Vuoden viimeisen päivän ensimmäiset 23 tuntia sujuivat leppoisasti (viimeisestä en vielä tiedä). Töissä työnsin muovisen letkun jonkun piruparan munuaiseen, töiden jälkeen menin Herkkuun ostamaan karitsaa ja sieltä sitten Munkkivuoreen viettämään loppuvuotta. Handyman oli ostanut muutaman pommin, jotka paukuteltiin kahdeksan maissa ja säikytettiin paikallinen pikkupoika kyyneliin. Kun samainen pikkupoika oli saatu unille, alkoi muitakin väsyttää niin vietävästi, että kymmenen maissa lähdettiin jo kotiin. Onneksi yöunien jälkeen voi samassa seurueessa jatkaa vuodenvaihteen juhlimista Jari Tervon luumulampaan äärellä. En malta odottaa!
Mä oon kuunnellut Vain elämää -levyjen lisäksi viime päivinä Monty Pythonin Galaxy Songia. Se on loistava. Mä oon varmaan joskus aiemminkin hehkuttanut sitä, mutta vain aiheesta. Se on kerrassaan oivaa edutainmentia etenkin näin fysiikkaignorantille. Melkein alkaa huimata, kun niitä numeroita ajattelee. Ehkä just sen takia mun pitäis kuunnella sitä useammin.
Elämyskameli suosittelee
Monty Pythonin vitsit
Elämyskameli kerää kyttyröihinsä elämyksiä erilaisista elämyskeitaista ja keitaiden välillä tyhjentää kyttyröitään.
Monday, December 31, 2012
Saturday, December 29, 2012
Musiikkikriitikko
Mä kävin eilen Pumpumkatin kanssa Vain elämää -konsertissa. Kokemus oli kerrassaan erikoinen. Itse pääelämys eli musiikki oli mainiota. Muusikot olivat selvästi innoissaan, koska konsertti kesti yli kolme tuntia. Helppohan siinä on toki artistinkin venyttää konserttia, kun joutuu laulamaan vain joka seitsemännen kappaleen ja muun ajan saa syödä pähkinöitä. Lavalla ja katsomossa meno oli hyvää. Jari Sillanpään mahtava huumorintaju pelasti jokaisen hiljaisen hetken. Cheekin fanijoukko oli äänekkäin, mutta en ole varma, oliko se suurin. Meidän lähellä istui kaksi skrodea yrmyn näköistä kolmevitosta bodariäijää, jotka hurrasivat hurmoksessa aina Katri Helenan tullessa lavalle. Sääli vain, että kaikki muu oli ihan kamalaa. Miksaaja oli varmaan valittu sukulaissuhteidensa tai kauniiden kasvonpiirteidensä takia, koska miksaajana hän oli kelvoton. Useamman biisin alussa mikrofoni oli alkuun mykkä ja kesti muutaman hetkosen, että kuultiin, mitä lauletaan. Kerran voi antaa anteeksi, puolenkymmentä kertaa on vain kelvotonta työtä.
Konsertti järjestettiin Barona-areenalla. Espoolaiseen tapaan areena on rakennettu puolen kilometrin päähän tiestä ja julkisista kulkuneuvoista. Mä menin paikalle bussilla, jossa oli mun lisäksi pelkästään teini-ikäisiä menossa kanssani samaan paikkaan. Teinit oli joutuneet valitsemaan bussin, koska niillä ei ollut ikää ajokorttiin. Moni oli printannut Reittioppaan pysäkkiluettelon ja jäi silti väärällä pysäkillä pois. Tien ja areenan välissä oli valtava parkkipaikka, kävelymatka bussipysäkiltä areenan ovelle oli 531 metriä. Sinänsä ymmärrettävää, että eihän Espoossa kukaan kulje bussilla. Toki parkkipaikka oli koostaan huolimatta radikaalisti liian pieni, kun jokainen 8000 katsojasta tulee erikseen yksityisautolla ja niinpä puolet autoista ohjattiin Orionin pääkonttorin parkkipaikoille. Areenalle jonotettiin ulkona, koska liput tarkastettiin ovella. Pumpumkatilla oli meidän liput. Koska hän asuu Espoossa ja Espoon sisällä 7 km:n matka bussilla kestää Reittioppaankin mukaan 45 min, auto on teoriassa näppärämpi. Toki, kun kaikki muutkin tulevat yksityisautoilla, kesti samainen 7 km:n matka autolla 70 min. Mä pääsin onneksi livahtamaan tuulikaappiin lämmittelemään. Myös poispääsy vaati kärsivällisyyttä: koska areenan ohitse kulkeva pikkuinen tie ei ole mitoitettu 8000 yksityisautolle, kesti matka parkkipaikalta tielle yli puoli tuntia.
Areenan penkit oli niin ahtaat, että polvet osuivat edessä istuvan miehen niskaan, joten todellakaan ei voinut nousta seisomaan ja hillumaan. Kuitenkin moni piti takkiaan sylissään narikkamaksun välttääkseen. Osa oli jättänyt takkinsa suosiolla autoon samasta syystä ja tämä joukko muuttui ulkona odotellessaan sinertäväksi. Mutta se ei ollut Jari Sillanpään vika.
Joulu oli ja mä olin taas ollut enkelimäisen kiltti. Joulupukki tuli tällä kertaa meille vasta paluumatkalla joulupäivän iltana. Mä sain Handymanilta kauniin Lapponian Winter Pearl -rannekorun samaa sarjaa kuin viime joulun kaulakoru. Joulupukki toi myös valurautapadan, jollaisen hankkimista mä oon pohtinut mielestäni lähinnä itsekseni jo pitkään. Nyt mä voin opetella tekemään pataruokia! Ainakin Jari Tervon luumulammasta, karjalanpaistia ja juures-soijarouhepataa. Aika talvisia ruokia. Ainoa talven hyvä puoli.
Joulun jälkeen sain Handymanilta todella huomaavaisen lahjan. Sään lauhtuminen teki tienpinnat niin liukkaiksi, että mua pelotti mennä ulos. Selkä on ollut hiukan kipeä ja sen takia liukkaus pelottaa oikein erityisen paljon, koska jos mä kaadun, en selkäkivun vuoksi ehkä pääse omin voimin ylös. Niinpä Handyman huolehtivaisena puolisona osti mulle romanttisesti mummojen suosimat liukuesteet kenkiin. Ne on kiusalliset ja hiukan hankalat, mutta todella toimivat. Koko ajanhan niitä pitää laittaa päälle ja ottaa pois, että lattiat ei naarmuunnu tai nastat tylsy, mutta jäällä ne toimii juuri kuten paketissa luvataan. Nyt uskaltaa kävellä ulkona paremmin, kiitos Handymanille!
Elämyskameli suosittelee
levyn kuunteleminen kotona
Hakusanat:
kyttyräntäytettä,
suositukset,
vuodenajat
Monday, December 24, 2012
Kahdeskymmenesneljäs: Love Actually
Love Actually esitellään nyt ihan vääränä päivänä, koska se pitää katsoa viisi viikkoa ennen joulua eikä suinkaan jouluaattona. Mä en kuitenkaan jotenkin tänä jouluna saanut sitä katsottua ja se on painanut mua koko ajan, joten päätin tehdä siitä jouluaattoleffan. Katsoisin sen tänään, ellen olisi töissä, mutta koska olen, en katso. Tai ehkä katson, jos on tosi kuollutta ja jos löydän DVD-soittimen.
Love Actually on monen pikkutarinan kuroma iso tarina. Lajityyppi on onnistunut romanttinen komedia, mielilajityyppini. Näyttelijät ovat huippuluokkaa, juoni ja dialogi erittäin onnistunutta ja tunnelma lämmin. Osa tarinoista on haikeita, osa hassuja ja osa onnellisia, mutta kaikki kuitenkin herttaisia ja ystävällisiä. Mun suosikkitarina on comebackia havittelevan 70-luvun glamrokkarin ja managerinsa ystävyys. Leffan hauskimmat repliikit on kirjoitettu näille ja heidän jouluaattonsa on kaikkein liikuttavin. "Let's get pissed and watch porn!" Love Actuallyn loppukin on hyvä, vaikka näin hyvän leffan loppuminen on aina surkeaa, loppukohtauksen erinomaisuus lohduttaa. Jossain making ofissa kerrottiin, että ohjaaja oli miettinyt viikkokaupalla, mikä biisi olisi oikea leffan lopettamiseen ja oli sitten autossa ohimennen kuullut God Only Knowsin ja siinähän se oli.
Tänään jouluaattona mä oon siis töissä, huomenna Vantaalla ja ylihuomenna Lauttasaaressa. Kisuja pitäisi hoitaa siinä sivussa, vaikka juuri tällä hetkellä Reino ottaakin päähän, koska se on syönyt jo toisen Airin laturin. Tällä kertaa olin piilottanut sen tiiviisti rullattuna peiton alle, mutta pienten saikkupäiväunien aikana johdon suojus oli jo poikki ja tietysti mä huomaan tämän ongelman aatonaattoiltana puoli yhdeltätoista, kun akkua on jäljellä 3 % ja viimeinen joulukalenteripostaus on tekemättä. Onneksi Handyman keksi pika-avun ja koska Verkkiksen kioski on auki jouluyönäkin, sinne saa Handyman huomenna kruisailla. Voi ostaa samalla suunnittelemamme yhteisen hääpäivälahjan eli uuden sähköhammasharjan.
Kiitos joulukaleväelle, palaillaan!
Elämyskameli hyräilee
So if you really love Christmas, come on and let it snow!
Love Actually on monen pikkutarinan kuroma iso tarina. Lajityyppi on onnistunut romanttinen komedia, mielilajityyppini. Näyttelijät ovat huippuluokkaa, juoni ja dialogi erittäin onnistunutta ja tunnelma lämmin. Osa tarinoista on haikeita, osa hassuja ja osa onnellisia, mutta kaikki kuitenkin herttaisia ja ystävällisiä. Mun suosikkitarina on comebackia havittelevan 70-luvun glamrokkarin ja managerinsa ystävyys. Leffan hauskimmat repliikit on kirjoitettu näille ja heidän jouluaattonsa on kaikkein liikuttavin. "Let's get pissed and watch porn!" Love Actuallyn loppukin on hyvä, vaikka näin hyvän leffan loppuminen on aina surkeaa, loppukohtauksen erinomaisuus lohduttaa. Jossain making ofissa kerrottiin, että ohjaaja oli miettinyt viikkokaupalla, mikä biisi olisi oikea leffan lopettamiseen ja oli sitten autossa ohimennen kuullut God Only Knowsin ja siinähän se oli.
Tänään jouluaattona mä oon siis töissä, huomenna Vantaalla ja ylihuomenna Lauttasaaressa. Kisuja pitäisi hoitaa siinä sivussa, vaikka juuri tällä hetkellä Reino ottaakin päähän, koska se on syönyt jo toisen Airin laturin. Tällä kertaa olin piilottanut sen tiiviisti rullattuna peiton alle, mutta pienten saikkupäiväunien aikana johdon suojus oli jo poikki ja tietysti mä huomaan tämän ongelman aatonaattoiltana puoli yhdeltätoista, kun akkua on jäljellä 3 % ja viimeinen joulukalenteripostaus on tekemättä. Onneksi Handyman keksi pika-avun ja koska Verkkiksen kioski on auki jouluyönäkin, sinne saa Handyman huomenna kruisailla. Voi ostaa samalla suunnittelemamme yhteisen hääpäivälahjan eli uuden sähköhammasharjan.
Kiitos joulukaleväelle, palaillaan!
Elämyskameli hyräilee
So if you really love Christmas, come on and let it snow!
Sunday, December 23, 2012
Kahdeskymmeneskolmas: Ten Things I Hate About You
Me mentiin Handymanin kanssa ekoilla virallisilla treffeillä elokuviin, koska naistenlehdissä aina suositellaan, että leffaan on hyvä mennä, niin on sitten kahvilassa mistä puhua. Handyman olisi halunnut mennä Andy McCoy -elokuvaa katsomaan, mutta se oli loppuunmyyty ja niinpä me mentiin katsomaan teinikomedia.
Ten Things I Hate About Youn juoni perustuu Shakespearen The Taming of the Shrew'n juoneen. Ulospäinsuuntautunut Larisa Oleynik haluaa deittailla, mutta ilkeä isä ei anna lupaa, ellei tiedostava ja ankara isosisko Julia Stiles myös seurustele. Larisaan pihkassa oleva Joseph Gordon-Levitt keksii taivutella limaisen Andrew Keeganin lahjomaan Heath Ledgerin esittämän pahiksen viemään Julian bileisiin, jotta Andrew voisi viedä Larisan sinne ja Joseph saisi hurmattua Larisan. Alkuun kaikki sujuukin kuin tanssi, mutta eipä aikaakaan, kun Julialle selviää, että hänet on myyty. Lopuksi kuitenkin kaikki kääntyy parhain päin ja Heath tunnustaa Julialle rakastuneensa tähän. Ja sit ne pussaa. Hihi.
Ten Things on varsin tyypillinen teinileffa, mutta toki erityisen rakas mulle, koska se oli treffileffa ja tänään on nelivuotishääpäivä. Siinä oli myös hyvää musiikkia (Heath Ledgerin Can't Take My Eyes Off You on ihana). Ja siinä oli Heath Ledger. Juoni oli ihan herttainen ja tunnelma mukavan kepeä.
Elämyskameli hyräilee
Olit puolisoni silloin, olet puolisoni nyt.
Ten Things I Hate About Youn juoni perustuu Shakespearen The Taming of the Shrew'n juoneen. Ulospäinsuuntautunut Larisa Oleynik haluaa deittailla, mutta ilkeä isä ei anna lupaa, ellei tiedostava ja ankara isosisko Julia Stiles myös seurustele. Larisaan pihkassa oleva Joseph Gordon-Levitt keksii taivutella limaisen Andrew Keeganin lahjomaan Heath Ledgerin esittämän pahiksen viemään Julian bileisiin, jotta Andrew voisi viedä Larisan sinne ja Joseph saisi hurmattua Larisan. Alkuun kaikki sujuukin kuin tanssi, mutta eipä aikaakaan, kun Julialle selviää, että hänet on myyty. Lopuksi kuitenkin kaikki kääntyy parhain päin ja Heath tunnustaa Julialle rakastuneensa tähän. Ja sit ne pussaa. Hihi.
Ten Things on varsin tyypillinen teinileffa, mutta toki erityisen rakas mulle, koska se oli treffileffa ja tänään on nelivuotishääpäivä. Siinä oli myös hyvää musiikkia (Heath Ledgerin Can't Take My Eyes Off You on ihana). Ja siinä oli Heath Ledger. Juoni oli ihan herttainen ja tunnelma mukavan kepeä.
Elämyskameli hyräilee
Olit puolisoni silloin, olet puolisoni nyt.
Saturday, December 22, 2012
Kahdeskymmenestoinen: The King's Speech
The King's Speech on mun mielestä paras viimeisen 10 vuoden aikana tehty elokuva. Muistan menneeni katsomaan sitä herttaisen trailerin ja hyvien näyttelijöiden vuoksi enkä mä arvannut etukäteen ollenkaan, kuinka hyväksi elokuva osoittautuisi. Koko ajan oli sellainen olo, että mä haluisin olla tuolla noiden ihmisten kanssa koska ne on inhimillisiä, kohteliaita ja ystävällisiä. Elokuva ilman pahiksia kuulostaa ajatuksena tylsältä, mutta ei ole, jos hahmot on luotu kunnioittaen. Tietenkään elämä ei ole elokuvaa eikä oikea Lionel Logue varmastikaan vitsaillut kuninkaalliselle, mutta taiteessa se sopi oikein hyvin ja loi ihastuttavan lämpimän tunnelman. Mä oon katsonut tän jo kolmasti eikä edelleenkään kyllästytä yhtään. Top vitonen.
Meille tuli joulukisut eilen ja nyt mä oon todennut olevani todennäköisesti allerginen. Mulla on ollut vähän yskää kuukauden takaisen flunssan jälkeen, mutta tänään se on ollut paljon pahempi. Kuukausi tuntuu aika piinalliselta etenkin, jos selkäkipu ei hellitä, koska jokainen yskäisy viiltää selkään. Tai ehkä pitää kokeilla kaiken muun lääkityksen lisäksi vielä allergiapilleriäkin. Onneksi on paljon töitä. Vanhojen sairaaloiden sisäilmaongelmat eivät ole mitään verrattuna kisukotiin.
Elämyskameli hyräilee
If I'm not back again this time tomorrow, carry on, carry on as if nothing really matters.
Meille tuli joulukisut eilen ja nyt mä oon todennut olevani todennäköisesti allerginen. Mulla on ollut vähän yskää kuukauden takaisen flunssan jälkeen, mutta tänään se on ollut paljon pahempi. Kuukausi tuntuu aika piinalliselta etenkin, jos selkäkipu ei hellitä, koska jokainen yskäisy viiltää selkään. Tai ehkä pitää kokeilla kaiken muun lääkityksen lisäksi vielä allergiapilleriäkin. Onneksi on paljon töitä. Vanhojen sairaaloiden sisäilmaongelmat eivät ole mitään verrattuna kisukotiin.
Elämyskameli hyräilee
If I'm not back again this time tomorrow, carry on, carry on as if nothing really matters.
Friday, December 21, 2012
Kahdeskymmenesensimmäinen: Citizen Kane
Mä en oo klassikoiden ystävä. Must read -kirjoja en oo juuri yhtään lukenut, kun ei kiinnosta. Kaikki mun näkemät klassikkoelokuvat on ihan kammottavia, Citizen Kane niistä mieleenpainuvimpana. Jotenkin sitä nuorempana jaksoi uskoa, että jos arvostetut kriitikot ovat melko yksimielisiä jonkin elokuvan mahtavuudesta, sen on pakko olla hyvä. Päinvastoin, kriitikoiden kehu on yleensä mun mielipiteen vastainen. Jopa Harri Närhi, joka muutoin kirjoittaa viihdyttävästi siinä hirveässä lehdessä, joka on onneksi kuollut jo, on aina eri mieltä kuin minä. Toisaalta on sekin tietysti jonkinlainen tapa valita katsomisen arvoinen elokuva.
Citizen Kane on tosiaan kriitikoiden kaikkien aikojen parhaiden elokuvien listoilla yleensä kärkipäässä. IMDb:ssä se on kuitenkin vasta 44:s, mikä hiukan palauttaa mun uskoa ihmiskuntaan. Juoni on pitkäveteinen ja ennalta-arvattava, hahmot puisevia ja etäisiä ja lavastus kaavamainen. Onneksi ei tarvitse katsoa uudelleen.
Paljon jännittävämpää kuin Citizen Kane on se, että meillä on taas joulukissat! Reino ja Kirppu tulivat viettämään sydäntalvea meille ja tähän mennessä ovat pudottaneet kellon ja saaneet sen niin sekaisin, että Handymanin piti resetoida koko laitos. Paketoin pari joululahjaa ja sain hartiavoimin taistella Reinon kanssa oikeudesta käsitellä lahjanarua. Nyt olen menossa suihkuun ja jo etukäteen jännittää yhteenotto kylppärissä, joka on kundien mielestä kämpän hotein mesta lattialämmityksen takia (oikeassa ovat).
Elämyskameli hyräilee
Night is falling and you just can't see - is this illusion or reality?
Citizen Kane on tosiaan kriitikoiden kaikkien aikojen parhaiden elokuvien listoilla yleensä kärkipäässä. IMDb:ssä se on kuitenkin vasta 44:s, mikä hiukan palauttaa mun uskoa ihmiskuntaan. Juoni on pitkäveteinen ja ennalta-arvattava, hahmot puisevia ja etäisiä ja lavastus kaavamainen. Onneksi ei tarvitse katsoa uudelleen.
Paljon jännittävämpää kuin Citizen Kane on se, että meillä on taas joulukissat! Reino ja Kirppu tulivat viettämään sydäntalvea meille ja tähän mennessä ovat pudottaneet kellon ja saaneet sen niin sekaisin, että Handymanin piti resetoida koko laitos. Paketoin pari joululahjaa ja sain hartiavoimin taistella Reinon kanssa oikeudesta käsitellä lahjanarua. Nyt olen menossa suihkuun ja jo etukäteen jännittää yhteenotto kylppärissä, joka on kundien mielestä kämpän hotein mesta lattialämmityksen takia (oikeassa ovat).
Elämyskameli hyräilee
Night is falling and you just can't see - is this illusion or reality?
Thursday, December 20, 2012
Kahdeskymmenes: Shall We Dance?
Tämä on tarina nuoruudesta ja ihanasta edelleen jatkuvasta ystävyydestä. Lukioaika oli mahtavaa. Vaikka Itä-Vantaalla on puolensa, ei yksi niistä ole peruskoulu. On pikkuisen tylsää olla se tyyppi, joka asuu viiden kilometrin päässä koulusta, kun muilla on 2-10 minuutin kävelymatka. Ja kun itse ei jaksanut innostua papateista, ossulla notkumisesta ja Tarjoustalon meikeistä ja oikeastaan tykkäsi ruotsintunneista, oli ihan out. Kyllä mulla oli yläasteellakin kavereita, mutta en mä kovin usein viettänyt niiden kanssa aikaa koulun ulkopuolella. Mulla oli läksyjä ja harrastuksia.
Lukiossa juuri kukaan ei asunut lähellä vaan kaikki pendelöi jostain. Tikkurila ei ollut mitenkään erityisen omituinen paikka asua, kun joku tuli Mäntsälästä, joku Kirkkonummelta ja joku Perä-Espoosta. Kukaan ei ihmetellyt, vaikka mä halusin tehdä läksyjä, muutkin teki. Tiukkaa itävantaalaista kuria ruotsintunnilla pitänyt vaativa opettaja oli mulle ilmaislippu lukion A-ruotsintunnille ja siellähän oli ihan parasta väkeä. Ne on vieläkin ihan parasta väkeä! Koulun jälkeen käytiin kahvilla Stockalla (Basementin Kitchenin gunpowder tea oli jännittävä tuttavuus), viikonloppuisin leffassa ja latinantunnin aikana shoppailemassa. Ruokatunnilla ehti sopivasti Hulluille päiville. Käytiin toistemme luona kyläilemässä, julkiset kulkuneuvot tulivat kovasti tutuiksi. Muistanpa, että käytiin kylässä Pumpumkatin äidin luona, kun Pumpumkatti itse oli vaihto-oppilaana Ameriikassa. Katjnin kanssa käytiin katsomassa kaikki mahtavat teinikauhuleffat (esim. Screamit ja I Know What You Did Last Summerit), joiden kulta-aikaa 90-luvun loppu oli. Jim Carreyn vakava rooli yhteiskunnallisesti kantaaottavassa elokuvassa piti tietysti nähdä, mutta Finnkinon tulostin pilasi hartaan tunnelman kirjoittamalla leffalippuun leffan nimeksi "Truman Sho".
Shall We Dance? (ehdottomasti vuoden 1996 versio) oli mieleenpainuvin lukioaikainen elokuvakerta. Seurueeseen kuului lisäkseni Katjn ja Vilungin rouva. Koska mulla ja rva Vilungilla oli sarjalippu, katsoi nuori lipunmyyjäpoikanen asiakseen mutista "...ja yksi rahalla..." (ehkä hauskempi, jos olit paikalla). Elokuva oli kerrassaan käsittämätön. Se oli japanilainen ja siis täysin japaniksi. Hahmot olivat ehkä traagisia, mutta ehkä tahattomasti, ehkä tahallisesti hulvattoman hauskoja. Yksikin mies käveli siten, että kääntyi vain suoria kulmia. Paljon muuta en muistakaan paitsi sen, että vuosikausia olen tyrskinyt itsekseni lipunmyyjän hölmistyneelle katseelle, kun kolme tyttöä kikattaa hänen viattomalle rahamutinalleen.
Long story short - mahtava leffa ennen kaikkea seuran takia. En varmaan uskalla katsoa sitä enää ikinä. Ah, nuoruus.
Ai niin: suurkiitos Pumpumkatille musiikkiteeman pohdiskelusta!
Elämyskameli hyräilee
At school they taught me how to be so pure in thought and word and deed. They didn't quite succeed.
Lukiossa juuri kukaan ei asunut lähellä vaan kaikki pendelöi jostain. Tikkurila ei ollut mitenkään erityisen omituinen paikka asua, kun joku tuli Mäntsälästä, joku Kirkkonummelta ja joku Perä-Espoosta. Kukaan ei ihmetellyt, vaikka mä halusin tehdä läksyjä, muutkin teki. Tiukkaa itävantaalaista kuria ruotsintunnilla pitänyt vaativa opettaja oli mulle ilmaislippu lukion A-ruotsintunnille ja siellähän oli ihan parasta väkeä. Ne on vieläkin ihan parasta väkeä! Koulun jälkeen käytiin kahvilla Stockalla (Basementin Kitchenin gunpowder tea oli jännittävä tuttavuus), viikonloppuisin leffassa ja latinantunnin aikana shoppailemassa. Ruokatunnilla ehti sopivasti Hulluille päiville. Käytiin toistemme luona kyläilemässä, julkiset kulkuneuvot tulivat kovasti tutuiksi. Muistanpa, että käytiin kylässä Pumpumkatin äidin luona, kun Pumpumkatti itse oli vaihto-oppilaana Ameriikassa. Katjnin kanssa käytiin katsomassa kaikki mahtavat teinikauhuleffat (esim. Screamit ja I Know What You Did Last Summerit), joiden kulta-aikaa 90-luvun loppu oli. Jim Carreyn vakava rooli yhteiskunnallisesti kantaaottavassa elokuvassa piti tietysti nähdä, mutta Finnkinon tulostin pilasi hartaan tunnelman kirjoittamalla leffalippuun leffan nimeksi "Truman Sho".
Shall We Dance? (ehdottomasti vuoden 1996 versio) oli mieleenpainuvin lukioaikainen elokuvakerta. Seurueeseen kuului lisäkseni Katjn ja Vilungin rouva. Koska mulla ja rva Vilungilla oli sarjalippu, katsoi nuori lipunmyyjäpoikanen asiakseen mutista "...ja yksi rahalla..." (ehkä hauskempi, jos olit paikalla). Elokuva oli kerrassaan käsittämätön. Se oli japanilainen ja siis täysin japaniksi. Hahmot olivat ehkä traagisia, mutta ehkä tahattomasti, ehkä tahallisesti hulvattoman hauskoja. Yksikin mies käveli siten, että kääntyi vain suoria kulmia. Paljon muuta en muistakaan paitsi sen, että vuosikausia olen tyrskinyt itsekseni lipunmyyjän hölmistyneelle katseelle, kun kolme tyttöä kikattaa hänen viattomalle rahamutinalleen.
Long story short - mahtava leffa ennen kaikkea seuran takia. En varmaan uskalla katsoa sitä enää ikinä. Ah, nuoruus.
Ai niin: suurkiitos Pumpumkatille musiikkiteeman pohdiskelusta!
Elämyskameli hyräilee
At school they taught me how to be so pure in thought and word and deed. They didn't quite succeed.
Wednesday, December 19, 2012
Yhdeksästoista: Tower Heist
Tower Heistiä me mentiin katsomaan siksi, että siinä oli hassu traileri. Elokuva vaikutti trailerin perusteella iloiselta ja hauskalta. Sitä se olikin. Tower Heist on työläisten Ocean's Eleven. Joukko sydämistyneitä kerrostalon työntekijöitä päättää paljastaa huijauksen ja ottaa omansa pois ja koska he eivät ole ammattirikollisia, on toiminta aikamoista nuhjausta. Juoni on tuhnutuksessaan varsin nerokas. Toki ison juonen lisäksi on muita pikkuisia juonia. Koko juttu saadaan kokoon varsin hauskalla tavalla, muistan nauraneeni paljon. Päähenkilöt ovat sydämellisiä ja sympaattisia ja vaikka Ben Stiller ja Eddie Murphy ovat tavallisesti melko rasittavia, tässä he olivat kivoja, koska hahmonsa ovat niin herttaisia. Se on aika saavutus.
Elämyskameli hyräilee
Libraries gave us power, then work came and made us free.
Elämyskameli hyräilee
Libraries gave us power, then work came and made us free.
Tuesday, December 18, 2012
Kahdeksastoista: Mary Poppins
Mun selkä on hiukan kipuillut eilen ja toissapäivänä ja oon ottanut varuilta särkylääkettä. Tänään seitsemän maissa illalla se kävi niin kipeäksi, että edes ähkiminen, kiroilu ja itkeminen eivät auta. Kipu on erilaista kuin vuosi sitten, nimittäin nimenomaan selkä- eikä jalkakipua, mutta kyllä kamalan kovaa. Mikään asento ei ole hyvä. Kunpa tässä olisi nyt Maija Poppanen mua lohduttamassa.
Mä näin Maija Poppanen -elokuvan lapsena ja se oli lumoava. Olen lukenut kaikki löytämäni kirjat ja ne on ihania. Kun Maija tuli muutama vuosi sitten telkkarista, mä nauhoitin sen ja sittemmin se on löytynyt DVD:lläkin. Maija Poppanen on paljon kovempi jätkä kuin Sound of Musicin Maria. Biisitkin on parempia ja Maija Poppasen Bert on paljon ihkumpi kuin Captain Von Trapp. Ihmisten ja piirrettyjen yhdistäminen on hienosti tehty ottaen huomioon, että elokuva on tehty 60-luvulla. Kunhan mun pikkuinen kummipoika on vähän vanhempi kuin 2 kk (onnea sinne!), näytän sille Maija Poppasen ja me voidaan laulella lauluja yhdessä. Tanssitaankin, jos mun selkä ei oo näin kipeä.
Elämyskameli hyräilee
Just a spoonful of sugar makes the medicine go down in a most delightful way.
Mä näin Maija Poppanen -elokuvan lapsena ja se oli lumoava. Olen lukenut kaikki löytämäni kirjat ja ne on ihania. Kun Maija tuli muutama vuosi sitten telkkarista, mä nauhoitin sen ja sittemmin se on löytynyt DVD:lläkin. Maija Poppanen on paljon kovempi jätkä kuin Sound of Musicin Maria. Biisitkin on parempia ja Maija Poppasen Bert on paljon ihkumpi kuin Captain Von Trapp. Ihmisten ja piirrettyjen yhdistäminen on hienosti tehty ottaen huomioon, että elokuva on tehty 60-luvulla. Kunhan mun pikkuinen kummipoika on vähän vanhempi kuin 2 kk (onnea sinne!), näytän sille Maija Poppasen ja me voidaan laulella lauluja yhdessä. Tanssitaankin, jos mun selkä ei oo näin kipeä.
Elämyskameli hyräilee
Just a spoonful of sugar makes the medicine go down in a most delightful way.
Monday, December 17, 2012
Seitsemästoista: A Beautiful Mind
Mä sitten liityin Mensaan. Ehdottomasti tärkein syy oli se, että Handyman kovasti halusi, toiseksi uteliaisuus. Mä halusin tietää, mitä semmoisessa salaseurassa tehdään. Kävin katsomassa nettifoorumeita, mutta siellä oli tylsää. Postissa tuli vielä jäsenkortti, jolla ei varmaan saa mistään etuja, jäsenluettelo sekä pari aiemmin ilmestynyttä jäsenlehden numeroa. Olen selaillut lehtiä pintapuolisesti ja löytänyt mielenkiintoisen mahdollisuuden mennä viettämään uuttavuotta Saksan Mensan vieraaksi Berliiniin. Koska mä kuitenkin lomailen mieluummin itse suunnittelemallani lomalla omien kavereideni kanssa enkä suin surminkaan jossain epäilyttävässä hostellissa, vietän mieluummin uuttavuotta Munkkivuoressa.
Mensalaisuus antaa kavereille toki loistavan syyn vinoiluun. Oon ollut sen suhteen vähän herkkänä, koska kyseessä on mulle vähän kiusallinen ja jopa herkkä juttu, koska en ole oikein varma, mitä mieltä siitä itse olen. Tuntuu epäreilulta joutua naljailluksi jostain, joka on oikeastaan Handymanin syy. Oon pohtinut asiaa ja todennut, että älykkyys on mun mielestä mielenkiintoinen ilmiö vähän samalla tavalla kuin kylmä sota tai Top Gear enkä loukkaannu siitä, että joku piikittelee mua mun kiinnostuksesta edellisiinkään, joten mä aion nyt avoimesti julistaa, että oon Mensan jäsen, bring it on!
Muita Mensan jäseniä on internetin mukaan mm. Marcus Grönholm, Jimmy Savile, Kata Kärkkäinen, Geena Davis ja 88-vuotiaana Yhdysvaltain holokaustimuistomerkillä ammuskellut holokaustin kieltäjä ja antisemiitti James von Brunn. Kuuluupa Suomen Mensaan jäsenluettelon mukaan myös pari mun tuttuakin, jotka ei oo mun mielestä luusereita.
Kohtuullisen kömpelösti edellinen saa toimia johdantona päivän elokuvaan. Mä en oo nero enkä skitsofreenikko, John Nash on. Ron Howard ohjasi elokuvan John Nashin elämästä ja sairaudesta, Russell Crowe näytteli. Mä en oo koskaan suuremmin fanittanut Russell Crowea, mutta tässä se on ihan kelvollinen. Elokuvasta jäi päällimmäiseksi mieleen ahdistus ja hämmennys, joka antoi häivähdyksen skitsofreenikon olosta, kun harhat todetaan harhoiksi, toki elokuvakatsojan tunteet ovat vain pikkuruinen murto-osa potilaan kokemasta hämmennyksestä. Nashin elämä on hyvä aihe, koska se antaa katsojalle pohdittavaa aivojen mahdollisuuksista. Huomionarvoista on sekin, että Nashin elämä jatkuu edelleen, hän vietti 84-vuotissyntymäpäiväänsä kesäkuussa. Terveisiä sinnepäin!
Elämyskameli hyräilee
Ja kun katson sua, huomaan ett' olet siinä vain jos silmäni suljen. Olisit siinä edes vähän aikaa.
Mensalaisuus antaa kavereille toki loistavan syyn vinoiluun. Oon ollut sen suhteen vähän herkkänä, koska kyseessä on mulle vähän kiusallinen ja jopa herkkä juttu, koska en ole oikein varma, mitä mieltä siitä itse olen. Tuntuu epäreilulta joutua naljailluksi jostain, joka on oikeastaan Handymanin syy. Oon pohtinut asiaa ja todennut, että älykkyys on mun mielestä mielenkiintoinen ilmiö vähän samalla tavalla kuin kylmä sota tai Top Gear enkä loukkaannu siitä, että joku piikittelee mua mun kiinnostuksesta edellisiinkään, joten mä aion nyt avoimesti julistaa, että oon Mensan jäsen, bring it on!
Muita Mensan jäseniä on internetin mukaan mm. Marcus Grönholm, Jimmy Savile, Kata Kärkkäinen, Geena Davis ja 88-vuotiaana Yhdysvaltain holokaustimuistomerkillä ammuskellut holokaustin kieltäjä ja antisemiitti James von Brunn. Kuuluupa Suomen Mensaan jäsenluettelon mukaan myös pari mun tuttuakin, jotka ei oo mun mielestä luusereita.
Kohtuullisen kömpelösti edellinen saa toimia johdantona päivän elokuvaan. Mä en oo nero enkä skitsofreenikko, John Nash on. Ron Howard ohjasi elokuvan John Nashin elämästä ja sairaudesta, Russell Crowe näytteli. Mä en oo koskaan suuremmin fanittanut Russell Crowea, mutta tässä se on ihan kelvollinen. Elokuvasta jäi päällimmäiseksi mieleen ahdistus ja hämmennys, joka antoi häivähdyksen skitsofreenikon olosta, kun harhat todetaan harhoiksi, toki elokuvakatsojan tunteet ovat vain pikkuruinen murto-osa potilaan kokemasta hämmennyksestä. Nashin elämä on hyvä aihe, koska se antaa katsojalle pohdittavaa aivojen mahdollisuuksista. Huomionarvoista on sekin, että Nashin elämä jatkuu edelleen, hän vietti 84-vuotissyntymäpäiväänsä kesäkuussa. Terveisiä sinnepäin!
Elämyskameli hyräilee
Ja kun katson sua, huomaan ett' olet siinä vain jos silmäni suljen. Olisit siinä edes vähän aikaa.
Sunday, December 16, 2012
Kuudestoista: The Dark Knight
80-luvun lopulla telkkarista tuli piirretty Batman joko tiistai- tai torstai-iltaisin. Sinä päivänä meillä oli aina kotona ruokana Isin suurta herkkua hernekeittoa, josta me ei Pikkusiskon kanssa tykätty yhtään. Sitä piti kuitenkin syödä, koska muuten ei saanut katsoa Batmania. Ja vaikka sai katsoa Batmania, piti silmät peittää aina väkivaltakohtauksien sattuessa, vaikka ne oli siinä versiossa sensuroitukin SMASH- tai BOOM-kuvalla. Mä oon elänyt aika suojaisan lapsuuden Itä-Vantaalla.
Kokemusteni perusteella mä pidin Batmania lasten juttuna ja vasta tän uuden elokuvasarjan myötä tajusin, että sehän ei suinkaan ole mitään lapsille sopivaa viihdettä. Isoja leffoja kuitenkin, johonkinhan ne joululahjaliput on käytettävä. Mä oon nähnyt kaikki tai melkein kaikki uudet leffat, uusimman kesällä. The Dark Knight oli paras. Heath Ledger oli niin uskomattoman hyvä, että mä ällistelin sitä pitkään leffan jälkeenkin. Se hulluus oli niin kauheaa ja todellista. Alun pankkiryöstökohtaus oli jo melkein yksinään hyvä syy katsoa koko elokuva. Christian Balen Batmanin ääni on koomisen matala, mutta senkin kestää, kun Ledger on niin hyvä. Ledger olisi varmaan mun lempinäyttelijä, jos ei olisi kuollut.
Batman: ei lapsille.
Elämyskameli hyräilee
Tydy-dydy-dydy-dydy bätmään
Kokemusteni perusteella mä pidin Batmania lasten juttuna ja vasta tän uuden elokuvasarjan myötä tajusin, että sehän ei suinkaan ole mitään lapsille sopivaa viihdettä. Isoja leffoja kuitenkin, johonkinhan ne joululahjaliput on käytettävä. Mä oon nähnyt kaikki tai melkein kaikki uudet leffat, uusimman kesällä. The Dark Knight oli paras. Heath Ledger oli niin uskomattoman hyvä, että mä ällistelin sitä pitkään leffan jälkeenkin. Se hulluus oli niin kauheaa ja todellista. Alun pankkiryöstökohtaus oli jo melkein yksinään hyvä syy katsoa koko elokuva. Christian Balen Batmanin ääni on koomisen matala, mutta senkin kestää, kun Ledger on niin hyvä. Ledger olisi varmaan mun lempinäyttelijä, jos ei olisi kuollut.
Batman: ei lapsille.
Elämyskameli hyräilee
Tydy-dydy-dydy-dydy bätmään
Saturday, December 15, 2012
Viidestoista: Inglourious Basterds
Mä vastustan turhaa väkivaltaa elokuvissa. Se on pitkäveteistä ja epämiellyttävää. Toki ymmärrän, että juuri sen epämiellyttävyyden vuoksi sitä pitäisi katsoa, mutta mulle ei maistu. Siksi mä en olekaan katsonut Quentin Tarantinon elokuvia ennen Inglourious Basterdsia, mutta sen juoni kiinnosti, joten mä menin katsomaan.
Toinen maailmansota on kiinnostavaa aikaa historiassa. Se on sen verran lähellä, että siitä voi kysellä isovanhemmilta, päänäyttämö on melko lähellä ja sen vaikutukset Euroopan nykypäivään ovat valtavat. Ehkäpä juuri siksi siitä on tehty lukemattomia elokuvia. Inglourious Basterdsissa on nykyajalle sopien toisiinsa kietoutuvia tarinoita. Juoni on ihan näppärä ja etenkin dialogi on mainiota. Myös näyttelijät ovat hyviä ja erityisesti mä tykkään siitä, että ranskalaiset näyttelijät näyttelevät ranskalaisia ja saksalaiset saksalaisia ihmisiä. Mä muistelen, että elokuvan värityskin oli jotenkin erityinen. Parasta tässä on ehdottomasti dialogi, huonointa kiusallinen liiallinen väkivallan korostaminen. Voisin ehkä katsoa uudelleen, kolmen vuoden jälkeen muisti ei oikein pelaa. Jos muistan oikein, taitaa DVD olla kaapissa. Täytyy tsekata.
Elämyskameli hyräilee
I got this fever, need to leave the house, leave the car, leave the bad men where they are, leave a few shells in my gun and stop me staring at the Sun.
Toinen maailmansota on kiinnostavaa aikaa historiassa. Se on sen verran lähellä, että siitä voi kysellä isovanhemmilta, päänäyttämö on melko lähellä ja sen vaikutukset Euroopan nykypäivään ovat valtavat. Ehkäpä juuri siksi siitä on tehty lukemattomia elokuvia. Inglourious Basterdsissa on nykyajalle sopien toisiinsa kietoutuvia tarinoita. Juoni on ihan näppärä ja etenkin dialogi on mainiota. Myös näyttelijät ovat hyviä ja erityisesti mä tykkään siitä, että ranskalaiset näyttelijät näyttelevät ranskalaisia ja saksalaiset saksalaisia ihmisiä. Mä muistelen, että elokuvan värityskin oli jotenkin erityinen. Parasta tässä on ehdottomasti dialogi, huonointa kiusallinen liiallinen väkivallan korostaminen. Voisin ehkä katsoa uudelleen, kolmen vuoden jälkeen muisti ei oikein pelaa. Jos muistan oikein, taitaa DVD olla kaapissa. Täytyy tsekata.
Elämyskameli hyräilee
I got this fever, need to leave the house, leave the car, leave the bad men where they are, leave a few shells in my gun and stop me staring at the Sun.
Friday, December 14, 2012
Hot springs
Me sitten löydettiin se budapestiläinen joulutori. Siellä oli pari-kolmekymmentä kojua ja ihan käsittämättömän paljon ihmisiä. Joka kojuun oli niin pitkät jonot, ettei edes glühweinia viitsitty jonottaa. Joku niistä kojuista oli lisäksi keksinyt nerokkaan ja luontoystävällisen idean juottaa sitä glühweiniä ihan porsliinimukeista ja sehän johti siihen, että tyypit mukeineen seisoi siinä sen kojun edessä kymmenen minuuttia ja tukki kulkuväylän kuin kolesteroli koronaarin -> BAD IDEA. Jotain sentään ostettiin, nimittäin Långstrump osti kuivattuja kiivejä. Mun ja Geen mielestä niissä oli ikävä kalaisa maku, mutta Långstrump ei sitä huomannut. Jälkimaku oli myös mun mielestä ihan ookoo. Kivenheitto joulumarkkinatorilta (Vörösmarty Tér) oli Tonavan ranta ja sieltä Budan puolelle puhelimella näytti tältä. Ihan nättiä. Siinä oli myös rauhallisempi hehkuviinikoju, jolla Gee lämmitteli sisuskalujaan.
Joulutorille me mentiin suoraan kylpylästä. Monista vaihtoehdoista valittiin Szechenyi-kylpylä ensisijaisesti sen takia, että siellä on myös talvella auki oleva ulkoallas. Budapestissähän on kuumia lähteitä, joten vettä ei pakkasellakaan tarvitse lämmittää. Szechenyin lähde on internetin ja Lonely Planetin mukaan Budapestin kuumin, jotain 70-80°. Toki altaiden vesi on jäähdytettyä, kuumimmillaan 40°. Kylpylä toimi varsin hämmentävästi. Jostain syystä naisten puoli oli suljettu, joten kaikki ohjattiin miesten pukuhuoneeseen. Sinänsä se ei haitannut, koska mä törsäsin kaapin sijaan hyttiin, jossa me kaikki mahduttiin hiukan liian ahtaasti vaihtamaan vaatteet. Hotellin kylpytiloista oppineina me tajuttiin laittaa uimapuvut päälle jo kuivina hytissä. Suihkua oli vaikeaa löytää, koska pukkarissa se oli vain miestenvessan yhteydessä. Niinpä mentiin suorilta allasalueelle.
Allasalueella oli suihkuja suoraan 1400-luvulta (ihan hyvin ne toimi, mutta eivät olleet kovin kauniita) ja sisällä toistakymmentä erilaista allasta, joissa lämpötila oli 20-40°. Altaiden vesi oli mineraalipitoista enemmän tai vähemmän vihreää vettä, joka haisi vaihdellen pissalle tai ummehtuneelle. Ihan mukavaa siinä oli lillua. Nettisivujen mukaan vesi parantaa monenlaisia ortopedisiä vaivoja ja toden totta Geen kipeät reidet parantuivat kylpylässä. Lisäksi oli erilaisia saunoja, jotka kaikki lämmitettiin sillä lähdevedellä. Oli erihajuisia höyrysaunoja (esim. mentoli ja eukalyptus) ja hajuton, mutta kovasti painekattilaa muistuttava pieni koppi, jossa miltei kiehuvaa vettä tippui katosta niskaan ja sekä lattia että lauteet olivat niin kuumat, että kymmentä sekuntia kauempaa en siellä viihtynyt. Kosteiden saunojen lisäksi oli erilämpöisiä kuivia saunoja, joissa istuttiin hiukan kuin auditoriossa eri kerroksissa. Nämä muistuttivat eniten suomalaista saunaa. Kylpylän ehdoton helmi oli ulkoaltaisto. Ensin mentiin 38-asteiseen altaaseen, jossa oli kiva lillua ja rentoutua paikallaan. Pää hiukan paleli ajoittain, mutta sitä saattoi lämmittää sukeltamalla. Tunnelma oli todella mahtava. Myöhemmin löydettiin toinenkin allas, jota nettisivuilla kutsuttiin "fancy pooliksi" ja fancy se todella oli! Siellä oli erilaisia poreita ja huisin vauhdikas virta, jonka vauhti oli niin hurja, että virrasta pois pääseminen oli työn takana, Gee joutui jopa turvautumaan bulgarialaisen mafioson lapionkokoisen kämmenen apuun virrasta pois päästäkseen. Virta oli niin hauska, että mua nauratti koko ajan siinä mennessä. Huisia!
Kylpylässä omituisinta oli kyltit. Joka seinällä oli erilaisia tiedotuskylttejä ja varoituksia, joista jokainen oli pelkästään unkariksi. Todennäköisesti niissä ei lukenut mitään erityistä (ehkä tyyliin "allas"), mutta jos viranomaiset katsoivat tiedotuksen olevan unkariksi tarpeen, niin olisi ollut hienotunteista laittaa tiedotukset edes jollain muulla kielellä myös. Toki niissä saattoi olla myös karkeita solvauksia ja nationalistisia iskulauseita, mutta ei me ymmärretty. Unkari unkarilaisille!
Långstrumpilla ja Geellä oli aikamoinen shopping frenzy päällä ja koska mä en tarvinnut muuta kuin kaulaliinan ja jalkarasvaa saksalaisesta kempparista, otin ostoskeskuksissa rennosti. Ilokseni huomasin, että jokaisessa ostoskeskuksessa oli ilmainen ja ihan hyvä wlan. Se oli hyvin tehty unkarilaisilta.
Elämyskameli suosittelee
Budapest. Oli nimittäin tosi kivaa.
Kaunista, kaunista! |
Allasalueella oli suihkuja suoraan 1400-luvulta (ihan hyvin ne toimi, mutta eivät olleet kovin kauniita) ja sisällä toistakymmentä erilaista allasta, joissa lämpötila oli 20-40°. Altaiden vesi oli mineraalipitoista enemmän tai vähemmän vihreää vettä, joka haisi vaihdellen pissalle tai ummehtuneelle. Ihan mukavaa siinä oli lillua. Nettisivujen mukaan vesi parantaa monenlaisia ortopedisiä vaivoja ja toden totta Geen kipeät reidet parantuivat kylpylässä. Lisäksi oli erilaisia saunoja, jotka kaikki lämmitettiin sillä lähdevedellä. Oli erihajuisia höyrysaunoja (esim. mentoli ja eukalyptus) ja hajuton, mutta kovasti painekattilaa muistuttava pieni koppi, jossa miltei kiehuvaa vettä tippui katosta niskaan ja sekä lattia että lauteet olivat niin kuumat, että kymmentä sekuntia kauempaa en siellä viihtynyt. Kosteiden saunojen lisäksi oli erilämpöisiä kuivia saunoja, joissa istuttiin hiukan kuin auditoriossa eri kerroksissa. Nämä muistuttivat eniten suomalaista saunaa. Kylpylän ehdoton helmi oli ulkoaltaisto. Ensin mentiin 38-asteiseen altaaseen, jossa oli kiva lillua ja rentoutua paikallaan. Pää hiukan paleli ajoittain, mutta sitä saattoi lämmittää sukeltamalla. Tunnelma oli todella mahtava. Myöhemmin löydettiin toinenkin allas, jota nettisivuilla kutsuttiin "fancy pooliksi" ja fancy se todella oli! Siellä oli erilaisia poreita ja huisin vauhdikas virta, jonka vauhti oli niin hurja, että virrasta pois pääseminen oli työn takana, Gee joutui jopa turvautumaan bulgarialaisen mafioson lapionkokoisen kämmenen apuun virrasta pois päästäkseen. Virta oli niin hauska, että mua nauratti koko ajan siinä mennessä. Huisia!
Kylpylässä omituisinta oli kyltit. Joka seinällä oli erilaisia tiedotuskylttejä ja varoituksia, joista jokainen oli pelkästään unkariksi. Todennäköisesti niissä ei lukenut mitään erityistä (ehkä tyyliin "allas"), mutta jos viranomaiset katsoivat tiedotuksen olevan unkariksi tarpeen, niin olisi ollut hienotunteista laittaa tiedotukset edes jollain muulla kielellä myös. Toki niissä saattoi olla myös karkeita solvauksia ja nationalistisia iskulauseita, mutta ei me ymmärretty. Unkari unkarilaisille!
Långstrumpilla ja Geellä oli aikamoinen shopping frenzy päällä ja koska mä en tarvinnut muuta kuin kaulaliinan ja jalkarasvaa saksalaisesta kempparista, otin ostoskeskuksissa rennosti. Ilokseni huomasin, että jokaisessa ostoskeskuksessa oli ilmainen ja ihan hyvä wlan. Se oli hyvin tehty unkarilaisilta.
Tässä iloksenne jo viikko sitten kohkattu kuva hotellin kakkusesta. Aikalaiskuvauksen mukaan se maistui Runebergin tortulta. |
Elämyskameli suosittelee
Budapest. Oli nimittäin tosi kivaa.
Neljästoista: A.I.
Tässä voitaisiin kertoa jopa tälläkin hetkellä Finnkinon ohjelmistossa esitettävästä elokuvasta Killing Them Softly, jonne mä ostin liputkin pari viikkoa sitten, mutta en sitten ehtinyt mennä. Meillä oli menossa kaksi lippua vanhaksi marraskuun lopulla ja koska tämä syksy on ollut niin poikkeuksellisen surkea Finnkinolla, ettei niitä tullut käytettyä. Intouchablesin mä näin, mutta senkin kylässä laittomasti. Hätäisesti ostin liput Killing Them Softlyyn, mutta kovasti kiireisenä en ehtinyt mennä. Ei ehkä harmita ollenkaan, vaikka uskonkin että Killing Them Soflty ei olisi ollut niin kelvoton elokuvakokemus kuin A.I. (mainio aasinsilta, eikös?)
Mä oon nähnyt aika monta huonoa elokuvaa, mutta A.I. vie kyllä kaikista voiton. Se kesti tuntikausia eikä siinä tapahtunut mitään. Mollottava nukke vikisi äitinsä perään. Mä en edes muista, että löysikö se sitä äitiään koskaan. Sen muistan, että kesken elokuvan noin 1 h 20 min kohdalla mä mietin, että tässä ei oo vielä tapahtunut mitään, voisko se jo helkkari sentään löytää sen äitinsä! Vielä tunti sitä piti vääntää. Voi kauheeta. Nytkin kun sitä muistelee, niin oikein harmittaa, että siihen käytti aikaansa, harmittaa enemmän kuin Dan Browniin käytetty aika!
Jos mä tässä lupaan, että kirjoitan jo liian pitkään jahkaillun viimeisen Budapest-raportin huomenna, niin sit mun on pakko kirjoittaa se huomenna. Eli teille tänään. Enjoy!
Elämyskameli hyräilee
I didn't lose my mind, it was mine to give away.
Mä oon nähnyt aika monta huonoa elokuvaa, mutta A.I. vie kyllä kaikista voiton. Se kesti tuntikausia eikä siinä tapahtunut mitään. Mollottava nukke vikisi äitinsä perään. Mä en edes muista, että löysikö se sitä äitiään koskaan. Sen muistan, että kesken elokuvan noin 1 h 20 min kohdalla mä mietin, että tässä ei oo vielä tapahtunut mitään, voisko se jo helkkari sentään löytää sen äitinsä! Vielä tunti sitä piti vääntää. Voi kauheeta. Nytkin kun sitä muistelee, niin oikein harmittaa, että siihen käytti aikaansa, harmittaa enemmän kuin Dan Browniin käytetty aika!
Jos mä tässä lupaan, että kirjoitan jo liian pitkään jahkaillun viimeisen Budapest-raportin huomenna, niin sit mun on pakko kirjoittaa se huomenna. Eli teille tänään. Enjoy!
Elämyskameli hyräilee
I didn't lose my mind, it was mine to give away.
Thursday, December 13, 2012
Kolmastoista: Moulin Rouge
Moulin Rouge tuli ensi-iltaan lokakuussa 2001. Mä muistan sen hyvin, koska menin sitä katsomaan kilpailusta voittamillani lipuilla Handyman-varusmiehen kanssa. Jossain radio-ohjelmassa oli nimittäin kilpailu, jonne piti kertoa jokin romanttinen tapahtuma. Mä olin jotenkin herkkänä, kun ikävöin Handymania ja kerroin Handymanin tekemän tavallisen päivän romanttisen tempun. Menin sovitusti Handymanille kotiin (asui vielä lapsuudenkodissaan, varusmies kun oli). Ovi oli auki, vaikka yleensä mä soitin ovikelloa päästäkseni sisään. Kun mä sitten menin sisään, alkoi naapurihuoneesta kuulua kitaransoittoa ja siellä Handyman soitti ja lauloi mulle Tyrävyön Ensisuudelmaa. Mä en ollut koskaan ennen kuullut sitä kappaletta ja sehän oli ihana. Se kappale symboloi Handymanin ihanaa arkiromantiikkaa. Mun tarina oli tarpeeksi ihana radioonkin, koska mä voitin sillä liput Moulin Rougen ennakkonäytökseen.
Moulin Rouge on Titanicin ohella suurin mun näkemistä elokuvista. Suurin siinä mielessä, että se ei oikein mahdu televisioon vaan on ehdottomasti parhaimmillaan teatterissa. Kun mä näin sen ekaa kertaa TV:ssä, olin miltei pettynyt siihen, kuinka pieneltä se näytti (no, kyseessä ei ollut itse asiassa TV vaan tietokoneen ruutu).
Musiikki on ehdottomasti Moulin Rougen paras puoli. Tutuista hiteistä on tehty tarinaan sopivia versioita. Kaikkein vetoavimpia esityksiä olivat Ewan McGregorin Your Song ja Come What May sekä Jim Broadbentin upean vahva ja herkkä The Show Must Go On. Your Songin versio on miltei yhtä hyvä kuin alkuperäinen. Näyttelijät ovat myös taitavia ja osuvia, lisäksi yllättäen kelpo laulajia. Etenkin lavastus ja puvut ovat aivan mahtavia. Juoni on toki melko heppoinen, mutta se ei olekaan tämän elokuvan ydinasia. Tärkein juttu mulle taisi olla se, että sain pitää varusmiestäni kädestä elokuvaa katsoessani. 11 vuotta myöhemmin reservin vänrikki ei taitaisi enää tätä mun kanssa katsoa, mutta ei se mitään. Arkiromantiikka on nykyään erilaista (Handyman oli tilannut Lumiaan suojapussukan, ettei siihen tule naarmuja ja ajatellut, että olisi hyvä, että siinä olisi kuulokkeille oma säilytyspaikka, kun mä tykkään kuunnella podcasteja), mutta vähintään yhtä ihanaa. Hyvää syntymäpäivää, muru!
Elämyskameli hyräilee
Silmiäni susta irti saa, en saa, enkä tahtoisikaan. Kiinni jäin siihen ensisuudelmaan.
Moulin Rouge on Titanicin ohella suurin mun näkemistä elokuvista. Suurin siinä mielessä, että se ei oikein mahdu televisioon vaan on ehdottomasti parhaimmillaan teatterissa. Kun mä näin sen ekaa kertaa TV:ssä, olin miltei pettynyt siihen, kuinka pieneltä se näytti (no, kyseessä ei ollut itse asiassa TV vaan tietokoneen ruutu).
Musiikki on ehdottomasti Moulin Rougen paras puoli. Tutuista hiteistä on tehty tarinaan sopivia versioita. Kaikkein vetoavimpia esityksiä olivat Ewan McGregorin Your Song ja Come What May sekä Jim Broadbentin upean vahva ja herkkä The Show Must Go On. Your Songin versio on miltei yhtä hyvä kuin alkuperäinen. Näyttelijät ovat myös taitavia ja osuvia, lisäksi yllättäen kelpo laulajia. Etenkin lavastus ja puvut ovat aivan mahtavia. Juoni on toki melko heppoinen, mutta se ei olekaan tämän elokuvan ydinasia. Tärkein juttu mulle taisi olla se, että sain pitää varusmiestäni kädestä elokuvaa katsoessani. 11 vuotta myöhemmin reservin vänrikki ei taitaisi enää tätä mun kanssa katsoa, mutta ei se mitään. Arkiromantiikka on nykyään erilaista (Handyman oli tilannut Lumiaan suojapussukan, ettei siihen tule naarmuja ja ajatellut, että olisi hyvä, että siinä olisi kuulokkeille oma säilytyspaikka, kun mä tykkään kuunnella podcasteja), mutta vähintään yhtä ihanaa. Hyvää syntymäpäivää, muru!
Elämyskameli hyräilee
Silmiäni susta irti saa, en saa, enkä tahtoisikaan. Kiinni jäin siihen ensisuudelmaan.
Wednesday, December 12, 2012
Kahdestoista: Das Leben der Anderen
Mun saksanharrastus huomioiden mä tykkään aika vähän saksankielisestä kulttuurista. Pikkusisko ja Äiti katsoo joka päivä Sturm der Liebe -nimistä saippuasarjaa, Pikkusisko jopa nauhoittaa sen, koska kiireinen jurismiaikataulu ei suinkaan aina salli hänen olevan kotona Sturm der Lieben aikaan. Mä katsoin eilen elämäni ensimmäistä kertaa Sturm der Liebeä (viimeiset neljä minuuttia ennen Frendejä) eikä se mua vakuuttanut, mutta toki kivaa, että muut tykkää. Mä oon nähnyt muutaman saksankielisen elokuvan ja ihan tykännyt niistä, mutta jotenkin ei tule mieleen lähteä erikseen etsimään saksankielisiä elokuvia. Good Bye Lenin ja Das Leben der Anderen on niin mahtavia, että olen nähnyt ne moneen kertaan ja Sonnenalleekin niin hyvä, että olen yrittänyt katsella sitä ilman tekstejäkin (hm, ehkä pitäisi yrittää nyt kun on käynyt kurssilla). Poliisisarjoistakin mä kuitenkin tykkään enemmän englanniksi kuin saksaksi, Ketun ja Derrickin lumo ei ole tarttunut. En mä toisaalta erityisesti halua katsella ruotsalaisiakaan elokuvia, ellei ne oo erityisen kiinnostavia (Millennium-sarja, Olof Palme, Fucking Åmål).
Das Leben der Anderen kertoo Stasi-upseerista, joka saa tehtäväkseen vakoilla kirjailijaa ja tämän näyttelijäpuolisoa varsin epäreiluin perustein (ihan kuin jokin peruste olisi oikeutettu). Hiljalleen hallitukselleen lojaali upseeri viehtyy kirjailijan elämästä ja ajatuksista siinä määrin, että alkaa väärentää vakoilupöytäkirjoja ja peitellä kirjailijan epäisänmaallisia suunnitelmia. Kun nämä suunnitelmat toteutuvat, alkaa esimiehistöä kiinnostaa ja verkko kiristyy kirjailijan ympärillä. Stasilla on monia näppäriä temppuja, joilla saa ihmisistä tietoja irti eikä Stasi pelkää käyttää niitä. Upseerillekin tulee ikävät paikat.
Elokuva on kaikkiaan kovin harmaa, kuten teemaan sopiikin. Juoni on kiinnostava ja mukaansatempaava, oikein hyvä draama. Näyttelijät ovat mestarillisia. Etenkin päähenkilöä näytelleen Ulrich Mühen työ on upeaa. Ulrichilla oli jopa omakohtaista kokemusta Itä-Saksasta, koska hän oli sieltä kotoisin ja nuoruudessaan työskenteli esim. rajavartijana. Hän erosi toisesta vaimostaan Saksojen yhdistymisen jälkeen saatuaan selville, että vaimo oli toiminut Stasin ilmiantajana (toki taiteilijapariskunnat olivat Stasille erityisen kiinnostavia). Valitettavasti Mühe kuoli 2007 syöpään vain 54 vuoden iässä.
Das Leben der Anderen on oikeasti hyvä ja mielenkiintoinen elokuva eikä teemansa takia kärsi yhtään saksankielisyydestään. Jos diktatuuri kiinnostaa yhtään, suosittelen katsomaan. En ole käynyt diktatuurissa, mutta uskon, että elokuva on aika realistinen kuvaus. Kameli approves.
Elämyskameli hyräilee
Olit puolisoni silloin, olet puolisoni nyt.
Das Leben der Anderen kertoo Stasi-upseerista, joka saa tehtäväkseen vakoilla kirjailijaa ja tämän näyttelijäpuolisoa varsin epäreiluin perustein (ihan kuin jokin peruste olisi oikeutettu). Hiljalleen hallitukselleen lojaali upseeri viehtyy kirjailijan elämästä ja ajatuksista siinä määrin, että alkaa väärentää vakoilupöytäkirjoja ja peitellä kirjailijan epäisänmaallisia suunnitelmia. Kun nämä suunnitelmat toteutuvat, alkaa esimiehistöä kiinnostaa ja verkko kiristyy kirjailijan ympärillä. Stasilla on monia näppäriä temppuja, joilla saa ihmisistä tietoja irti eikä Stasi pelkää käyttää niitä. Upseerillekin tulee ikävät paikat.
Elokuva on kaikkiaan kovin harmaa, kuten teemaan sopiikin. Juoni on kiinnostava ja mukaansatempaava, oikein hyvä draama. Näyttelijät ovat mestarillisia. Etenkin päähenkilöä näytelleen Ulrich Mühen työ on upeaa. Ulrichilla oli jopa omakohtaista kokemusta Itä-Saksasta, koska hän oli sieltä kotoisin ja nuoruudessaan työskenteli esim. rajavartijana. Hän erosi toisesta vaimostaan Saksojen yhdistymisen jälkeen saatuaan selville, että vaimo oli toiminut Stasin ilmiantajana (toki taiteilijapariskunnat olivat Stasille erityisen kiinnostavia). Valitettavasti Mühe kuoli 2007 syöpään vain 54 vuoden iässä.
Das Leben der Anderen on oikeasti hyvä ja mielenkiintoinen elokuva eikä teemansa takia kärsi yhtään saksankielisyydestään. Jos diktatuuri kiinnostaa yhtään, suosittelen katsomaan. En ole käynyt diktatuurissa, mutta uskon, että elokuva on aika realistinen kuvaus. Kameli approves.
Elämyskameli hyräilee
Olit puolisoni silloin, olet puolisoni nyt.
Tuesday, December 11, 2012
Yhdestoista: Bondit
Nyt mun pitäis kirjoittaa Working Girlistä, koska oon Töölössä päivystämässä (en jotenkin saanut itsestäni irti eilen kuin sen Crying Gamen). Mut koska mä en oo nähnyt Working Girliä ainakaan kokonaan (se on se, jossa Melanie Griffithillä on se iso tukka eikö niin?), en voi kirjoittaa siitä. Kirjoitan siis Bond-sarjasta, koska Bondkin on aina töissä.
Bondeja kuuluu vihata. Niitä kuuluu pitää hirveinä roskaleffoina ja suurena ajanhukkana. Siltä ainakin tuntuu, koska aina hiukan tuntemattomammassa seurueessa niistä puhuessa joku kailottaa suureen ääneen, kuinka Bondit on likasankotavaraa. Mä oon sellaisissa seurueissa aina vähän arasteleva, koska mä tykkään Bondeista hurjasti. Ne on yleensä kirjoitettu hauskasti, niissä tulee aina joku yllätys (yleensä se, että toinen Bond-tytöistä on sittenkin pahis) ja ne on niin epäuskottavia, ettei kuolevia käy edes sääliksi. Ei edes ota päähän se, että pahis jättää joka kerta Bondin kuolemaan mitä mielikuvituksellisimmin tavoin eikä tapa tätä suoraan, mikä on typerää. Mä tykkään etenkin Daniel Craigista ja toisaalta Sean Connerystä. Molemmissa on huumoria. Nää uusimmat Daniel Craigin leffat (etenkin Casino Royale ja Skyfall) on mun mielestä parhaita koko sarjassa.
Mun isä opetti mut katsomaan Bondeja. Lapsena ne katsottiin aina, kun TV:stä tuli. Isä-tytär-bondingia (pun not intended). Edelleen mä annan Isille synttärilahjaksi aina liput Bondiin, kun on ensarivuosi. Muuten se ei elokuvissa käykään.
Bondeissa on aina jännän juonen lisäksi myös ensiluokkaista musiikkia. Enpä keksi huonoa Bond-biisiä. Jopa Adele sai tehtyä loistavan kipaleen, kunhan mukaan miksattiin vähän Bond Themeä. Kaikkein paras on Chris Cornellin You Know My Name, joka on niin hyvä, että mun pitää kuunnella se aina vähintään kahdesti, jos se tulee korvalappustereoista. Myös Bond Theme on hyvä, siitä tulee arvoituksellinen olo.
Onneksi huomenna on vapaapäivä, mulla sattuukin olemaan Goldfinger boksilla!
Elämyskameli hyräilee
I've seen angels fall from blinding heights. But you yourself are nothing so divine, just next in line.
Bondeja kuuluu vihata. Niitä kuuluu pitää hirveinä roskaleffoina ja suurena ajanhukkana. Siltä ainakin tuntuu, koska aina hiukan tuntemattomammassa seurueessa niistä puhuessa joku kailottaa suureen ääneen, kuinka Bondit on likasankotavaraa. Mä oon sellaisissa seurueissa aina vähän arasteleva, koska mä tykkään Bondeista hurjasti. Ne on yleensä kirjoitettu hauskasti, niissä tulee aina joku yllätys (yleensä se, että toinen Bond-tytöistä on sittenkin pahis) ja ne on niin epäuskottavia, ettei kuolevia käy edes sääliksi. Ei edes ota päähän se, että pahis jättää joka kerta Bondin kuolemaan mitä mielikuvituksellisimmin tavoin eikä tapa tätä suoraan, mikä on typerää. Mä tykkään etenkin Daniel Craigista ja toisaalta Sean Connerystä. Molemmissa on huumoria. Nää uusimmat Daniel Craigin leffat (etenkin Casino Royale ja Skyfall) on mun mielestä parhaita koko sarjassa.
Mun isä opetti mut katsomaan Bondeja. Lapsena ne katsottiin aina, kun TV:stä tuli. Isä-tytär-bondingia (pun not intended). Edelleen mä annan Isille synttärilahjaksi aina liput Bondiin, kun on ensarivuosi. Muuten se ei elokuvissa käykään.
Bondeissa on aina jännän juonen lisäksi myös ensiluokkaista musiikkia. Enpä keksi huonoa Bond-biisiä. Jopa Adele sai tehtyä loistavan kipaleen, kunhan mukaan miksattiin vähän Bond Themeä. Kaikkein paras on Chris Cornellin You Know My Name, joka on niin hyvä, että mun pitää kuunnella se aina vähintään kahdesti, jos se tulee korvalappustereoista. Myös Bond Theme on hyvä, siitä tulee arvoituksellinen olo.
Onneksi huomenna on vapaapäivä, mulla sattuukin olemaan Goldfinger boksilla!
Elämyskameli hyräilee
I've seen angels fall from blinding heights. But you yourself are nothing so divine, just next in line.
Monday, December 10, 2012
Kymmenes: The Crying Game
The Artist aiheutti aikamoista Oscar-kuhinaa jo ennen ehdokkaiden 2012 julkistusta. Suomeen se tuli vasta Oscareiden jaon maissa, mutta Yhdysvalloissa sitä tituleerattiin mullistavaksi ja freesiksi. Mä kuuntelin Oscar-ehdokkaiden julkistusten jälkeen jotain podcastia, jossa asiantuntijoiksi itseään tituleeranneet ihmiset arvailivat, kelle Oscarit menisivät ja aika taitavasti arvasivat, että Artist niitä useamman saisi. Nämä asiantuntijat intoilivat myös siitä, että The Artistissa on jännittävä käännekohta, jota katsojat eivät saisi solidaarisuudesta tulevaisuuden katsojille kertoa. Sen tähden mä menin katsomaan koko perhanan leffaa ja eihän siinä sit mitään käännekohtaa ollut. Hirveä antikliimaksi.
Hyvät twistit sen sijaan on ainakin Sixth Sensessä ja The Crying Gamessa. Crying Gamen twist on aika arvattavissa, mutta se on hyvä ja tarpeellinen juonta ajatellen. Crying Game on muutenkin loistava elokuva - Pohjois-Irlannin ongelmat, päähän tarttuva biisi ja liikuttava tarina. Mä en nyt oikein pysty kirjoittamaan tästä tän tarkemmin, koska kaikki ei oo varmaan tätä nähneet, mutta siis kannattaa kyllä katsoa. The Artistia sen sijaan ei kannata.
Mä oon pohtinut, että ehkä ensi vuonna tän joulukalenterin meininki pitää olla erilainen, koska jälleen näyttää siltä, että tän lukijamäärät on aika surkeita. Pitäiskö jokaisesta laittaa muistutus FB:iin? Pitäiskö kirjoittaa kiinnostavammin? Vaikeeta vaikeeta!
Elämyskameli hyräilee
And I hope you find your freedom for eternity
Hyvät twistit sen sijaan on ainakin Sixth Sensessä ja The Crying Gamessa. Crying Gamen twist on aika arvattavissa, mutta se on hyvä ja tarpeellinen juonta ajatellen. Crying Game on muutenkin loistava elokuva - Pohjois-Irlannin ongelmat, päähän tarttuva biisi ja liikuttava tarina. Mä en nyt oikein pysty kirjoittamaan tästä tän tarkemmin, koska kaikki ei oo varmaan tätä nähneet, mutta siis kannattaa kyllä katsoa. The Artistia sen sijaan ei kannata.
Mä oon pohtinut, että ehkä ensi vuonna tän joulukalenterin meininki pitää olla erilainen, koska jälleen näyttää siltä, että tän lukijamäärät on aika surkeita. Pitäiskö jokaisesta laittaa muistutus FB:iin? Pitäiskö kirjoittaa kiinnostavammin? Vaikeeta vaikeeta!
Elämyskameli hyräilee
And I hope you find your freedom for eternity
Sunday, December 9, 2012
Yhdeksäs: Saving Private Ryan
Mä en oo suuri sotaelokuvien ystävä. Yleensä mä en jaksa katsoa niitä. Ymmärrän, että yleensä sotaelokuvat eivät kerro sodasta vaan sota on vain taustatarina tai tapahtumapaikka, mutta jotenkin ei kuitenkaan viitsi. En tiedä, miksi menin katsomaan Saving Private Ryanin. Ehkä Tom Hanksin takia. Joka tapauksessa sen katsominen palkitsi, koska se oli hyvä.
Elokuvan lähtötilanne oli aika epäuskottava. Tom Hanksille annettiin tehtäväksi hakea toisen maailmansodan keskeltä Ranskasta sotilas James Ryan, joka on nelipoikaisen perheen viimeinen hengissä oleva sotilas, koska on liikaa antaa kaikkien neljän pojan kuolla. Tehtiinkö tällaista todella? No, Tom lähtee pienen joukkion kanssa etsimään Ryania ja matkalla vaikeuttaa saksalaisten hommia ja valitettavasti pari Tominkin joukosta kuolee. Kun Ryan löytyy, ei tämä suostukaan tulemaan heti kiltisti kotiin vaan haluaa suojella strategisesti tärkeää siltaansa, mikä oli hänelle tehtäväksi annettu. Tom päättää jäädä kavereineen auttamaan sillansuojeluporukkaa ja kohta paikalle tuleekin saksalaisia, joita vastaan päähenkilöt yrittävät kovasti taistella. Koska jalkaväki oli jäämässä alakynteen, tuli jostain viime hetkellä amerikkalainen hävittäjä, joka tuhoaa saksalaisten tankit. Aika harva sankareista palaa kotiin, onneksi kuitekin Ryan on hengissä elokuvan lopussa, koska muuten olisi mennyt retki hukkaan.
Mä pidän Steven Spielbergiä onnettomana ohjaajana, koska moni sen elokuvista on sietämättömän pitkästyttäviä ja aivan liian pitkiä. Private Ryanissakin legendaarinen puolen tunnin Normandian maihinnousu -aloituskohtaus on sietokyvyn rajoilla, mutta WWII-entusiasti jaksaa sen katsoa. Action-genren faneille ei Saving Private Ryan ole varmaankaan kelpo elokuva, mutta historiallisena draamana se on mun mielestä ihan paikallaan. Tykkään.
Elämyskameli hyräilee
Du räcker till, så var den du är.
Elokuvan lähtötilanne oli aika epäuskottava. Tom Hanksille annettiin tehtäväksi hakea toisen maailmansodan keskeltä Ranskasta sotilas James Ryan, joka on nelipoikaisen perheen viimeinen hengissä oleva sotilas, koska on liikaa antaa kaikkien neljän pojan kuolla. Tehtiinkö tällaista todella? No, Tom lähtee pienen joukkion kanssa etsimään Ryania ja matkalla vaikeuttaa saksalaisten hommia ja valitettavasti pari Tominkin joukosta kuolee. Kun Ryan löytyy, ei tämä suostukaan tulemaan heti kiltisti kotiin vaan haluaa suojella strategisesti tärkeää siltaansa, mikä oli hänelle tehtäväksi annettu. Tom päättää jäädä kavereineen auttamaan sillansuojeluporukkaa ja kohta paikalle tuleekin saksalaisia, joita vastaan päähenkilöt yrittävät kovasti taistella. Koska jalkaväki oli jäämässä alakynteen, tuli jostain viime hetkellä amerikkalainen hävittäjä, joka tuhoaa saksalaisten tankit. Aika harva sankareista palaa kotiin, onneksi kuitekin Ryan on hengissä elokuvan lopussa, koska muuten olisi mennyt retki hukkaan.
Mä pidän Steven Spielbergiä onnettomana ohjaajana, koska moni sen elokuvista on sietämättömän pitkästyttäviä ja aivan liian pitkiä. Private Ryanissakin legendaarinen puolen tunnin Normandian maihinnousu -aloituskohtaus on sietokyvyn rajoilla, mutta WWII-entusiasti jaksaa sen katsoa. Action-genren faneille ei Saving Private Ryan ole varmaankaan kelpo elokuva, mutta historiallisena draamana se on mun mielestä ihan paikallaan. Tykkään.
Elämyskameli hyräilee
Du räcker till, så var den du är.
Saturday, December 8, 2012
Budassa(kin)
Ratikkamatkailu ja köysirata Buda-vuorelle onnistuivat eilen yli odotusten, vaikka Geen mielestä vuori-nimitys olikin vähän harhaanjohtava (Buda-kukkula? Buda-mäki?). Köysiradan korkeusero 51 metriä ei niin kovin korkealta tuntunutkaan, mutta kyseessä on kuitenkin Euroopan toiseksi vanhin rata, kyllä sekin jotain merkitsee (no, okei, aika vähän). Kaltevuuskulma on 48°. Vertailuna kesällä koettuun Baden-Badenin rataan toi jäi kyllä vaatimattomaksi, koska siinä oli korkeuseroa kuitenkin 370 metriä ja kaltevuuttakin 54°. Mutta vuoren huipulta sai hienoja valokuvia kaupungista, kyllä kannatti. Mä muuten päätin, että alan harrastaa köysiratoja. Aina kun on mahdollisuus, käyn köysiradalla. En matkusta mihinkään köysiradan takia, mutta se on jatkossa mun harrastus, jos joku kysyy.
Alkupäivän ostosten ja matkailun jälkeen haluttiin mennä kolmen maissa syömään. Koska meidän hotelli sijaitsee juutalaiskorttelissa ja valikoima on suuri, haluttiin mennä juutalaiseen ravintolaan. Sääli vain, ettei ollut tullut mieleen, että perjantai-ilta ei välttämättä ole ihan otollisin aika syödä juutalaisessa ravintolassa, ei päästy. Vaikka sapatti alkaakin muutama minuutti ennen auringonlaskua, ei puoli neljältä (20 min ennen auringonlaskua) pääse juutalaiseen ravintolaan, ellei ole varannut ja maksanut etukäteen. Koska lauantairuoatkin olisi pitänyt maksaa etukäteen (sapattinahan ei kauppaa käydä), ei me nyt sit päästä juutalaisravintolaan. Tää ois pitänyt tajuta torstaina! Kyllä mä ruoskin itseäni. Sen sijaan syötiin toisessa uskonnollisessa ravintolassa eli hipsteripaikassa. Tila oli melko korkea. Baaritiskin seinään oli muurattu lautasia, baaritiskin oikeassa reunassa oli rivissä kymmenkunta lihamyllyä, sivupöydällä kasa kattiloita ja uuninpankolla lukematon määrä mutteripannuja. Keittiöstä tuli jatkuvasti väkeä, yhteensä töissä oli varmaan kymmenen ihmistä, mutta palvelu oli varsin hidasta, mikä saattaa olla tyypillinen piirre unkarilaisissa ravintoloissa, koska meille tutussa bisztróssakin ehti syödä monta noutoa buffet-ruokaa ja patistella tarjoilijoita ennen kuin juomat tulivat pöytään molemmilla kerroilla. Enää ei sinne mennä. Hipsteriruoka on kyllä hyvää. Talvi-caprese-salaatti oli suorastaan herkullista, samoin maapähkinävoikanapasta. Gee tilasi juutalaisen ruoan, hanhenjalan papupedillä, joka oli aika tuhdin oloinen annos. Keventämiseksi hän tilasi vielä kanasalaatin. Hintatason kuvaamiseksi kerron nyt, että meidän laskussa oli kaksi pääruokasalaattia, keitto, vegepääruoka, kanapääruoka, juutalainen pääruoka, 0,75 litran pullo vettä, kahvi ja tee ja hinta oli yhteensä 40-45 e. Siis viisi pääruokaa, keitto ja juomat. Meillä oli nälkä.
Syömisen jälkeen haluttiin mennä joulumarkkinoille, jonne pääsi kartan mukaan ihan kävellen. Käveltiin ja oli mahdottoman kylmä (internetin mukaan -3°, mutta internetiä ei uskota, varmaan ainakin -5°). Löydettiin muutama koju, josta saatiin lämmintä viiniä (myös valkoviiniä!) ja kuumaa vohvelia. Sitten tultiin mahd nopeasti hotellille ja saunaan. Vasta hotellilla mä huomasin, että kylmyys oli kangistanut meidät liian aikaisin eikä me oltu päästy vielä siihen oikeaan joulumarkkinapaikkaan. Mä pyrin pääsemään sinne vielä tänään illalla. Tänään on ohjelmassa myös Széchenyi-kylpylä, jossa pääsee kuumaan ulkoaltaaseen. Mä uskon, että se on tosi siistii!
Elämyskameli suosittelee
erilaiset köysiradat
Alkupäivän ostosten ja matkailun jälkeen haluttiin mennä kolmen maissa syömään. Koska meidän hotelli sijaitsee juutalaiskorttelissa ja valikoima on suuri, haluttiin mennä juutalaiseen ravintolaan. Sääli vain, ettei ollut tullut mieleen, että perjantai-ilta ei välttämättä ole ihan otollisin aika syödä juutalaisessa ravintolassa, ei päästy. Vaikka sapatti alkaakin muutama minuutti ennen auringonlaskua, ei puoli neljältä (20 min ennen auringonlaskua) pääse juutalaiseen ravintolaan, ellei ole varannut ja maksanut etukäteen. Koska lauantairuoatkin olisi pitänyt maksaa etukäteen (sapattinahan ei kauppaa käydä), ei me nyt sit päästä juutalaisravintolaan. Tää ois pitänyt tajuta torstaina! Kyllä mä ruoskin itseäni. Sen sijaan syötiin toisessa uskonnollisessa ravintolassa eli hipsteripaikassa. Tila oli melko korkea. Baaritiskin seinään oli muurattu lautasia, baaritiskin oikeassa reunassa oli rivissä kymmenkunta lihamyllyä, sivupöydällä kasa kattiloita ja uuninpankolla lukematon määrä mutteripannuja. Keittiöstä tuli jatkuvasti väkeä, yhteensä töissä oli varmaan kymmenen ihmistä, mutta palvelu oli varsin hidasta, mikä saattaa olla tyypillinen piirre unkarilaisissa ravintoloissa, koska meille tutussa bisztróssakin ehti syödä monta noutoa buffet-ruokaa ja patistella tarjoilijoita ennen kuin juomat tulivat pöytään molemmilla kerroilla. Enää ei sinne mennä. Hipsteriruoka on kyllä hyvää. Talvi-caprese-salaatti oli suorastaan herkullista, samoin maapähkinävoikanapasta. Gee tilasi juutalaisen ruoan, hanhenjalan papupedillä, joka oli aika tuhdin oloinen annos. Keventämiseksi hän tilasi vielä kanasalaatin. Hintatason kuvaamiseksi kerron nyt, että meidän laskussa oli kaksi pääruokasalaattia, keitto, vegepääruoka, kanapääruoka, juutalainen pääruoka, 0,75 litran pullo vettä, kahvi ja tee ja hinta oli yhteensä 40-45 e. Siis viisi pääruokaa, keitto ja juomat. Meillä oli nälkä.
Syömisen jälkeen haluttiin mennä joulumarkkinoille, jonne pääsi kartan mukaan ihan kävellen. Käveltiin ja oli mahdottoman kylmä (internetin mukaan -3°, mutta internetiä ei uskota, varmaan ainakin -5°). Löydettiin muutama koju, josta saatiin lämmintä viiniä (myös valkoviiniä!) ja kuumaa vohvelia. Sitten tultiin mahd nopeasti hotellille ja saunaan. Vasta hotellilla mä huomasin, että kylmyys oli kangistanut meidät liian aikaisin eikä me oltu päästy vielä siihen oikeaan joulumarkkinapaikkaan. Mä pyrin pääsemään sinne vielä tänään illalla. Tänään on ohjelmassa myös Széchenyi-kylpylä, jossa pääsee kuumaan ulkoaltaaseen. Mä uskon, että se on tosi siistii!
Elämyskameli suosittelee
erilaiset köysiradat
Kahdeksas: Bridget Jones's Diary
Joka sukupolvella on oltava esikuvansa. Mun äidillä oli Sue Ellen (tai joku, emmä tiiä) ja mulla on Bridget Jones. Bridget joutuu yleensä vahingossa ja hyväuskoisuuttaan mahdottoman kiusallisiin tilanteisiin ja selviää niistä pitkällisen itsesäälin jälkeen. Bridgetin ihmissuhde-elämä on kiistatta jännittävämpää ja hurjempaa kuin mun, mutta Bridgetillä on lopulta motivoiva työ ja ihan kiva elämä. Bridget on aito ja sellainen ihminen, johon mä haluaisin tutustua.
Bridget Jonesin päiväkirjoista on tehty kaksi elokuvaa. Ensimmäinen oli toista parempi, mutta toinenkin toki tärkeä populaarikulttuurin hetki. Reneé Zellweger on täydellinen Bridget ja, no, Colin Firth on Mark Darcy, koska Mark Darcy on kirjoitettu Colin Firthiksi. Hugh Grantin pitää tietty olla Daniel Cleaver, koska kukaan muu ei ole tarpeeksi ihana, hurmaava ja niljakas. Bridget Jones on se elokuva, joka pitää katsoa, kun on sydänsuruja, koska muut sydänsurun häivytyskeinot eivät vain ole tarpeeksi tehokkaita. Sen voi katsoa myös ilman sydänsuruja, koska se on hauska. Erityisen hauska on Bridgetin äidin miesystävä, tangerine tinted clown, joka myy ostoskanavalla koruja "with anything to any occasion" ja äidin kaupassa myymä Kukkeli-munankuorimasauva on komedian helmi.
Bridget Jones on mulle se ajankuva, jollaisena mä tahdon vuosituhannen vaihteen muistaa.
Elämyskameli hyräilee
Trying to be misunderstood but it doesn't do me any good.
Bridget Jonesin päiväkirjoista on tehty kaksi elokuvaa. Ensimmäinen oli toista parempi, mutta toinenkin toki tärkeä populaarikulttuurin hetki. Reneé Zellweger on täydellinen Bridget ja, no, Colin Firth on Mark Darcy, koska Mark Darcy on kirjoitettu Colin Firthiksi. Hugh Grantin pitää tietty olla Daniel Cleaver, koska kukaan muu ei ole tarpeeksi ihana, hurmaava ja niljakas. Bridget Jones on se elokuva, joka pitää katsoa, kun on sydänsuruja, koska muut sydänsurun häivytyskeinot eivät vain ole tarpeeksi tehokkaita. Sen voi katsoa myös ilman sydänsuruja, koska se on hauska. Erityisen hauska on Bridgetin äidin miesystävä, tangerine tinted clown, joka myy ostoskanavalla koruja "with anything to any occasion" ja äidin kaupassa myymä Kukkeli-munankuorimasauva on komedian helmi.
Bridget Jones on mulle se ajankuva, jollaisena mä tahdon vuosituhannen vaihteen muistaa.
Elämyskameli hyräilee
Trying to be misunderstood but it doesn't do me any good.
Friday, December 7, 2012
Pestissä
Me ollaan siis täällä Budapestissä, toistaiseksi vasta Pestissä. Kovin laajaa sightseeing-touria ei oo vielä tehty vaan kävelty sitä katua, jolla hotelli sijaitsee, pohjoiseen ja etelään. Tänään olen ajatellut huijata matkaseurueeni pienelle ratikkamatkalle, jolla voisi nähdä vähän yleiskuvaa kaupungin tärkeimmistä nähtävyyksistä.
Sää suosii - lämpötila on nollassa eikä täällä käytännössä ole lunta (jossain kävelemättömällä alueella näkyy vähän kuuraa). Asvaltti oli eilen hiukan kostea ja paikoitellen vähän liukas. Ei tuule yhtään. Ja toki kun suomalaisina ollaan ulkomailla, pitää sään lisäksi touhottaa halvasta ruoasta ja oluesta! Eilen käytiin syömässä all you can eat -bisztrossa, jossa ruoka (all you can eat perinteistä unkarilaista, lisäksi keittoa, pastaam, kanankoipia, jälkiruokia) maksoi neljä e/hlö. Kyllä me päiviteltiin. Ravintola oli niin hyvä, että aateltiin mennä sinne tänään myös all you can eat -aamupalalle edulliseen kahden euron hintaan. Voi jummijammi, ei oo Suomessa vaan näin halpaa! Mä oon toki varsin ennakkoluuloinen kaiken kummallisen ruoan suhteen enkä uskalla ottaa lautaselleni epämääräistä kauhallista hozzaszolasia, jos en suoranaisesti tiedä, mitä siinä on. Niinpä mä söin spagetti bolognesea ja olisin ottanut lihakeittoa, jos siinä olisi ollut lihaa. Långstrump ja Gee sen sijaan söivät hyvällä halulla monia erivärisiä mössöjä ja kimpaleita. Gee hurjapäänä otti myös erilaisia jälkiruokia, jotka olivat pieniä kakkusia. Suklaakakku maistui kuulemma ihan hyvältä, mutta tylsältä ja toinen, valkoinen tummapilkullinen juustokakku maistui ei-nyt-suorastaan-pahalta, mutta kummalliselta vanhalta, homeiselta mummolalta. Tarkemmin makua ei voi luonnehtia. Mulle tuli 80-luku mieleen siitä mausta. On sanottava, että se firma ei oikein osannut tehdä hyvää paakkelssia.
Eilen illalla parisängyn jalkopäähän oli jätetty pieni kakku! Siinä on koristeena harmahtava ohut levy ehkä suklaata sekä joulutonttukoristeinen suklaatikkari. Vielä ei olla sitä uskallettu syödä, mutta se kyllä houkuttelee. Otin siitä valokuvan, mutta en osaa siirtää Lumiasta tietokoneelle kuvaa, joten postaan sen Kamelin fb-sivulle. Tarkempaa raporttia tulee, kunhan kakkua on maistettu.
Elämyskameli suosittelee
spagetti bolognese
Sää suosii - lämpötila on nollassa eikä täällä käytännössä ole lunta (jossain kävelemättömällä alueella näkyy vähän kuuraa). Asvaltti oli eilen hiukan kostea ja paikoitellen vähän liukas. Ei tuule yhtään. Ja toki kun suomalaisina ollaan ulkomailla, pitää sään lisäksi touhottaa halvasta ruoasta ja oluesta! Eilen käytiin syömässä all you can eat -bisztrossa, jossa ruoka (all you can eat perinteistä unkarilaista, lisäksi keittoa, pastaam, kanankoipia, jälkiruokia) maksoi neljä e/hlö. Kyllä me päiviteltiin. Ravintola oli niin hyvä, että aateltiin mennä sinne tänään myös all you can eat -aamupalalle edulliseen kahden euron hintaan. Voi jummijammi, ei oo Suomessa vaan näin halpaa! Mä oon toki varsin ennakkoluuloinen kaiken kummallisen ruoan suhteen enkä uskalla ottaa lautaselleni epämääräistä kauhallista hozzaszolasia, jos en suoranaisesti tiedä, mitä siinä on. Niinpä mä söin spagetti bolognesea ja olisin ottanut lihakeittoa, jos siinä olisi ollut lihaa. Långstrump ja Gee sen sijaan söivät hyvällä halulla monia erivärisiä mössöjä ja kimpaleita. Gee hurjapäänä otti myös erilaisia jälkiruokia, jotka olivat pieniä kakkusia. Suklaakakku maistui kuulemma ihan hyvältä, mutta tylsältä ja toinen, valkoinen tummapilkullinen juustokakku maistui ei-nyt-suorastaan-pahalta, mutta kummalliselta vanhalta, homeiselta mummolalta. Tarkemmin makua ei voi luonnehtia. Mulle tuli 80-luku mieleen siitä mausta. On sanottava, että se firma ei oikein osannut tehdä hyvää paakkelssia.
Eilen illalla parisängyn jalkopäähän oli jätetty pieni kakku! Siinä on koristeena harmahtava ohut levy ehkä suklaata sekä joulutonttukoristeinen suklaatikkari. Vielä ei olla sitä uskallettu syödä, mutta se kyllä houkuttelee. Otin siitä valokuvan, mutta en osaa siirtää Lumiasta tietokoneelle kuvaa, joten postaan sen Kamelin fb-sivulle. Tarkempaa raporttia tulee, kunhan kakkua on maistettu.
Elämyskameli suosittelee
spagetti bolognese
Seitsemäs: Fried Green Tomatoes
Mä oon jälleen tullut rakastamaani Keski-Eurooppaan. Mahdottoman ihana paikka! Poikkeuksellisesti en ole Saksassa enkä edes saksankielisellä alueella vaan veljeskansan parissa Budapestissä. Kaupunki on mulle toki tuttu 90-luvun alusta, jolloin Isi oli täällä töissä ja me käytiin täällä alvariinsa. Myös tammikuussa 2002 me käytiin täällä Handymanin kanssa lomalla. En mä tietenkään mitään kaupungista muista paitsi että 90-luvun alussa täällä haisi omituiselle (itäblokille) ja täältä sai Äidin mielestä kauniita villapaitoja, joita mun hammaslääkäri myös aina kehui juuri saatuaan ängettyä kaikki odontologiset instrumenttinsa mun suuhun. Muistan myös sen, että vuonna 2002 hotellihuoneen ikkuna veti niin pontevasti, että jouduttiin tunkemaan vaatteita tiivisteeksi. Niin ja että uudenvuodenaattona ei 90-luvulla iltaviiden jälkeen mikään muu ravintola ollut auki kuin hotellin ravintola, jossa tarjoilija osasi kysyä "Kana, ei kala?" sopivin käsiliikkein tehostettuna, kun olin suomeksi tilannut kanakeiton.
Mä oon täällä Budapestissä Långstrumpin ja Geen kanssa. Minilomanen jee! Meidän tavoitteena on shoppailla ja lillua kylpylässä. Tänään on tehty molempia tai kylpylä oli hotellin spa area, jossa oli perusallas, pari poreallasta, tarkoin määritelty sauna (uimapuku pakollinen, saunottava pyyhkeeseen kääriytyneenä), vähemmän määritelty höyrysauna ja experience shower (out of order). Takaisin Suomeen palataan sunnuntaina, joten tässä on vielä aikaa mennä uusiin kylpylöihin ja löytää tätäkin päivää parempia shoppailumahdollisuuksia. Gee joutui ekaan shopping frenzyyn sitten vuoden 2009 ja osti mm. kaksi toppatakkia. Mä ostin naamion ja jalkarasvaa.
Matkan teemaan sopien valitsin tämän päivän elokuvaksi Fried Green Tomatoes. Se on paras tyttöystävyyselokuva, jonka tiedän. Siitä on pitkä aika, kun olen sen viimeksi nähnyt, mutta muistaakseni siinä oli poikkeuksellisen onnistunut aikahyppely ja varsin hyvä girl power -meininki ja jännittävä juoni. Vanhainkotikuvaus oli hyvä valinta, Kathy Batesin kotirouvakuvaus hauskaa ja lempeän realistista ja aihe (perheväkivalta ja rasismi) aina ajankohtainen. Naisten ystävyys on todentuntuinen ja lämmin ja elokuva tuntuu aina tuoreelta.
Nyt väsyttää ja vielä pitää pestä vadelma-vaniljanaamio pois. Huomenna jatkan jännittävää kertomusta Budapestistä. Tiiserinä mainittakoon vaikkapa homeisen mummolan makuinen leivonnainen ja eksoottinen tyynyn päälle jätetty herkkunen.
Elämyskameli hyräilee
Tonava kaunoinen
Mä oon täällä Budapestissä Långstrumpin ja Geen kanssa. Minilomanen jee! Meidän tavoitteena on shoppailla ja lillua kylpylässä. Tänään on tehty molempia tai kylpylä oli hotellin spa area, jossa oli perusallas, pari poreallasta, tarkoin määritelty sauna (uimapuku pakollinen, saunottava pyyhkeeseen kääriytyneenä), vähemmän määritelty höyrysauna ja experience shower (out of order). Takaisin Suomeen palataan sunnuntaina, joten tässä on vielä aikaa mennä uusiin kylpylöihin ja löytää tätäkin päivää parempia shoppailumahdollisuuksia. Gee joutui ekaan shopping frenzyyn sitten vuoden 2009 ja osti mm. kaksi toppatakkia. Mä ostin naamion ja jalkarasvaa.
Matkan teemaan sopien valitsin tämän päivän elokuvaksi Fried Green Tomatoes. Se on paras tyttöystävyyselokuva, jonka tiedän. Siitä on pitkä aika, kun olen sen viimeksi nähnyt, mutta muistaakseni siinä oli poikkeuksellisen onnistunut aikahyppely ja varsin hyvä girl power -meininki ja jännittävä juoni. Vanhainkotikuvaus oli hyvä valinta, Kathy Batesin kotirouvakuvaus hauskaa ja lempeän realistista ja aihe (perheväkivalta ja rasismi) aina ajankohtainen. Naisten ystävyys on todentuntuinen ja lämmin ja elokuva tuntuu aina tuoreelta.
Nyt väsyttää ja vielä pitää pestä vadelma-vaniljanaamio pois. Huomenna jatkan jännittävää kertomusta Budapestistä. Tiiserinä mainittakoon vaikkapa homeisen mummolan makuinen leivonnainen ja eksoottinen tyynyn päälle jätetty herkkunen.
Elämyskameli hyräilee
Tonava kaunoinen
Thursday, December 6, 2012
Kuudes: Life of Brian
Tänään pitäisi tietysti hartaasti silmät kosteina tohkeilla Talvisodasta tai Tuntemattomasta sotilaasta. Valitettavasti mä en ole vielä nähnyt kumpaakaan enkä näe tänäänkään, koska olen ulkomailla. Uskon kyllä, kun sanotaan, että ne ovat hyviä. Katsokaa jos tahdotte.
Rippikoulussa parasta oli bussimatkalla katsottu Life of Brian ja mä tykkäsin rippikoulusta. Monty Python on muutenkin ensiluokkaista komediaa, mutta mun mielestä Brianin kohtalo on kyllä leffoista kaikkein hauskin. Brian-parka tuntuu olevan aina väärässä paikassa. Sattumukset ja etenkin kaikenlaiset lyhyet hupsut välirepliikit ovat aivan hulvattomia. Katsoja yrittää kovasti tsempata Briania, mutta huonostihan siinä käy. Brian on sympaattinen, mutta olosuhteet ovat häntä vastaan.
Beatles-fanina mua lämmittää se, että ilman George Harrisonin rahoja leffaa ei olisi tehty. Mää fanitan Beatlesia ja Monty Pythonia ja Beatle-Georgekin fanitti Monty Pythonia! Mikä yhteensattuma!
Life of Brian aiheutti arvattavasti varsin paljon kohua ilmestymisaikanaan. Sitä syytettiin jumalanpilkasta ja sen esittäminen kiellettiin esim. Irlannissa ja Norjassa. Siitäpä mahtava mainoslause "So funny it was banned in Norway!" Irlannin mä jotenkin ymmärrän, mutta Norja? Kunpa olisin elänyt 70-luvulla, ehkä ymmärtäisin. Toki kristinuskoa käsitellään Life of Brianissa hiukan kepeään sävyyn, mutta eihän se tarkoita, ettäkö käsittelytapa olisi pilkkaava. Päinvastoin, sävy on niin positiivinen, että kristillinen kirkko näyttää leffaa nykyään (tai ei nykyään vaan 90-luvun puolivälissä) nuorille, muovautuville sieluille. Norjassa ei ymmärretä hyvän päälle.
Elämyskameli hyräilee
Some things in life are bad, they can really make you mad. Other things just make you swear and curse.
Rippikoulussa parasta oli bussimatkalla katsottu Life of Brian ja mä tykkäsin rippikoulusta. Monty Python on muutenkin ensiluokkaista komediaa, mutta mun mielestä Brianin kohtalo on kyllä leffoista kaikkein hauskin. Brian-parka tuntuu olevan aina väärässä paikassa. Sattumukset ja etenkin kaikenlaiset lyhyet hupsut välirepliikit ovat aivan hulvattomia. Katsoja yrittää kovasti tsempata Briania, mutta huonostihan siinä käy. Brian on sympaattinen, mutta olosuhteet ovat häntä vastaan.
Beatles-fanina mua lämmittää se, että ilman George Harrisonin rahoja leffaa ei olisi tehty. Mää fanitan Beatlesia ja Monty Pythonia ja Beatle-Georgekin fanitti Monty Pythonia! Mikä yhteensattuma!
Life of Brian aiheutti arvattavasti varsin paljon kohua ilmestymisaikanaan. Sitä syytettiin jumalanpilkasta ja sen esittäminen kiellettiin esim. Irlannissa ja Norjassa. Siitäpä mahtava mainoslause "So funny it was banned in Norway!" Irlannin mä jotenkin ymmärrän, mutta Norja? Kunpa olisin elänyt 70-luvulla, ehkä ymmärtäisin. Toki kristinuskoa käsitellään Life of Brianissa hiukan kepeään sävyyn, mutta eihän se tarkoita, ettäkö käsittelytapa olisi pilkkaava. Päinvastoin, sävy on niin positiivinen, että kristillinen kirkko näyttää leffaa nykyään (tai ei nykyään vaan 90-luvun puolivälissä) nuorille, muovautuville sieluille. Norjassa ei ymmärretä hyvän päälle.
Elämyskameli hyräilee
Some things in life are bad, they can really make you mad. Other things just make you swear and curse.
Wednesday, December 5, 2012
Viides: Ocean's Eleven
Ocean's Elevenistä tulee aina hyvä mieli. Siinä on niin hyvä tunnelma ja veijarimainen meininki. Se on cool. Ekaa kertaa Ocean's Elevenissä mä tajusin, että Brad Pitt on oikeasti aika hyvännäköinen. Sitä ennen mä olin pitänyt sitä aika vastenmielisenä, mutta Rusty oli niin kiva että mullekin kelpaisi. Ja sit vielä George Clooney ja Matt Damon, hyvä meno.
Mä en oo nähnyt alkuperäistä, mutten epäile yhtään, ettäkö sekin ois ollut ihan mahtava aikanaan. Juoni on niin mainio ja vekkuli, että oikein hymyilyttää, kun sitä miettii. Myös ohjaus on ihan loistavaa, miesten ystävyys kuvataan niin luonnollisesti. Se kohtaus, jossa Rusty ja Danny juttelevat siitä, tarvitaanko lisää jätkiä ja toinen on hiljaa koko ajan on suorastaan koskettava. Ocean's Elevenissä pahiksetkaan ei oo liian pahiksia, mutta ei niiden puolesta kuitenkaan säälitä. Ja vika kohtaus, jossa katsellaan suihkulähdettä, voih!
Elämyskameli hyräilee
For some reason I can't explain I know St Peter won't call my name.
Mä en oo nähnyt alkuperäistä, mutten epäile yhtään, ettäkö sekin ois ollut ihan mahtava aikanaan. Juoni on niin mainio ja vekkuli, että oikein hymyilyttää, kun sitä miettii. Myös ohjaus on ihan loistavaa, miesten ystävyys kuvataan niin luonnollisesti. Se kohtaus, jossa Rusty ja Danny juttelevat siitä, tarvitaanko lisää jätkiä ja toinen on hiljaa koko ajan on suorastaan koskettava. Ocean's Elevenissä pahiksetkaan ei oo liian pahiksia, mutta ei niiden puolesta kuitenkaan säälitä. Ja vika kohtaus, jossa katsellaan suihkulähdettä, voih!
Elämyskameli hyräilee
For some reason I can't explain I know St Peter won't call my name.
Tuesday, December 4, 2012
Neljäs: Office Space
Office Spacea menin katsomaan lähinnä siksi, että sen mainosjuliste näytti hauskalta. Siinä oli mies, joka oli päällystetty Post-It-lapuin ja 19-vuotiaana mä en tiennyt juuri mitään siistimpää kuin Post-It-laput, jotka edustivat toimistotyötä puhtaimmillaan. Mä olin muuten silloin 19-vuotiaana aika tyhmä, kun en sitten valinnut toimistoviinerin koulutusta, mä oisin viihtynyt.
Office Space on heti alkuteksteistä lähtien käsittämättömän hauska. Roolissaan täydellinen Ron Livingston ajaa ruuhkassa töihin ja kaveri rollaattorilla kävelee ohi. Koko elokuva on täynnä klassikkokohtauksia. Ensimmäisenä niistä mieleen tulee faksin ("PC Load Letter? What the fuck does that mean?") pahoinpitely syrjäisellä niityllä Damn It Feels Good to Be a Gangstan tahdissa. Myös 37 pieces of flair -miehen "whaha, get a room!" ja Jump to Conclusions Mat ovat ihan kultaa. Ja Michael Bolton ja federal pound me in the ass prison! Tätä arvostelua on varmaan aika vaikeaa seurata, jos ei ole leffaa nähnyt, mutta kyseessä on sellainen klassikkorevitys, että tätä ei voi kauhean virallisesti esitellä. Mä nauran siis nytkin ääneen, kun mä mietin sitä leffaa.
Office Space on kyllä ihan virallisellakin mittaristolla kannattava katseluelämys. Siinä on hyvät näyttelijät ja kelpo ohjaus. Tapahtumapaikkana kuiva toimisto on paras mahdollinen valinta. Tää elokuva on kertonut mulle enemmän toimistotyöstä kuin kukaan yksittäinen ihminen. Mä osaan kuvitella Handymanin olevan töissään ihan samanlainen kuin Ron Livingston, flirttailee Kampin Arnoldin kassatytölle ja yrittää olla herättämättä pomojen huomiota.
Elämyskameli hyräilee
Ihmeiden Madonna taivaalta lensi, tippui Torinoon.
Office Space on heti alkuteksteistä lähtien käsittämättömän hauska. Roolissaan täydellinen Ron Livingston ajaa ruuhkassa töihin ja kaveri rollaattorilla kävelee ohi. Koko elokuva on täynnä klassikkokohtauksia. Ensimmäisenä niistä mieleen tulee faksin ("PC Load Letter? What the fuck does that mean?") pahoinpitely syrjäisellä niityllä Damn It Feels Good to Be a Gangstan tahdissa. Myös 37 pieces of flair -miehen "whaha, get a room!" ja Jump to Conclusions Mat ovat ihan kultaa. Ja Michael Bolton ja federal pound me in the ass prison! Tätä arvostelua on varmaan aika vaikeaa seurata, jos ei ole leffaa nähnyt, mutta kyseessä on sellainen klassikkorevitys, että tätä ei voi kauhean virallisesti esitellä. Mä nauran siis nytkin ääneen, kun mä mietin sitä leffaa.
Office Space on kyllä ihan virallisellakin mittaristolla kannattava katseluelämys. Siinä on hyvät näyttelijät ja kelpo ohjaus. Tapahtumapaikkana kuiva toimisto on paras mahdollinen valinta. Tää elokuva on kertonut mulle enemmän toimistotyöstä kuin kukaan yksittäinen ihminen. Mä osaan kuvitella Handymanin olevan töissään ihan samanlainen kuin Ron Livingston, flirttailee Kampin Arnoldin kassatytölle ja yrittää olla herättämättä pomojen huomiota.
Elämyskameli hyräilee
Ihmeiden Madonna taivaalta lensi, tippui Torinoon.
Monday, December 3, 2012
Kolmas: Good Will Hunting
Will Hunting on nuori mies. Hänellä on pientä kahnausta lain kanssa ja hän tekee hanttihommia. Matematiikka on hänen salainen intohimonsa ja sen vuoksi hän on hakeutunut siivoojan hommiin teknilliseen yliopistoon, jossa hän salaa ratkoo taululle jätettyjä monimutkaisia ongelmia. Matematiikan professori ottaa hänet suojatikseen. Will on kuitenkin ongelmainen nuori ja joutuu jälleen pulaan, vankeuskin uhkaa. Vankeusrangaistuksen Will välttää menemällä terapoitavaksi. Willin ja terapeutin välille syntyy hiljalleen kunnioittava ja hyvä suhde ja lopuksi Will pääsee eroon mieltään painavista nuoruuden ongelmista, uskaltaa rakentaa parisuhteen ja pääsee sopuun intohimonsa matematiikan kanssa.
Juoni on tiivistettynä pöljä, kliseinen ja ennalta-arvattava. Yllättäen kuitenkin näyttelijät, ohjaus ja käsikirjoitus tekevät elokuvasta lumoavan. Mulla ei yleensä kärsivällisyys riitä katsomaan fiktiivisten hahmojen töröilyä, mutta tässä se ei niin haittaa. Robin Williams on ihana hyväntuulisena ja kärsivällisenä aikuishahmona. Minnie Driver ärsyttää aika vähän. Matt ja Ben on tietysti ihania. Kaikkein paras kohta elokuvassa on se, kun Willin kaveri Ben Affleck kertoo rehellisesti toivovansa joka aamu autossa Williä töihin hakiessaan, että Will ei jokin aamu tulisikaan kyytiin vaan olisi mennyt tekemään jotain potentiaalilleen sopivaa. Kun leffan lopussa sitten Will on lähtenyt länsirannikolle työn ja naisen parissa, Ben Affleckin aito onni ystävänsä puolesta on ihanaa. Oikein sydäntä lämmittää.
Elämyskameli hyräilee
I really wish that you were smaller, not just small but really really short. So I could put you in my pocket and carry you around all day.
Juoni on tiivistettynä pöljä, kliseinen ja ennalta-arvattava. Yllättäen kuitenkin näyttelijät, ohjaus ja käsikirjoitus tekevät elokuvasta lumoavan. Mulla ei yleensä kärsivällisyys riitä katsomaan fiktiivisten hahmojen töröilyä, mutta tässä se ei niin haittaa. Robin Williams on ihana hyväntuulisena ja kärsivällisenä aikuishahmona. Minnie Driver ärsyttää aika vähän. Matt ja Ben on tietysti ihania. Kaikkein paras kohta elokuvassa on se, kun Willin kaveri Ben Affleck kertoo rehellisesti toivovansa joka aamu autossa Williä töihin hakiessaan, että Will ei jokin aamu tulisikaan kyytiin vaan olisi mennyt tekemään jotain potentiaalilleen sopivaa. Kun leffan lopussa sitten Will on lähtenyt länsirannikolle työn ja naisen parissa, Ben Affleckin aito onni ystävänsä puolesta on ihanaa. Oikein sydäntä lämmittää.
Elämyskameli hyräilee
I really wish that you were smaller, not just small but really really short. So I could put you in my pocket and carry you around all day.
Sunday, December 2, 2012
Toinen: Four Weddings and a Funeral
Four Weddings and a Funeral ja Forrest Gump liittyy mun mielessä saumattomasti toisiinsa, mikä johtuu siitä, että Four Weddingsiä mun oli nimenomaan tarkoitus mennä katsomaan silloin Forrest Gump -kerralla neljätoistavuotiaana sinne Itiksen Kinoon, mutta se oli loppuunmyyty. Menin sitten toiseen aikaan. Mä olin etukäteen valmistautunut aikamoiseen pettymykseen, koska Forrest Gump oli niin hyvä eikä hyvien leffojen samanaikainen esiintyminen ollut edes rautaisella 90-luvulla kovin todennäköistä. Mä olin väärässä. Mun mielestä Four Weddings and a Funeral oli silloin ja on vieläkin ihan todella sympaattinen, hauska ja ihana.
4W+1F:ssä esiintyy Hugh Grant, jonka hahmo Charles oli rakastettava hömelö, kuten kaikissa muissakin elokuvissa. Angie McDowell oli ihastuttava leading lady, mutta elokuvan parasta antia ovat ehdottomasti sivuosahahmot. Nauran edelleen joka kerta, kun näen Rowan Atkinsonin esittämän harjoittelijapapin suorittaman vihkimisen (Father, Son and the Holy Goat). Innokas punakka skotti Gareth on hulvaton, Charlesin sisko loistavan värikäs ja Charlesiin rakastunut Fiona aito ja liikuttava. Bestmanien puheet häissä olivat oikeasti hauskoja. Hautajaisissa vainajan puolison pitämä puhe oli niin riipaiseva, että jopa tällaisen kyynisen paskiaisen silmäkulma kostui. Richard Curtis on mestarillinen komedian kirjoittaja, suosikkini. Huteja ei hänen kynästään minun mielestäni ole vielä tullut.
Jokaiset elokuvan häät ovat omanlaisensa ja aidontuntuiset. Hahmot ovat realistisia ja mukavia, oikein harmittaa, ettei heitä ole olemassa. Juoni on looginen ja mukaansatempaava. Elokuva ei ole ehkä niin käsittämättömän upea kuin Forrest Gump, mutta komediana poikkeuksellisen toimiva ja oikeasti elokuva eikä vain kertakäyttöhuumoria. Inhoan sanaa "elämänmakuinen", mutta sellainen se on. Nyt katsottuna vaatteet ovat huvittavia, mutta muuten elokuva ei tunnu yhtään vanhentuneelta.
Elämyskameli hyräilee
There's nothing you can make that can't be made. No-one you can save that can't be saved. Nothing you can do but you can learn how to be you in time.
4W+1F:ssä esiintyy Hugh Grant, jonka hahmo Charles oli rakastettava hömelö, kuten kaikissa muissakin elokuvissa. Angie McDowell oli ihastuttava leading lady, mutta elokuvan parasta antia ovat ehdottomasti sivuosahahmot. Nauran edelleen joka kerta, kun näen Rowan Atkinsonin esittämän harjoittelijapapin suorittaman vihkimisen (Father, Son and the Holy Goat). Innokas punakka skotti Gareth on hulvaton, Charlesin sisko loistavan värikäs ja Charlesiin rakastunut Fiona aito ja liikuttava. Bestmanien puheet häissä olivat oikeasti hauskoja. Hautajaisissa vainajan puolison pitämä puhe oli niin riipaiseva, että jopa tällaisen kyynisen paskiaisen silmäkulma kostui. Richard Curtis on mestarillinen komedian kirjoittaja, suosikkini. Huteja ei hänen kynästään minun mielestäni ole vielä tullut.
Jokaiset elokuvan häät ovat omanlaisensa ja aidontuntuiset. Hahmot ovat realistisia ja mukavia, oikein harmittaa, ettei heitä ole olemassa. Juoni on looginen ja mukaansatempaava. Elokuva ei ole ehkä niin käsittämättömän upea kuin Forrest Gump, mutta komediana poikkeuksellisen toimiva ja oikeasti elokuva eikä vain kertakäyttöhuumoria. Inhoan sanaa "elämänmakuinen", mutta sellainen se on. Nyt katsottuna vaatteet ovat huvittavia, mutta muuten elokuva ei tunnu yhtään vanhentuneelta.
Elämyskameli hyräilee
There's nothing you can make that can't be made. No-one you can save that can't be saved. Nothing you can do but you can learn how to be you in time.
Saturday, December 1, 2012
Jumalan kämmenellä
Tutustuin tänään Otaniemen kappeliin. Se on todella kaunis, mutta talvisäällä melko viileä. Olin lämminhenkisissä ristiäisissä ylpeän kummin ominaisuudessa. Nyt minulla on siis kolme ihanaa kummilasta, joista olen kovin onnellinen ja ylpeä. Pieni päivänsankari oli tyyni ja tyytyväinen, isosiskonsa ennen uupumisväsymistä iloinen ja reipas ja sankarin kuusivuotias serkkutyttö miltei kiusallisen pihkassa Handymaniin (hali, kiipesi Handymanin syliin ja niskaan, pussaili ja ilmoitti haluavansa mennä naimisiin Handymanin kanssa. Tai jos ei itse pääse, niin äiti sitten. Hiukan huolestuttavaa). Kivat juhlat.
Joulukalenteri on saatu käyntiin. Klo 12:n julkaisuaika ei vaikuta kovin onnistuneelta uudistukselta. Joskus kuitenkin saattaa olla mahdotonta julkaista klo 6, mutta siihen voisi yrittää pyrkiä. Sopikaamme niin, että pyrin julkaisemaan postit klo 06, mutta jos jokin päivä ei onnistu, avautuu luukku viimeistään 12:lta. Huomenna voi kuitenkin elokuvasta lukea jo aamukuudelta, kello soimaan!
Elämyskameli suosittelee
joulukale!!
Joulukalenteri on saatu käyntiin. Klo 12:n julkaisuaika ei vaikuta kovin onnistuneelta uudistukselta. Joskus kuitenkin saattaa olla mahdotonta julkaista klo 6, mutta siihen voisi yrittää pyrkiä. Sopikaamme niin, että pyrin julkaisemaan postit klo 06, mutta jos jokin päivä ei onnistu, avautuu luukku viimeistään 12:lta. Huomenna voi kuitenkin elokuvasta lukea jo aamukuudelta, kello soimaan!
Elämyskameli suosittelee
joulukale!!
Hakusanat:
kyttyräntäytettä,
suositukset,
vuodenajat
Ensimmäinen: Forrest Gump
Forrest Gump on muhun kaikkein eniten ikinä vaikuttanut elokuva. Mä näin sen aika lailla sattumalta, koska mä olin menossa katsomaan ihan toista elokuvaa. Mentiin 14-vuotiaina kaverin kanssa Itäkeskuksen Kinoon perjantai-iltapäivänä, mutta se toinen olikin loppuunmyyty ja no mennään sit tohon toiseen. Kaks lasta forest gamppiin.
Mä muistan, että sen leffan jälkeen mä olin ihan ällikällä lyöty. Kuinka ihmeessä joku keksii tehdä jotain noin hienoa ja vaikuttavaa? Elokuva kesti tuntikausia, mutta kun se loppui, mä olin haikea, kun se ei jatkunut enää. Elokuvan rakenne oli erittäin hieno. Musiikki oli mietittyä ja oikein sopivaa. Enhän mä niitä biisejä tajunnut 14-vuotiaana, mutta jälkeenpäin tutkittuna ne oli ihan oikeita kohtiinsa. Juoni oli niin lumoava, että mä olin sen pauloissa varmaan kaksi viikkoa. Edelleenkin mä usein pohdin, että mitä Vietnamin jälkeen tapahtui ja kuinka mua surettikaan Jennyn kohtalo. Tom Hanksia en etukäteen tiennyt ollenkaan mutta sen jälkeen ja edelleenkin Tom Hanks on mun mielestä loistonäyttelijä. Mulla alkaa vieläkin soida Forrest Gumpin tunnussävel päässä, kun näen höyhenen.
Forrest Gumpia mä oon pitänyt kuin kukkaa kämmenellä. Katson sen vain silloin, kun todella haluan ja mulla on aikaa katsoa se kokonaan rauhassa. Oon nähnyt sen ehkä neljä kertaa. Eka kerta oli paras, mutta aika mieliinpainuvaa oli katsella leffaa läppärin ruudulla vuosaarelaiskaksion parvekkeella vatsallaan makoillen Handymanin ja Långstrumpin kanssa. Silloin katsottiin myös Making of -dokumentti, jossa kerrottiin pitkä tarina Gary Sinisen sinisukista. Dokumentti synnytti mahtavan sisäpiirin vitsin ja viimeksi keskiviikkona Handyman kysyi jostain tv-ohjelmasta, että onko tuossa nyt ns. Gary Sininen -tilanne. Gary Sinisen sinisukat jaksaa naurattaa vieläkin.
Elämyskameli hyräilee
Where have you gone, Joe DiMaggio? A nation turns its lonely eyes to you.
Mä muistan, että sen leffan jälkeen mä olin ihan ällikällä lyöty. Kuinka ihmeessä joku keksii tehdä jotain noin hienoa ja vaikuttavaa? Elokuva kesti tuntikausia, mutta kun se loppui, mä olin haikea, kun se ei jatkunut enää. Elokuvan rakenne oli erittäin hieno. Musiikki oli mietittyä ja oikein sopivaa. Enhän mä niitä biisejä tajunnut 14-vuotiaana, mutta jälkeenpäin tutkittuna ne oli ihan oikeita kohtiinsa. Juoni oli niin lumoava, että mä olin sen pauloissa varmaan kaksi viikkoa. Edelleenkin mä usein pohdin, että mitä Vietnamin jälkeen tapahtui ja kuinka mua surettikaan Jennyn kohtalo. Tom Hanksia en etukäteen tiennyt ollenkaan mutta sen jälkeen ja edelleenkin Tom Hanks on mun mielestä loistonäyttelijä. Mulla alkaa vieläkin soida Forrest Gumpin tunnussävel päässä, kun näen höyhenen.
Forrest Gumpia mä oon pitänyt kuin kukkaa kämmenellä. Katson sen vain silloin, kun todella haluan ja mulla on aikaa katsoa se kokonaan rauhassa. Oon nähnyt sen ehkä neljä kertaa. Eka kerta oli paras, mutta aika mieliinpainuvaa oli katsella leffaa läppärin ruudulla vuosaarelaiskaksion parvekkeella vatsallaan makoillen Handymanin ja Långstrumpin kanssa. Silloin katsottiin myös Making of -dokumentti, jossa kerrottiin pitkä tarina Gary Sinisen sinisukista. Dokumentti synnytti mahtavan sisäpiirin vitsin ja viimeksi keskiviikkona Handyman kysyi jostain tv-ohjelmasta, että onko tuossa nyt ns. Gary Sininen -tilanne. Gary Sinisen sinisukat jaksaa naurattaa vieläkin.
Elämyskameli hyräilee
Where have you gone, Joe DiMaggio? A nation turns its lonely eyes to you.
Subscribe to:
Posts (Atom)