaminen alkoi kyllästyttää, siirryin vähä vähältä hanaveteen erilaisten sekoitusten kautta. Hyvin meni, kunnes olisi pitänyt siirtyä täyteen hanaveteen. Silloinkin olisi sisälmysten mielestä mennyt hyvin, mutta veden koostumus oli epämiellyttävää. Vesi "tuntui" suussa ja rahisi, koska oli niin kalkkista. Piti ostaa sellainen jääkaapissa säilytettävä vedenpuhdistuskannu, joka kyllä teki hyvää vettä, mutta tuntui todella kasarilta.

Jos Saksassa ravintolassa pyytää vettä juotavaksi, saa poikkeuksetta vissyä. Kuplatonta vettä ei kaikissa ravintoloissa edes ole. Älyttömät. Töissä tuli hanoista ruskeaa vettä (sellaista siellä sairaalassa), jota ei suositeltu juotavaksi. Tätä varten sairaalaan oli asennettu erityiset juomavesiputket, jotka johtivat seinillä oleviin juomavesiautomaatteihin. Sieltä sai kuplavettä ja ylilääkärien suuren lempeyden vuoksi myös kuplatonta vettä. Mä otin aina sitä, mitä mun kaikki työkaverit ihmettelivät. Saksalaisten mielestä se maistui pahalta ja kuulemma siellä äidit opettavat, että vettä voi juoda vain, jos siinä on kuplia.

Hanavesi oli siinä määrin kalkkista, että suihkuseinät ja sekoittajat olivat rumilla tahroilla pari päivää pesusta ja tiskikoneessa piti käyttää "Spezial Salz" -nimistä tuotetta pehmentämässä vettä. Tiskikone ei suostunut toimimaan ilman suolaansa. Muutama päivä siinä kesti, kun piti lukea käyttöohjetta ja tajuta, ettei spesiaalisuola olekaan sitä pesupulveria vaan jotain sakujen omaa, erillistä jauhetta. Sen annostelu taas riippui siitä, missä päin asui. Jopa Tübingenissä oli kolme eri erikoissuolavyöhykettä. Me asuttiin kovimman veden alueella, koska me ollaan kovii.

Joulukale 18: radio

Autossa on kivaa kuunnella radiota. Saksassa ollaan löydetty kaksi huippukanavaa: Spreeradio Berliinissä ja Radio Arabella Münchenissä. Niitä voi kuitenkin autossa kuunnella vain suurkaupungeissa (kotona Handymanin Namu-soittimesta koska tahansa). Tübingenissä kuunneltiin alkuun Antenne 1 -kanavaa, mutta sen musiikki oli kamalaa. Power playssä oli kerrallaan noin kahdeksan umpisaksalaista jumppahumppaa ja ne soivat niin monta kertaa päivässä, että se alkoi uuvuttaa jopa työssäkäyvää, vaikka töissä ei radiota voi kuunnellakaan. Sitten kuunneltiin Big FM:ää ja Metropolia. Kaikki kanavat oli todella kiusallisia. Vuorotellen kuunneltiin uutta saksalaista musiikkia ja 80-luvun popeimpia hittejä. Yhtä paljon Modern Talkingia mä en oo kuullut edes silloin, kun Pikkusisko teini-iässä innostui muutamaksi viikoksi You're My Heart, You're My Soulista ja soitti sitä miltei jatkuvasti kotona. Virallisissa puheradioissa taas meno oli yhtä lupsakkaa kuin Sipilän TV-puheessa eikä sellaista voi autossa kuunnella. Monotonia maksaa ihmishenkiä.

Joulukale 17: televisio

Kuten olen aiemmin kertonut, televisiota ei saa katsoa hankkimatta ensin itselleen ikuista kirjekaveria TV-lupatoimikunnasta eikä voi katsoa ostamatta lankapuhelinliittymää. Ihan intoa puhkuin ennen Saksaan muuttoa, että siellä kyllä sitten varmasti oppii kieltä, kun on upotettuna kulttuuriin kuin Yhdysvalloissa ikään. Edelleen vuonna 2015 nimittäin ihan kaikki TV-ohjelmat ja elokuvat ovat saksaksi puhuttuja, joko alkuperäisteoksia tai dubattuja. Molemmat kamalia. Saksalainen TV-viihde on suurin piirtein yhtä hauskaa kuin suomalainen TV-viihde. Mä en tiedä, kuinka hauskaa se on, koska viimeisimpien viiden vuoden aikana olen katsonut harvoin Uutisvuotoa, kerran Possea enkä käytännössä yhtään mitään muuta. Voi olla vaikka kuinka hauskaa. Ei kiinnosta (ongelma siis enemmän mun kuin viihteen). Saksalainen asiaohjelma on kuivempi kuin 80-luvun Ajankohtainen kakkonen. Yritin joskus katsoa jotain makasiiniohjelmaa, mutta ei siitä mitään tullut. Uutiset on hermostuttavia ja esitetään melko hyökkäävällä äänensävyllä. Tää ei oo saksalaisten vika, koska tottahan se on, ettei saksaa voi puhua pehmeään sävyyn, mutta multa meni aina kaikki uutiset ohitse, kun mietin että miksi tuo ihminen on mulle niin vihainen. Eikä mulle kyllä ikinä selvinnyt sekään, että mihin aikaan niitä uutisia olisi tulossa. Alkuun yritin internetistä katsoa, milloin tulisi jokin tuttu TV-sarja, jota voisi yrittää katsoa dubattuna. Yritinkin muutaman kerran katsoa Housea, mutta se vasta kamalaa olikin. Jotenkin mä vielä kestin sen, että dubatut äänet oli ihan väärän kuuloiset, mutta siihen mä en pystynyt tottumaan, että House olisi teititellyt alaisiaan. Tai siis saksalainen Herr Haus epäilemättä olisi, mutta ei se oikea House. Onneksi on Netflix ja DVD:t.

Eli en mä sit kovasti saksaa TV:stä oppinut.

Joulukale 16: puhelinyhtiöt

Alkuun meillä oli Saksassa suomalaiset puhelinliittymät, mutta se oli kallista. Niinpä hankittiin paikalliset liittymät pitkällisen vertailun jälkeen. Eka Handyman yritti saada Telekomilta liittymää, mutta useaan otteeseen sen hakemus tyrmättiin. Lähdettiin sitten Vodafonen kelkkaan. Se kelkka oli hajalla ja haiseva. Liittymä ei toiminut töissä eikä kunnolla kotonakaan. Siirrettiin ne sitten iPadeihin. Yritettiin uudelleen Telekomia, joka sitten saatiinkin, kunhan tajuttiin tilata se mun nimellä. Pankkitili oli näet nimellä "Elämyskameli ja Handyman", ja koska mun nimi oli ekana, ei Telekom voinut myöntää Handymanille liittymää. Idiootit. Se liittymä toimi kohtuullisen hyvin. Ei suinkaan töissä niissä tiloissa, joissa mä käytännössä työskentelin, mutta edes yleisissä paikoissa. Ihan jees. Näiden lisäksi meillä tietysti oli myös lankaliittymä, koska Saksa on 80-luvulla eikä koti-internettiä saa ilman lankaliittymää. Kamalan kallista soittaa lankaliittymästä kännykkään! Huijarit käyttää kännykkää. Ja kun sanon, että meillä oli lankaliittymä, en liioittele. Lankapuhelinta meillä ei kuitenkaan ollut, joten oltiin huijareita. Aina kun puhelinnumeroa kysyttiin jossain, virkailija järkyttyi kun annettiin matkapuhelinnumero. Törkeetähän sellaista on käyttää.

Suurin tyrmistys oli liittymien lopettaminen. Kaikissa oli kahden vuoden määräaikainen sopimus. Lankaliittymästä oli sanottu, että sen voi ulkomaille muuton vuoksi lopettaa aiemminkin maksamalla 3 kk:n sakkomaksun. No problem. Sen sai irtisanottua, kunhan oli hankkinut muuttotodistuksen. Eri asia oli, että kun sovittiin, että se katkaistaan 31. toukokuuta, se katkaistiinkin jo 27. toukokuuta eikä enää päästy internettiin. Kun mentiin valittamaan, saksalaiset pyörittelivät silmiään, että kuinka nyt voi olla näin tarkkaa. No onhan se!

Molemmat matkapuhelinliittymät olivat sopimuksentekovaiheessa vakuuttaneet, että liittymän voi katkaista ilman kuluja, jos muuttaa ulkomaille. Telekomin irtisanominen onnistui yhdellä kirjeellä pääkonttoriin. Laskuja ei enää tullut. Vodafone sen sijaan lähetti laskua laskun perään useasta irtisanomiskirjeestä huolimatta kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Lopulta kuitenkin joku lähetti sähköpostia, että ookoo, irtisanokaa sitten ja tässä on 700 euron loppulasku. WTFTFTF! Yritin vedota useaan otteeseen siihen, että kun sopimuksentekohetkellä luvattiin. Saksalainen Filip pahoitteli, että olimme saaneet väärää informaatiota. Kyllä sapetti. Maksoin kuitenkin, koska saksalainen riitely ei kiinnostanut enkä toisaalta halua mihinkään perintärekisteriin tms, jos vielä joskus haluan lomailla siellä. Vielä tuonkin laskun maksamisen jälkeen yrittivät lähettää uusia 600 euron laskuja, jotka kyllä vertauskuvallisesti tungin Filipin kurkkuun. Vodafone on kusisin puhelinfirma, jonka tiedän. Kusisempi kuin se suomalainen pikkufirma, jonka mainoksessa on sukkahousumies ja valtava orava. Melkein ilahdutin itseäni viimeistä Vodafone-maksua maksaessani merkitsemällä saajaksi "Vodafonen valehtelevat huijarit", mutta sit mä muistin olevani 35-vuotias. 35-vuotiaana varhaiskeski-ikäisenä mä en lähde moiseen luuseripuheeseen. Mä voin olla jalompi ihminen.

Joulukale 15: bussilla päästään

Bussilla matkustaminen on tehty Saksassa tai ainakin Tübingenissä vaikeaksi. Lippuja ei saa ostaa kuskilta eikä kiskaltakaan vaan kaikki kerta- sekä sarjaliput samoin kuin päiväliput ostetaan busseissa olevista automaateista joko kolikoilla tai pankkikortin pikamaksutoiminnolla, jota ei suinkaan ole kaikissa korteissa eikä ole välttämättä kaikkiin kortteihin saatavillakaan. Yksi kertalippu maksaa 2,30 euroa ja neljän matkan kortti 7,70 euroa eikä kumpaakaan voi siis ostaa edes vitosen setelillä eikä tavallisella kortilla mistään. Älytöntä. Kaiken aikaa pitää olla kolikoita mukana. Jos ei ole, saa kävellä räntäsateessa tukka märkänä uinnin jälkeen kotiin.

Kuukausiliput ostetaan kioskilta. Ne ovat ihan tavallisen bussilipun näköisiä pieniä paperilipukkeita, jollaisen hukkaa helposti. Kuukausilippu maksaa noin 50 euroa paitsi jos on töissä yliopistosairaalassa, jolloin se subventoidaan 16,80 euroon. Turha sanoakaan, että kaupunginjohtaja on vihreä ja koko Baden-Württembergissä on viherpunainen koalitio vallassa. Sopii mulle, halpa bussilippu. Sopii huonommin sairaalan potilaille, ei tyhjää parkkipaikkaa missään.

Joulukale 14: helluntai

Helluntai on monelle perusluterilaiselle aika tuntematon käsite. Se on yksi niistä loppukevään sunnuntaista, jolloin kauppa ei ole auki. Sen sijaan etenkin katolilaisille se on kova juttu ja myös vähän syvemmille protestanteille. Etelä-Saksassa se on isompi kuin pääsiäinen. Maanantaikin on pyhäpäivä. Totta kai pääsiäinenkin on tärkeä juhla, mutta loppiaisena on esim. koulusta kahden viikon loma, joten koululaisten vanhemmat riitelevät töissä, kuka saa olla lomalla. Tai mun Saksan työpaikassa asiasta ei riidelty, koska lomalla sai olla aina se, joka teki lomalistan sekä se, joka ehti ekana ilmoittaa olevansa lomalla. Mitään yhteistä sopimista tai kiertosysteemiä ei ollut luotu. Lomalistan tekijä oli tyytyväinen tilanteeseen, muut ahdistuneita. Tätä on nyt sopiva aika muistella, kun nykyisen työpaikan huippupomo on jo viime viikolla käskenyt kaikkien miettiä jo jouluna ensi kesän lomatoiveita. Ne käsitellään yhdessä viikolla 6, jolloin ne päätetään lopullisesti oikeudenmukaista ja tasapuolista jakoa noudattaen. Tällä kertaa mä todella otan tän vakavasti. Olin näet ymmärtänyt väärin, millä viikolla pääsiäislomat lokakuussa sovittiin ja väärään hetkeen sattuneen New Yorkin matkan vuoksi paahdan nyt lokakuusta kesälomaan (toivon kolmea viikkoa heinä-elokuun taitteessa) yhdellä vapaapäivällä kuussa, kun toivomani lomaviikko jäi saamatta. Jaksaa jaksaa!

Joulukale 13: syntymäpäivä

Tänään on Handymanin syntymäpäivä! Jos oltaisiin Saksassa, pitäisi Handymanin kätellä kaikkia vastaantulijoita, jotka onnittelisivat sydämellisesti. Saksassa kaikki ovat innoissaan muiden ihmisten syntymäpäivistä. Jopa muuten etäinen, vähän nuiva pomo tuli lämpimästi kättelemään mua mun syntymäpäivänä. Voi halatakin, mutta silläkään ei pääse kättelystä eroon. Eikä lahjoista, saati hupaisista korteista.

Kovinkaan paljon pidempään en aio syntymäpäivästä jaaritella, koska a) siitä ei ole mitään sanottavaa ja b) muistin koko luukun juuri nukahtamaisillani ollessani ja nyt väsyttää hurjasti. Hyvää yötä. Ja hyvää syntymäpäivää, babü!

Joulukale 12: pankkikäytännöt

Pankin asiakkuus on työntekijälle luonnollisesti välttämättömyys. Tilin avaus vaatii ajanvarauksen. Tiliä avattaessa pitää allekirjoittaa toistakymmentä eri blankettia ja saa jos jonkinlaista brosyyriä mukaan. Onneksi toimihenkilö lopuksi laittaa paperit kauniiseen pankkikansioon, jonka saa mukaansa kirjahyllyn täytteeksi.

Kun pankkitoimihenkilö kysyy, halutaanko verkkopankkitunnukset, pitää sanoa että kyllä, vaikka se lisää byrokratiaa huomattavasti. Pankkitunnuksilla ei voi tehdä muuta kuin mennä pankkiin. Tunnuksiin kuuluu kymmennumeroinen käyttäjätunnus ja viisinumeroinen salasana. Tilitietojaan voi selata näillä tunnuksilla. Jos haluaa maksaa verkkopankissa, täytyy taikoa vaihtuva TAN-luku. Verkkopankkitunnusten mukana annetaan henkilökohtainen taskulaskimen näköinen ja kokoinen härveli, johon työnnetään pankkikortti ja jonka kylkeä sohotetaan verkkopankin vilkkuvaan koodiin. Jos yhteys toimii (ei suinkaan joka kerta), taskulaskin antaa TAN-luvun. Jos se ei toimi, pitää mennä maksamaan lasku pankkiin toimihenkilölle. Verkkopankki kuulostaa perussaksalaisen korvaan suunnilleen yhtä luotettavalta kuin bitcoin-maksut huumekaupassa.

Yksi toimihenkilö, joka poikkeuksetta on permanentattu täti, istuu pankin aulassa ja hoitaa käteisliikenteen eli nostot ja maksut sekä ajanvarauksen palveluneuvojille. Saksassa on olemassa ottoautomaattejakin, mutta niiden kanssa pitää olla tarkkana - on halvempaa nostaa suomalaisella luottokortilla rahaa mistä tahansa Saksan automaatista kuin nostaa saksalaisella pankkikortilla rahaa väärän pankin automaatista. Suinkaan välttämättä ei joka pankin automaatteja ole joka pitäjässä. Käteisen nosto automaatilta ei ole niin epäilyttävää kuin esim. verkkopankki, koska käteistä tarvitsee koko ajan joka paikassa ja ihan aina ei pankin aulan täti ole töissä.

Joulukale 11: isänpäivä

Saksalaiset viettää isänpäivää helatorstaisin. Etenkin itäisessä Saksassa sitä ei välttämättä edes kutsuta isänpäiväksi vaan herrainpäiväksi tai miestenpäiväksi. Silloin miehet kokoontuvat yhteen juomaan kaljaa ja mahdollisesti grillaamaan tai piknikille sekä nujakoimaan. Mahtava pyhä.

Tänä vuonna jostain syystä helatorstaihin sattui sekin, että yhtäkkiä meidän teoriassa kaupunkialueella sijaitsevan asunnon parvekkeen editse juoksi yli satapäinen lammaslauma perässään keskenkasvuiset lammaspaimenet, joilla ei ollut paimensauvoja vaan polkupyörät. Vaikeahan sitä oli ymmärtää. Saksa on surrealismin maa.

Joulukale 10: posti

Saksassa jaetaan posti kuutena päivänä viikossa. Lauantai on siis siellä oikeasti arkipäivä. Se on siistiä. Postia ei kuitenkaan jaeta sisään asti, vaan myös kerrostaloasukkailla on ulko-oven vieressä pienet lokerot, joista posti haetaan. Suomessa viralliset kirjeet lähetetään yleensä C5-kokoisessa kuoressa, siis sellaisessa, johon mahtuu A4-arkki puoliksi taitettuna. Saksassa ei käytetä ikinä C5-kokoa, vaan ihan jokainen lähettäjä askartelee paperinsa haitarimaisesti kolmeen osaan taitettuna DL-kokoiseen kuoreen. Jos pitää lähettää vaikka neljä arkkia, kuori on jo ihan täynnä ja pullistelee liitoksistaan. Ja kun itse yrittää saada ocd-henkisesti paperinsa taitettua tasan kolmeen osaan palautuskuorta varten, ei ne taitokset mene ikinä tismalleen oikein. Koskee.

Postiluukkun ei käytännössä mahdu mikään sormusrasiaa isompi, joten pakettilähetit (joskus postimies, yleensä DHL-mies) tulevat soittamaan ovikelloa. Jos vastaanottaja ei ole kotona, jätetään paketti etukäteen sovittuun paikkaan (koskee lähinnä omakotiasujia, siis esim. autotalliin) tai randomisti naapurille, joka avaa oven. Joskus paketin voi myös joutua hakemaan postista, jälleen randomisti mistä postista sattuu. Toimipaikan osoitetta ei myöskään ole tapana kirjoittaa saapumisilmoitukseen vaan itse pitää keksiä, että hei oisko se pääpostissa, kun omasta konttorista ei löytynyt. Joskus pakettilähetti on myös voinut jättää jälkeensä saapumisilmoituksen (pakettisi on postissa), vaikka olisi sitten kuitenkin ilmoituksen jättämisen jälkeen löytänyt naapurin, jolle paketin voisi antaa. Silloin postista saatetaan osata neuvoa, että kysypä herra Mülleriltä Bierstraße 3:sta, sillä se voi olla. On parasta pysyä siis hyvissä väleissä naapurien kanssa. Joskus ne vielä säilyttää sun postimyynti-Pleikkaria.

Joulukale 9: TV-lupa

Saksan TV-maksu muistuttaa Suomen TV-maksua siinä mielessä, että sille on yhdentekevää, onko maksajalla televisiota vai ei. Jonkinlainen yleinen mediamaksu siis. Toisaalta se maksetaan talous- ei henkilökohtaisesti. Siitä saa vapautuksen vain, jos saa sosiaalitukea (Hartz IV), jota ainakin maahanmuuttajan on miltei mahdoton saada.

Kolmisen viikkoa muuton jälkeen tuli postissa kohtelias kirje (nro 1), jossa todettiin, että lienette muuttanut tähän asuntoon ja nyt saatte päättää, ilmoittaudutteko mediamaksun (parikymppiä kuussa) maksajiksi palautuskuoressa vai internetissä. Tyhmänä ajattelin, että internet-ilmoitus olisi yksinkertainen. Nettilomake oli toimiva: siinä kysyttiin mm. osoitetta (jonka ne kyl jo tiesi) ja sitä, haluanko maksaa mediamaksun neljännesvuosittain, puolivuosittain vai kerran vuodessa ja maksanko kiltisti pankissa tädille vai haluanko kenties (paholaisen) suoraveloituksen. Vastasin (väärin) että kerran vuodessa ja suoraveloituksella. Seuraavalla viikolla tuli kirje (nro 2), jossa todettiin jonkun ilmoittaneen mediamaksun netissä, ilmoitapa heti jos et ollut sinä. En ilmoittanut. Seuraavalla viikolla tuli kirje (nro 3), jossa todettiin minun tehneen ilmoituksen mediamaksusta internetissä ja kiitos siitä. Tiedottivat vielä, että pian saapuisi kirje, jossa voin tehdä suoraveloitusvaltuutuksen, jos edelleen haluan sen tehdä. Tosiaan, muutaman päivän päästä tämä kirje (nro 4, jos joku vielä laskee) tuli. Siinä todettiin, että olen internetissä ilmoittanut haluavani maksaa summan kerran vuodessa ja suoraveloituksella. Kirjoitapa tähän vielä kertaalleen käsin se tilinumerosi, jonka jo netissä ilmoitit, allekirjoita paperi ja lähetä se takaisin. Seuraavalla viikolla tuli kirje (nro 5), jossa kiitettiin mediamaksun maksajien joukkoon liittymisestä ja kerrottiin, että olet nyt sitoutunut maksamaan summan vuosittain suoraveloituksella ja jos tähän olisi huomautettavaa, voi huomautuksen tehdä internetissä (as if) tai tällä palautuskuorella. Jo kolmannen kirjeen aikaan mulla oli fiilis, että joku rundfunkviranomainen on Suomi-intoilija ja kolkuttaa ovea ihan justiinsa toiveenaan kupponen kuumaa Saludo-kahvia. Viidennen kirjeen jälkeen mä en enää nukkuessani uskaltanut sulkea molempia silmiä.

Joulukale 8: autokaupoilla

Mä oon ostanut auton Suomesta vain yksityishenkilöltä, mikä oli yksinkertaista. Olen ymmärtänyt, että kaupasta ostettaessa saattaa auton osto olla vieläkin yksinkertaisempaa. Paperit tehdään kaupanteon yhteydessä ja siitä vain sitten ajelemaan auringonlaskuun, vakuutuslasku tulee kotiin perässä. Koska kalesta on kolmannes jo takana, lukija ymmärtänee, ettei Saksassa todellakaan asia ole näin yksinkertaista.

Kun Saksassa haluaa ostaa auton, pitää olla rekisterikilvet mukana. Ja jotta saa rekisterikilvet, pitää olla vakuutus. Ja jotta saa vakuutuksen, pitää olla kauppakirja autosta. Käytännössä siis ensin pitää antaa rahaa myyjälle, joka varastoi autoa vielä muutaman päivän. Tämän jälkeen voi ostaa vakuutuksen (vakuutusmyyjän toimistossa, jos on rehellinen ihminen tai netissä, jos on epäilyttävä mamu). Sitten pitää varata aika rekisteröintivirastoon, jossa tarvitaan vakuutusnumero, pankkikortti ja tieto siitä, halutaanko ostaa ympäristötarra vai ei (halutaan, muuten ei saa ajaa kaupungeissa). Sen jälkeen voi mennä lämpimien kilpiensä kanssa takaisin autokauppaan ja ylpeänä ajaa kotiinsa. Toisen auton ostaminen on sitten helpompaa, kun kilvet yksinkertaisesti vaihdetaan vanhasta uuteen. Saksassa siis ajatellaan, että rekisterikilvet ovat ihmis- eivätkä ajoneuvokohtaiset kuten Suomessa. Kumpi on parempi? No ehkä Suomen systeemi on helpompi. Ihan kauhean kauas ei voi Saksassa lähteä autoa ostamaan, kun vähintään kaksi reissua tarvitaan eikä siinä vaiheessa ole autoa, millä ajella sinne kaupoille.

Yhteensä virastomaksu on noin satasen, jos haluaa itse valita rekisterinumeronsa (ekstrahinta 10,20 e) + kilvet 36 e ja sit tietysti perusperhehatchbackin vakuutus on noin 600 e/vuosi. Virastomaksut vähemmän kuin Suomessa, vakuutus kai aika samoissa. Mutta byrokratia älytöntä.

Joulukale 7: asunnon varustelu

Saksassa, kuten muutenkin Keski-Euroopassa, vuokra- tai omistusasunnon varustelu poikkeaa dramaattisesti helpon elämän Pohjois-Euroopasta. Keittiö on yleensä vain putki ja sähköjohto seinässä. Kun muuttaa, pitää siis rakentaa keittiö kaappeineen ja koneineen ja kun muuttaa pois, pitää yleensä viedä keittiö mukanaan. Vessa alkaa olla jo melkein kaikkialla valmis, mutta vielä kymmenen vuotta sitten pönttö otettiin muuttolaatikosta ja asetettiin paikalleen ennen kuin pääsi asioimaan. Lattiat ja seinät asunnoissa yleensä on.

Me asuttiin Saksassa todella ylellisesti, kun vessojen lisäksi myös keittiö oli valmiina. Minkäänlaisia säilytystiloja ei keittiön kaappien lisäksi kuitenkaan asunnossa ollut ja siksi me rakennettiin melkein kuusi metriä Paxia sinne. Kun sitten pakattiin kiireellä tavaroita paluumatkaa varten, vuokranantaja huomautti, että Paxit saadaan viedä mukanamme, niitä ei saa jättää asuntoon. Mä pidin sitä aivan järjenköyhänä, koska kuka tahansa sinne muuttava tarvitsisi vaatekaappeja ja ne olivat hyväkuntoiset ja pohditut, mutta satojen naulojen vuoksi eivät missään tapauksessa uudelleen koottavat. Usean harkitun sähköpostiviestin ja anelevan puhelun jälkeen onneksi sovittiin, että ehkä niitä ei olekaan ihan pakko purkaa. Kuitenkin sitouduin maksamaan niiden purkamisen, mikäli seuraava vuokralainen näin olisi halunnut. Onneksi ei halunnut vaan tarjoutui jopa maksamaan niistä. Mutta saksalainen asuntosysteemi on typerä. Tehtäköön se nyt selväksi. Ihminen tarvitsee keittiön ja säilytystilaa. Kuulkaa, keskieurooppalaiset veljet ja siskot!

Joulukale 6: suostumus

Vaikka Suomessa joskus tuntuukin julkisen keskustelun perusteella, että yleisöllä ei juuri luottamusta julkiseen terveydenhuoltoon enää ole. Ehkä tilanne on mennyt huonompaan, mutta kuitenkin ollaan aika hyvillä vielä. Valtaosa niistä, joiden kanssa mä töissä juttelen, on todella tyytyväisiä. Toisaalta nää on tietysti niitä potilaita, jotka on päätyneet erikoissairaanhoitoon ja oikeasti sairaat meillä hoidetaan todella hyvin. Todellakin paremmin kuin varmaan melkein missään.

Myös saksalaisen hoidon taso on loistavan hyvä, mutta kulttuuri on aivan erilainen. Luottamusta ei ole juuri yhtään. Koko ajan on kaikilla mielessä oikeusjutun riski. Niinpä kaikki asiat pitää selvittää potilaille juurta jaksain ja hankkia selvityslappuun potilaan allekirjoitus. Esimerkiksi jos annetaan potilaalle varjoainetta, pitää kertoa, että siitä voi tulla allerginen reaktio, joka on harvinainen ja yleensä helposti allergialääkkeillä hoidettavissa, mutta pahimmillaan se voi johtaa koomaan ja kuolemaan. Tai jos neurokirurgi haluaa radiologin pistävän kortisonia SI-niveleen, pitää radiologin kertoa, että siitä voi tulla infektio, halvaus, kooma tai kuolema. Mä oon täysin sitä mieltä, että potilaan pitää tietää, mitä sille tehdään ja järkevissä määrin ymmärtää, että kaikessa mitä tehdään, on riskinsä. On henkilökunnan asia selvittää se potilaalle ja informoida oleellisista riskeistä, mutta on edesvastuutonta antaa kohtuutonta informaatiota maallikolle ja odottaa hänen pystyvän tekemään asiallisen päätöksen. Toki valtaosa ihmisistä Saksassakin luottaa terveydenhuollossa tehtävän järkeviä päätöksiä ja laittaa nimensä suuremmin stressaamatta lappuun jos toiseenkin, mutta selvästi enemmän vaaditaan laajoja perusteluja pieniinkin toimenpiteisiin. Osa tästä liittynee ihan potilaan perusluonteeseen, mutta koomaa ja kuolemaa huutavat suostumuslomakkeet eivät tilannetta helpota. Kyllä Suomessa on asiat hyvin.

Joulukale 5: talkooviikko

Taloyhtiöjärjestelmä ei ole käytössä kovinkaan monessa maassa. Esimerkiksi Baltian maissa asunnot voivat olla ihan kivoja, mutta rappukäytävät todella rähjäisiä, koska kukaan ei pidä niistä huolta. Kukin on vastuussa vain omasta asunnostaan ja yhteisesti olisi tarkoitus pitää sitten huolta yhteisistä tiloista. Normaali ihminen innostuu alkuun ja unohtaa sitten omat vuoronsa. Suomessa asia on hoidettu melko hyvin vastikesysteemillä. Siinä ei laiskuus auta, paremmin auttaa yhtiökokouksessa selattavan tilinpäätöksen saatavat-kohdan "vastike helmikuu 2015 Möttönen&Makkonen" (tässä skenaariossa olisin Möttönen ja/tai Makkonen)(mainittakoon, että yhtenä vuonna olin Möttönen ja/tai Makkonen. Edelleen hävettää).

Saksassa ei voisi lähteä vastikejärjestelmään (paitsi just siinä ryhmärakentamiskohteessa voitiin, mutta se on poikkeuksellista) vaan yhteisöllinen rappukäytävän siivoaminen kuulostaa just niin säästäväiseltä, että se sopii saksalaisille. Lisäksi saksalaiseen mielenlaatuun sopii erittäin hyvin tarkan siivousvuorolistan tekeminen ja ennen kaikkea sen noudattaminen. Niinpä käytännössä katsoen jokaisessa taloyhtiössä jokainen joutuu siivoamaan rappukäytävää tietyin väliajoin. Riippuen vuodenajasta ja säästä saattaa tämä homma olla helppo tai helvetillinen. Oman herkullisen lisämausteensa tähän siivousviikkoon ("Kehrwoche") tuo eräiden saksalaisten erikoinen tapa jättää ulkokengät oven ulkopuolelle rappukäytävään yöksi. Siivotako niiden alta vai vain ympäriltä? Haluaako ihminen ylipäänsä koskea naapurinsa kenkiin? Tai kenenkään muunkaan kenkiin? Onko rappukäytävän siivoamisessa säästettävä raha ylipäänsä sen arvoista? Ehkä maassa, missä on ookoo kuljetella useampaa eri roskapyttyä edestakaisin talon kellarista kadulle useamman kerran kuussa.

Joulukale 4: jätteenkäsittely II/2

Roskaaminen on kallista, saksalainen euroistaan tarkka. Valtaosa kotitalouksien jätteistä on pakkauksia (gelber Sack), pahvia ja biojätettä. Biojätteen keräys on maksullista, joten melkein kaikki omakotitaloasukit hoitavat biojätteensä kompostissaan. Kun meillä alkoi ekoroskis täyttyä, kysyttiin vuokraisännältä, minne sen voisi viedä eikä se tiennyt, kun sillä oli komposti. Onneksi jäteasiat saatiin pian selvitettyä, koska kyllähän se alkaa tuaksahteleen. Saksalaisilla on siivo biojäteastia siinä kuin suomalaisillakin. Yleensä jokaisella kotitaloudella on oma sirutettu astiansa ja Abfallkalenderin kertomana päivänä se kärrätään kadulle. Meidän ryhmärakentamiskohdetalossa oli sentään yhteinen astia, jonka kärräsi kadulle joko ihana ja hotti rouva Späth tai Handyman. Ja illalla kärräsi vielä takaisinkin. Kesäisin biojäteastia tyhjennetään viikottain, muuten kahden viikon välein.

Mä oon aiemmin tyhmänä luullut, että vuoden paras päivä on syntymäpäivä. Niin lapsellista! Kyllähän vuoden paras päivä on Sperrmüll-päivä! Ja se on vieläpä kahdesti vuodessa! Silloin saa kadulle kantaa kaikki kookkaat ja hankalan muotoiset roinat, jotka sitten tavoitetyöllistetty kerää konttiin. Ja ihan ilmaiseksi! Muuten sohvat ym. kookkaat roskat pitää itse kuljettaa Düßlingenissä sijaitsevaan kierrätyskeskukseen. Senkin saa kaksi kertaa vuodessa tehdä ilmaiseksi, kunhan on tajunnut ottaa Abfallkalenderin välissä olevan Sperrmüll-kortin täytettynä mukaan. Kun oli Sperrmüll-päivä, kaikki kadulla tapaamamme ihmiset muistuttivat meitä Sperrmüll-päivästä. Saksalaiset olivat onnellisia, pääsivät roinastaan eroon ilmaiseksi. Ja periaatteessa siis Sperrmüll on maksullista.

Sitten on maksullista ongelmajätettä, mutta siitä mä en tiedä mitään.

Kaikki muu on sekajätettä. Sitä kertyy todella vähän. Lähinnä tulee mieleen pöly, käytetty tiski- ja hammasharja, rikkinäiset sukat ja kissanhiekka. Se on mahdottoman kallista. Onneksi sekin hoitui yhteispöntöllä, ettei tarvinnut jokaisen viedä omaa pönttöään ulos. Koska se on niin kallista ja toisaalta erittäin ikävä asia, voi saksalainen säästää ilmoittamalla, että sitä ei tarvitse noutaa kuin esim. neljä kertaa vuodessa säännönmukaisen kahden viikon välein -aikataulun mukaan. Sillä lailla ne säästää.

Joulukale 3: jätteenkäsittely I/2

Seuraavaksi otetaan talikko käteen ja lähdetään tonkimaan jätteitä. Saksalainen kotitalousjätteiden lajittelu, mieliteemani. Jaan jätteet kahteen pääkategoriaan: maksuttomat ja maksulliset. Tänään perehdytään maksuttomiin, huomenna jatketaan maksullisilla. Aihe on niin upottavan kiinnostava, ettette voine odottaa!

Jotta Saksassa pystyy ollenkaan selviämään jätteenkäsittelystä, on syytä lukea Abfallkalenderia (jätealmanakka). Se on kunnan julkaisema pamfletti (Tübingenissä yli 60-sivuinen), jossa on kerrottu eri jätetyypeistä (niitä on toistakymmentä), koottu luettelo yleisimmistä ja vaikeimmista yksittäisistä roskista ohjeineen ja kerrottu, minä päivänä milläkin kadulla haetaan mitäkin roskia minä päivänä. Tämä on niin tärkeä tieto, että saksalaiset päivittävät nämä puhelimiensa kalentereihin.

Maksuttomasti saa Saksassa hävittää paperia/pahvia, lasia, vaatteita ja pakkauksia. Paperi ja pahvi kierrätetään yhdessä. Noin kerran kuussa kaikki kantavat kuuliaisesti paperi- ja pahviroskansa kadulle päivänä, jonka Abfallkalender kertoo. Sitten tulee pahviauto, jonne kaksikymppiset tavoitetyöllistetyt heittelevät ne pahvit. Jos sataa, pahvit ovat märkiä.

Lasinkeräyskontteja on siellä täällä, paikat löytyvät Abfallkalenderista. Lähialueiden asukkaiden suojelemiseksi lasia saa kontteihin heittää vain arkisin klo 8-20 ja lauantaisin 8-17. Sunnuntaisin lasia ei saa heittää roskiin. Vaatekeräys tapahtuu UFF:n laatikoiden tapaisiin kontteihin samalla systeemillä.

Eksoottisin Saksan jätetyypeistä on pakkausjäte. Sinne heitetään materiaalista riippumatta kaikki pakkaukset, jotka eivät ole paperi-/pahvijätteen mukana kierrätettäviä eivätkä lasia. Iloisesti sekaisin siis säilyketölkit, leipäpussit, styroksit ja jogurttipurkit lusikkapuhtaina. Tämä siksi, että lain mukaan kaikista pakkauksista pitää ostajan maksaa pakkausveroa ja pakkauksen tuottaja on vastuussa pakkauksen kierrätyksestä, joten veron jälkeen ei hävityksestä tarvitse enää maksaa uudelleen. Pakkausjäte tulee pakata keltaiseen säkkiin ("gelber Sack"), viralliseen muovipussiin, joita saa hakea kaupungintalolta. Virallinen muovipussi on niin ohut, että jo sen avaaminen aiheuttaa ensimmäisen halkeaman. Kahden viikon välein tulee keltaiset säkit kantaa kadulle (jep), josta ne taas joku nuori ihminen heittelee roska-autoon. Siinä on syytä olla pitkäpinnainen, sillä vaikka säkit eivät ole painavia, joka toinen niistä hajoaa molekyyleiksi viimeistään ilmalennon aikana, jolloin lusikkapuhtaat jogurttipurkit tanssivat tuulen mukana ympäri esikaupunkialuetta ja niiden perässä saa sitten työntekijä juosta lopun päivää.

Onneksi paperit ja pakkaukset saa halutessaan viedä kierrätyskeskukseen "Firma Alba" sen aukioloaikana, jollei halua säilyttää kotonaan kuukautta esim. neljän Ikean PAX-järjestelmän kaikkia pahvilaatikoita. Tämä on helpotus myös jalankulkijalle, koska etenkin keltaisen säkin päivänä kaduilla on paljon roinaa.

Joulukale 2: maksuvälineet

Saksa on euroalueen veturi, lippulaiva ja kaikki muutkin liikennevälineet. Vienti vetää kuin nuohottu piippu navakalla tuulella. Saksalaiset osaa bisneksen. Jotenkin sitä luulisi, että kuluttajatasollakin bisneksen tekeminen olisi mahdollisimman helppoa. No ei oo. Käteistä rahaa pitää olla jatkuvasti tukuittain mukana, koska luottokortilla voi tuurilla maksaa isoissa kaupoissa, jos sielläkään. Esimerkiksi Ikeassa ei käy luottokortti, joten mä jouduin nostamaan Ikean ottomaatilta 2000 euroa pieninä seteleinä. Saksalaisilla on oma Silvermatic-tyyppinen pankkikorttisysteemi, kyseessä ei ole meille tuttu debit-kortti vaan sellainen kohokuvioton lastenkortti, jollaisen sai 15-vuotiaana pankista, jos oli vanhempien lupa. Kortti, jolla ei voi ylittää tiliä ikinä. Jos on hupsista mennyt suoraveloitus tililtä epäsopivaan aikaan kuukaudesta, jää ostokset hihnalle. Tai siis Lidlistä aiemmin tuttuun tapaan saksalaisissa kaupoissa ei ole kassan jälkeen hihnaa vaan laari, jossa raskaat ostokset runnovat kevyet ostokset ja siihen laariin ne kaikki ostokset sit jää, jos saldo oli vaatimaton. Senkin takia täytyy olla koko ajan käteistä. Kampaajalla ei ollut edes sitä pankkikorttimaksumahdollisuutta. Ja siis koska kyseessä ei ole standardin mukainen debit-kortti, ei turistin kannata haaveilla maksavansa kivan lounaansa omalla kortillaan. Se oma Visa Electronkaan ei käy, koska se ei ole virallinen saksalainen MAESTRO-kortti. Ota mukaan rahaa kuin rosvopäällikkö ainakin, jos menet isojen kaupunkien ulkopuolelle. Pikkukaupungissa luottokorttia tarjoava ihminen on luotettavuudessaan samaa tasoa Simpsonien hullun kissamummon kanssa. Eli ei kovin.

Joulukale 1: kieli

Joulukalenteriaika taas! Jospa innostuisin kirjoittamaan enkä vain suunnittelemaan kirjoittamista. Tämän vuoden aihe on itseoikeutetusti saksalaisten kommervenkit. Saksalaiset on tosi hyviä monessa asiassa, mutta toisaalta mahdottoman kummallisia monessa muussa.

Saksan kieli on vänkää. Konsonantteja on helposti kuusi peräkkäin ja diftongeista nautitaan kuin suomessa ikään. Yhdyssanoja käytetään viljalti ja ne on tosi pitkiä. Mun suosikki on Rauchgasentschwefelungsanlage eli savukaasujen rikinpoistolaite. Saksaa pitää puhua tunteella ja nopeasti. Jos yrittää puhua hitaasti, saksalaiset yrittävät auttaa ja kohta puhutaan ihan eri asiasta kuin oli tarkoitus. Kieli on rakennettu siinä määrin muodolliseksi ja vaikeaksi, että lastenkirjatkin kuulostaa verokaavakkeilta. Keskieurooppalaiseen tapaan numerot on mahdottoman vaikeita: kaksikymmentäkahdeksan on kahdeksanjakaksikymmentä. Toki ihan jokainen luku puhelinnumeroista lähtien pitää sanoa parittain noilla väärinpäinnumeroilla, jotta maahanmuuttajan olisi mahdotonta ymmärtää ja että se soittaa sit väärään numeroon. Aina.

Kurkunpää ja muuta

Yleensä mä en päivitä blogia, koska ei ole mitään kerrottavaa. Nyt mä en oo päivittänyt, kun on tapahtunut niin paljon kaikkea, että ei oo ollut aikaa. No, täytyy ottaa talikko käteen ja alkaa kääntää.

Ensinnäkin: me on palattu Amerikasta. Matka meni hyvin, ketään ei ryöstetty eikä edes mikään sampoopullo rikkoutunut matkalaukkuun. Alkuun jetlag tuntui aika vähäiseltä, mutta useamman päivän ajan piti ottaa päiväunet eikä sitten enää illalla saanut unta, joten kyllä jetlagia oli. Tultiin takaisin keskiviikkona 28.10. ja mä päivystin perjantaina 30.10, mikä toi tietysti oman kitkerän mausteensa mukaan unihäiriöön. Nyt mä oon kyllä jo ihan messissä, mikä onkin hyvä kun matkasta alkaa olla kaksi viikkoa. New York oli kyllä kiva paikka, mutta valitettavasti liian kaukana. Onneksi on Eurooppa.

Toiseksi: me on muutettu! Ei asuta enää mun parentseilla. 31.10. nukuttiin täällä eka yö. Alkuun meillä oli mukana vain sänky, pahvilaatikollinen vaatteita ja reititin, mutta nyt 6.11. lähtien kaikki tavarat on täällä. Täytyy purkaa laatikoita. Jonkinlainen deadline on ylihuomenna, kun Raisa-doggi tulee viikonlopuksi hoitoon. Sahat ja Lundia-nupit pitää korjata tassun alta pois.

Tärkeimpänä: mä oon nyt virallisesti täti-ihminen! Pikkusisko ilahdutti Sveitsiläistä suklaaherkkua kolmekiloisella isänpäivälahjalla. Mä oon aivan innoissani. Pieni vauva! Mulla on ollut haasteita terveyden kanssa (sain Lettipitkon klaanilta lahjaksi kurkunpään tulehduksen, joten eka oli kurkkukipu ja nyt ei oo ääntä), joten en ole sukulaistani vielä tavannut. Mutta silti mä oon täti! Ja menen kyllä esittäytymään, kunhan immuunijärjestelmäni on virusvieraansa karkottanut.

Elämyskameli suosittelee

tätiys

Synttärihumussa

Nyt on lauantai-ilta. Odotellaan Handymanin kanssa hotellilla, että Äiti ja Isi saapuisivat Pikkusiskon suosittelemasta 100 km:n päässä olevasta outletistä, että mentäisiin yhdessä syömään. Eilen oli Äidin virallinen pyöreä syntymäpäivä ja sitä juhlistettiin aamupäivällä Macy's-tavaratalossa (hirvee daunari, eihän siellä ollu muuta kuin vaatteita ja tyynyjä!) ja illalla L'asso-ravintolassa. Alun perin oli haaveiltu Per Se -ravintolasta, mutta se oli liian kallis. Mentiin sitten Little Italyyn ja äitikin söi pitsan! Edellisen pitsan se oli varmaan syönyt päivälleen 10 vuotta aiemmin Roomassa. Tää pitsa oli paljon parempi. Äiti oli haltioissaan. Hyvä niin, siihen pyrittiin. Handyman ja Isi söi romanttisesti pitsan puoliksi.

Tänään syntymäpäiviään viettää Äidin pikkuveli, joka on syntynyt 70-luvun alkupuolella. Ehkä jopa tuota tärkeämpänä sankarina juhlitaan Äitiä 9 vuotta ja 364 päivää nuorempaa YK:ta. Ja mikäpä sen sopivampi paikka juhlia sitä kuin New York. Maailmassa kaikki hienot rakennukset pyramideja, Kiinan muuria ja Helsingin tuomiokirkkoa myöten on valaistu sinisenä YK:n kunniaksi tänään. Kammottavassa Lauttasaari elää -ryhmässä, johon ääliönä liityin, on suunniteltu myös Lauttasaaren vesitornin raadon valaisemista juhlan kunniaksi ja hipit kyseleekin toisiltaan, omistaisiko kukaan piirtoheitintä. Tarkoituksena olisi mennä katsomaan, josko itse YK:kin olisi sininen. Internetin mukaan pitäisi olla. Menkää te katsomaan, onko Lauttasaaren vesitornin raato yhdestä kohdasta vähän vaalea.

Kaksi ekaa päivää matkasta vietettiin puhtaan, jopa kammottavan, turististi. Matkusteltiin Big Bus -turistibussifirman doubledeckereillä ympäri kaupunkia, sääkin suosi. Torstaina käytiin sankarin toiveesta katsomassa Vapaudenpatsasta, mutta onneksi vain laivasta. Lipulla olisi päässyt saareenkin, mutta siihen mennessä Äiti oli onneksi jo uupunut jonottamiseen, mantereen puolella piti jonottaa kolme varttia ja Liberty islandillakin ainakin vartin jono näytti olevan. Vapaudenpatsas oli mulle jo turhan juueseitä, mutta ne bussiajelut jopa loistavia. Tänään meillä on ollut vapaapäivä vanhemmista ja mentiin viettämään sitä NYU:n hoodeille, jossa käytiin lautapelikahvilassa (mä ostin suunnitellusti Machi Koron toisen lisäosan ja Betrayal at House on the Hillin), melkein jouduttiin hipin organisoimana police brutalityn vastaiseen mielenosoitukseen ja käytiin KMartissa ostamassa roskapusseja. Meidän elämä on niin hohdokasta. Te kaikki haluisitte elää tätä.

Elämyskameli suosittelee

roskapussit

Lännessä

Kuun vaihteessa tulee kuluneeksi viisi kuukautta siitä, kun mä 15 vuoden tauon jälkeen muutin takaisin vanhempieni kotiin entiseen omaan välillä luonnollisesti Isin TV-palatsiksi rempattuun huoneeseeni. Melkein viisi kuukautta on Handymanin kanssa nukuttu epämukavassa vuodesohvassa. Kohta päästään onneksi takaisin Tempuriin, mutta sitä ennen juhlistetaan viiden kuukauden kommuuniasumista viikon matkalla New Yorkiin vanhempien kanssa. (Osittain juhlistetaan myös Äidin pyöreitä. Pikkusisko ja Sveitsiläinen suklaaherkku oli tietysti kutsuttu mukaan, mutta Espoossa on muita kiireitä.)

Mä en oo ikinä ennen ollut Euroopan ulkopuolella. Mä oon eurooppalainen. Joskus olen haaveillut matkasta Afrikkaan, mutta ennen en ole tosissani koskaan ajatellut lähteväni Yhdysvaltoihin lomalle. No nyt mä oon lähtenyt. Jo aikaero Lontooseen on mulle aika kova juttu. Hermoilen koko ajan siitä, mitä kello on Helsingissä ja miten järjestän nukkumisen tiistaina lähtevällä ja keskiviikkona aamupäivällä saapuvalla paluulennolla, että jaksan päivystää viikon päästä perjantaina. Luonnollisesti olen myös jatkuvasti vakaasti sitä mieltä, että kohta mut ryöstetään tai Handymanin lompakko varastetaan tai joku ampuu jonkun seurueseen kuuluvan. Se tuntuu jotenkin kuuluvan tähän eksperienssiin.

Eräässä Tiina Nopolan Tampere-trilogian kirjassa päähenkilöt Eila ja Rampe matkustavat lomalle jonnekin, ehkä Kanarialle. Ruokahuollosta kerrotaan kirjassa sen verran, että aamulla Eila keittää ison kattilallisen kaurapuuroa, jolla saa kivasti vatsan täyteen. Päivän mittaan voidaan sitten napostella hapankorppuja ja Violaa, jos alkaa hiukoon. Mua nauratti kovasti, kun luin sen kirjan. Enää ei naurata. On helkkari vakavaa. Parentseilla on mukana kuivattua poronlihaa, jota he jyystävät ja imeskelevät, jos nälkä yllättää. Tämä ostettiin varta vasten matkaa varten, ei siis ole mikään kotona vanhaksi menossa ollut biitti. Nyt on sit hirveä huoli siitä, että mitä porolle tapahtuu kun huoneessa ei ole jääkaappia. Lisäksi mukana on hapankorppuja ilman Violaa. Aamu aloitetaan tiukalla naukulla konjakkia, joka kuulemma estää vatsataudin. Konjakkikin on tuotu kotimaasta. Ois kiva, jos tää ois ihan vain huumoria.

Muuten matka on mennyt toistaiseksi (1,5 vrk) kohtuullisen mukavasti. Kun pohdittiin, mihin hotelliin mentiin, mä selvitin hirveästi erilaisia vaihtoehtoja ja kyselin suosituksia. Lopulta kun hotelli valittiin, päädyttiin sen yhden Isin lempparivaraussivun kaikin puolin sopivimpaan hotelliin. Sijainti on rauhallinen keskellä teollisuusaluetta. Ihmisiä ei näy missään, mutta huoneessa on sellainen melu, että luulen jatkuvasti ilmastoinnin olevan päällä. Sijainti on kyllä siinä mielessä hyvä, että metropysäkki on ihan vieressä. Hotelli on ihan siisti ja rauhallinen, mutta vähän erikoinen fiilis tulee siitä, että kylppärin seinällä olevassa kyltissä toivotaan, ettei hotellin pyyhkeitä käytettäisi auton pesemiseen tahraantumisvaaran vuoksi. Hotellissa on ilmainen wifi, siitä plussat Isin suuntaan. Hotellin suurin vanhempia innostanut seikka eli huoneen hintaan sisältyvä aamiainen on mykistävä. Tarjolla on jogurttia, muroja, mysliä, mahdollisuus paistaa vohveleita, paahtoleipää, kakkusia ja voisarvia, kymmeniä valmiiksi paistettuja kananmunia lämpölampun alla, toissavuotinen omena ja juomia (ei kuitenkaan vettä). Hotellin "ravintolassa" on viisi (5) neljän hengen pöytää (siis yhteensä kaikki pöydät) ja jatkuva jono. Mun työpaikan kahvihuone on suurempi kuin kahdeksankerroksisen hotellin aamiaisravintola. Kaikki ruoka nautitaan kertakäyttöastioista. Edes aterimet eivät ole monikäyttöiset. Mä olin useampaan kertaan selittänyt aiemmista majoitusehdotuksistani, että ei se haittaa, vaikka aamiainen ei sisälly hintaan, parempia ja halvalla saa kahviloista. Sitä on kuitenkin kuivaporojengin vaikeaa ymmärtää ja sit me syödään Toni Tiikerin sokerihuurremuroja aamupalaksi. Myös tippikulttuuri on tietysti änkyrälle hankalaa, mutta ei ehkä mennä siihen syvällisemmin. Mä aion kuitenkin suhtautua positiivisesti ja hävetä itsekseni.

Eilen käytiin kahdella sightseeing-bussireissulla ja tänään ois tarkoitus tehdä vielä 1-2 sightseeing-bussimatkaa ja varmaankin mennä Vapaudenpatsaalle. Tarkoitus olisi myös päivän virallisen osuuden jälkeen käydä hakemassa Handymanin kaverille elektroniikkaa ja mä haluisin katsella lautapelejä. Eiköhän me päästä.

Elämyskameli suosittelee

metalliset aterimet! Ja lasinen juomalasi, sellaista ei olla nähty toistaiseksi matkalla kertaakaan

Erätulilla

Mä oon vuoden ajan ollut kaupunkilainen, joka omistaa kesämökin. Se aiheuttaa mulle jonkin verran ekologisia tunnontuskia. Ennen kuin mä lähdin Saksaan, lohdutin itseäni sillä, että mä läpäisin seitsemän K:n testin: ei ollut Kaaraa, Kersaa eikä Kesämökkiä, asuin Keskustassa Kerrostalossa, jota lämmitettiin Kaukolämmöllä ja Kävelin töihin. Juuri tällä hetkellä mun energiankulutustilanne on hälyttävä, koska enää yksi K on validi. Kuun vaihteessa, kun muutetaan täältä Handymanin anoppilasta pois, saan onneksi muutaman K:n takaisin, mutta ainakin auto ja kesämökki jää. Huono omatunto vaivaa.

No mutta koska mulla on se kesämökki, siellä pitää joskus käydä. Mä kävin viime viikonloppuna ja otin Handymanin, Lankomiehen ja mun uuden Kälyn mukaan. Lähdettiin perjantaina suuremmin Valio-myrskyä ajattelematta. 500 metriä ennen mökkiä matka katkesi tien yli sähkölinjan päälle kaatuneisiin puihin. Handyman haki mökiltä moottorisahan, mutta koska oli pimeää kuin säkissä ja miesväki ei ollut teksaslaisten tasolla moottorisahan käytössä, jäivät puut tielle ja auto niiden taakse. Käveltiin tavaroinemme mökille, jossa ei ollut sähköä, joten ei myskään valoja, vettä eikä lämpöä. Kymmeniä litroja vanhempien keräämiä pakastettuja mustikoita kyllä oli. Suureelliset unelmat jauhelihakeitosta ja Hercule Poirot'sta sai unohtaa. Lämmitettiin takkaa mansikkana ja oltiin tyytyväisiä siihen yhteen makkarapakettiin, joka otettiin kaupasta mukaan "jos joku haluaa laittaa kiukaalle". Lankomies istui klapi kädessä takan edessä kahteen asti yöllä, mistä johtuen aamulla mökki oli lämmennyt +4 asteesta siedettäväksi. Samalla mökin siihen asti käyttämätön feature, leivinuuni, oli käyttövalmis. Siellä sai joku tyhjiöpakattu sian osa lepäillä yhdeksän tuntia ja ravita meitä illalla. Onneksi sähkö alkoi kulkea lauantaina aamupäivästä, että hampaita ei tarvinnut enää järvivedellä pestä. Ja sai puhelimenkin ladattua. Sähkö on kyl hyvä keksintö. Mä tykkään.

Mä järjestin toissapäivänä pienet juhlat Pikkusiskolle. Sinne tuli toistakymmentä täysivaltaista vierasta + kaksi imeväistä + neljä sikiötä. Ruokana oli meksikolainen pöytä, josta kukin sai rakentaa itsellensä oman fajitan/tacon/tortillan/wrapin (mä en tiedä, mitä eroa noilla on ja mikä on oikea termi, mutta siis lämmitetty pahvi, jonne saa laittaa ruokaa sisään). Olin tehnyt edellisenä iltana Äidin kanssa salsaa, josta tuli mainion hyvää, mutta jonka jälkeen mun silmää kutitti ja hieroin sitä -> BAD idea. Tein myös sitä hassunnimistä avokadotahnaa, mutta internetin ohjeella siitä tuli liian sipulista. Puolikas sipuli yhteen avokadoon on liian paljon sipulia. Sanokaa minun sanoneen. Jälkiruoaksi oli naapurin tekemiä kaakkuja. Vieraat olivat tyytyväisiä ja sankari ilahtunut. Tämän kerroin lähinnä siksi, että tekisitte salsaa tai ihailisitte sitä, että mä tein salsaa. Koska se oli oikeesti tosi hyvää.

Elämyskameli suosittelee

sähkö

Vaaliahdistus

Lääkäriliitolla on valtuuskunnan vaalit ja niistä töhötetään nyt kovasti kaikissa ammattilehdissä ja internetissä. Kotiin tuli ihan vaalipaketti, jossa on ahkerille ja epäluuloisille äänestyslippu ja -kuori, me muut voidaan äänestää internetissä. Mä alkuun ihan ahdistuin, kun en osannut edes päättää, mitä ryhmittymää äänestäisin. Näissä vaaleissa ei näet äänestetä vakiintuneita puolueita vaan lähinnä ehdokkaan ikään ja vähemmässä määrin erikoisalaan sidottuja ryhmittymiä: nuorten lääkärien yhdistys, Suomen erikoislääkäriyhdistys ja seniorilääkärit ovat kaikki asettaneet omat ehdokkaansa ja lisäksi on pieni tk- ja tt-lääkäreiden vaaliliitto. Eri ryhmittymät ovat lisäksi jakaneet ehdokkaansa ryhmiin joko erikoisalan tai asuinpaikkakunnan mukaan. Mä en osannut päättää edes sitä, olenko enemmän nuorten lääkäreiden yhdistyksen vai erikoislääkäriyhdistyksen kanssa samaa mieltä. Molemmat oli oikeassa, mutta puhuivatkin ihan eri asioita. Löysin molemmista hyvät ehdokkaatkin ja sittenhän mä vasta ahdistuin, kun en osannut päättää. Onneksi mä lopulta tajusin, että ei mun äänellä oo mitään merkitystä. Mä voin hyvin jättää äänestämättä eikä mitään tapahdu. Mä oon vapautunut äänestysvelvollisuuden kahleista. Mulla on vain äänioikeus.

Ne vaalit on tarkemmin pohdittuna joka mielessä epäilyttävät. Kun niissä ei ole vakiintuneita puolueita valittavana, tulee alkuun fiilis, että nehän on tietty kaikki demareita, kun kyseessä on kuitenkin AY-liike. Seuraavaksi muistaa, että eiku kaikki lääkärit onkin oikeistolaisia. Sitten huomaa listoilla poliittisista yhteyksistä tuttuja nimiä ja säikähtää, että tuohan oli viimeksi ihan väärän puolueen kunnallisvaaliehdokas ja jos mä äänestän sen vaaliliittoa, niin ääni meneekin vahingossa sille ja se saa pontta hakeutua vielä korkeammalle politiikassa. Ja kun kaikkien kolmensadan ehdokkaan taustaoja ei voi alkaa googlata, ei uskallakaan äänestää ketään.

Mä oon aika kyllästynyt Facebookiin. Tosi vähän on enää tuttujen omaa sisältöä luettavana (paitsi Vilunki jaksaa kirjoittaa älykkäitä, kivoja, nokkelia ja hyväntuulisia päivityksiään vielä, erityiskiitos ja gerberakimppu!), vain sivukaupalla linkkejä, videoita ja musiikkikappaleita. No enpä mäkään sinne enää juuri mitään keksi tai uskallakaan kirjoittaa, ei oo ihme ettei muutkaan. Aiemmin siellä oli iloinen tunnelma, nyt lähinnä aggressiivinen ja ahdistunut. Mä seuraan nykyään enemmän Twitteriä, joka onkin neutraalimpi, ja haaveilen Instagramiin liittymisestä. Sinne ei kyllä voi mennä, jos suhtautuu miltei vihamielisesti puhelimien kameraan. Mä ajaudun koko ajan kauemmaksi tietoyhteiskunnasta. Siirryn sosiaalisesta mediasta perinteiseen mediaan. Hesariakin mä luen nykyään melkein päivittäin paperilta (joskin edelleen selvästi enemmän sähköisesti), mitä mä en oo tehnyt kuuteen vuoteen.

Katsokaa ny, fb:n alakulo tarttuu muhunkin. Kauheeta valitusta koko päivitys. Mutta mä oonkin kipeä. Joku pediatrinen sairaus - päänsärky ja korva on kovasti kipeä. Ehkä ensi kerralla iloisempaa.

Elämyskameli suosittelee

ihana Vilunki

Oiva loma

Mä oon kokonaan unohtanut raportoida meidän jo viikkoja sitten loppuneen loman teeman. Handyman oli nimittäin ennen lomaa jutellut päivittäistavarakaupasta innostuneen kaverinsa kanssa Oiva-raporteista ja nuuski jokaisen ruokakaupan ja ravintolan Oiva-statuksen. Voi sitä riemua, minkä levein hymy aiheutti! Nyt alun tohkeus on hieman laantunut, mutta edelleen leveä hymy aiheuttaa leveän hymyn. Meillä oli siis Oiva-loma.

Meidän on jo ainakin viikon verran pitänyt mennä Inside Out -elokuvaa katsomaan ja nyt tehtiin aivan poikkeuksellinen päätös mennä näin arki-iltana. Kyseessä on ensisijaisesti aikuisille sopiva animaatio, jota internet rakastaa. Lukemieni arvostelujen perusteella olin tulkinnut, että katsojat itkevät koko ajan. Niinpä mä otin herkimmän tuntemani kukkasen eli Handymanin seuraksi ja mentiin eläviin kuviin. Ihan loistava leffa. Juonensa vuoksi selvästi aikuiseen makuun, mutta ei siis mitenkään arveluttava, sopii lapsillekin. Internetin mukaan kuitenkin juoni on niin monisyinen ja abstrakti, että nelivuotias on kujalla koko ajan, mutta tykkäsi, koska vauhtia riittää ja vielä kahdeksanvuotiaankin on vaikeaa ymmärtää loppuratkaisua. Mutta siis erittäin hyvin kirjoitettu, hauska ja mielenkiintoinen. Eikä edes Handyman itkenyt koko aikaa. Mä oon siinä määrin sosiopaatti, että mun täytyi kysyä Handymanilta jälkeenpäin, mikä se surullisin kohtaus oli. Olin itsestäni ylpeä, että olin tunnekylmyydestäni huolimatta sen tunnistanut. Mainio elokuva. Kerrassaan huippu. Hyvä ihan elokuvana, ei pelkästään animaationa.

Mä olin tänään toimenpidetyössä ja mun hommiin kuului mm. pyelostomian vaihdot. Kun menin huoneeseen arvioimaan pyelostomiarouvan toimenpideasentoa, rouva oli haljeta liitoksistaan, koska oli niin mielissään, että siinä olin minä. Olin ollut hänen omalääkärinsä joskus viisi vuotta sitten ja tekemäni tutkimukset olivat johtaneet vakavan sairauden löytämiseen. Sairaus sinänsä oli nyt viisi vuotta myöhemmin aika ikävässä jamassa, mutta rouva oli silti toiveikas ja iloinen, kuten suuri osa vakavasti sairastuneista. Hän oli kovin onnellinen nähdessään mut ja kyllä mullekin tuli hurjan hyvä mieli. Ihmiset on niin kivoja.

Handymanin iso sydän on laajentunut entisestään. Mistään dilatoivasta kardiomyopatiasta ei ole kyse vaan auttamishalu on johtanut kolmeen yhtäaikaiseen laupeudentyöhön. Handymanilla on nyt yhtä aikaa menossa Lettipitkon 11-kuisen tyttären kaitsemista useamman kerran viikossa, Pikkusiskon ja Sveitsiläisen suklaaherkun talon rakentamista iltaisin ja Porkkiksen sekä AaOon uuden asunnon remontointia aina silloin, kun yllämainittuja ei ole sovittu. Eilen oli kaikkia peräjälkeen. Handyman on mahdottoman kiltti. Älkää, työnantajat, kärsikö tunnontuskia, Handyman oikeasti tykkää niistä hommista ja tekee töitänsä laulellen. Niin kiltti mies.

Elämyskameli suosittelee
Oiva-raporttiriippuvuus

Pitkä ja polveileva vessatarina

Malmössä me vietettiin kaksi yötä ja lähdettiin keskiviikkoaamuna takaisin Tukholmaan. Matkalla kiinnitettiin huomio Smoolannin Älg safariin, jossa olisi päässyt ajamaan autolla hirvimetsällä. Nyt kyllä vähän kirveltää ettei menty. Seuraavalla kerralla.

Lounais-Tukholmassa Kungens kurvassa (I kid you not) poikettiin siihen mun hartaasti toivomaan maailman suurimpaan Ikeaan. Saavuttaessa mä jäin ottamaan valokuvia talosta ja Handyman kipitti kupla otsassa sisään. Asiansa valmiiksi saatuaan Handyman tuli takaisin ulos ja kertoi mulle innoissaan, että siellä on kolme kerrosta. Huisia. Tämä oli kuitenkin aliarvio. Eka noustiin niin korkeat liukuportaat, että Handymania hirvitti. Koska huonekalunäyttelyosa talosta oli pyöreä, oli näyttely rakennettu niin, että vuorotellen kerroksia oli ulkokehällä ja ympyrän sisällä. Näin ollen kerroksia oli tuplasti enemmän! Tarkoitus oli selvästi siis laskeutua kerroksia alaspäin, mutta perus-Ikeasta tuttua käytävää ei ollut, joten meni vielä enemmän sekaisin. Ravintola oli yläkerrassa. Lihapullat syötiin. Tarjolla oli lihapullien kanssa keitinperunoita ja herneitä, joita ei Suomesta saa. Kaikki on niin paljon hienompaa! Muuten Ikeasta ostettiin vain KOPPLA-USB-haaroittaja. Ei lähdetty ostamaan korkkipöytää, vaikka Handyman siihen mieltyikin.

Tukholmassa oli keskiviikkona sama tilanne kuin Tanskassa pari päivää aiemmin: hotellit täynnä. Radissoneissa ei ollut huoneen huonetta, sama tilanne Scandicissa tiistai-iltana katsoen. Keskiviikkoaamuna Scandicista kuitenkin löytyi kaksi vaihtoehtoa: joko hillittömän kallis huone Järva krogista tai vähän halvempi Infra citystä. Kokeneet Tukholman-kävijät tunnistavat heti, etteivät nämä sijaitse keskeisesti. Infra city ei sijaitse edes Tukholmassa vaan Upplands Väsbyssä. Molemmat ovat väsyneitä lentokenttäbussipysäkkihotelleja. Niinpä mentiin Upplands Väsbyyn. Hotelli sijaitsi aivan moottoritien varrella suurella ostosalueella. Joskus 90-luvulla kyseessä on ollut huikean hieno kongressihotelli: 20 kerrosta, lasijulkisivu, suuri aula, johon on rakennettu muovinen viidakko karppialtaineen (karpit eivät olleet muovia). Me saatiin huone kerroksesta 7, satumaiset näkymät aulaan. Huone oli Scandic-siisti. Kun oltiin oltu huoneessa noin vartti, puhelin soi. Respasta soitettiin, että mä olin unohtanut lompakkoni siihen tiskille (strike one). Kun aloin puuhata nukkumaanmenoa, huomasin ettei mun laturi ollut paikallaan eli mä olin unohtanut sen Malmöön (strike two). Kävin iltapisulla ja vedin vessan seinässä olevasta painikkeesta tavalliseen tapaan, jolloin painike upposi seinään eikä enää palautunut (strike three). Tämä johti veden jatkuvaan lorinaan. Kävin selittämässä asian respassa (englanniksi) Andreakselle, joka ymmärsi minun aiheuttaneen tukoksen ja soitti huoltomiehen. Huoltomies tuli kummallisen näköisen karhupumpun kanssa. Karhupumpun hän hylkäsi eteiseen ja alkoi ropata vetopainiketta. Melko pian hän saikin sen korjattua ja vessan vedettyä. Tack ska du ha. Kuitenkin heti kun hän lähti, alkoi vettä lorista taas. Soitin Andreaksen hälyttämään mies takaisin. Tässä vaiheessa kello oli jo 23:30. Toisella kerralla hän ropasi pönttöä miltei puoli tuntia ja totesi, että sönder on. Täytyy saada uusi huone. Seuraavaksi Andreas soitti, että hotelli on täynnä, nukkukaa lorottavassa huoneessa, jossa vessanpöntön huuhtelupainike on irtonaisena pöydällä. Lupasivat jalosti pitää ysikerroksen saunaosaston meitä varten auki. Sehän kätevää. Aamupalakin oli huono ja ankea. Mitään rabattia ei lorohuoneesta saanut, respan aamuvuorolainen Karin oli useaan otteeseen very sorry, että vessa oli rikki. Sehän lohdutti. Suosittelen välttämään Scandic Infra cityä. Ai niin enkä mä ollut unohtanut laturiani, vaikka olinkin jo ehtinyt kysellä sitä Malmöstä. Se löytyi mun käsilaukusta.

Laivamatka takaisin oli jälleen kiva. Tällä kertaa oli DeLuxe-hytti, joka oli isompi kuin perushytti. Siinä oli sängyksi levitettävä nojatuoli, enemmän tilaa parisängyn ympärillä ja vessassa suihkuseinä kepsun verhon sijaan. Meille sattui merinäköalakin. Kiva hytti, sinne voisi mennä toistekin. Suihkuseinä on siitä hyvä laivan vessassa, että se suojaa palohälytykseltä. Vesihöyry näet laukaisee palohälytyksen, minkä Handyman eeppisellä matkallaan Saksasta Vantaalle totesi. Hän oli näet suihkun jälkeen jättänyt vessan oven auki ja kotvasen kuluttua oli saanut vieraakseen kivan palohälytykseen reagoineen laivasedän. Ei ollut Gevaliaa, mutta eipä ollut rihmankiertämääkään. On sitä vieraalle siinäkin sulattamista.

Elämyskameli suosittelee

LVI-huoltotaidot

Pohjolan kirkkaat vedet

Laivalta me päätettiin mennä Malmöhön. Pohdittiin menoa Billundiin, mutta Tanska oli valmistautunut meidän tuloon täyttämällä kaikki hotellit Odensessa, Aarhusissa ja Kööpenhaminassa toiseksi yöksi ja toisena yönä olisi ollut parissa Scandicissa vapaana huone alkaen 398 euroa. Tanska on tosi kallis, mutta tuo kuulostaa jo vähän liioittelulta. Nyt me on siis nukuttu kaksi yötä Malmön Radissonissa. Maanantai-iltana tutustuttiin vanhaan kaupunkiin. Iha jees.

Automatka Malmöhön on siinä mielessä kiva, että koko matka on hyvää tietä, melkein koko matka moottoritietä eikä tarvitse ajaa omituisia kinttupolkuja kuten esim. Helsingistä Jyväskylään, Poriin tai Mikkeliin mentäessä. Toisaalta tämä johtaa siihen, että oikein mitään kiinnostavaa ei matkalla näe lukuunottamatta komeita Vättern-maisemia, kun tie Jönköpingistä pohjoiseen kulkee Vätternin rantaa (miksi kauniin järven rannalle on rakennettu moottoritie?). Toissapäivänä tänne ajettaessa Handyman oli huonovointinen ja otti tunnin torkut kesken matkan, joten mä ajoin kolmanneksen matkasta. Onneksi Handymanin vointi parani peroraalisella nesteytyksellä, joten mä sain katsella merinäköalaa Helsingborgin ja Malmön välissä. Tänään mä aion nesteyttää Handymanin ihan piripintaan, jotta saan keskittyä ydinosaamiseeni (radiokanavien vaihteluun) koko matkan.

Eilen matkustettiin Kööpenhaminaan. Mä oon ällistynyt, kuinka paljon yhtenä lomapäivänä ehtii tehdä verrattuna työpäivään. Nimittäin eka käytiin aamupalalla, sitten ajettiin Juutinrauman sillan yli Manner-Eurooppaan, vietiin auto parkkiin, mentiin Lego-kauppaan, vietiin Legot autoon, mentiin kanavaveneajelulle, poltettiin päänahat, posket ja niskat, mentiin Wagamamaan syömään, pyörittiin Tivolissa pari tuntia ja ajettiin takaisin Skandinavian niemimaalle. Niinko wau. Täysin kiireetön meno koko ajan, mutta ehdittiin tehdä vaikka mitä. Eikä kello ollut silti vasta kuin kuusi, kun palattiin hotelliin!

Kööpenhamina on kyllä yksi mun suosikkikaupungeista, vaikka se vähän ujostuttaakin, että se sijaitsee maassa, jonka kieltä mä en ymmärrä yhtään. Mä oon käynyt siellä aikuisiällä kahdesti ja siellä on aina lämmintä ja aurinkoista. Kaikki on niin kallista että huimaa, mutta kun vaihtokurssi on monimutkainen, on helpompaa vain maksaa kuin vaivata lomapäätään kertolaskuilla. Parasta Kööpenhaminassa on Tivoli, mä todella pidän sen tunnelmasta. Myös kanavaveneajelut on hauskoja. Vuonna 2010 meidän kanavaveneessä oli töissä ihan Lankomiehen näköinen kippari ja sen saunanrakennuskaverin kaksoisolento viihdyttämässä yleisöä. Eilisessä veneessä kapteeni oli vanha setä, jolla oli kapteenin lippalakki ja viihdyttäjänä oli nuori kaveri nimeltä Jeppe. Jepellä ei ollut hattua, mikä huoletti etenkin Handymania kovasti ja Handyman kysyikin multa, miten sanotaan tanskaksi "Jeppe kuule sun äiti oli ihan oikeassa, kun se sanoi, että aurinkoisella säällä pitää käyttää päähinettä! Ihosyövän kanssa ei ole leikkiminen."

Me käytiin viimeksi Kööpenhaminassa siis elokuussa 2010 ja silloin metron rakennustyöt olivat kesken. Nyt ne olivat edelleen kesken. Jonkin kyltin mukaan valmista tulee ihan justiinsa vuonna 2019. Toi on just ongelma siinä, kun ei ole kunnollista itsenäisyyspäivää ja siihen liittyvää tiukkaa takarajaa jokaiselle projektille, valuu valmistumiset vuoden 2017 jälkeiselle ajalle. Suomessahan onneksi eletään sillä mentaliteetilla, että aikaa vuoden 2017 jälkeen ei ole tai ainakin se on epätodennäköistä.

Ruotsissa parasta on Loka-vesi ja vähän Ramlösatkin. Erilaiset maustetut ei-makeutetut vissyt, joiden maku on oikeasti hyvä eikä ole niin paljon kuplia, että tulee vatsa kipeäksi. Loka-kausimaut on herkullisia. Aiemmalta kerralta muistan sitruunapiirakan makuisen Loka-veden, jossa oli sitruunan ja vaniljan makua - se oli herkullinen. Tänä kesänä on Loka loves candy -tempaus, johon liittyen olen maistanut jo Loka Rosa Svampar- ja Loka Hallon&Lakritsskalle -makuja (en ole vielä löytänyt Persikaa). Molemmat, mutta etenkin tuo vadelmalakritsi, ovat mainioita. Lisäksi Ramlösan Mojitea-maku on herkullinen. Myös Loka vadelma-mustikka on ok, mutta ei läheskään niin hyvä kuin yllämainitut. Parasta Lokassa on, että se ei ole tosiaankaan yhtään makeaa vaan maistuu suolattomalta vissyltä, jossa on herkullinen jälkimaku. Kuplat ovat pieniä ja hapotus on kevyt. Suomessa tai Saksassa mä en ikinä juo vissyä, kun siinä on aina se ikävä tylppä suolainen maku ja liikaa kuplia. Ja Loka-vedet (kuten ny muukin vesi) on ihan ookoo juoda lämpimänäkin. Vadelmalakritsi on mun mielestä parempaakin lämpimänä. Ihanat ruotsalaiset. Vesissä on eroja. Ruotsissa ne on parempia.

Elämyskameli suosittelee

Merimatka, elämäni matka

Me ollaan merillä. Tarkemmin sanottuna Silja Symphonyn Promenade-hytissä. Tyylikästä. Mä oon ollut laivalla viimeksi vuonna 2010 ja silloin reittimatkalla Tukholmasta Helsinkiin. Mä muistelin, että laivamatkustelu olisi tylsää mutta kaukana siitä! Täähän on vain mahdottoman nostalgista. Trubaduuri soittaa taukoamatta easy listening -klassikoita, meidän huoneen ikkunan alla on jonglöörishow ja täällä on edelleen Happy Lobster -niminen ravintola. Moni asia on kuitenkin muuttunut. Promenade-hyttien verhot on uusittu, leikkipaikka on nykyään kerroksessa 5 ja ravintolan tarjoilijatädit on eläkeiässä.

Nyt on siis ulkomainen road trip alkanut. Toistaiseksi ainoa varma ohjelmanumero on tutustuminen maailman suurimpaan Ikeaan (Ikea on paikallinen huonekalumyymälä). Suunnitelmissa on myös yöpyä joko Scandic- tai Radisson Blu -ketjun hotell(e)issa. Huomenna aamulla pitäisi tietää, mitä merkitään navigaattoriin kohteeksi. Jospa nyt keksisi.

Mä oon tehnyt suuren muutoksen elämässäni. Olen nimittäin alkanut kuunnella Radio Suomipopia. Aiemmin kuuntelin Korporaation podcasteja, mutta jo useamman vuoden ajan ne on ärsyttäneet mua suuresti. En keksinyt tätä ennen, että ärsytystä voi vähentää lopettamalla niiden kuuntelu. Autossa olen kuunnellut Aaltoa tai Metroa, yksittäisiä kertoja kesäisin Suomipoppia ja jos Handyman on ollut kiltti tai hankala, sen määräyksestä YleX-kanavaa. Nyt kuitenkin mä oon päättänyt, että mun pääkanava on Suomipop ja muita kanavia mä kuuntelen vain hätätilanteissa. Hätätilanteita tulee kyllä melko usein, sillä olen todennut, että Suomessa ei ole muita artisteja kuin Haloo Helsinki!, Jenni Vartiainen ja Sanni. Mä oon ihmetyksekseni alkanut oikeastaan melkein tykätä Haloo Helsinki! -yhtyeestä, mutta ähkiviä naisia mä en jaksa. Niinpä joka toisen biisin kohdalla pitää vaihtaa. Mutta Suomipop on silti mun kanava. Joskus sieltä soitetaan Leevi and the Leavingsia. Se on kivaa. Niiden aamutiimi on pöhkö, mutta kakkajuttuineenkin (toistaiseksi) selvästi vähemmän hermoon käyvä kuin Korporaatio.

Mä oon kokeillut useampia uusia mahtavia lautapelejä! Kaikki kestää noin 30-45 min eikä oo vaikeita oppia. Mainiota!

1) Concept on sananselityspeli, jossa pitää selittää sanoja (daah) puhumatta, käyttäen pelilautaa, jolla on paljon pieniä kuvia, joista muut sitten arvaa. Jos esim. pitäisi selittää "hevonen" voisi laittaa pääkäsitteeksi eläin - ruskea - iso ja sivukäsitteeksi ihminen - päällä. "Maito" voisi olla syötävä - nestemäinen - valkoinen. Mutta miten selität James Bondin, luurangon tai "ei omena kauas puusta putoa"? Mainio peli!

2) Camel Cup on vedonlyöntipeli, jossa järjestetään kamelikilpailu ja veikataan voittajaa. Kamelit saattavat kantaa selässään toisia kameleita, mikä vaikuttaa voittojärjestykseen, pelaajat voivat suolata kamelien menoa tai avustaa haluamiaan kameleita ja veikata useampaa kamelia voittajaksi. Huikean hauska ja jännittävä peli ja vaikka pelimekaniikka onkin monisyinen, on säännöt helppo oppia - eilen kaksi tyyppiä oli raskaana ja silti ymmärsivät jutun kertaselityksestä (kyseiset pelaajat itse olivat tästä ihmeissään, en yleisesti pidä raskautta erityisesti oppimiskykyä huonontavana tekijänä).

3) Qin on tyypillinen Rainer Knizian suunnittelema peli. Periaatteessa pelimekaniikka on ihan näppärä, mutta teema on liimattu päälle ja vaikuttaa masentavan irtonaiselta. Tässä on teemana läänien perustaminen kiinalaiselle maaseudulle ja Kiinasta muistuttavat vain pelilaudan nurkkien lohikäärmeet ja pagodan muotoiset pelinappulat. Ehdottomasti joukon huonoin peli, mutta ei kuitenkaan mikään Monopoli. Sopii niille, jotka haluaa mieluummin pohdiskella ja voittaa kuin suoranaisesti pitää hauskaa pelin parissa. Ehkä 7-.

4) Machi Koro, japanilainen korttipeli. Ameriikassa asuva tiedemieskaveri kävi meillä pelaamassa Conceptiä ja Qiniä ja suositteli mm. tätä. Heti piti käydä kaupassa. Nyt on pelattu kerran ja vaikuttaa tosi kivalta! Kuin vähemmän puuduttava Dominion. Ostin samalla myös Harbor-lisäosan, joka muuttaa pelimekaniikkaa merkittävästi paremmaksi. Ekassa pelissä mulle oli pari sääntöä vieraita, joten pelattiin väärin ja Handyman hävisi -> sen mielestä huono peli. Oikeesti hyvä peli. Tää on mukana Ruotsissa, täytyy kokeilla vielä uudestaan.

5) Colt Express on joukosta ainoa, jota mä en oo vielä pelannut. Tämän vuoden Spiel des Jahres -voittaja, mikä jo sinänsä kertoo hyvää. Tänään mä kokosin pelilaudan, joka on kolmiulotteinen monivaunuinen juna, ja tutustuin sääntöihin. Vaikuttaa erinomaiselta. Voi olla Camel Cupiakin parempi. Nyt kun pääsis testaamaan!

Handyman-parka joutuu nyt taas pelaamaan. Se väittää ettei tykkää pelaamisesta ollenkaan. Mä epäilen, että peliantipatiat liittyy pitkälti häviämisen inhoamiseen. Miesparka todella vihaa hävitä lotossakin. Huooh.

Elämyskameli suosittelee

Concept, Camel Cup, Machi Koro ja Colt Express. Jos joku innostui Qinistä tuon arvion perusteella, saa ostaa sen multa vitosella (ja osaa todella lukea positiivisen arvostelun sanojen takana). Vaikkei se oo yhtä hyvä kuin nuo muut, niin on se vitosen arvoinen. Ehkä kympinkin, mutta vitosella lähtee.

Seikkailumatkan odotettu lässähdys

Oli aika jättää Lappeenranta taakse. Sen verran kuitenkin kiinnosti Saimaan kanava -merkitty hannunvaakunamerkki, että poikettiin Mälkiän sulun ulkoilmamuseoon ja se olikin mielenkiintoinen! Erityisesti mua ilahdutti Urho Kekkosen puisto, sillä UKK on alkanut kiinnostaa mua kovasti. Alkukesästä lähtien mua on vaivannut vuoden 1973 kansallinen poikkeuslakitrauma, kun yksi työkaveri terassilla hiukan päissään alkoi tästä traumasta vaahdota. Pitäisikin perehtyä lähemmin. No mutta se ei Mälkiän sulkua pahenna. Käykää katsomassa!

Alkuperäinen puoliajatus oli mennä Lappeenrannasta Savonlinnaan. Niin me mentiinkin, sillä matkalla huikeinta on katsoa Joukionsalmen sillalta Venäjälle. Savonlinnassa syötiin lihatsut (ihan kamala sana, mutta osa paikallisista saa hermoromahduksen, jos niitä kutsuu lörtsyiksi tai - kuten viikon päästä kymmenen vuotta täyttävä serkkuni kahdeksan vuotta sitten - öössthyksi) ja johan Handyman tapasi siellä jonkun tutun maansiirtourakoitsijan. Päätettiin sitten kuitenkin olla jäämättä Savikseen yöksi, koska mukana oli kassillinen pyykkiä ja huomattavasti vähemmän puhtaita vaatteita eikä pesukoneelle ollut kuin 2,5 tunnin matka. Ajettiin sitten vielä iltasella Mikkelin kautta mökille. Kangasniemi cityssä heti Rautiasta länteen nähtiin tien vierellä valtava hirvi. Se oli komea eläin. Kun sitten Handyman hidasti, niin johan se alkoi toikkaroida poispäin tiestä (jos kyse olisi muusta eläimestä, sanoisin sen "kävelleen" poispäin tiestä, mutta mediasta olen oppinut, että hirvi aina toikkaroi. En tiedä muita eläimiä, jotka poikkeuksetta toikkaroivat. Paitsi epäilemättä susikoira Roi). Handyman, tuo teiden jos ei nyt ritari, niin ainakin trubaduuri, ajoi meidät turvallisesti mökille.

Keskiviikkona aamulla oli suloista herätä siihen, että joku umpiouto äijä koputti ovelle ja kyseli Partasia. Meillä ei kummallakaan parta kasva, joten hätistettiin se pois. Meillä oli suuria suunnitelmia päivälle: piti mennä Jyväskylään treffaamaan Polaah'ta ja sen poikia sekä ostamaan rapumerta, mutta juuri kun oltiin lähdössä, joku asunnontarvitsija lähetti Handymanille tekstarin. Monien ja polveilevien vaiheiden (jotka ovat niin rutikuivia ja tylsiä, että edes minä en sellaisia kehtaa internetiin kirjoittaa) jälkeen päätettiin jättää houkutteleva Jyväskylän retki tekemättä, pakata likaiset pyykit takaisin autoon ja ajaa pääkaupunkiseudulle. Esiteltiin illalla asuntoa todennäköisesti turhaan, koska asunnon tarvitsija, joka oli yllättäen mun tuttu saksantunnilta, ei ollut käsittänyt pohjapiirroksesta, että asunnossa ei sitten kuitenkaan ole sitä erillistä makuuhuonetta. Kaikista monenkirjavista suunnitelmista huolimatta sitten kuitenkin päädyttiin yöksi mun vanhempien seuraan. Olipa aikamoinen antikliimaksi. Mutta arvaan lukijan huojentuvan siitä, että nyt ne pyykit on vihdoin pesty.

Nyt ollaan viikonloppu pääkaupunkiseudulla, tavataan vieras kaukaa ison meren takaa, kuljetetaan imetysvaatteita ympäri Espoota ja Handyman juhlii kaverinsa 40-vuotispäivää. Sunnuntai-iltana alkaa sitten uusi ehkä (todennäköisesti (toivottavasti)) vielä jännittävämpi aktiivivapaamatka. Mennään ihan ulkomaille! Joskin tämän aktiivivapaan henkeen toistaiseksi melkein kaikki mun suunnittelemat aktiviteetit on menneet puihin, kun sekä Kolmården että Liseberg ovat suljettuja. Tulee siis todennäköisesti ankeaa ja tylsää. Sitä odotellessa!

Elämyskameli suosittelee
joku toinen blogi, jossa on kuvia pitkistä hiekkarannoista ja vapaa-aika menee aina putkeen

Aktiivinen vapaus

Mä en oo lomalla, koska eihän kesäkuussa aloittanut ole kerännyt vielä lomia. Mä oon aktiivivapaalla, mikä kuulostaa siltä, että pitäisi vähintään harrastaa koskenlaskua ja ratsastaa mekaanisella härällä. Oikeesti ei onneksi kuitenkaan tarvitse. Voi olla passiivinenkin. Tai sit voi aktiivisesti raportoida kokemuksistaan blogiin.

Mulla oli päivystys sunnuntaina eli pääsin maanantaina kotiin. Päivystys oli taas onneksi sellainen, ettei loman aikana ehdi uusia päivystyksiä ikävöidä: päivällä oli kovinkin rauhallista, mutta yöllä oli meininki kuin ER:n katastrofijaksossa. Aloin jo epäillä, että ihmiset olivat käyneet katsomassa pellehyppyshow'ta mun ja Pumpumkatin kanssa, mutta eivät olleet tajunneet, ettei itse kannata hypätä samalla tavalla ainakaan ilman alla olevaa vesiallasta. Eli kun mä aamulla pääsin töistä, en ollut ihan ehtinyt parin tunnin aamuyöunilla läpikotaisin virkistyä. Samoilla silmillä kävin Lettipitkon kanssa uimassa ja syömässä, kotona pakkaamassa ja sitten lähdettiin matkalle. 

Tää aktiivivapaamatka sotii kaikkia mun periaatteita ja mun syvintä luonnetta vastaan. Mä en oo ees kunnolla suunnitellut, missä pysähdytään, saati lähtenyt jotain hotellihuoneita varaamaan. Mä aktiivivapailen kuin Elinan proverbiaalinen kana. Eka etappi oli porvoolaisen pikkupysähdyksen kautta Lappeenrantaan. Humppa ei siellä soinut. Sen sijaan saatiin viihtyisä ja kaunis huone paikallisesta Scandicista. Sudennälän vuoksi mä en saanut kuitenkaan jäädä sinne nukkumaan edellisyönä näkemättä jääneitä uniani. Toisin kuin te, hyvät lukijat, ehkä luulette, Lappeenrannan maanantai-ilta ei elokuun puolivälissä ole hulinantäyteinen. Pari googlattua ravintolaa oli kadonnut kartalta kokonaan. Päädyimme Olé-nimiseen ravintolaan, jossa ruoka oli keskitason väärällä puolella, mutta palvelu vähintään maksamani 13,1 %:n tipin arvoisesti ystävällistä, huomaavaista ja iloista. Olisin voinut maksaa palvelusta enemmänkin, mutta 13,1 %:lla päädyin tyydyttävään tasakymppiin. Ruoasta olisin voinut maksaa vähemmän, mutta ymmärrän, ettei ison ravintolan avoinna pitäminen elokuisena autiona maanantai-iltana ole ilmaista tai edes kannattavaa ja haluan tukea yrittäjää. Ruokakin olisi voinut olla samalla hinnalla ihan hyvääkin, jos kanapastassa olisi vähemmän sinänsä kyllä oikein kypsennettyä penneä, kastikkeessa jokin muukin vihannes kuin ketsuppi (esim sipuli on hyvä! Ja halpaa ku sipuli), kermaa vain täydentämässä makua, ei ketsupin kanssa ainoana ainesosana eikä valkosipulileipä olisi ollut valkosipulivoilla voideltua paahdettua IsoPaahto-leipää vaan esim sitä talon omaa leipää, jota tuotiin vähän tarpeettomasti etualkuruoaksi.

Kun käveltiin ravintolasta hotellille, oli rannassa poliisiautoja ja ambulansseja. Ajateltiin, että voitaisiin kävellä siitä rauhassa ohi, kun kuitenkaan mitään pelastusoperaatiota ei siinä kävelytiellä näyttänyt olevan käynnissä. Jotain toljottajia siinä seisoi, mutta niinhän se aina on. Kun siitä omat bisnekset maindaten käveltiin, niin johan sieltä joku kloppi tuli sanomaan, ettei siinä saa kävellä kun tullaan kuviin. Filmasivat siinä sitten jotain blockbusteria ja ne poliisiautot ja ambulanssit olikin vain lavasteita. Ihan ison maailman meininkiä eivät saavuttaneet, kun eivät sitten olleet edes sulkeneet lainaamaansa katua vaan turistit saattoivat pelmahtaa paikalle tuosta vain. Lappeenranta on todella viehättävä kaupunki. Kerran oon ennen käynyt, mutten ollut tätä silloin huomannut (muistaakseni oli tukalan kuuma ja jakaus paloi).

Kauan odotettujen unosten ja mainion Scandic-aamupalan jälkeen käytiin Pyryn kanssa mun Lappeenrantaan muuttaneen työkaverin luona tervehdyskäynnillä ja tapaamassa mainiota aurinkoista vauvaa, jonka mä olin tavannut vain sikiönä ennen. Oli hauskaa, terveiset ja lämpimät kiitokset sinne! Vietiin tuliaiseksi kukkia ja pikaisen lappeenrantalaisten kukkakauppojen googlauksen perusteella jokainen kukkakauppa Lappeenrannassa on myös hautaustoimisto, mikä tuo eräänlaisen vastakkainasettelun kukkakauppojen nettisivulle. Hautausbisnes esitellään ensin, sitten mainitaan että meiltä saat myös kukat suruun. Vastakohtaisen pirteästi sivujen alareunassa muistetaan mainita, että hei kukat saat myös iloon! Jeejee! Veimme halutun yhden kimpun bisneksemme Mirjamin kukkaan, jossa Mirjami itse mafiatyyliin hoiteli bisneksiään puhelimitse korituolissa ("Tehdäänkö joku kukka-asetelma kans? Seppele vai kimppu? Liljoja? Saako olla hortensia?" ja "Markku, onko tavallista auringonkukkaa? Pikana!") ja kaksi palkoillista sitoi minkä käsistä lähti. Vahva suositus Mirjamille kaikissa Lappeenrannan suunnalla ilmenevissä kukkatarpeissa!

Kyläilyn jälkeen mentiin Motonetiin ostamaan jännitekynä ja tikkaat. Niistä mulla ei oo sen tarkempaa kerrottavaa. Sitten käytiin katsomassa hiekkaveistoksia, jotka oli taas makeita, vaikkakin jo näin loppukesästä vähän kulahtaneita. Mä jouduin itse vihaamakseni iPadilla kuvaavaksi turistityypiksi (nolonnoloa), koska mä en tiedä, missä mun kameran laturi on enkä jaksanut penkoa kaikkia muuttolaatikoita. Puhelimestakin on storage täynnä. Siksi vihattu iPad. Ilman kuvia on turha lähteä soitellen lomakuvakisaan.

Hiekkaveistosten jälkeen lähdimme ajamaan. Mutta minne? Jatkuu ensi numerossa!

Elämyskameli suosittelee

Mirjamin kukka (suosittelen tätä ihan vilpittömästi, en yhtään sen takia että Mirjami olisi usuttanut kolmannessa mafiapuhelussa verikoirat mun perään jos en suosittelisi)

Enookoskaan

Mä en oo koskaan käynyt hieronnassa enkä maistanut tupakkaa. Vielä kolme lyhyttä tuntia sitten listalle ois kuulunut myös penkkipunnerrus, mutta Pumpumkatti vei mut kuntosalille ja oli ilmeisesti päättänyt, että mä en saa voittaa sitä enookoskaan-pelissä ja se pisti mut penkkipunnertamaan (vai miten se pitää sanoa? Tekeen penkkii?). No nyt oon. Mä otin loparit edellisestä kuntosalisopimuksestani, kun muutin Saksaan enkä oo sittemmin eli tammikuun jälkeen käynyt kuntosalilla. Nyt kun mä harkitsin sopimusta samasta firmasta, jossa Pumpumkatti käy, lupasi se tulla kaveriksi mukaan. Katti vei mut kaikkiin laitteisiin kuin seitsenvuotias Handymanin huomenna Linnanmäellä ja nyt mun kädet on niin hyydelöä, etten ollut kyetä pestä hiuksiani. Mutta olipa hauskaa! Nyt mä oon jäsen. Mut vaikka mä pelkään Pumpumkattia siinä määrin, että luovun enookoskaan-penkkipunnerruksesta, en mene hierontaan, vaikka tänä kesänä mun työnantaja tarjoaisi mulle tyhy-toimintana opiskelijatyön hierontaopistolla. Mä en oo koskaan ollu hieronnassa -kortilla ei hävitä. Itse asiassa kun oikein tarkkaan asiaa pohdin, luulen, etten ole koskaan osallistunut enookoskaan-peliin. Oho. Metaa.

Elämyskameli suosittelee

Pumpumkatin hurlumheijumppa ja maksettu hiustenpesijä

Etsivänikat

Mä oon pikkulikasta (jo 1980-luvulta) lähtien pitänyt hurjasti salapoliisiromaaneista. Aloitin luonnollisesti Neiti Etsivistä, mutta ne kävivät pian aika monotonisiksi. Seuraavana löysin Agatha Christien, jolta mä oon sittemmin lukenut kaikkit tiedossa olevat, ainakin valtaosan useampaan kertaan. Muutama vuosi sitten luin kaikki siihen mennessä ilmestyneet Leena Lehtolaisen Maria Kalliot, mutta niiden juonet kävivät puuduttaviksi myöhemmissä kirjoissa, joten en sittemmin oo niihin palannut. Stieg Larssonin Millennium-trilogia oli huumaava ja sarjan keskeytyminen oli tosissaan harmillista. Alexander McCall Smithin Naisten etsivätoimisto n:o 1 on ihan mahtava, vastikään luin viimeisimmän ja ennakkotilasin seuraavan, joka saapuu iPadiin 17. syyskuuta - kiva että mulla onkin silloin just pari päivää lomaa. Hirveissä detektiivinikoissa löysin Ylen valloittavan Phryne Fisher -sarjan, jota olen nyt sitten alusta lähtien Netflixistä katsellut. Ostin ekan Fisher-kirjan Kindleen, mutta en ole vielä ehtinyt aloittaa sitä, sillä vaikka McCall Smithin The Handsome Man's Deluxe Café loppui jo eilen, täytyy nyt lukea kesken oleva All The Light We Cannot See loppuun ennen kuin saa taas lukea dekkareita. Muut kuin McCall Smithit kun synkistävät liikaa mun näkemystä ihmisluonnosta ja väliin on luettava muuta. Toki voitaisiin keskustella, onko sotatematiikka rikoskirjallisuutta parempaa. Sen verran puolustaudun, että Naisten etsivätoimisto -sarja on mun mielestä enemmän positiivista perusproosaa kuin rikoskirjallisuutta. Sehän, jos mikä, on hyvän mielen kirjallisuutta ja näyttää ihmisyyden parhaat puolet. Sitä lukiessa mä haluaisin aina matkustaa Botswanaan. Mua estää vain lyhyet lomat ja tietoisuus siitä, että kirja on kuitenkin fiktiota. Ei siellä kuitenkaan voisi tutustua Precious Ramotsween, vaikka se onkin mun sielunsisar.

Handyman kävi eilen Assyillä ihanan Apple-jonokaverinsa kanssa. Tuli kotiin kahden jälkeen yöllä eikä Assy-ranneketta ole vieläkään voinut ottaa ranteesta. Assyillä oli ilmeisesti paljon teinejä ja poikkeuksellisesti miesten vessaan jono, naisten vessaan ei. Assyliinit olivat innostuneet Assyistä niin, että päättivät mennä sinne joskus ihan virallisesti. Liikuttavaa. Mulla ei oo oikein tietoa, että vaaditaanko multa esim. eväsleipien tekemistä, mutta aion olla tsemppaava vaimo. Jos oikein hellyn, voin hankkia Assyille sopivan vilkkuvan näppäimistön Handymanille synttärilahjaksi!

Elämyskameli suosittelee

dekkarit ja muut kirjat, mistä ny lukija sattuu tykkäämään

Eksistentiaalinen kriisi

Työkaveri kysyi männäviikolla, että miksi mä pidän blogia. Kysymys tuli jotenkin nopeasti ja puun takaa enkä mä osannut vastata muuta kuin että halusin joskus kokeilla, että tulisiko tätä pidettyä ja että onhan se nyt hauskaa lukea, kuinka nerokkaasti on kirjoittanut marraskuisesta kaupparessusta). Aika huono syy. Kysymys alkoi oikein vaivata ja mä oon tässä nyt jo useampana päivänä pohtinut, että miksi mä pidän blogia. Ei mulla ole mitään syytä. Halu ilahduttaa lukjoita? Velvollisuudentunto? Tapa?

Me oltiin viikonloppu mökillä. Huomattavan korkeanpaikankammoinen Handyman kärsi koko lauantain appiukkonsa kanssa katolla antennihommissa. Varsin yllättäen ja erittäin ilahduttavasti antenni tuli kuntoon. Mä en todella ois osannut odottaa. Kaikkiin hommiin, mihin liittyy sähkö, kuuluu olennaisena osana se, että ne ovat aloittamisensa jälkeen "yllättäen" parista päivästä viikkoon enemmän rikki kuin ennen korjausta ja paranevat vasta siinä vaiheessa, kun montöörin mielenterveys on pilalla ja perhe itkee. Tässä mä en kuullut kovinkaan montaa kirosanaa eikä edes yksikään työkalu, saati -mies pudonnut katolta. Täydellinen menestys. Terveisin nimim. "Handyman's wife"

Lomasuunnitelma-ahdistus nousi pari päivää sitten vielä korkeammalle, kun aloin jo hahmotella mielessäni kiinnostavaa lomamatkaa ulkomaille ja sitten Handyman kertoi, että haluaa ehdottomasti olla kahden viikon loman keskimmäisen viikonlopun lauantaina Etelä-Suomessa (jep, juuri se hankalin päivä. Miksi ihmeessä sen lapsuuden idolin pitää täyttää pyöreitä vuosia just silloin?). Lähde siinä sitten 1,5 viikon matkalle eksoottisiin kaukokohteisiin. Loma on kriisiytymässä, joskin Handyman ilmeisesti velvollisuudentunnosta on nyt suunnittelemassa uutta lomamatkaa. En uskalla toivoa liikoja. Päätynen Järvenpäähän tai Perniön muovipussimuseoon. Jos se on romanttisella päällä, niin mahdollisesti Porin Cumulukseen.

Elämyskameli suosittelee

luettelo mun syistä pitää tätä blogia. Eiku oikeesti maksan 3 euroa sille, joka kokoaa semmoisen.

Kelkasta pudonnut

Mä oon out. Mä en käytä Spotifyta. Kuuntelen musiikkia miltei taukoamatta, mutta aina joko radiosta tai puhelimesta mun itse ostamia kappaleita. Joskus 2009 mä käytin hetkuliinin ajan töihin kävellessäni Handymanin Spotify-tiliä, mutta siinähän kävi sit niin, että kun Handyman 10 min myöhemmin lähti töihin ja alkoi kuunnella musiikkiaan, niin multa meni tili alta. Palasin kuuntelemaan omia mjuusikkejani. Nyt kuitenkin sekä anoppi että jopa mun äiti ovat hiljalleen alkamassa käyttää Spotifyta ja tää aiheuttaa painetta. Ehkä minäkin vielä joskus. Voin sitten kuunnella sieltä Roy Orbisonia ja Pulpia. I drove all night on aika paljon parempi ilman Celine Dionia.

Mulla on siis elokuussa pari viikkoa lomaa ja se aiheuttaa jo nyt kovasti harmia. Mä en yhtään tiedä, mitä haluaisin lomallani tehdä paitsi en ehkä haluaisi olla kotona. Mun vanhemmat on ihan kivoja, mutta mä oon aikuinen ja haluisin ehkä tehdä joskus jotain ilman vanhempiani. Vähän niinku teini. Toisaalta ainakaan Suomessa ei elokuussa koulun alkamisen jälkeen oikein oo mitään tapahtumia. Keski-Eurooppa on tietysti auki elokuussa, mutta se ei nyt just kutsu. Muita vaihtoehtoja mä en edes keksi. Pitäiskö jättää lomailematta kokonaan?

Me käytiin tänään nuorimman kummipojan kaksivuotissynttäreillä. Kyseessä on kolmen siskon pikkuveli, ihastuttava autoista innostunut isäntämies, joka pulputti koko ajan omia kertomuksiaan ja oli innoissaan meidän viemästä Salama McQueen -legosesta. Sankari muuttaa syksyllä perheineen omaan asuntoon Kallioon, mikä on mun mielestä huippua! Sankarin vanhin isosisko, alkuperäinen Kummityttö (nythän mun kummilapsilaumaan kuuluu toinenkin tyttö, Lettipitkon yhdeksänkuinen sirkeäsilmäinen tytär) menee jo esikouluun. Huikeeta! Vanhin kummilapsi täyttää syksyllä jo 13 ja menee yläasteelle. Sekin on ihmeellistä, mä muistan vielä ihan selvästi kuinka se istui Handymanin sylissä ja Handymanin istuma-asentoa tukeva kämmen ylettyi helposti pojan kainalosta lanteille. Kuusi kummilasta, kaikki tosi rakkaita.

Elämyskameli suosittelee

Spotify. Tai mistä mä tiedän.