Pankin asiakkuus on työntekijälle luonnollisesti välttämättömyys. Tilin avaus vaatii ajanvarauksen. Tiliä avattaessa pitää allekirjoittaa toistakymmentä eri blankettia ja saa jos jonkinlaista brosyyriä mukaan. Onneksi toimihenkilö lopuksi laittaa paperit kauniiseen pankkikansioon, jonka saa mukaansa kirjahyllyn täytteeksi.
Kun pankkitoimihenkilö kysyy, halutaanko verkkopankkitunnukset, pitää sanoa että kyllä, vaikka se lisää byrokratiaa huomattavasti. Pankkitunnuksilla ei voi tehdä muuta kuin mennä pankkiin. Tunnuksiin kuuluu kymmennumeroinen käyttäjätunnus ja viisinumeroinen salasana. Tilitietojaan voi selata näillä tunnuksilla. Jos haluaa maksaa verkkopankissa, täytyy taikoa vaihtuva TAN-luku. Verkkopankkitunnusten mukana annetaan henkilökohtainen taskulaskimen näköinen ja kokoinen härveli, johon työnnetään pankkikortti ja jonka kylkeä sohotetaan verkkopankin vilkkuvaan koodiin. Jos yhteys toimii (ei suinkaan joka kerta), taskulaskin antaa TAN-luvun. Jos se ei toimi, pitää mennä maksamaan lasku pankkiin toimihenkilölle. Verkkopankki kuulostaa perussaksalaisen korvaan suunnilleen yhtä luotettavalta kuin bitcoin-maksut huumekaupassa.
Yksi toimihenkilö, joka poikkeuksetta on permanentattu täti, istuu pankin aulassa ja hoitaa käteisliikenteen eli nostot ja maksut sekä ajanvarauksen palveluneuvojille. Saksassa on olemassa ottoautomaattejakin, mutta niiden kanssa pitää olla tarkkana - on halvempaa nostaa suomalaisella luottokortilla rahaa mistä tahansa Saksan automaatista kuin nostaa saksalaisella pankkikortilla rahaa väärän pankin automaatista. Suinkaan välttämättä ei joka pankin automaatteja ole joka pitäjässä. Käteisen nosto automaatilta ei ole niin epäilyttävää kuin esim. verkkopankki, koska käteistä tarvitsee koko ajan joka paikassa ja ihan aina ei pankin aulan täti ole töissä.
No comments:
Post a Comment