Isokenkäinen

Olen koko aikuisikäni ajatellut jalkani olevan kokoa 39-40. Lähempänä neljääkymppiä, sillä suurin osa mun kengistä on kokoa 40 ja jokunen jopa 41 (luistimet 42, mut sinne mahtuu kaksi villasukkaa). Jalkani on siis rajatapaus sukkavalmistajille, jotka numeroivat tuotteensa yleensä 37-39 ja 40-42. Mä olen kuuliaisesti ostanut aina noita isompia eikä mulla nuorempana ollut sukkahuolia. Nyt viime aikoina mä oon alkanut pohtia, että onkohan kokoja muutettu. Mun sukat on pääsääntöisesti liian suuria ja elokuussa ostetut 40:n kengät ovat nyt liian isot (toki ne on varmaan löystyneetkin, mut jo uutena toiseen piti ostaa puolipohjallinen). Liian suuret sukat pyörivät liian suurissa kengissä pitkittäin siten, että nilkan eteen kääntyneitä kantapäitä saa olla oikomassa monia kertoja päivässä. Viimeisten kolmen viikon aikana olen heittänyt ainakin kuusi sukkaparia pois uusien reikien vuoksi (se johtunee toki siitä, että ne on aikanaan ostettu samaan aikaan). Nyt mä päätin tehdä muutoksen elämääni ja korvata rikkoutuneet sillä pienemmällä sarjalla. Ekaa päivää on nyt 37-39:t jalassa eikä ne ainakaan liian pienet oo. Mä en suostu uskomaan, että mun jalat ois kutistuneet, koska päinvastoin niiden pitäisi iän myötä hiukan kasvaa (tai ei ehkä kasvaa, mut löystyä ja latistua luoden illuusion kasvusta). Muutettiinhan tässä joskus rintaliivikokojakin, ehkä siis myös jalkatuotekokoja? Kuluttaja on hämillään.

Päiväkirjat

Kuulin saksantunnilla, että suurinta huutoa berliiniläisissä kulmakuppiloissa on tätä nykyä se, että tiettyinä iltoina asiakkaat ottavat nuoruusajan päiväkirjansa mukaan ja lukevat niitä toisilleen ääneen. Konseptiin kuuluu se, että kaikki nauravat itselleen ja toisilleen teiniangstinsa vakavuuden vuoksi kyynelet silmissä. Kuulostaa mahtavalta. Mä niin menisin tuonne, jos a) mä oisin pitänyt teininä päiväkirjaa, b) oisin pitänyt teininä saksankielistä päiväkirjaa ja c) ymmärtäisin, mitä ne sanoo. Niin ja jos siis olisin Berliinissä. Näinä hetkinä ottaa päähän, että oli laiska pitämään päiväkirjaa. Noku ei ollut blogia, sitä piti työläästi kirjoittaa kynällä. Mä yritin monta kertaa mutta en ikinä jaksanut yli viikkoa kerrallaan. Ei mulle toisaalta ikinä teininä mitään tapahtunutkaan.

Tänään me shoppailtiin Tukholmassa. Mä ostin sukkia, alusvaatteita, hienon talvihatun, viidet korvakorut ja kortin, jonka mä lähetin mun saksanryhmälle (läksy, erittäin nörää, oon saanut kuulla siitä koko päivän). Långstrump löysi ainakin kauniin talvitakin, laukun ja paitoja. Onnistunut päivä. Handyman ei löytänyt tällä kertaa mitään, mutta sen pitääkin nyt kerätä ideoita lahjasumaa varten (lahjasuma alkaa jo ensi viikolla!). Päivällä syötiin Wagamamassa ja iltasella Lettipitkon kotona. Hieno päivä.

Elämyskameli suosittelee
päiväkirjat

Vii-vii-viiskytluku

Syksyn minilomanen! Pakkasin Handymanin, jonka silmä on jo ruotsalaistenkestävä, ja Långstrumpin mukaan ja annoin Blue1:n kuljettaa meidät Tukholmaan. Tällä kertaa valittiin matkantekovälineeksi kentältä keskustaan Swebus tavallisen sateenkaarivärityksisen Flygbussarnan sijaan. Swebusissa saatiin matkustaa kolmisin kuljettajan kanssa (naapuripenkillä saattoi matkustaa erään luuserituristin unohtama reppu). Kuljettaja oli niin hienotunteinen ja kohtelias, että vaihtoi kesken matkan suomenkieliselle expat-radiokanavalle, jossa haastateltiin jotain Tukholmaan muuttanutta finnjäveliä, joka oli - luoja sentään - seurustellut joskus myös ydinkaupungin ulkopuolella asuneen kanssa. Sen jälkeen soitettiin laulua, jossa laulettiin ainakin vii-vii-vii-viiskytluvusta ja vii-vii-vii-viikonlopusta. Heja!

Kun käveltiin Citycentralenista Omenahotelliin, päätettiin, että seuraavan kerran voidaan mennä aikuisten hotelliin, joka sijaitsee keskustassa. Omenakin on ihan hyvä, mutta täällä on pirun kylmä ja se pienikin kävely viluttaa. Ilta kruunattiin vietnamilaisella aterialla trendikkäässä Vasastanissa. Nyt tultiin hotellille nukkumaan ja koska mun piti tehdä saksanläksyjä, sain vihdoin päivitettyä blogia, hurraa!

Me käytiin eilen katsomassa uusi Bond-elokuva. Handyman oli saanut plus1-ennakkonäytöskutsun joltain työinstanssilta ja pyysi mut mukaan. Mahtava leffa. Daniel Craig on kerrassaan upea ja vieläpä kyllä poikkeuksellisen ihana. Elokuva oli selkeästi synkempi kuin moni edeltäjänsä, vaikka ei nekään oo mitään pirteäpiipareita. Leffa kesti 2,5 tuntia mutta kertaakaan ei tullut tylsää. Haluaisin katsoa uudelleenkin. Ei helkkari kuinka hyvä se oli ja niin bond.

Kävin vihdoin äänestämässä tiistaina. Menin koppiin vielä ahdistuneen tietämättömänä, ketä äänestän. Oli jonoa, joten ei ollut kovasti aikaa päättää. Olen melko varma, että äänestin Fatbardhe Hetemaj'ta. Jälkeenpäin olen kovin tyytyväinen valintaani. Ei ole ahdistanut jälkeenpäin enää ollenkaan. En oikein tiedä, mitä Hetemaj kannattaa paitsi yrittäjyyttä, mutta ääni menee puolueelle. Tällä kertaa siis Kokoomukselle. Sellaista se.

Elämyskameli suosittelee
minilomanen (todellista rakkautta)

Kuolaa

Maastohiihto on TV-lajina melkein tylsempi kuin golf. Jopa mäkihyppy on kiinnostavampaa. Mä en oo ikinä oikein innostunut hiihtokisoista, koska hiihtäjillä on typerät vaatteet, kuolaa leualla ja joka paikassa näkyy lunta. Dopingskandaalia oon seurannut lähinnä huvittavana eksoottisena kuriositeettina. Olen pohtinut, että jos vielä 70-luvullakaan useimpien suorituskykyä parantavien aineiden sivuvaikutuksia ei tiedetty, ne eivät olleet kiellettyjä, niitä käytettiin yleisesti ja ne todellakin paransivat suorituskykyä, niin kuinka typeriä ihmisiä urheilijat olivat, jos eivät niitä käyttäneet? En ole koskaan pitänyt Juha Mietoa mitenkään erityisen nokkelana, mutta eiköhän sekin nyt tän verran olisi tajunnut? Isi oli kyllä sitä mieltä, että ei kepulainen välttämättä ymmärrä.

Dopingpohdiskelut ovat toki nyt jälleen pinnalla, kun taas on asiaa julkisuudessa vatuloitu. Kovasti kiinnostavia elokuvia ei viime aikoina ole teattereihin tullut, mutta sentään Sinivalkoinen valhe. Oli tosi hyvä! Ainoa hiukan ärsyttävä asia oli se, että ohjaaja oli päättänyt toimia itse kertojana ja hän ei ollut oikein hyvä ääninäyttelijä, katkonainen puhe vähän häiritsi. Muuten leffa oli mielenkiintoinen, hyvin tehty ja hauska. Tylsäksi se ei käynyt. Mä olin tosi tyytyväinen, että sekä Suomen elokuvasäätiö että EU:n elokuvarahoitussysteemi olivat tukeneet elokuvan tekemistä. Tällainen rehellisyys ja itsetutkiskelu on harvinaista suomalaisessa elokuvassa. Hiukan kirvelee se, että Suomen elokuvasäätiö oli myöntänyt Sinivalkoiselle valheelle 135 000 euroa ja toiselle tänä syksynä ensi-iltaan tulevalle kotimaiselle merkkiteokselle, nimittäin elokuvalle Rakkauden rasvaprosentti, SES myönsi tukea 700 000 euroa. No ehkä sit mun ei tarvii mennä Rakkauden rasvaprosenttia katsomaan, kun SES on myöntänyt mun lottorahoista sille jo noin paljon.

Elämyskameli suosittelee
Sinivalkoinen valhe

Vaaliahdistus

Mä oon tehnyt tulevista kunnallisvaaleista itselleni liian suuren ongelman. Mä oon totaalinen poliittinen hoipertelija, kun juuri viime vuonna päätin ryhtyä vihreäksi ja nyt jo heti kaduttaa. Mua ärsyttää etenkin se, että vihreät äänesti Vallilanlaakson joukkoliikennekatua vastaan. Toki mukana oli asemakaavaongelmaakin ja vihreät kannattivat raitiolinjan rakentamista tälle kadulle, mutta silti mua ärsyttää. Lisäksi vihreät liberaalit ovat harvassa ja ääni Osmo Soininvaaralle auttaa jonkun tulipunaisen feministin vaikeuttamaan yrittäjän elämää ja järjestämään seitsemännentoista kesäfestarin Alppipuistoon. Toisaalta kokoomuksella on änkyräsiipensä ja ennen kaikkea Harry "Molo" Bogomoloff. Haluaisin ehkä äänestää Fatbardhe Hetemajta, mutta meneekö ääni Mololle? Mä yritän nyt määritellä itseni näiden vaalien kautta eikä se tunnu oikein järkevältä. Ehkä mun on parasta olla äänestämättä ollenkaan. Ei mun äänellä oo kuitenkaan merkitystä. Äänestän sit vaikka Lääkäriliiton vaaleissa.

Muhjunaama

Handyman kävi sunnuntaina lenkillä Långstrumpin kanssa. Kotiin se tuli naama veressä. Oli kompuroinut Töölönlahden korokekiviin ja ottanut silmäluomella vastaan. Hyvä oli, että juoksukaverina oli neurologian kurssin käynyt lääket.kand. Yläluomella melko iso vuotava haava ja lisäksi poskessa, olkapäässä ja polvessa pinnallista ruhjetta. Kädet lienivät selän takana, sillä niissä iho oli täysin siistiä. Silmäluomen haava vaati lääketieteellistä attentiota ja kun mulla ei ollut edes pikaliimaa, niin mä vein potilaan Silmäklinikalle (tässä vaiheessa kello oli sunnuntai-iltana noin 21:45). Kun me päästiin sinne, siellä ilmoitettiin, että lähettävän lääkärin pitää soittaa etukäteen silmäpäivystäjälle ja tiedustella, voiko lähettää eikä sitä paitsi meillä ommella aikuisten haavoja kuuden jälkeen illalla (?). Me oltiin jo lähdössä naapuritaloon, kun hoitaja vielä sanoi, että mä voisin kuitenkin soittaa sille päivystäjälle, josko se tulisi katsomaan. No mä soitin ja muutaman hämmentyneen orientaatiokysymyksen jälkeen se tuli ja ystävällisesti ompeli sen haavan. Mua kerrassaan ihmetytti se periaatepäätös, että jonkin tietyn kellonajan jälkeen haavoja ei ommella. Eihän niitä voi aukikaan jättää! Tämäkin tiputteli koko ajan niin, että lappua piti pitää päällä. No mutta loppu hyvin, kaikki hyvin. Nyt on Handyman sen näköinen, mitä Agent Provocateur -luonteella on odotettavissakin.

Elämyskameli suosittelee

virka-aikainen itsensä telominen

Pätkäunet

Päivystin eilen Töölössä. Illalla oli melko kaoottinen tunnelma - ei kiireinen vaan sekava. Yöksi rauhoittui, mutta noin tunnin välein mun piti herätä katsomaan jotain kuvaa, joten unet jäivät melko hajanaisiksi. Päivälläkin nukuin yhteensä vain kolme (1+2) tuntia. Lounaalle lähtiessäni olin niin sekaisin, että työnsin nappikuulokkeiden pistokkeen korvaani ja korvanapit lompakkoon ja tajusin ongelman vasta sitten, kun lompakkoa naputtelemalla en saanutkaan podcastia päälle. Kyllä ensi yönä uni maittaa!

Podcasteista tuli mieleen, että mä keksin tänään nerokkaasti, että mähän voin opiskella saksaa kuuntelemalla saksankielisiä podcasteja! Pari kivaa jo löysinkin: Krimikiste esittelee uusia dekkareita ja aivan mahtavassa ja hyvin tehdyssä Hoaxillassa skeptikot perehtyvät urbaaneihin legendoihin ja myytteihin (esim. Torinon käärinliinat, homeopatia ja Titanic). Ihan kivasti mä sitä ymmärrän, toki isot sanat saattaa mennä ohi. Loistoidea, vaikka itse sanonkin! Nyt voin työmatkoilla upottaa itseni germanistiikkaan.

Mä kävin tänään kokeilemassa sitä LesMillsin CXWorxia typerästä nimestä huolimatta. Se oli tosi kiva ja aika rankka lihaskuntotunti. Mä en yleensä kauheasti tykkää tunneista, joilla käytetään monimutkaisia välineitä, mutta tää vielä meni (kuminauha ja paino maton lisäksi). Täytyy mennä uudelleenkin, mutta joku oma nimi sille on keksittävä. Ihan vaikka "jumppa".

Elämyskameli suosittelee
saksankieliset podcastit