Stereotypia saksalaisesta on säntillinen, virallisuudesta innostunut, etäinen ja huumorintajuton ihminen. Se ei pidä paikkaansa, koska ei ne oo etäisiä eikä huumorintajuttomia. Ne on oikeasti pääosin oikeinkin ystävällisiä ja mukavia ihmisiä. Samalla tavalla ovat säntillisiä kuin suomalaisetkin, osaavat jonottaa ja valtaosa tulee ajoissa sovittuihin tapaamisiin. Sen sijaan virallisuus on niille tärkeää. Siitä ne todella nauttii.
Maahan muutettaessa ja etenkin lääkärilupia haettaessa on erittäin tärkeää, että on oikeanlaiset paperit hakemusten liitteenä. Osa papereista tuntuu ihan älyttömiltä (vapaamuotoinen vakuutus siitä, että ei ole ollut Stasilla töissä, yo-todistus, saksalainen rikosrekisteriote ihmiseltä, joka ei ole ikinä asunut Saksassa), mutta jos jokin puuttuu, menee byrokratiakoneisto jumiin eikä kukaan byrokraateista osaa sanoa, mistä se johtuu. Paikallisessa Ärztekammerissa (jonkinlainen lääkäriliiton ja Valviran sekasikiö, muka edunvalvontaelin, oikeasti ihan vaan valvova viranomainen) meinasi tulla suurempikin tenkkapoo, kun koomisen suuressa "hyväksyttävät toisen EU-maan erikoislääkäritutkinnot" -kirjassa ei alkuun radiologia ja Suomi kohdanneet. "Ei Suomessa kouluteta radiologeja. Rouva hyvä, oletteko aivan varma, ettette ole kardiologi? Tai endokrinologi?" Epäluulo oli valtava, kun ehdotin tarkistamaan diagnostisen radiologian kohdalta. Se löytyi, mutta hakemustani ei alkuun voitu hyväksyä, koska erikoisalariville olin kirjoittanut radiologia, en diagnostinen radiologia. Vaikka siis olin paikalla kun sitä kirjaa selattiin. Jokainen erillinen liite ja paperi piti myös olla auktorisoidun kääntäjän kääntämä ja sehän on puistattavan kallista. Tietysti myös jokaisen kopion tuli olla notaarin vahvistama. Ennen lähtöä tein sen virheen, että maksoin Helsingin maistraatille satoja euroja kopiomaksuja (5 e/arkki), kun Saksassa pääsi paljon halvemmalla (2 e/arkki). Saksassa sai myös huomattavasti vakuuttavammat leimat. Jokainen kopioitava paperi leimattiin nimittäin kolmella eri leimasimella, osasta leimoja vedettiin viivoittimen avulla tarpeettomia fraaseja yli ja jokainen leima myös vahvistettiin virkailijan nimikirjaimilla. Mä oon aika kankea ihminen, mutta silti tuo virallisuuden määrä ylitti myös mun sietokyvyn.
Aivan oma virallisuuden haaransa on ihmisen tunnistaminen. Saksassa ei ole käytössä minkäänlaista henkilötunnusta todennäköisesti virallisista syistä. Niinpä ihmiset tunnistetaan nimen, syntymäajan ja syntymäpaikan perusteella. Jokaisessa virallisessa dokumentissa lukee nuo kaikki, ajokortissa myös nykyosoite. Sairaalan potilastietojärjestelmissä potilaat on löydettävissä nimen ja syntymäpäivän mukaan, tarvittaessa käytetään syntymäpaikkaa. Vähän harmitti, ettei mun syntymäpaikka ollut Äkäslompolo, Uusikaarlepyy eikä Läyliäinen. Siinä olisivat todistuksenkirjoittajat saaneet haastetta!
No comments:
Post a Comment