Munakennon pohjalla

Tällä viikolla mä oon tehnyt useita munauksia. Osa kalliita. Menin torstaina Tikkurilaan privaattihommiin. Katsoin Pasilan asemalla, koska lähtee seuraava pääradan lähijuna. Menin siihen ja ehdin hyvin. Tuli tarkastajat. Eipä hätää, mä olin tietysti leimannut seutulipun jo edeltävässä bussissa. Sepä ei riittänytkään, sillä satuin ilmeisesti päivän ainoaan junaan, joka ei pysähdy Tikkurilassa. Todella. Vaikka kaikki kaukojunat pysähtyy Tikkurilassa, on nykyään yksi lähijuna, joka pysähtyy ekaa kertaa Pasilan jälkeen Keravalla. Ja vaikka mä en halunnu Keravalle, niin mun piti maksaa siitä 80 euroa. Muistan elävästi, kuinka muutama vuosi sitten VR mainosti isolla, että kaikki junat alkaa pysähtyä Tikkurilassa, koska Tiksistä pääsee lentokentälle (silloin bussilla, nykyisin tietty junallakin). Vähemmänpä ovat mainostaneet sitä, että nykyään kaikki junat paitsi se yksi lähijuna pysähtyy Tikkurilassa. Ja siihen kun nouset, saat sakot. Eka tarkastusmaksu ikinä. Tunnustan - oma munaus. Junat voi muuttua eikä pidä nousta junaan, jonka pysähtymispaikkoja ei tiedä. Mutta millainen änkyrä tekee päärataa kulkevan junan, joka ei pysähdy Tikkurilassa?! Ja sit se smurffi ei ees voinu myydä mulle lippua. Ja sit se sanoi että pääsen ihan heti takas Tiksiin R-junalla. No en päässy kun se mun mänttijuna oli myöhässä, joten seisoin Keravalla sateessa. Aika harvoin on harmittanut yhtä paljon.

Sit mä munasin niin, että sijoituslistoja laatiessani olin lukuisten muutosten jälkeen vahingossa sijoittanut itseni työpisteeseen perjantaina, vaikka olin vapaapäivällä. Töissä oltiin helisemässä. Tuli niin huono omatunto, että otin vahingossa lauantaille poikkeustilanteen vuoksi perustetun päiväpäivystyksen, vaikkei ollut suinkaan pakko ja vaikka mä olin jo moneen kertaan päättänyt, etten ota sitä. Sekin oli munaus. Niinpä mä olin eilen tuntikausia töissä ilman että sain sanella, joten näpyttelin jokaisen lausunnon käsin. Tuli aika dorka olo.

Kaikki ei kuitenkaan mennyt tälläkään viikolla mönkään. Kävin nimittäin tänään kolmen lapsen ja yhden aikuisen kanssa leffassa katsomassa Tatua ja Patua. Huikee leffa! Kauheen kivaa, että lapsille tehdään hyviä ja oivaltavia elokuvia. Kivahan tuollaista iloista elokuvaa on katsoa. Pitäiskin lukea Tatu ja Patu -kirjoja. Saakohan niitä e-kirjoina? Mä en nykyään saa ostaa fyysisiä kirjoja. Menkää katsomaan, hus! Ja jos ootte samanlaisia möllejä kuin mä, ettei Fobban pelossa kehtaa mennä ilman lapsia, niin ottakaa jotain lapsia mukaan. Vanhemmat antaa niitä aika helpolla lainaksi.

Elämyskameli suosittelee

halvat munaukset, jos on pakko mennä munimaan

Loittoneva maailma

Lähdin maanantaina tavallisesti pyörällä töihin. Heti satulaan nousun jälkeen tuli sellainen olo, että pyörä oli viikonlopun aikana kasvanut. Satula tuntui olevan parin-kolmen metrin korkeudella enkä ajaessani voinut uskoa, että pystyisin yltämään jalalla maahan. Varsin kummallinen olo. Tajusin puolimatkassa unohtaneeni silmälasit kotiin. Alkuun, kun mä ne sain, en voinut kävellä portaita alas lasit päässä, kun rappusvälit näyttivät madaltuneen noin 5 sentin korkuisiksi eikä jalka osannut kävellä alaspäin silmien ohjaamana. Nyt sitten aivot on oppineet luulemaan, että lasikorjattu maailma on totta. Eilen, kun olin muistanut silmälasit, jalka ulottui taas maahan. Melkein pelottaa, kuinka metsässä mun 3D-havainnointi onkaan. Pitää pitää prillit tiukasti nenällä, niin Tellus pysyy sopivan etäisyyden päässä.

Elämyskameli suosittelee 

taittoviattomat silmät

Päinvastoinkäymisiä

Äidillä oli tapana sanoa "nuttu nurin, onni oikein", kun mulla 80-luvulla pukeutumistreenivaiheessa meni joskus paita väärinpäin. Siitä voisi pessimisti päätellä, että ei mitään niin hyvää, ettei jotain huonoakin. Mä en oo pessimisti ja tulkitsin sen tarkoittavan sitä, että pienistä vastoinkäymisistä huolimatta pääosin voi mennä ihan hyvin. Niin asia on edelleen. On kivaa olla optimisti.

Eilen oli sovittu Lankomiehen vaimon (jatkossa Käly) kanssa uimaan menosta. Mä menin reippaasti aamulla pyörällä töihin, vaikka olikin keuhkojariipivän kylmä. Lähdin töistä sitten Tapiolaan, kun matkalla jossain saaristossa (Lehtisaari tms) etupyörä meni kivasti rotvallin yli, mutta takapyörä jäikin kinnaamaan ja kaatoi mut suojatielle bussin eteen. Hetken siinä laskin jäseniäni, minkä jälkeen keräsin pyöräni, tavarani ja itsekunnioitukseni ja menin kokoamaan niitä kevyen liikenteen väylälle. Siitä reippaasti uudelleen vauhtiin polkaistessani vähän liian myöhään huomasin, että ohjaustanko olikin kaatuessa vääntynyt 30 asteen kulmaan ja kaaduin saman tien uudestaan metriäkään etenemättä. Hurraa. Mikä tärkeintä - pyörä on kunnossa, vaikka Handymanin mulle huomaavaisesti syntymäpäivälahjaksi antama torvi onkin pirstaleina. Polvet on ruvella ja komioilla mustelmilla, mutta siitähän tulee kesäfiilis. Lapsena oli kesäisin aina polvet ruvella, mutta ei talvella koskaan. Housut pysyivät ehjänä, mikä oli niiltä kiva temppu. Tuommoiset ohuet jumppahousut voisivat tuollaisesta niskotella ja rikkoutuakin. Polven ihoa saa uutta, kahdeksan vuotta vanhoja Röhnischin housuja ehkä ei. Suurimman kolauksen sai Handymanin usko mun pyöräilyyn. Mä pelkään, ettei se enää kohta päästä mua yksin tuonne ajelemaan.

Rupiset polvet on pieni nurin oleva nuttu sen rinnalla, että mä sain viran! Hain siis virkaa siihen työhön, mitä nyt olen tehnyt viransijaisuudessa. Huippua! Sinänsä juuri mikään ei muutu - työpaikka on sama, työkaverit on samoja, pomo on sama, työ on samaa, palkka on sama ja työehdot on samoja. Kun kerran aiemmin kysyin sihteeriltä, että miten (silloin saamani määräaikainen) virka muuttaa tilannetta sijaisuuteen verrattuna, totesi hän, että "kun on virka, on jotain mihin lomat ripustaa". No nyt (tai vapusta alkaen) mulla on mihin lomat ripustaa. Sote-uudistus voi tietysti muuttaa ja myllertää kaiken, mutta sen näkee sit. Ei mun tilanne ainakaan huonone siitä, että mulla on virka. Jihuu!

Elämyskameli suosittelee

Itsekunnioituksen rippeet ja paita nurinperin

Paco. Eiku pako.

Pakohuoneet on mun mielestä huipputason ajanvietettä. Mä oon yrittänyt paeta jo kolmasti: kerran Berliinissä ja kahdesti Helsingissä. Berliinissä ei onnistuttu pelastamaan ihmiskuntaa, Helsingissä kumpikin kerta oli menestys. Mä pakenin kaverin synttäreiden kunniaksi viimeksi eilen hippimuusikon treenikämpästä ja meidän tiimi voitti leikkimielisen kilpailun. Kahdeksan minuuttia jäi vielä aikaakin! Berliinin pakohuone oli siinä mielessä erilainen kuin Escape Room Helsingin kaksi testattua huonetta (Smuggler monk ja Happy hour), että siellä oli julmetusti roinaa, joista vain osa liittyi asiaan. Yksittäiset koodinpurut ja tehtävät olivat myös vaikeampia. Näissä Stadin hommissa on melkein jokaisella esineellä jokin funktio. Berliinissä hommaa vaikeutti myös se, että koska me puhuttiin suomea pohtiessamme niitä ongelmia, ei ohjaaja ymmärtänyt, miten olisi voinut meitä auttaa. Mut siis joka tapauksessa ihan mainio harraste tuommoinen pakeneminen. Kannatan.

Mä kävin pienen siskontytön kanssa vauvauinnissa, kun sen isä oli jossain matkoilla ja äiti sairaana. Meillä oli eri hauskaa! Tyttönen oli toista kertaa eläissään uimassa ja otti sen jo ihan huvin kannalta. Pääosin oli tyyni ja iloinen, välillä suorastaan hurmioitunut. Mä oon käynyt vauvauinnissa myös seitsemisen vuotta sitten ja edelleen se meininki on kummallista. Alkuun lauletaan joku laulu, johon ei saa sanoja ja jota ei ole kuullut ennen. Samalla pitää vatkata sitä annettua vauvaa ohjeistuksen mukaan. Alkulaulun jälkeen kaikki tekee omiaan, esim. syöttää sille vauvalle leluja ja kääntelee sitä vatsalta selälleen. Basically yrittää olla hukuttamatta. Välillä kersantinomainen ohjaaja tulee määräämään, että nyt sen vauvan pitää sukeltaa. Siellä on aika kova melu ja mun lähinnä rillinkannattimeksi sopivat korvat toimii melussa vielä huonommin kuin tavallisesti, joten ihan kaikkea ei sen ohjaajan kuiskailuista kuule. Multa oli ilmeisesti jäänyt kuulematta, että mun piti laittaa uitettavaksi annettu vauva kelluvan jumppamaton päälle (syy jäi epäselväksi, kaikkien tätä ei tarvinnut tehdä ja vauvaparka hytisi kylmästä, kun ei saanut olla lämpimässä vedessä) ja kun en ollut tätä sitten tehnyt, kun en ollut määräystä kuullut, tuli se ohjaaja parin minuutin päästä kaappaamaan lapsen siihen matolle ja määräsi mut sitä vahtimaan. "Älä anna sen pudota matolta!" No en anna. En ois antanut laittaakaan sille matolle, mut tää selvästi ilahduttaa sua. Sit sitä vauvaa sukellutettiin. Se ei ollut ongelma, koska kyseinen ihminen on varsin kylmähermoinen. Ei sitä saa tolaltaan edes painamalla sen päätä veden alle. Pitää sanoa mairealla äänellä "vauva sukeltaaaa!" ja sit vetää sitä metri veden alla. Vauva ja minä oltiin viilipyttyjä. Vauvan äiti altaan reunalla kauhuissaan. Lopuksi laulettiin laulu, jonka mä osasin ja sitten pitikin lähteä kiireen vilkkaa altaasta.

Elämyskameli suosittelee 

pakohuoneet ja dinkuille elämysmatka vauvauintiin

Leppävaaran uimahalli

Mä oon käynyt kymmenisen kertaa uudessa Leppävaaran uimahallissa, joten nyt on hyvä hetki esitellä se lukijakunnalle. Pääkaupunkiseudun kunnistahan Espoo on uimahallimielessä onnettomin. Uimahalleja ei ole juuri missään ja ne ovat olleet aika onnettomia. En ole käynyt Espoon keskuksen lähellä sijaitsevassa uudehkossa Keski-Espoon uimahallissa, mutta muut ovat tuttuja aiemmilta vuosilta. Tai Olarin hallissa mä en oo käynyt, mutta 15 metrin pituinen ja 1,5 metrin syvyinen allas ei toimi vesijuoksuun, joten ei kiinnostakaan. Espoonlahdessa mä en oo ollut vuosiin. Tapiola on ihan hyvä, mutta suihkut on sohlot.

Espoo on tehnyt nyt linjauksen, että uimahallikäynti maksaa vitosen ja jokaisessa uimahallissa on käytössä ranneke, jolla avataan portit ja joka toimii pukukaapin avaimena. Mulle tällainen rannekesysteemi on tuttu kylpylöistä ja myös aiemmin käyttämälläni kuntosalilla oli samankaltainen pukukaapin lukitussysteemi, joten en kokenut hankaluutta sen käytössä. Jos kokemusta laitteistosta ei ole, ei voi ranneketta osata käyttää, kun missään ei ole minkäänlaisia ohjeita. Melkein joka kerta olen nähnyt uimahallissa ventovieraan nakupellen opastavan toista käyttäjää kaapin käytössä. Kyllä sen kerrasta oppii ja voi oppiessaan tutustua alastomiin ihmisiin, mutta sellainen nilkka-avain toimii opettamattakin. Just sayin'.

Sekä Tapiolassa että etenkin Leppävaarassa on sellainen kummallinen arkkitehtoninen erikoisuus, että halliin tulevat ja sieltä lähtevät ihmiset joutuvat kulkemaan allastilassa talvivällyt päällä. Tämä on kerrassaan outoa. Leppävaarassa ei sentään ulko-ovi ole allastilassa kuten Tapiolassa, mutta ongelmana on kuitenkin se, että ulkovaatteissa tulee mahdottoman kuuma. Ei tuntuisi mahdottomalta eristää käytävä- ja allastiloja toisistaan. Ei se olekaan mahdotonta, sillä esim. Töölön, Mäkelänrinteen ja Kisahallin uimahalleissa se on onnistuttu tekemään. Yrjönkadulla ei, mutta se on rakennettu sata vuotta sitten. Kuvittelisi, että se olisi energiatehokastakin.

Leppävaara on hyvä halli. Siellä on tosi monta allasta: 25 metrin uima-allas, iso lastenallas, kaksi poreallasta, muutaman metrin pituinen kylmäallas, suuri terapia-allas sekä 25 metrin pituinen yhdistetty hyppy- ja vesijuoksuallas. Mä todella tykkään siitä, että vesijuoksijat ja uimarit on eri altaissa, koska siten uimarit eivät koe vesijuoksua uhkana (vrt. muutama vuosi sitten joku kirjoitti loukkaantuneen kolumnin, että kun nyt Uimastadionin altaasta neljännes on varattu vesijuoksijoille, niin pitäiskö paikan nimikin muuttaa Vesijuoksustadioniksi). Lisäksi vesijuostessa on kiva katsella hyppijöitä. Hyppypaikat on lisäksi todella fiksusti rakennettu niin, että ne eivät ole allekkain vaan vierekkäin, joten siinä voi monta ihmistä hypätä yhtä aikaa. Kymmenen metrin tornia siellä ei ole. Lisäksi mun vesijuoksuaikaan siellä on pari kertaa sattunut olemaan kuviouintiseuran harjoitukset ja sitäkin on kiva katsella. Kaiken kukkuraksi silloin, kun ei ole kuviouintia, siellä on radio päällä, joten ei ehdi puuduttaa. Leppävaarassa on myös maauimala, jonne pääsee toukokuun puolivälistä lähtien. 50 metrin ulkoallas niinku Stadikallakin! Makeeta.

Tyhmä ratkaisu on ollut valita poikkeuksellisen liukkaat lattialaatat allastiloihin. Ne ei oo ees kovinkaan kauniit, sellaiset latteat beiget 10 x 10 cm:n kokoiset laatat, joissa on vähän rypytystä, mutta ei selvästikään tarpeeksi. Pitää kävellä tosi varovasti. Toivottavasti ei käy rautavaaroja kellään.

Suihkuja on tosi monta, hyvä juttu. Valtaosassa pitää pärjätä ilman käsisuihkuja, mikä on jotenkin kummallista. Luulisi, että hintaero ei olisi niin merkittävä. Kaksi saunaa ja höyrysauna. Toinen perussaunoista on nimeltään "sauna" (bastu) ja toinen "löylysauna" (hetbastu). Kuitenkin molemmissa on löylykiulu ja pelkkä bastu on kuumempi kuin hetbastu. Höyrysauna on kiva, mutta jäähtyy ja höyry häviää todella nopeasti, kun ovi avataan. Pieni astmaatikon höyrypuhina lattianrajassa ei tunnu riittävän. Siellä tulee kylmä, jos useampi ihminen sattuu avaaamaan oven viiden minuutin sisään.

Tiivistelmä: hyvä halli, parasta on monet altaat ja etenkin erillinen vesijuoksuallas. Sijainti Lauttasaaresta nähden hankala, mutta ritarillinen Handyman on toiminut kuskina. Seuraa saa hyvin, siitä +. Yhtä hyvä kuin Mäkelänrinne, mutta jäänee Stadikkakaudella kakkoseksi, vaikka kyllähän se uusi maauimala on käytävä tsekkaamassa.

Merimatka, elämäni matka

Me ollaan merillä. Tarkemmin sanottuna Silja Symphonyn Promenade-hytissä. Tyylikästä. Mä oon ollut laivalla viimeksi vuonna 2010 ja silloin reittimatkalla Tukholmasta Helsinkiin. Mä muistelin, että laivamatkustelu olisi tylsää mutta kaukana siitä! Täähän on vain mahdottoman nostalgista. Trubaduuri soittaa taukoamatta easy listening -klassikoita, meidän huoneen ikkunan alla on jonglöörishow ja täällä on edelleen Happy Lobster -niminen ravintola. Moni asia on kuitenkin muuttunut. Promenade-hyttien verhot on uusittu, leikkipaikka on nykyään kerroksessa 5 ja ravintolan tarjoilijatädit on eläkeiässä.

Nyt on siis ulkomainen road trip alkanut. Toistaiseksi ainoa varma ohjelmanumero on tutustuminen maailman suurimpaan Ikeaan (Ikea on paikallinen huonekalumyymälä). Suunnitelmissa on myös yöpyä joko Scandic- tai Radisson Blu -ketjun hotell(e)issa. Huomenna aamulla pitäisi tietää, mitä merkitään navigaattoriin kohteeksi. Jospa nyt keksisi.

Mä oon tehnyt suuren muutoksen elämässäni. Olen nimittäin alkanut kuunnella Radio Suomipopia. Aiemmin kuuntelin Korporaation podcasteja, mutta jo useamman vuoden ajan ne on ärsyttäneet mua suuresti. En keksinyt tätä ennen, että ärsytystä voi vähentää lopettamalla niiden kuuntelu. Autossa olen kuunnellut Aaltoa tai Metroa, yksittäisiä kertoja kesäisin Suomipoppia ja jos Handyman on ollut kiltti tai hankala, sen määräyksestä YleX-kanavaa. Nyt kuitenkin mä oon päättänyt, että mun pääkanava on Suomipop ja muita kanavia mä kuuntelen vain hätätilanteissa. Hätätilanteita tulee kyllä melko usein, sillä olen todennut, että Suomessa ei ole muita artisteja kuin Haloo Helsinki!, Jenni Vartiainen ja Sanni. Mä oon ihmetyksekseni alkanut oikeastaan melkein tykätä Haloo Helsinki! -yhtyeestä, mutta ähkiviä naisia mä en jaksa. Niinpä joka toisen biisin kohdalla pitää vaihtaa. Mutta Suomipop on silti mun kanava. Joskus sieltä soitetaan Leevi and the Leavingsia. Se on kivaa. Niiden aamutiimi on pöhkö, mutta kakkajuttuineenkin (toistaiseksi) selvästi vähemmän hermoon käyvä kuin Korporaatio.

Mä oon kokeillut useampia uusia mahtavia lautapelejä! Kaikki kestää noin 30-45 min eikä oo vaikeita oppia. Mainiota!

1) Concept on sananselityspeli, jossa pitää selittää sanoja (daah) puhumatta, käyttäen pelilautaa, jolla on paljon pieniä kuvia, joista muut sitten arvaa. Jos esim. pitäisi selittää "hevonen" voisi laittaa pääkäsitteeksi eläin - ruskea - iso ja sivukäsitteeksi ihminen - päällä. "Maito" voisi olla syötävä - nestemäinen - valkoinen. Mutta miten selität James Bondin, luurangon tai "ei omena kauas puusta putoa"? Mainio peli!

2) Camel Cup on vedonlyöntipeli, jossa järjestetään kamelikilpailu ja veikataan voittajaa. Kamelit saattavat kantaa selässään toisia kameleita, mikä vaikuttaa voittojärjestykseen, pelaajat voivat suolata kamelien menoa tai avustaa haluamiaan kameleita ja veikata useampaa kamelia voittajaksi. Huikean hauska ja jännittävä peli ja vaikka pelimekaniikka onkin monisyinen, on säännöt helppo oppia - eilen kaksi tyyppiä oli raskaana ja silti ymmärsivät jutun kertaselityksestä (kyseiset pelaajat itse olivat tästä ihmeissään, en yleisesti pidä raskautta erityisesti oppimiskykyä huonontavana tekijänä).

3) Qin on tyypillinen Rainer Knizian suunnittelema peli. Periaatteessa pelimekaniikka on ihan näppärä, mutta teema on liimattu päälle ja vaikuttaa masentavan irtonaiselta. Tässä on teemana läänien perustaminen kiinalaiselle maaseudulle ja Kiinasta muistuttavat vain pelilaudan nurkkien lohikäärmeet ja pagodan muotoiset pelinappulat. Ehdottomasti joukon huonoin peli, mutta ei kuitenkaan mikään Monopoli. Sopii niille, jotka haluaa mieluummin pohdiskella ja voittaa kuin suoranaisesti pitää hauskaa pelin parissa. Ehkä 7-.

4) Machi Koro, japanilainen korttipeli. Ameriikassa asuva tiedemieskaveri kävi meillä pelaamassa Conceptiä ja Qiniä ja suositteli mm. tätä. Heti piti käydä kaupassa. Nyt on pelattu kerran ja vaikuttaa tosi kivalta! Kuin vähemmän puuduttava Dominion. Ostin samalla myös Harbor-lisäosan, joka muuttaa pelimekaniikkaa merkittävästi paremmaksi. Ekassa pelissä mulle oli pari sääntöä vieraita, joten pelattiin väärin ja Handyman hävisi -> sen mielestä huono peli. Oikeesti hyvä peli. Tää on mukana Ruotsissa, täytyy kokeilla vielä uudestaan.

5) Colt Express on joukosta ainoa, jota mä en oo vielä pelannut. Tämän vuoden Spiel des Jahres -voittaja, mikä jo sinänsä kertoo hyvää. Tänään mä kokosin pelilaudan, joka on kolmiulotteinen monivaunuinen juna, ja tutustuin sääntöihin. Vaikuttaa erinomaiselta. Voi olla Camel Cupiakin parempi. Nyt kun pääsis testaamaan!

Handyman-parka joutuu nyt taas pelaamaan. Se väittää ettei tykkää pelaamisesta ollenkaan. Mä epäilen, että peliantipatiat liittyy pitkälti häviämisen inhoamiseen. Miesparka todella vihaa hävitä lotossakin. Huooh.

Elämyskameli suosittelee

Concept, Camel Cup, Machi Koro ja Colt Express. Jos joku innostui Qinistä tuon arvion perusteella, saa ostaa sen multa vitosella (ja osaa todella lukea positiivisen arvostelun sanojen takana). Vaikkei se oo yhtä hyvä kuin nuo muut, niin on se vitosen arvoinen. Ehkä kympinkin, mutta vitosella lähtee.

Enookoskaan

Mä en oo koskaan käynyt hieronnassa enkä maistanut tupakkaa. Vielä kolme lyhyttä tuntia sitten listalle ois kuulunut myös penkkipunnerrus, mutta Pumpumkatti vei mut kuntosalille ja oli ilmeisesti päättänyt, että mä en saa voittaa sitä enookoskaan-pelissä ja se pisti mut penkkipunnertamaan (vai miten se pitää sanoa? Tekeen penkkii?). No nyt oon. Mä otin loparit edellisestä kuntosalisopimuksestani, kun muutin Saksaan enkä oo sittemmin eli tammikuun jälkeen käynyt kuntosalilla. Nyt kun mä harkitsin sopimusta samasta firmasta, jossa Pumpumkatti käy, lupasi se tulla kaveriksi mukaan. Katti vei mut kaikkiin laitteisiin kuin seitsenvuotias Handymanin huomenna Linnanmäellä ja nyt mun kädet on niin hyydelöä, etten ollut kyetä pestä hiuksiani. Mutta olipa hauskaa! Nyt mä oon jäsen. Mut vaikka mä pelkään Pumpumkattia siinä määrin, että luovun enookoskaan-penkkipunnerruksesta, en mene hierontaan, vaikka tänä kesänä mun työnantaja tarjoaisi mulle tyhy-toimintana opiskelijatyön hierontaopistolla. Mä en oo koskaan ollu hieronnassa -kortilla ei hävitä. Itse asiassa kun oikein tarkkaan asiaa pohdin, luulen, etten ole koskaan osallistunut enookoskaan-peliin. Oho. Metaa.

Elämyskameli suosittelee

Pumpumkatin hurlumheijumppa ja maksettu hiustenpesijä

Etsivänikat

Mä oon pikkulikasta (jo 1980-luvulta) lähtien pitänyt hurjasti salapoliisiromaaneista. Aloitin luonnollisesti Neiti Etsivistä, mutta ne kävivät pian aika monotonisiksi. Seuraavana löysin Agatha Christien, jolta mä oon sittemmin lukenut kaikkit tiedossa olevat, ainakin valtaosan useampaan kertaan. Muutama vuosi sitten luin kaikki siihen mennessä ilmestyneet Leena Lehtolaisen Maria Kalliot, mutta niiden juonet kävivät puuduttaviksi myöhemmissä kirjoissa, joten en sittemmin oo niihin palannut. Stieg Larssonin Millennium-trilogia oli huumaava ja sarjan keskeytyminen oli tosissaan harmillista. Alexander McCall Smithin Naisten etsivätoimisto n:o 1 on ihan mahtava, vastikään luin viimeisimmän ja ennakkotilasin seuraavan, joka saapuu iPadiin 17. syyskuuta - kiva että mulla onkin silloin just pari päivää lomaa. Hirveissä detektiivinikoissa löysin Ylen valloittavan Phryne Fisher -sarjan, jota olen nyt sitten alusta lähtien Netflixistä katsellut. Ostin ekan Fisher-kirjan Kindleen, mutta en ole vielä ehtinyt aloittaa sitä, sillä vaikka McCall Smithin The Handsome Man's Deluxe Café loppui jo eilen, täytyy nyt lukea kesken oleva All The Light We Cannot See loppuun ennen kuin saa taas lukea dekkareita. Muut kuin McCall Smithit kun synkistävät liikaa mun näkemystä ihmisluonnosta ja väliin on luettava muuta. Toki voitaisiin keskustella, onko sotatematiikka rikoskirjallisuutta parempaa. Sen verran puolustaudun, että Naisten etsivätoimisto -sarja on mun mielestä enemmän positiivista perusproosaa kuin rikoskirjallisuutta. Sehän, jos mikä, on hyvän mielen kirjallisuutta ja näyttää ihmisyyden parhaat puolet. Sitä lukiessa mä haluaisin aina matkustaa Botswanaan. Mua estää vain lyhyet lomat ja tietoisuus siitä, että kirja on kuitenkin fiktiota. Ei siellä kuitenkaan voisi tutustua Precious Ramotsween, vaikka se onkin mun sielunsisar.

Handyman kävi eilen Assyillä ihanan Apple-jonokaverinsa kanssa. Tuli kotiin kahden jälkeen yöllä eikä Assy-ranneketta ole vieläkään voinut ottaa ranteesta. Assyillä oli ilmeisesti paljon teinejä ja poikkeuksellisesti miesten vessaan jono, naisten vessaan ei. Assyliinit olivat innostuneet Assyistä niin, että päättivät mennä sinne joskus ihan virallisesti. Liikuttavaa. Mulla ei oo oikein tietoa, että vaaditaanko multa esim. eväsleipien tekemistä, mutta aion olla tsemppaava vaimo. Jos oikein hellyn, voin hankkia Assyille sopivan vilkkuvan näppäimistön Handymanille synttärilahjaksi!

Elämyskameli suosittelee

dekkarit ja muut kirjat, mistä ny lukija sattuu tykkäämään

Eksistentiaalinen kriisi

Työkaveri kysyi männäviikolla, että miksi mä pidän blogia. Kysymys tuli jotenkin nopeasti ja puun takaa enkä mä osannut vastata muuta kuin että halusin joskus kokeilla, että tulisiko tätä pidettyä ja että onhan se nyt hauskaa lukea, kuinka nerokkaasti on kirjoittanut marraskuisesta kaupparessusta). Aika huono syy. Kysymys alkoi oikein vaivata ja mä oon tässä nyt jo useampana päivänä pohtinut, että miksi mä pidän blogia. Ei mulla ole mitään syytä. Halu ilahduttaa lukjoita? Velvollisuudentunto? Tapa?

Me oltiin viikonloppu mökillä. Huomattavan korkeanpaikankammoinen Handyman kärsi koko lauantain appiukkonsa kanssa katolla antennihommissa. Varsin yllättäen ja erittäin ilahduttavasti antenni tuli kuntoon. Mä en todella ois osannut odottaa. Kaikkiin hommiin, mihin liittyy sähkö, kuuluu olennaisena osana se, että ne ovat aloittamisensa jälkeen "yllättäen" parista päivästä viikkoon enemmän rikki kuin ennen korjausta ja paranevat vasta siinä vaiheessa, kun montöörin mielenterveys on pilalla ja perhe itkee. Tässä mä en kuullut kovinkaan montaa kirosanaa eikä edes yksikään työkalu, saati -mies pudonnut katolta. Täydellinen menestys. Terveisin nimim. "Handyman's wife"

Lomasuunnitelma-ahdistus nousi pari päivää sitten vielä korkeammalle, kun aloin jo hahmotella mielessäni kiinnostavaa lomamatkaa ulkomaille ja sitten Handyman kertoi, että haluaa ehdottomasti olla kahden viikon loman keskimmäisen viikonlopun lauantaina Etelä-Suomessa (jep, juuri se hankalin päivä. Miksi ihmeessä sen lapsuuden idolin pitää täyttää pyöreitä vuosia just silloin?). Lähde siinä sitten 1,5 viikon matkalle eksoottisiin kaukokohteisiin. Loma on kriisiytymässä, joskin Handyman ilmeisesti velvollisuudentunnosta on nyt suunnittelemassa uutta lomamatkaa. En uskalla toivoa liikoja. Päätynen Järvenpäähän tai Perniön muovipussimuseoon. Jos se on romanttisella päällä, niin mahdollisesti Porin Cumulukseen.

Elämyskameli suosittelee

luettelo mun syistä pitää tätä blogia. Eiku oikeesti maksan 3 euroa sille, joka kokoaa semmoisen.

Pamu

Mä muutin Suomeen ja välittömästi unohdin pitäväni blogia. Viime viikonloppuna innokas lukija jo kohteliaasti kysyi, että joko pian saisi jotain päivitystä kun uutisia kaivataan. Ja sit mä unohdin taas. Nyt, kun ikkunan takana päivystävä käki herätti lauantaiaamuna työpäiväherätysaikaan, mä muistin.

Eli siis nyt mä oon virallisesti paluumuuttaja eli pamu. Kelakin on sanonut että ookoo sä saat asua täällä ja kuulua Suomen sosiaaliturvaan. Sosiaaliturvallinen olo. Olen ollut töissä kymmenen päivää ja se on ihan loistavaa. Tällä viikolla jo alkoi lausuminen luistaa, nyt muistan jo kaikki elimet, jotka vatsassa on ja hiljalleen alkaa palautua niiden eri tauditkin. Päivittäin mä vielä kyselen, että pitikös tässä taudissa luetella jotain erityistä (esim. munuaissyövässä pitää selvittää urologille, montako munuaisvaltimoa potilaalla on ja missä ne kulkevat, tavallisesti tällaista ei lausuntoihin luetella). Ultraäänianturikin on jo käväissyt kädessä ja jotain sillä on löytynytkin. Vatsataidot ovat vain uinumassa, eivät kokonaan kadonneet. Ja mikä parasta - työ on mielenkiintoista ja mielekästä, työkaverit huippuja ja ihan joka päivä olen päässyt syömään Raviolin hyvänmakuisen, monipuolisen ja terveellisen lounaan (tai no eilen oli Pedron makkarakastiketta ja se on vähän tylsän makuista, mutta salaatti oli hyvää)!

Pikkusisko ja Sveitsiläinen suklaaherkku ovat aloittaneet omakotitaloprojektin ja siihen liittyen heidän piti muuttaa väliaikaiskaksioon ykköskehän varteen. Musta ei ole hyötyä edes omassa muutossani, joten en lähtenyt olematonta apuani tarjoamaan vaan menin Pumpumkatin kanssa Stadikalle. Pumppis sairastui helatorstain aikaan aivokalvontulehdukseen ja on vielä toipilasvaiheessa, vaikkei itse sitä haluaisikaan uskoa, joten kevyt vesijuoksu on hyvää kuntoutusta ennen kaikkea henkisesti. Sitä kun jaksaa ihan samalla intensiteetillä kuin aiemmin toisin kuin leuanvetoa tai askelkyykkyjä. Mun Stadikka-kautta värittää tänä vuonna draamaattinen muutos: perinteinen 90-luvulla hankittu punainen ulkouintilierihattu on muuttokuormassa, joten polskin nyt uudessa mustassa merkkituotelippalakissa. Älkää kuitenkaan peljätkö lähestyä altaassa, ystävät - minä se olen.

Unelmakämppään etsitään uusia vuokralaisia, koska entiset irtisanoivat sopimuksensa ja me päädytäänkin muuttamaan syksyllä vuokralle. Tänään on näyttö. Sitä ennen pitää pukeutua, joten morjens. Yritän muistaa päivittää seuraavan kerran nopeammin.

Elämyskameli suosittelee

uudella hatulla hulluttelu

Vertigo

Nyt on joulu ja saa yölläkin kirjoittaa blogia! Eilen oli jouluaatto, jolloin ohjelmassa oli kulttuuria, näet Hiirenloukku teatterissa. Mitä sitä muuten jouluna tekisi. Mä olin ostanut liput jo ennakkoon ja pihistellyt hinnoissa, joten oltiin yläparven ekalla rivillä. Sijainti oli hieman ongelmallinen mulle (parven etureunan kaide oli tismalleen mun silmien korkeudella ja jalkatilaa niin niukalti, että mulla on nyt polvissa mustelmat, kun yritin taitella jalkojani niille varattuun tilaan), mutta mun ongelmat kalpenivat Handymanin koettelemusten vierellä. Akrofobinen Handyman voi nimittäin paikallaan niin huonosti, että ei pystynyt jäämään katsomaan esitystä invalidisoivan huimauksensa takia. Aina Handyman on pelännyt korkeita paikkoja, esim. umpikorisessakin maailmanpyörässä Handyman vain tuijottaa lattiaa ja odottaa, että matka olisi pian ohitse, mutta aiemmin akrofobia ei ole estänyt jo suunniteltua puuhastelua. Vääräleuka voisi arvioida, että sattuipa Handymanin huimaus sopivaan hetkeen, juuri kun hirmuwaimottaren suunnittelema teatteriesitys alkaa (mä mietin hetken samaa), mutta tällä kertaa ei ollut ilmeisesti kyse siitä. Nyt mua kaduttaa, että otin ne halvimmat liput. Paitsi että mitä sillä on väliä - mä näin esityksen kuitenkin! Polvet vaan on kipeät.

Tänään meillä on suunnitelmissa kävellä nähtävyyksiä, koska ei joulupäivänä voi mitään muutakaan tehdä. Hyde Parkissa on jouluhurvittelualue, jonne mennään myös pistäytymään valoja ihailemaan. Handyman tulkitsee tilanteen siten, että meidän mielestä on eksoottista joutua taskuvarkaiden ja ehecin  armoille. Totta sekin.

Mä sain Handymanilta hääpäivälahjaksi teetä sekä teesiivilän ja joululahjaksi seitsemän erikoista kaksieurosta, joista yksi oli Élysée-sopimuksen (Ranskan ja Länsi-Saksan ystävyyssopimus 1963) 50-vuotiskolikko. Mä ilahduin kovasti, ne on hienoja! Lisäksi Handyman ehdotti, että hankittaisiin mun kaksieurosille oma kansio, mutta se kuulostaa mun mielestä vähän turhan suureelliselta. Tulisi ehkä vain paha mieli siitä, että on monta samaa kaksieurosta. Kukkarosta niitä ei niin huomaa. Mä annoin Handymanille yhdistetyksi hääpäivä- ja joululahjaksi sen, etten ostanut sille Michael Bublén joululevyä.

Elämyskameli suosittelee

käsitteelliset joululahjat

Kaikki yksinäiset ihmiset

Mä en osaa oikein sharettaa YouTube-videoita fb:ssä. Syy lienee pitkälti se, etten aivan yksittäisiä poikkeuksia lukuunottamatta ikinä itse kuvittelisi avaavani jonkun toisen sharettamaa videota (kyllä, se ottaa suuresti päähän, että ne käynnistyvät nykyään automaattisesti). Mä en kuitenkaan suurin surminkaan ole niin cool, etteikö joskus tekisi mieli hössöttää siellä jostain aivan mahtavasta musiikkikappaleesta. En kehtaa. Onneksi mulla on oma kolonen internetissä, jossa mä saan hössöttää ihan mistä haluan (siis tää blogi, toim.huom.). Mä elän taas Beatles-kautta, kuten noin kerran vuodessa. Just nyt mä kuuntelen repeatilla Eleanor Rigbyä jo toista tuntia. Se on ihan mielettömän hyvä. Mun mielestä on käsittämätöntä, että kuinka ihmeessä 24-vuotias ihminen on osannut kirjoittaa sellaiset sanat. Myös melodia ja George Martinin sovitus on mestarilliset, mutta sanat nousee ihan omalle tasolleen. Kolmeen lyhyeen säkeistöön kiteytetään yksinäisyys. Ei juma. No one was saved. Nyt mä linkittäisin sen YouTube-videon tähän, jos kehtaisin.

Töissä ja somessa moni hehkuttaa lempijoululauluaan. Aika moni tykkää En etsi valtaa, loistoa -laulusta, joka on mun mielestä vihoviimeinen jollotus. Mä oon aiemmin ajatellut, että mulle ei sit noi perinteiset joululaulut niin kovasti maistu, onneksi John Lennon ja Wham! on sanoittaneet ihan kelpo poppiviisut jouluteemaisiksi, niin on sentään jotain odotettavaa marketin joulukuisessa kassajonossa. Mut tänä vuonna mulle selvis, että Maa on niin kaunis on mun mielestä kivaa musiikkia ja Stille Nacht Heilige Nacht kelpaa kans. Nonni, nyt mulla on vastaus, jos joku kysyy mun suosikkijoululaulua.

Mä oon kohta lähdössä matkalle. Vaikka kello oli soimassa kymmeneltä, mä heräsin viideltä. Varmaan siis jännittää. En mä  ikinä nuku yhtä soittoa kymmeneen, vaikka menisin nukkumaan aamukolmelta. Joskus käy kyllä niin, että herää aamusta ja nukahtaa uudelleen joskus yhdeksältä, jolloin voi nukkua aamupäivänokoset puolillepäivillekin, siksi tuommoinen outo herätysaika. Toivottavasti alkaa tuntua lomalta. Nyt on kummallinen fiilis, kun on viikon loma, mutta en ole oikeastaan odottanut sitä ollenkaan. Ei oo yhtään sellainen ansainnut fiilis. Yleensä viikkoa ennen kesälomaa tulee sellainen olo, ettei malttaisi yhtään enää tehdä muuta kuin lomailla, mutta nyt pitää läpsiä itseään poskelle, että loma on. Koko joulukin tulee vähän vaivihkaa, kun suuremmin en oo mitään valmistellut. Kummilasten lahjat hommasin jo kuukausi sitten, mutta kahdelle unohdin ne toimittaakin ennen joulua (ja isoin melkein unohtui, onneksi toinen kummitäti piti huolen, kiitos Pikkusisko!). No, pääsenpähän näkemään, kun  avataan. Ja niistä nuorinhan on niin pikkuinen, että sillä ei vielä oo kunnon peukalo-etusormiotettakaan, että sille on varmaan aika sama, vaikka tulee viikon myöhässäkin. Joulutunnelman aion nostaa lentokoneessa Love actuallyllä, jonka latasin iPadiin ihan tätä varten. Kyllä se joulukin tulee.

Elämyskameli suosittelee

no joulukale! Ja jos nyt millään viitsit, niin ku Eleanor Rigby. Etenkin sanat.

Sukkaputki

Ihana syksy, ihana sumu, ihana Helsinki! On kiva kävellä ulkona ja istua sohvalla neulomassa sukkia. Muutamassa päivässä on syntynyt jo 6,7 sukkaa (valtaosa toki aika pienikokoisia). Olisipa maailmassa tarpeeksi jalkoja! Kävin tänään aamulla kävelyllä aamusumussa ennen kuin pääsin sukkaputkeen, koska sumuisella säällä sisäliikunta tuntuu rangaistukselta.

Mä sain vihdoin torstaina yliopistolta paperit. Yliopisto oli lupaillut paperit jo valmistumispäiväksi 30. syyskuuta, mutta olivat sitten allekirjoittaneet vasta 8. lokakuuta. Ei sillä käytännössä pitäisi olla mitään vaikutusta, mutta ärsyttää tuommoinen. Vielä pitää jaksaa odottaa Valviran hyväksyntää ja siinähän voi kestää vielä vaikka pari viikkoa. Hermo menee, kun olisi jo kiire saada niitä kääntäjälle Saksaan lähetettäväksi, mutta virkamiehet vain juo kahvia. Mäkin jouduin juomaan melkein koko kupillisen vieläpä maidotonta kahvia männäviikolla, kun päivystystä seuranneet kandit halusivat kahvia enkä kehdannut keittää niille ottamatta itse, ettei ne pidä mua ihan tossukkana. Sehän oli ihan kamalan makuista. Jos mä joisin kahvia, niin todellakin valitsisin jonkun pehmeän italialaisen, mutta onneksi ei tarvii.

Lankomies hyvä, nyt se vauva (nainen) on syntynyt! Huraa vauva! Huraa vauvan äiti! Huraa mukana jännittänyt Lankomies!! Harmi vain, että kaikesta etukäteisvalmistelusta huolimatta me ei päästykään olemaan olennaisia synnytyksen fasilitaattoreita vaan viime hetkessä innokkaat isovanhemmat jyräsivät meidät. Mä oon saanut paljon kuvia uudesta eläkkeenmaksajasta ja katselen niitä hymyillen melkein jatkuvasti. Terkkuja Potulle!

Elämyskameli suosittelee
kappaleen aloittaminen hidastelevasta yliopistosta ja lopettaminen kahvilaatujen vertailuun. Eläköön koherenssi!

Vanha ja väsynyt

Mä päivystin keskiviikkona ja vaikka ei ollut suorastaan kiireistä, oli puuhaa jatkuvasti ja pääsin nukkumaan vasta puoli kuuden maissa ja jouduin nousemaan varttia yli seitsemän. En saanut nukuttua päivällä vaan vasta kymmenen maissa illalla ja vaikka nukuinkin pitkään (seitsemään) ja pe-la-yönäkin makeasti, oon mä ollut tänään niin väsynyt, että tuli ihan pää kipeäksi. Tokkuran ja päänsäryn vuoksi jätin menemättä Handymanin kaverin tupaantuliaisiin. Mä aloitin päivystämisen kesällä 2004 ja olin kyllä ihan tokkurassa silloinkin, mutta luulen, että en ihan näin kauaa. Mä täytän noin viikon päästä 34,5 vuotta. Ehkä pitäisi rajoittaa etupäivystämistä.

Huolimatta varsin hyvästä saksankoetuloksesta pitää toki opiskella lisää. Niinpä mulla ois taas läksyjä. Pitäisi kirjoittaa 350 sanan lukijapalaute aiheesta media yhteiskunnassa. Aloittaminen on tuskallista. Tentissä piti kirjoittaa vähintään 200 sanan aine nuorison sijoittumisesta yhteiskuntaan puoli vuotta ylioppilaskirjoitusten jälkeen ja siitäkin mä sain kyllä yli 300 sanaa. Pakko on paras muusa.

Mä elän jännittäviä aikoja. Yksi kaveri (en nyt kerro kuka, koska en tiedä, onko hän somessa raskaana) synnyttää pian. Mulla ja Handymanilla on kunniatehtävä: jos synnytys alkaa ilta-yöaikaan, me mennään vahtimaan syntyvää isoveljeä. Mä oon ihan innoissani ja toivon todella, että synnytys alkaa mun vahtivuorolla, jotta pääsen suorittamaan tätä tärkeää tehtävää! Aiemmin mulla ei ole ollut yhtä oleellista tehtävää synnytyksessä ellei lasketa sitä, kun mä olin se kotiin jäävä isosisko tai sitä, kun mä pidin 16 tuntia seuraa kauhistuneelle perheensä hylkäämälle synnyttävälle teinille. Sen vois melkein laskeakin.

Mulla on jäljellä enää kuusi työpäivää erikoistuvana. Ensi viikolla me matkustetaan Unkariin synttäreille ja seuraavalla viikolla on päivystysvapaa ja pari lomapäivää. Ai niin ja helkkari sentään lokakuun ensimmäisenä mun pitää luennoida! Täytyy ruveta suunnittelemaan mitä sanoo.

Elämyskameli suosittelee

yöaikainen synnytys

Niljakas munaus

Mulla on päivystyksiä varten valmiiksi pakattu kassi, joka odottelee kotona naulassa sisällään lähinnä villasukat, sampoota-hoitoainetta-saippuaa, hammastahnaa, käsi- ja jalkarasvaa sekä hammasharja. Sit päivystysaamuina mä laitan sinne puhelimen laturin ja eväät. Mä päivystin edellisen kerran kaksi viikkoa sitten torstaina, jolloin mä olin ilmeisesti unohtanut, että mulla oli eväänä babyporkkanoita. Tänään aamulla bussissa ihmettelin, että miksi mun polvi oli märkä. No ne porkkanat olivat muuttuneet mustaksi liejuksi ja valuivat läpi kassin pohjasta. Haju oli aika erikoinen. Bussissa on aika ahdistavaa huomata tällainen, koska ei voi tehdä yhtään mitään ennen kuin on perillä. No sit mä tietysti heitin ne porkkanat roskiin ja töissä heitin sen kassin ja hammasharjan roskiin. Pesin purtilot, mutta ne haisee edelleen. Helkkari sentään. Kukapa olisi uskonut, että porkkanat mätänevät nesteeksi! Jotenkin ajattelisi, että ne kuivuisivat. Yritän muistaa penkoa päivystyskassini tästä lähtien ennen kuin laitan sen kaappiin.

Mä kävin virallisessa saksankokeessa pari viikkoa sitten. Toissapäivänä kuulin, että pääsin läpi ja sain vieläpä korkeimman arvosanan (sehr gut). Sehr gut! Pisteitäkin tuli ihan kivasti. Sillä todistuksella kelpaa hakea töitä. Saksalaiset tykkää.

Handyman on ottanut projektiksi fiksata meidän lukuisat kehnosti toimivat kattolamput. Meidän asuntoon on siis laitettu 90-luvulla kattoon halogeenit ja ainakin kolmesta halogeeniperheestä on sytytin tai joku vastaava miehinen sähkövempain rikkoutunut. Oireena on yhtäkkinen sammuminen, yleinen toimimattomuus ja vilkkuminen. Handyman on nyt sitten tilannut makkaran kokoisia valkoisia muovirasioita internetistä ja asentaa niitä henkensä ja niskansa uhalla kattoon. Mä tietysti pelkään, että se a) saa sähköiskun tai b) putoaa ja lyö itsensä. Voisi sen tehdä joku sähkömieskin. Mutta toisaalta - Handyman loistaa kirkkaammin kuin 100 watin halogeeni, kun saa lamput toimimaan. Ehkä mun pitää antaa sen tehdä sähkötöitä. Toivottavasti kuitenkin vain silloin kun mä olen paikalla. Mulla on kuitenkin (teoreettiset) ensiapuvalmiudet ja ainakin puhelin, jolla saa kotoa yhteyden hätäkeskukseen.

Tuli edellisestä mieleen, että mä vaihdoin puhelinliittymää. Mulla oli aiemmin Saunalahti, jonka mä vahingossa otin, kun herttainen ja innokas poika Elisa-kaupassa manipuloi (mulla on samalta keikalta parin vuoden takaa myös Elisa Vahti -kamera edelleen pakkauksessa, tarvitsisiko joku?). Saunalahden liittymä oli siitä hankala, että mä sain usein sellaisia puheluita, joissa todettiin mun puhelimen olleen pitkään poissa päältä, vaikka se ei ollut. Verkko siis vain katosi. Ja kun mä yritin soittaa, tuli aina ekana ilmoitus siitä, että kaverin puhelin on poissa päältä, mutta toisella heti perään tehdyllä soitolla se kyllä löytyi. Lisäksi mua tietysti nolotti, että mä olin mennyt sen innokkaan pojan ketkuun. Nyt mä vaihdoin Soneraan. Se on toiminut kotona ja ulkona ihan hyvin, mutta Meilahden sairaalassa sillä ei tunnu olevan minkäänlaista verkkoa. Käytännössä mua ei siis saa virka-aikaan puhelimella kiinni päivystysvapaapäiviä lukuunottamatta. Kyllä tämäkin riipii. Toivoisin sellaista puhelinliittymää, joka toimii sekä töissä että kotona. Se lienee liikaa pyydetty.

Elämyskameli suosittelee
tuoreet porkkanat

Pk-yrittäjä

Mä oon ollut nyt elokuun töissä sellaisessa sijoituspisteessä, missä mun pitää pitää meetingejä (meetinkejä? miitinkejä? tälle ei oikein ole suomenkielistä sanaa, koska ne eivät ole kokouksia. miitinkejä ehkä). Röntgenmeeting on tilaisuus, jossa suunnitellaan potilaiden hoitoa ja jossa röntgenkuvat ovat oleellisia (esim. ihotautilääkäreillä ei ole röntgenmiitinkejä). Hoitava lääkäri kertoo taudinkulusta, tehdyistä toimenpiteistä ja potilaan nykytilasta, radiologi esittelee röntgenlöydöksiä ja yhdessä isommalla porukalla hoitavat lääkärit ja mahdollisesti konsultoivat alat pohtivat, mitä pitäisi jatkossa tehdä. Miitinkiä pitävälle radiologille nää on valmisteltavaa, vaikeaa työtä ja muille jonkinlainen kahvitauon ja elokuvanäytännön välimuoto.

Meilahdessa erikoislääkärit pitävät valtaosan miitingeistä, mutta meilläkin niitä joskus on. Mulla oli nyt viimeinen miitinki Meilahden teho-osastolla eilen. Vuosi sitten nämä tehomiitingit siirrettiin erikoislääkäreiltä lääkäripulan takia erikoistuville ja siitä on ollut jos jonkinlaista ongelmaa. Nyt syyskuussa ne siirretään takaisin. Teho-osaston lääkärit, jotka ovat anestesiologeja, eivät ole ilkeitä (kirurgit joskus ovat), mutta osaavat olla aika napakoita ja vaateliaita (sisätautilääkärit tyytyvät usein aika vähään) ja turhautuvat nopeasti. Eilen mun viimeisen miitingin jälkeen tehon ylilääkäri sanoi, että hänellä olisi terveisiä mun ylilääkärille, jotka hän toivoo mun välittävän. Lupasin toki. Mä menin ihan hämilleni, kun ne terveiset oli, että ne haluaa mun jatkavan miitinginpitoringissä, koska mun miitingit on kuulemma tosi hyviä ja juuri sellaisia kuin ne haluavat. Mulle tuli mahdottoman hyvä mieli ja kiitin kauniisti. Unohdin kyllä sanoa, että niiden toive ei täyty, koska mä en valmistumiseni jälkeen työskentele sillä osastolla, joka tehomiitingit pitää. Mutta tuli sentään hyvä mieli.

Mä kävin maanantaina ekaa kertaa ikinä kahvakuulatunnilla. Tunti oli hauska, menen varmasti toistekin. Mä oon lukenut naistenlehdistä (salilla ja kampaajalla, muualla mä en luonnollisessa ympäristössäni naistenlehtiä kohtaa) tarinoita kahvakuulatunneilla käyneistä ihmisistä ja ne kaikki sanoo, että tulee treenattua "ihan huomaamatta". No mä kyllä huomasin olevani jumppatunnilla, mutta sitä mä en tajunnut, että kuinka mun reidet huusi hoosiannaa kaksi päivää, kun eihän siellä kyykätty ollenkaan. Ilmeisesti se vemputus onkin tehokkaampaa kuin miltä tuntuu. Laskee kyykkäysmoraalia tuommoinen.

Mä oon nykyään yrittäjä tai ainakin yksityinen ammatinharjoittaja. Kävin PRH:ssa ja sain Y-tunnuksen. Samalla sain kimppuuni armeijan vakuutusyhtiöiden, puhelinoperaattoreiden ja domain-nimifirmojen puhelinmyyjiä. Viikko on mennyt kuunnellessa korulauseita yrittäjän arjesta. Tää on ollut mulle erityisen raskasta, kun en ole yksityishenkilönä joutunut vuosikausiin kuuntelemaan yhtään puhelinmyyjää. Mä oon yrittänyt kohteliaasti ilmoittaa kaikille, että mun firma toimii pari päivää vuodessa eli mä en ole päätoiminen enkä mä tarvitse erillistä sähköpostiosoitetta siihen, että varaan kaksi kertaa vuodessa päivystysvuoron sähköpostilla. Soneralla pidettiin erityisen paheksuttavana, että mä haluan yrittäjänä "mainostaa" Googlen palveluja gmail-sähköpostiosoitteellani. Toistaiseksi yrittäjyys ei ole antanut positiivisia kokemuksia 105 euron rekisteröitymismaksun edestä. Mua lähinnä harmittaa, etten tajunnut laittaa sinne Handymanin puhelinnumeroa.

Elämyskameli suosittelee
Y-tunnuksen välttely

Monty Python

Mä muistan joskus ala-asteikäisenä nähneeni vahingossa silloin tällöin telkkarista absurdeja, mun mielestä superhauskoja sketsejä ja aina välissä animoitu jalka. Mä olin lumoutunut. Koska olin vähän pönttö, luulin niiden olevan vain jotain välisketsejä eikä mulle tullut mieleenkään, että kyseessä voisi olla ihan aikataulun mukainen TV-ohjelma. Pari vuotta myöhemmin kuulin luokan poikien puhuvan Monty Pythonista ja jalasta ja Mustasta Kyystä. Sit mä tajusin, että helkkari se on se sama maailman paras välisketsijuttu! Olin myyty Monty Pythonille (vaikka kuluikin vielä kymmenen vuotta, että mä tajusin, ettei Musta Kyy ollut huono suomennos Monty Pythonista vaan aivan erillinen, vielä 10 vuotta myöhemmin loistavaksi osoittautunut ohjelma). Matkalla Hankasalmelle rippileirille isoset näyttivät bussin TV:stä Life of Brianin. Ei juma mitä neroutta!

Mä oon ymmärrettävistä syistä aivan innoissani Monty Pythonin jäähyväiskeikoista. Itse en valitettavasti pääse paikalle, koska ne on a) Lontoossa heinäkuun alkupuolella, jolloin mä päivystän kuin kaistapäinen (ja piipahdan Nizzassa kuin eurooppalainen) ja b) loppuunmyyty. Onneksi kuitenkin nykyaikana tajutaan, kuinka näistä voi tehdä laajemminkin rahaa ja viimeinen keikka esitetään ympäri maailmaa? Eurooppaa? leffateattereissa suorana sunnuntaina 20.7. Mä aion todellakin mennä! Liput tulee myyntiin ensi keskiviikkona 21.5. Haluuko joku tulla mukaan? Mä voin varata lippuja enemmänkin.

Elämyskameli suosittelee

Monty Python

Ääriolosuhteet

Uimastadion aukesi maanantaina. Kävin silloin pikaisesti töiden ja saksantunnin välissä. Legendaarisia Uimastadion-hahmoja ei näkynyt. Hullusta Hattarasta mä oon huolissani, sitä kun ei näkynyt viime vuonnakaan. Långstrumpin pikkusiskon näin. On siinäkin jotain.

Jälleen heti ekana päivänä Uimastadionilla ihmisluonto sai mut ihmettelemään. Mitä ne ihmiset ajattelee, jotka jättää suihkun maksimikylmälle tai -kuumalle lähtiessään? Onhan selvä, ettei kukaan itseään pese tällaisella ekstremelämpötilalla. Jos haluaa ottaa viileän suihkun (esim. mä usein haluan ennen uima-altaaseen menoa, jolloin altaan vesi tuntuu lämpöiseltä), ei rullaa lämpötilavipua perille saakka. Toisaalta, vaikka altaasta tullessa olisi kylmä (kuten toki voi +9°:n ulkolämpötilassa olla), luulisi, että +58°:n lämpöinen vesi ei kuitenkaan olisi se paras ratkaisu. Tämä ilmiö on tuttu myös kuntosalilta, mutta siellä sentään joskus ehkä siivooja voi haluta käyttää poikkeavan lämpötilan vettä. Stadikan siivoojat käyttävät pitkää erilliseen letkuhanaan kiinnitettävää letkua, eivät ihmissuihkuja. Mä en tajuu. Kiusaksikin tuo tuntuu aika tyhmältä, koska ei kai kukaan hyppää suihkuun testaamatta veden lämpötilaa ensin. Tää sopii hyvin mun Sinikka Nopolalta opittuun harrastukseen "elämän ilmiöiden tarkkailu".

Tietty Stadikka-onnesta rangaistuksena heti maanantai-iltana alkoi lievä kurkkukipu, joka yltyi mahdottomaksi viikon mittaan. Torstaina oli jo korkea kuumekin. Menin sitten nieluviljelyyn, kun ei mitään muita vaivoja ollut. Kiusallisesti heti torstai-iltana alkoi nuha, mikä kertoi mulle, että nieluviljely oli turha. Tänään vointi oli jo parempi, kuumekin oli laskenut, mutta olen kuitenkin tänäänkin ottanut rauhallisesti kotona. Nukkunut päiväunia ja lukenut Alexander McCallin kirjoja. Nyt mä oon jo melkein täysin terve. Mma Ramotswe paransi flunssan.

Elämyskameli suosittelee
Uimastadion

Unirytmi

Töihin mennessä on ikävää herätä klo 5:55, joten saan torkkua 20 minuuttia. Herätessä mä aina lupaan itselleni, että ___ päivän päästä saan nukkua pitkään. Eilisaamuna en olisi jaksanut millään herätä, joten lohduttauduin neljän aamun pitkäännukkumisella. Ja sit mä herään 5:36 eikä unta ole enää jaossa ennen kuin joskus kymmeneltä, jolloin kyllä väsyttää. Aamuvirkkuus on julmaa. Sen vuoksi multa menee hyvät iltamenotkin sivu suun. En jaksa yleensä valvoa edes Kymmenen uutisten loppuun. Mun suosikki-TV-ohjelma tulee sunnuntaisin klo 22:45-23:15, joten mä joudun tallentamaan sen ja more often than not se jää tallentumatta, mikä korventaa maanantai-illassa.

Mä menin poikkeuksellisesti eilen Töölön kasvustouimahalliin. Ajattelin, että kaikki on iltapäivällä marketin jonossa ja kolmesta neljään saisi pulikoida rauhassa. Ei saanut. Uimahalli on tänään kiinni, joten töölöläisten piti vesijuosta varastoon. Olen jo muutaman viikon ikävöinyt Uimastadionia intensiivisesti päivittäin, mutta kun eilen taas pääsin todistamaan ihmisten omituisimpia uimahallikäytöstapoja, kaipuu hiukan laantui. Jostain syystä radan itäpuolen uimaloissa ihmiset käyttäytyvät asiallisemmin kuin lännessä. Idässä ihmiset pystyvät pesemään hiuksensa ja käymään pissalla ilman uimapukua. Ehkä juuri maantieteellisten erojen vuoksi on Töölön uimahallissa kyltti joka asiaan. Kamalin niistä on kuva vinosti hymyilevästä viiksekkäästä baskeripäisestä miehestä suihkussa. Kyltin tekstinä on "Muista pestä joka kolo (sic) ennen altaaseen menoa, ennen saunomista ja uinnin jälkeen". Hyvä message, mutta kuva ja maininta "joka kolosta" ovat tarpeettomia ja toisaalta ei pitäisi olla uimahallin asia varmistaa, että ihmiset käyvät suihkussa poistuessaan uimahallista. Sen pitäisi olla oma asia, jos haluaa kuljettaa ison altaan kasvuston mukanaan kotiin.

Elämyskameli suosittelee

normaali käytös

Legoja!

Handyman tykkää Legoista. Meillä onkin niitä aika läjä. Eilen tuli ensi-iltaan Lego® elokuva. Sori, en mä pysty tuohon kirjoitusasuun. Siis Lego®-elokuva. Sitä on kehuttu kovasti AFOL-piireissä (adult fan of Lego) ja muutenkin internetissä, joten toki me mentiin katsomaan. Se oli ihan oikeesti hyvä! Mua nauratti monessa kohtaa ihan aidosti se leffa ja toki myös meidän takana istuneet noin 16-vuotiaat pojat, jotka oli todella innoissaan. Ne oli liikuttavia. Elokuva kertoi ihan perusrakennusukko Emmetistä, joka tulee vahingossa pelastaneeksi maailman pahan tyrannin kynsistä. Monessa kohtaa oli huumoria, vauhtia ja tosi hienoja legorakennelmia (tai no ne oli tietty animoituja), mutta mun lempparikohta oli ihan loppu. Elokuvassa oltiin myös uskollisia tuotteille - ukot kävelivät polvet suorina ja kädet olivat semmoiset tavalliset kourut. Suosittelen ihan aikuisillekin! Siis leffaa ja leikkimistä. Mun unelmana on asua joskus niin isossa asunnossa, että Handymanin legoille ja mun peleille on oma huone.

Me käytiin joukolla katsomassa Erinin keikkaa marraskuussa. Mä fanitin jo Nylon Beatia ja Erin on mun mielestä ihan mainio. Popeda on niin vakaata poppia, että se juurtuu päähän paremmin kuin Lego-elokuvan tunnussävel, Vanha sydän yksi kaikkien aikojen parhaista rakkauslauluista ja nyt seuraava suosikki on nyt selvästi joka radion power playssa oleva Älä tule hyvä tyttö. Sen mainiot sanat vie mut suoraan 80-luvun Länsimäkeen kirkkaanpunaisiin kurahousuihin ja Keihäspuiston päiväkodin lounaspöytään ihanan Kristianin viereen istumaan (mä olin viisivuotiaana ihan pihkassa Kristianiin, kun se sanoi veden olevan dieseliä ja maidon bensaa, vaikken mä niiden eroa tiennytkään).

Elämyskameli suosittelee
Lego®