Thursday, December 31, 2015

Tekopyhä kyynikko muistelee

Nyt kuuluu paukkuja! Mä en oo ilotulitusihminen, mutta jaksan kyllä lapsen lailla innostua naurettavista ja yleisen käsityksen mukaan turhista pienistä räjähteistä, joita saa ammuskella uudenvuodenyönä. Semmoisista en suuremmin tykkää, joista kuuluu kova poksahdus ja jotka lentävät korkealle ja hienosti vaan semmoisista, joita myydään esim. nimellä "Junnujen säpinäsäkki", jollainen meillä on ollut räjäytyksessä jo ainakin kolmena uutenavuotena (siis se sama säkki, joka antaa ja antaa). Aiemmin mun suosikki on ollut tsutsuttava Navigation-majakka, mutta sen ongelmana on niin kirkas valo, että näkö lähtee. Melkein pitää mennä silmäklinikalle, kun hetkeen ei näe mitään tsutsutusta seurattuaan. Tänä vuonna kuitenkin ampiaiset ja etenkin pienet tupakka-askia hieman kookkaammat panssarivaunut veivät voiton. Ihan mielettömiä. Meille on muodostunut jonkinlaiseksi perinteeksi viettää uuttavuotta Katjnin ja Homiksen kanssa ja niin me tänäänkin tehtiin. Lähdettiin kuitenkin jo puoli yhdeksältä kotiin, koska paikallinen jälkikasvu oli väsynyttä ja molemmat rouvat sairauden kourissa. Mut oli kivaa! Panssarivaunulla eteenpäin!

Mä en oikeastaan pidä uudenvuoden perinteikkäistä tällainen-ol-tämä-vuosi-tervetuloa-seuraava-jollotuksista. Mä oon siis kyynikko. Koska olen tekopyhä kyynikko, aion nyt todeta, että vuosi 2015 oli monin tavoin kiva vuosi, mutta toivoakseni se oli viimeinen vuosi, jolloin mä asun ulkomailla. Paitsi että joku firma yrittääkin kalastella suomalaisia radiologeja Tanskaan töihin. Vaatimuksina on radiologin erikoislääkärin tutkinto ja sujuva ruotsin kielen taito. Check, check. Tarjoavat töitä Tanskasta, järjestävät asunnon ja kielikurssin, avustavat puolison työnsaannissa sekä huolehtivat matka- ja muuttokustannuksista. Melkein voisin mennä, jos ei olisi maailman paras työ nyt. On nimittäin aika selvää, että työ voi olla tuskallista, jos pitää noin uutterasti etsiä tekijöitä. Ainoa syy lähteä olisi sää. Ihan niin paljon ei kuitenkaan kiinnosta. Ja toinen syy olisi tietysti joulukalenteriaihe. Ehkä sekään ei riitä.

Mun mätä silmä vaivaa. Palataan asiaan ensi vuonna.

Thursday, December 24, 2015

Joulukale 24: perinneruoat

Mä oon epäluuloinen ruokailija. En ylipäänsä syö sellaista, josta en etukäteen tiedä, miltä se maistuu. Paitsi joskus, jolloin yleensä ilahdun. En kuitenkaan pidä todennäköisenä, että pitäisin ruoasta, jota en ole maistanut. Tämä johtuu lukuisista pettymyksistä. Niin moni ruoka nyt vaan ei maistu mulle. Mä suhtaudun erityisellä varovaisuudella erilaisiin perinneruokiin. Ne kun on yleensä suosittuja lähinnä aiheuttamansa tunteen, ei makunsa takia. Tärkeimpänä poikkeuksena tähän on karjalanpiirakka, joka on ihan mieletön ruoka. Sen sijaan mua ei harmita, ettei perinteisiä saksalaisia herkkuja saa täällä.

Puhtain esimerkki paikallisesta erikoisesta ruoasta on Leberkäse, suomennettuna maksajuusto. Töissä oli sihteerin 50-vuotisjuhlat, jonne oli tilattu aimo klimppi maksajuustoa. Yritin piileskellä tietokoneella, mutta sieltä mut erikseen haettiin sinne ilonpitoon. Kystä oli kylliksi, kruununa Leberkäse. Yritin valita lautaselleni vähiten epäilyttäviä ruokia pöydästä, mutta sit ne huomas, että sitä maksamakkaran väristä hyytelöä ei ollut ollenkaan. Puoli seuruetta kävi mulle kertomassa, että kuinka herkullinen tämä ruoka onkaan. Kun selitin, etten niin välitä maksasta enkä juustosta, saksalaiset nauroivat heleästi kuin Maria von Trapp - voi kulta ulkkis, eihän siinä ole maksaa eikä juustoa! Se on vain sen nimi! Se oli ilmeisesti jonkinlaista pateeta, mutta en mä halua semmoistakaan. Ja vaikka haluaisinkin, niin maksajuuston nimi vie fiiliksen. Ei vaan maistu.

Sitä vastoin saksalaisten perinneruoka döner on tietysti hyvää, paljon parempaa kuin peruspitakebab muualla. Jugurttisoosi, kokoliha ja oikeasti mietityt ja freesit vihannekset (ei sitä säälittävää litimärkää jalapenoa) tekee perinneruoan. Etelä-Saksassa oli kebukioskeilla myös yufkaa, josta tuli Handymanin suosikki. Kyseessä ei ole Hantta Krausen kaveri vaan jonkinlainen rullakebab, joka siis myös on hyvä. Paitsi että Handyman söi useammin kuin kerran osan foliokääreestä rullan mukana. Win some lose some.

Nyt mun pitää vetäytyä joulukalehommista muihin hommiin. Alkujoulun takapäivystys vauhdissa. Jokaisella osastolla on mietitty, että ai kamala kun nyt tulee pyhät, kaikki potilaat pitää grillata magneetissa ennen aattoa. Magneettilaite puhkuu kuumempana kuin kinkku-uunit tänä yönä.

Wednesday, December 23, 2015

Joulukale 23: hedelmävaa'at

Aina matkoilla mä tykkään käydä ruokakaupoissa. Mua ilahduttaa ajatella, että täällä paikalliset tekee tavallisia, arkisia juttuja ihan kuin mä mun omassa ruokakaupassa. Mä myös tykkään liikuskella ydinkeskustojen ulkopuolella kuivalla esikaupunkialueella, jossa on uneliasta ruuhka-aikojen ulkopuolella, koska siltä kaupunki näyttää asukkaille. Harva helsinkiläinenkään ajattelee, että aidoin Helsinki-tunnelma on Senaatintorilla, Temppeliaukion kirkolla ja Sibelius-monumentilla, vaikka niillä on turistien muistikortit ja kinofilmirullat täytetty. Siksi mä haluan leikkiä paikallista. Se leikki onkin huisi. Usein huomaa, että vaikka ihmiset joka paikassa (missä mä oon käynyt, toim. huom.) elää suurin piirtein varsin samanlaista elämää, pienissä yksityiskohdissa on hupaisia eroja. Niinku esim hedelmävaaoissa.

Saksalaisten ruokamarketit on hyvin paljon suomalaisten kaltaisia paitsi että pakasteita on enemmän. Tämä johtuu siitä, että saksalaiset eivät juurikaan harrasta jääkaappieineksiä vaan kaikki einekset on pakasteita. HeVi-osastot on ihan samanlaisia vaakoja lukuun ottamatta. Suomessahan hedelmävaaoissa on yleensä luvut yhdestä jonnekin 150:een ja jokaisella tuotteella oma painikkeensa. Saksassa asia oli yleensä järjestetty toisin. Usein hedelmävaa'assa oli numeronäppäimistö 0-9, kaikilla tuotteilla oma kolminumeroinen lukunsa ja sitten se numero näppäiltiin, minkä jälkeen sai tarran. Aika ymmärrettävää. Kuitenkin useammassa kaupassa oli myös sellainen vaaka, jossa oli kosketusnäyttö. Alkuun valittiin, onko punnittava tuote hedelmä vai vihannes, josta pääsi lisävalikkoon. Siellä oli sitten valittavana noin 10-15 tuotteesta, mikä tämä oma voisi olla. Nerokas systeemi. Vaikka omenoita oli toistakymmentä eri väriä ja lajiketta, riitti kuvasta valittavaksi "omena", kaikilla eri väreillä oli sama yksikköhinta. Luomu oli hinnoiteltu erikseen, niissä oli valmiit laput. Olipa jossain kaupassa luovuttu vaaoista kokonaan ja tuotteet hinnoiteltu kappaleittain. Omena 20 snt. Siellä ei ikinä päässyt hintatarra hukkumaan.

Koska mulla ei selvästikään ole enää mitään kirjoitettavaa Saksasta (kamaan, hedelmävaa'at!), voin kertoa tuoreempia kuulumisia. Mä jouduin alkukuusta vakavan sukkakatastrofin kouriin, kun parin viikon aikana multa meni rikki 14 sukkaparia. Joka ilta joutui heittämään sukat pois. Loppukuuta lähestyttäessä mulla onkin ollut tiukka tilanne, kun pareja ei kierrossa enää montaa ollut. Kun vihdoin ehdin ja muistin, ostin sunnuntaina KappAhlin ota kolme maksa kaksi -tarjouksesta 21 paria sukkia yhteishintaan 42 euroa. Liian halpaa. Mutta ne on vieläpä tosi hyviä, pehmeitä ja napakoita sukkia. Mä oon niin onnellinen!

Okei, nyt mä fiilistelen tavallisia mustia puuvillasukkia. Lienee parasta vaipua uneen.

Tuesday, December 22, 2015

Joulukale 22: tupakointi

Mulla oli alun perin suunniteltu tälle päivälle toinen aihe, mutta kun niin herkullisesti sattui HS:n Saksan kirjeenvaihtaja kirjoittamaan tupakoinnista, koen velvollisuudekseni jatkaa samasta aiheesta. Saksassa siis tupakointi ei ole mikään harvinaisuus eikä tupakoitsijoita syyllistetä samassa määrin kuin esim. Suomessa. Saksalaisista miehistä päivittäin tupakoi kolmannes ja naisistakin 27 % (lähde). kun Suomessa vastaavat luvut ovat 17 ja 14 % (lähde: THL). Ero on huikea ja käytännön elämässä varsin helposti huomattava.

Mä en tupakoi. En oo ees koskaan maistanut. Olen kyllä tehnyt joskus tupakkariippuvuustestin, jonka mukaan mulla on "lievä riippuvuus", koska vastasin kaikkeen, että ei pala eikä siinä testissä ollut tulosvaihtoehtoa "ei riippuvuutta". Nyt kävin testaamassa Päihdelinkin tupakkakyselyn ja sitä oli tylsästi muutettu niin, että vastauksena tuli "ei raportoituja ongelmia". Nuorempana mä olin innokas tupakoinnin vastustaja, mutta silloin tietysti mä olin töissä terveyskeskuksessa ja/tai sisätaudeilla ja viran puolesta piti olla tulenpalava saarnaaja. Nykyään mä suhtaudun asiaan vähän sallivammin, koska mä oon aika lailla täysvaltaisten ihmisten itsemääräämisoikeuden kannalla. Tai siis oon mä edelleenkin tupakan vastustaja, mutta en niin julkisesti. Potilaille mä voin ohimennen sanoa, että tupakointi kannattaisi lopettaa, mutta en lyö Stumppaa tähän! -kirjasella päähän. Ehkä pitäis. Mut ehkä tässä on syy siihen, että mä en oo yleislääkäri, sisätautilääkäri enkä keuhkolääkäri. Radiologina mä saan paheksua hiljaa.

Saksassa tupakointi tuli tosiaan ihan iholle. Siellä on tietysti samat tupakkakieltodirektiivit käytössä kuin meilläkin, joten ravintoloissa ei ole savuista eikä julkisissa tiloissa saa tupakoida. Saksalaiset on kuitenkin hanakampia rikkomaan sääntöjä kuin mä. Työpaikan kahvihuone on luonnollisesti julkinen tila ja ehdotonta tupakointikieltoaluetta etenkin savuttomassa sairaalassa. Kuitenkin melkein kaikki osaston vanhempaa ylilääkäriä myöten hengaillessaan kahvihuoneessa avasivat ikkunan ja asettuivat ikkunankarmille istumaan toinen jalka terassilla ja toinen ikkunalaudalla. Siinä sopi polttaa, kunhan puhalteli savuja muistaessaan ulospäin. Tätä eivät kyseenalaistaneet edes ne, jotka eivät tupakoineet. Toki kahvihuone haisi mahdottoman pahalta. Saksassa on myös ihan ookoo tupakoida esim. raskauden aikana. Tai kyllähän siitä varoitellaan, mutta samanlaista julkista kauhistelua ei raskauden aikana tupakoiva saa osakseen kuin täällä. Savukeautomaatteja on paljon ympäri katuja. Niissä on 18 vuoden ikäraja, joka tarkistetaan henkilöllisyys- tai ajokortilla, mutta jos kolmevuotias on pihistänyt jonkun aikuisen ajokortin ja maksuvälineen, ei häntä estä muu kuin käyttöliittymän ymmärtäminen ja tilausnäppäimiin ylettyminen ostamasta tupakka-askia. Onneksi valtaosa kolmivuotiaista ei osaa lukea ja on niin vertikaalisesti rajoittuneita, ettei lapsitupakointi ole ongelma edes Saksassa.

Monday, December 21, 2015

Joulukale 21: viralliset dokumentit

Stereotypia saksalaisesta on säntillinen, virallisuudesta innostunut, etäinen ja huumorintajuton ihminen. Se ei pidä paikkaansa, koska ei ne oo etäisiä eikä huumorintajuttomia. Ne on oikeasti pääosin oikeinkin ystävällisiä ja mukavia ihmisiä. Samalla tavalla ovat säntillisiä kuin suomalaisetkin, osaavat jonottaa ja valtaosa tulee ajoissa sovittuihin tapaamisiin. Sen sijaan virallisuus on niille tärkeää. Siitä ne todella nauttii.

Maahan muutettaessa ja etenkin lääkärilupia haettaessa on erittäin tärkeää, että on oikeanlaiset paperit hakemusten liitteenä. Osa papereista tuntuu ihan älyttömiltä (vapaamuotoinen vakuutus siitä, että ei ole ollut Stasilla töissä, yo-todistus, saksalainen rikosrekisteriote ihmiseltä, joka ei ole ikinä asunut Saksassa), mutta jos jokin puuttuu, menee byrokratiakoneisto jumiin eikä kukaan byrokraateista osaa sanoa, mistä se johtuu. Paikallisessa Ärztekammerissa (jonkinlainen lääkäriliiton ja Valviran sekasikiö, muka edunvalvontaelin, oikeasti ihan vaan valvova viranomainen) meinasi tulla suurempikin tenkkapoo, kun koomisen suuressa "hyväksyttävät toisen EU-maan erikoislääkäritutkinnot" -kirjassa ei alkuun radiologia ja Suomi kohdanneet. "Ei Suomessa kouluteta radiologeja. Rouva hyvä, oletteko aivan varma, ettette ole kardiologi? Tai endokrinologi?" Epäluulo oli valtava, kun ehdotin tarkistamaan diagnostisen radiologian kohdalta. Se löytyi, mutta hakemustani ei alkuun voitu hyväksyä, koska erikoisalariville olin kirjoittanut radiologia, en diagnostinen radiologia. Vaikka siis olin paikalla kun sitä kirjaa selattiin. Jokainen erillinen liite ja paperi piti myös olla auktorisoidun kääntäjän kääntämä ja sehän on puistattavan kallista. Tietysti myös jokaisen kopion tuli olla notaarin vahvistama. Ennen lähtöä tein sen virheen, että maksoin Helsingin maistraatille satoja euroja kopiomaksuja (5 e/arkki), kun Saksassa pääsi paljon halvemmalla (2 e/arkki). Saksassa sai myös huomattavasti vakuuttavammat leimat. Jokainen kopioitava paperi leimattiin nimittäin kolmella eri leimasimella, osasta leimoja vedettiin viivoittimen avulla tarpeettomia fraaseja yli ja jokainen leima myös vahvistettiin virkailijan nimikirjaimilla. Mä oon aika kankea ihminen, mutta silti tuo virallisuuden määrä ylitti myös mun sietokyvyn.

Aivan oma virallisuuden haaransa on ihmisen tunnistaminen. Saksassa ei ole käytössä minkäänlaista henkilötunnusta todennäköisesti virallisista syistä. Niinpä ihmiset tunnistetaan nimen, syntymäajan ja syntymäpaikan perusteella. Jokaisessa virallisessa dokumentissa lukee nuo kaikki, ajokortissa myös nykyosoite. Sairaalan potilastietojärjestelmissä potilaat on löydettävissä nimen ja syntymäpäivän mukaan, tarvittaessa käytetään syntymäpaikkaa. Vähän harmitti, ettei mun syntymäpaikka ollut Äkäslompolo, Uusikaarlepyy eikä Läyliäinen. Siinä olisivat todistuksenkirjoittajat saaneet haastetta!

Sunday, December 20, 2015

Joulukale 20: työpaikkaruokailu

Työpäivän toiseksi paras hetki on yhdeltätoista, kun jätetään työasema, kootaan kaverit viereisistä kubiikkeleista mukaan ja mennään syömään. Siis Suomessa. Saksassa työpaikkaruokailu ei onnistunut ihan samalla tavalla. Ruokala oli - ja hieno olikin - mutta sinne ei mun hommissa käytännössä ikinä päässyt menemään. Aamuvuorossa, kun konevastuu päättyi klo 13:30, olisi tietysti voinut mennä, mutta silloin piti sanella loput, juosta osastoilla painamassa nivusia ja kytätä, koska seniori suvaitsee tulla katsomaan kuvat mun kanssa ja jos sillä hetkellä olisin ollut syömässä Spetzleä tai jotain muuta paikallista herkkua, olisi konsultaatiotilaisuus mennyt sivu suun ja kotiinpääsy viivästynyt mahdollisesti 2-3 tuntia. Iltavuorossakin olisi toki voinut ennen vuoroa käydä syömässä, mutta usein sitä mieluummin söi kotonaan kuin meni töihin etuajassa. Mut kyllä mä sinne pari kertaa pääsin.

Ruokala oli todellakin uusi ja komea kolmikerroksinen rakennus. Yläkerrassa oli koulutustiloja, keskikerroksessa perusruokala ja alakerrassa ravintola. Ruokalassa oli päivittäin useita vaihtoehtoja. Oli linjasto, jolla isohattuinen saksalainen annosteli ruoan lautaselle (esim. kalapäivänä säädyllinen pala lohta, yhdeksän perunaa ja kolme suurta kauhallista höyrytettyjä vihanneksia) ja sitten oli vitriini, josta sai ottaa muita annoksia (annos saattoi olla esim. wienerleike. Siis pelkkä leike muuten tyhjällä lautasella). Lisäksi oli salaattiasema, josta otettava salaatti maksoi erikseen, juoma-asema eri maksulla ja jotain sämpylöitä. Ne pari kertaa, joina siellä kävin, ruoka oli erinomaista, mutta kahdeksan perunaa ja puoli litraa höyrytettyjä vihanneksia meni joka kerta biojätteeseen. Ja siis vaikka salaatti ym. oli lisämaksullisia, oli koko lounas erittäin edullinen, ehkä n. 4 euroa. Alakerran ravintolassa oli joka päivä samat annokset: lähinnä burgereita, chili con carnea ja jotain keittoa. Söin siellä kerran chili con carnen ja sekin oli aivan mainion makuista, hinta noin 3,50 e.

Mikä parasta, Casinolla (se oli sen kompleksin nimi) sai maksaa nimineulalla! Siihen kulkulupanimikorttiin siis sai ladata rahaa ja se kävi valuuttana Casinolla. Aika paljon coolimpi meno kuin Meikussa siis. Siellä pitää edelleen ostaa 90-luvun HKL:sta tuttuja kymmenen matkan kortteja ja leimata niitä busseista tarpeettomaksi jääneissä leimauslaitteissa, joista on muste lopussa. Mut Meikku onkin synkein digiperälä ikinä. Jopa Jorvissa ruoat maksetaan Fleximillä, joten siitä saa verohuojennuksen eikä tarvitse jatkuvasti kanniskella käteistä tai unohdella pankkikorttia työtakin taskuun. Toisin on Suomen suurimmalla sairaalakampuksella. Suorastaan noloa.

Saturday, December 19, 2015

Joulukale 19: juomavesi

Aiemmin Berliinissä lomaillessa mulla meni aina vatsa sekaisin, jos join hanavettä. Saksaan muuttaessa tää tuntui aika työläältä. Alkuun mä join vain pullovettä, mutta kun sen kantaminen alkoi kyllästyttää, siirryin vähä vähältä hanaveteen erilaisten sekoitusten kautta. Hyvin meni, kunnes olisi pitänyt siirtyä täyteen hanaveteen. Silloinkin olisi sisälmysten mielestä mennyt hyvin, mutta veden koostumus oli epämiellyttävää. Vesi "tuntui" suussa ja rahisi, koska oli niin kalkkista. Piti ostaa sellainen jääkaapissa säilytettävä vedenpuhdistuskannu, joka kyllä teki hyvää vettä, mutta tuntui todella kasarilta.

Jos Saksassa ravintolassa pyytää vettä juotavaksi, saa poikkeuksetta vissyä. Kuplatonta vettä ei kaikissa ravintoloissa edes ole. Älyttömät. Töissä tuli hanoista ruskeaa vettä (sellaista siellä sairaalassa), jota ei suositeltu juotavaksi. Tätä varten sairaalaan oli asennettu erityiset juomavesiputket, jotka johtivat seinillä oleviin juomavesiautomaatteihin. Sieltä sai kuplavettä ja ylilääkärien suuren lempeyden vuoksi myös kuplatonta vettä. Mä otin aina sitä, mitä mun kaikki työkaverit ihmettelivät. Saksalaisten mielestä se maistui pahalta ja kuulemma siellä äidit opettavat, että vettä voi juoda vain, jos siinä on kuplia.

Hanavesi oli siinä määrin kalkkista, että suihkuseinät ja sekoittajat olivat rumilla tahroilla pari päivää pesusta ja tiskikoneessa piti käyttää "Spezial Salz" -nimistä tuotetta pehmentämässä vettä. Tiskikone ei suostunut toimimaan ilman suolaansa. Muutama päivä siinä kesti, kun piti lukea käyttöohjetta ja tajuta, ettei spesiaalisuola olekaan sitä pesupulveria vaan jotain sakujen omaa, erillistä jauhetta. Sen annostelu taas riippui siitä, missä päin asui. Jopa Tübingenissä oli kolme eri erikoissuolavyöhykettä. Me asuttiin kovimman veden alueella, koska me ollaan kovii.

Friday, December 18, 2015

Joulukale 18: radio

Autossa on kivaa kuunnella radiota. Saksassa ollaan löydetty kaksi huippukanavaa: Spreeradio Berliinissä ja Radio Arabella Münchenissä. Niitä voi kuitenkin autossa kuunnella vain suurkaupungeissa (kotona Handymanin Namu-soittimesta koska tahansa). Tübingenissä kuunneltiin alkuun Antenne 1 -kanavaa, mutta sen musiikki oli kamalaa. Power playssä oli kerrallaan noin kahdeksan umpisaksalaista jumppahumppaa ja ne soivat niin monta kertaa päivässä, että se alkoi uuvuttaa jopa työssäkäyvää, vaikka töissä ei radiota voi kuunnellakaan. Sitten kuunneltiin Big FM:ää ja Metropolia. Kaikki kanavat oli todella kiusallisia. Vuorotellen kuunneltiin uutta saksalaista musiikkia ja 80-luvun popeimpia hittejä. Yhtä paljon Modern Talkingia mä en oo kuullut edes silloin, kun Pikkusisko teini-iässä innostui muutamaksi viikoksi You're My Heart, You're My Soulista ja soitti sitä miltei jatkuvasti kotona. Virallisissa puheradioissa taas meno oli yhtä lupsakkaa kuin Sipilän TV-puheessa eikä sellaista voi autossa kuunnella. Monotonia maksaa ihmishenkiä.

Thursday, December 17, 2015

Joulukale 17: televisio

Kuten olen aiemmin kertonut, televisiota ei saa katsoa hankkimatta ensin itselleen ikuista kirjekaveria TV-lupatoimikunnasta eikä voi katsoa ostamatta lankapuhelinliittymää. Ihan intoa puhkuin ennen Saksaan muuttoa, että siellä kyllä sitten varmasti oppii kieltä, kun on upotettuna kulttuuriin kuin Yhdysvalloissa ikään. Edelleen vuonna 2015 nimittäin ihan kaikki TV-ohjelmat ja elokuvat ovat saksaksi puhuttuja, joko alkuperäisteoksia tai dubattuja. Molemmat kamalia. Saksalainen TV-viihde on suurin piirtein yhtä hauskaa kuin suomalainen TV-viihde. Mä en tiedä, kuinka hauskaa se on, koska viimeisimpien viiden vuoden aikana olen katsonut harvoin Uutisvuotoa, kerran Possea enkä käytännössä yhtään mitään muuta. Voi olla vaikka kuinka hauskaa. Ei kiinnosta (ongelma siis enemmän mun kuin viihteen). Saksalainen asiaohjelma on kuivempi kuin 80-luvun Ajankohtainen kakkonen. Yritin joskus katsoa jotain makasiiniohjelmaa, mutta ei siitä mitään tullut. Uutiset on hermostuttavia ja esitetään melko hyökkäävällä äänensävyllä. Tää ei oo saksalaisten vika, koska tottahan se on, ettei saksaa voi puhua pehmeään sävyyn, mutta multa meni aina kaikki uutiset ohitse, kun mietin että miksi tuo ihminen on mulle niin vihainen. Eikä mulle kyllä ikinä selvinnyt sekään, että mihin aikaan niitä uutisia olisi tulossa. Alkuun yritin internetistä katsoa, milloin tulisi jokin tuttu TV-sarja, jota voisi yrittää katsoa dubattuna. Yritinkin muutaman kerran katsoa Housea, mutta se vasta kamalaa olikin. Jotenkin mä vielä kestin sen, että dubatut äänet oli ihan väärän kuuloiset, mutta siihen mä en pystynyt tottumaan, että House olisi teititellyt alaisiaan. Tai siis saksalainen Herr Haus epäilemättä olisi, mutta ei se oikea House. Onneksi on Netflix ja DVD:t.

Eli en mä sit kovasti saksaa TV:stä oppinut.

Wednesday, December 16, 2015

Joulukale 16: puhelinyhtiöt

Alkuun meillä oli Saksassa suomalaiset puhelinliittymät, mutta se oli kallista. Niinpä hankittiin paikalliset liittymät pitkällisen vertailun jälkeen. Eka Handyman yritti saada Telekomilta liittymää, mutta useaan otteeseen sen hakemus tyrmättiin. Lähdettiin sitten Vodafonen kelkkaan. Se kelkka oli hajalla ja haiseva. Liittymä ei toiminut töissä eikä kunnolla kotonakaan. Siirrettiin ne sitten iPadeihin. Yritettiin uudelleen Telekomia, joka sitten saatiinkin, kunhan tajuttiin tilata se mun nimellä. Pankkitili oli näet nimellä "Elämyskameli ja Handyman", ja koska mun nimi oli ekana, ei Telekom voinut myöntää Handymanille liittymää. Idiootit. Se liittymä toimi kohtuullisen hyvin. Ei suinkaan töissä niissä tiloissa, joissa mä käytännössä työskentelin, mutta edes yleisissä paikoissa. Ihan jees. Näiden lisäksi meillä tietysti oli myös lankaliittymä, koska Saksa on 80-luvulla eikä koti-internettiä saa ilman lankaliittymää. Kamalan kallista soittaa lankaliittymästä kännykkään! Huijarit käyttää kännykkää. Ja kun sanon, että meillä oli lankaliittymä, en liioittele. Lankapuhelinta meillä ei kuitenkaan ollut, joten oltiin huijareita. Aina kun puhelinnumeroa kysyttiin jossain, virkailija järkyttyi kun annettiin matkapuhelinnumero. Törkeetähän sellaista on käyttää.

Suurin tyrmistys oli liittymien lopettaminen. Kaikissa oli kahden vuoden määräaikainen sopimus. Lankaliittymästä oli sanottu, että sen voi ulkomaille muuton vuoksi lopettaa aiemminkin maksamalla 3 kk:n sakkomaksun. No problem. Sen sai irtisanottua, kunhan oli hankkinut muuttotodistuksen. Eri asia oli, että kun sovittiin, että se katkaistaan 31. toukokuuta, se katkaistiinkin jo 27. toukokuuta eikä enää päästy internettiin. Kun mentiin valittamaan, saksalaiset pyörittelivät silmiään, että kuinka nyt voi olla näin tarkkaa. No onhan se!

Molemmat matkapuhelinliittymät olivat sopimuksentekovaiheessa vakuuttaneet, että liittymän voi katkaista ilman kuluja, jos muuttaa ulkomaille. Telekomin irtisanominen onnistui yhdellä kirjeellä pääkonttoriin. Laskuja ei enää tullut. Vodafone sen sijaan lähetti laskua laskun perään useasta irtisanomiskirjeestä huolimatta kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Lopulta kuitenkin joku lähetti sähköpostia, että ookoo, irtisanokaa sitten ja tässä on 700 euron loppulasku. WTFTFTF! Yritin vedota useaan otteeseen siihen, että kun sopimuksentekohetkellä luvattiin. Saksalainen Filip pahoitteli, että olimme saaneet väärää informaatiota. Kyllä sapetti. Maksoin kuitenkin, koska saksalainen riitely ei kiinnostanut enkä toisaalta halua mihinkään perintärekisteriin tms, jos vielä joskus haluan lomailla siellä. Vielä tuonkin laskun maksamisen jälkeen yrittivät lähettää uusia 600 euron laskuja, jotka kyllä vertauskuvallisesti tungin Filipin kurkkuun. Vodafone on kusisin puhelinfirma, jonka tiedän. Kusisempi kuin se suomalainen pikkufirma, jonka mainoksessa on sukkahousumies ja valtava orava. Melkein ilahdutin itseäni viimeistä Vodafone-maksua maksaessani merkitsemällä saajaksi "Vodafonen valehtelevat huijarit", mutta sit mä muistin olevani 35-vuotias. 35-vuotiaana varhaiskeski-ikäisenä mä en lähde moiseen luuseripuheeseen. Mä voin olla jalompi ihminen.

Tuesday, December 15, 2015

Joulukale 15: bussilla päästään

Bussilla matkustaminen on tehty Saksassa tai ainakin Tübingenissä vaikeaksi. Lippuja ei saa ostaa kuskilta eikä kiskaltakaan vaan kaikki kerta- sekä sarjaliput samoin kuin päiväliput ostetaan busseissa olevista automaateista joko kolikoilla tai pankkikortin pikamaksutoiminnolla, jota ei suinkaan ole kaikissa korteissa eikä ole välttämättä kaikkiin kortteihin saatavillakaan. Yksi kertalippu maksaa 2,30 euroa ja neljän matkan kortti 7,70 euroa eikä kumpaakaan voi siis ostaa edes vitosen setelillä eikä tavallisella kortilla mistään. Älytöntä. Kaiken aikaa pitää olla kolikoita mukana. Jos ei ole, saa kävellä räntäsateessa tukka märkänä uinnin jälkeen kotiin.

Kuukausiliput ostetaan kioskilta. Ne ovat ihan tavallisen bussilipun näköisiä pieniä paperilipukkeita, jollaisen hukkaa helposti. Kuukausilippu maksaa noin 50 euroa paitsi jos on töissä yliopistosairaalassa, jolloin se subventoidaan 16,80 euroon. Turha sanoakaan, että kaupunginjohtaja on vihreä ja koko Baden-Württembergissä on viherpunainen koalitio vallassa. Sopii mulle, halpa bussilippu. Sopii huonommin sairaalan potilaille, ei tyhjää parkkipaikkaa missään.

Monday, December 14, 2015

Joulukale 14: helluntai

Helluntai on monelle perusluterilaiselle aika tuntematon käsite. Se on yksi niistä loppukevään sunnuntaista, jolloin kauppa ei ole auki. Sen sijaan etenkin katolilaisille se on kova juttu ja myös vähän syvemmille protestanteille. Etelä-Saksassa se on isompi kuin pääsiäinen. Maanantaikin on pyhäpäivä. Totta kai pääsiäinenkin on tärkeä juhla, mutta loppiaisena on esim. koulusta kahden viikon loma, joten koululaisten vanhemmat riitelevät töissä, kuka saa olla lomalla. Tai mun Saksan työpaikassa asiasta ei riidelty, koska lomalla sai olla aina se, joka teki lomalistan sekä se, joka ehti ekana ilmoittaa olevansa lomalla. Mitään yhteistä sopimista tai kiertosysteemiä ei ollut luotu. Lomalistan tekijä oli tyytyväinen tilanteeseen, muut ahdistuneita. Tätä on nyt sopiva aika muistella, kun nykyisen työpaikan huippupomo on jo viime viikolla käskenyt kaikkien miettiä jo jouluna ensi kesän lomatoiveita. Ne käsitellään yhdessä viikolla 6, jolloin ne päätetään lopullisesti oikeudenmukaista ja tasapuolista jakoa noudattaen. Tällä kertaa mä todella otan tän vakavasti. Olin näet ymmärtänyt väärin, millä viikolla pääsiäislomat lokakuussa sovittiin ja väärään hetkeen sattuneen New Yorkin matkan vuoksi paahdan nyt lokakuusta kesälomaan (toivon kolmea viikkoa heinä-elokuun taitteessa) yhdellä vapaapäivällä kuussa, kun toivomani lomaviikko jäi saamatta. Jaksaa jaksaa!

Sunday, December 13, 2015

Joulukale 13: syntymäpäivä

Tänään on Handymanin syntymäpäivä! Jos oltaisiin Saksassa, pitäisi Handymanin kätellä kaikkia vastaantulijoita, jotka onnittelisivat sydämellisesti. Saksassa kaikki ovat innoissaan muiden ihmisten syntymäpäivistä. Jopa muuten etäinen, vähän nuiva pomo tuli lämpimästi kättelemään mua mun syntymäpäivänä. Voi halatakin, mutta silläkään ei pääse kättelystä eroon. Eikä lahjoista, saati hupaisista korteista.

Kovinkaan paljon pidempään en aio syntymäpäivästä jaaritella, koska a) siitä ei ole mitään sanottavaa ja b) muistin koko luukun juuri nukahtamaisillani ollessani ja nyt väsyttää hurjasti. Hyvää yötä. Ja hyvää syntymäpäivää, babü!

Saturday, December 12, 2015

Joulukale 12: pankkikäytännöt

Pankin asiakkuus on työntekijälle luonnollisesti välttämättömyys. Tilin avaus vaatii ajanvarauksen. Tiliä avattaessa pitää allekirjoittaa toistakymmentä eri blankettia ja saa jos jonkinlaista brosyyriä mukaan. Onneksi toimihenkilö lopuksi laittaa paperit kauniiseen pankkikansioon, jonka saa mukaansa kirjahyllyn täytteeksi.

Kun pankkitoimihenkilö kysyy, halutaanko verkkopankkitunnukset, pitää sanoa että kyllä, vaikka se lisää byrokratiaa huomattavasti. Pankkitunnuksilla ei voi tehdä muuta kuin mennä pankkiin. Tunnuksiin kuuluu kymmennumeroinen käyttäjätunnus ja viisinumeroinen salasana. Tilitietojaan voi selata näillä tunnuksilla. Jos haluaa maksaa verkkopankissa, täytyy taikoa vaihtuva TAN-luku. Verkkopankkitunnusten mukana annetaan henkilökohtainen taskulaskimen näköinen ja kokoinen härveli, johon työnnetään pankkikortti ja jonka kylkeä sohotetaan verkkopankin vilkkuvaan koodiin. Jos yhteys toimii (ei suinkaan joka kerta), taskulaskin antaa TAN-luvun. Jos se ei toimi, pitää mennä maksamaan lasku pankkiin toimihenkilölle. Verkkopankki kuulostaa perussaksalaisen korvaan suunnilleen yhtä luotettavalta kuin bitcoin-maksut huumekaupassa.

Yksi toimihenkilö, joka poikkeuksetta on permanentattu täti, istuu pankin aulassa ja hoitaa käteisliikenteen eli nostot ja maksut sekä ajanvarauksen palveluneuvojille. Saksassa on olemassa ottoautomaattejakin, mutta niiden kanssa pitää olla tarkkana - on halvempaa nostaa suomalaisella luottokortilla rahaa mistä tahansa Saksan automaatista kuin nostaa saksalaisella pankkikortilla rahaa väärän pankin automaatista. Suinkaan välttämättä ei joka pankin automaatteja ole joka pitäjässä. Käteisen nosto automaatilta ei ole niin epäilyttävää kuin esim. verkkopankki, koska käteistä tarvitsee koko ajan joka paikassa ja ihan aina ei pankin aulan täti ole töissä.

Friday, December 11, 2015

Joulukale 11: isänpäivä

Saksalaiset viettää isänpäivää helatorstaisin. Etenkin itäisessä Saksassa sitä ei välttämättä edes kutsuta isänpäiväksi vaan herrainpäiväksi tai miestenpäiväksi. Silloin miehet kokoontuvat yhteen juomaan kaljaa ja mahdollisesti grillaamaan tai piknikille sekä nujakoimaan. Mahtava pyhä.

Tänä vuonna jostain syystä helatorstaihin sattui sekin, että yhtäkkiä meidän teoriassa kaupunkialueella sijaitsevan asunnon parvekkeen editse juoksi yli satapäinen lammaslauma perässään keskenkasvuiset lammaspaimenet, joilla ei ollut paimensauvoja vaan polkupyörät. Vaikeahan sitä oli ymmärtää. Saksa on surrealismin maa.

Thursday, December 10, 2015

Joulukale 10: posti

Saksassa jaetaan posti kuutena päivänä viikossa. Lauantai on siis siellä oikeasti arkipäivä. Se on siistiä. Postia ei kuitenkaan jaeta sisään asti, vaan myös kerrostaloasukkailla on ulko-oven vieressä pienet lokerot, joista posti haetaan. Suomessa viralliset kirjeet lähetetään yleensä C5-kokoisessa kuoressa, siis sellaisessa, johon mahtuu A4-arkki puoliksi taitettuna. Saksassa ei käytetä ikinä C5-kokoa, vaan ihan jokainen lähettäjä askartelee paperinsa haitarimaisesti kolmeen osaan taitettuna DL-kokoiseen kuoreen. Jos pitää lähettää vaikka neljä arkkia, kuori on jo ihan täynnä ja pullistelee liitoksistaan. Ja kun itse yrittää saada ocd-henkisesti paperinsa taitettua tasan kolmeen osaan palautuskuorta varten, ei ne taitokset mene ikinä tismalleen oikein. Koskee.

Postiluukkun ei käytännössä mahdu mikään sormusrasiaa isompi, joten pakettilähetit (joskus postimies, yleensä DHL-mies) tulevat soittamaan ovikelloa. Jos vastaanottaja ei ole kotona, jätetään paketti etukäteen sovittuun paikkaan (koskee lähinnä omakotiasujia, siis esim. autotalliin) tai randomisti naapurille, joka avaa oven. Joskus paketin voi myös joutua hakemaan postista, jälleen randomisti mistä postista sattuu. Toimipaikan osoitetta ei myöskään ole tapana kirjoittaa saapumisilmoitukseen vaan itse pitää keksiä, että hei oisko se pääpostissa, kun omasta konttorista ei löytynyt. Joskus pakettilähetti on myös voinut jättää jälkeensä saapumisilmoituksen (pakettisi on postissa), vaikka olisi sitten kuitenkin ilmoituksen jättämisen jälkeen löytänyt naapurin, jolle paketin voisi antaa. Silloin postista saatetaan osata neuvoa, että kysypä herra Mülleriltä Bierstraße 3:sta, sillä se voi olla. On parasta pysyä siis hyvissä väleissä naapurien kanssa. Joskus ne vielä säilyttää sun postimyynti-Pleikkaria.

Wednesday, December 9, 2015

Joulukale 9: TV-lupa

Saksan TV-maksu muistuttaa Suomen TV-maksua siinä mielessä, että sille on yhdentekevää, onko maksajalla televisiota vai ei. Jonkinlainen yleinen mediamaksu siis. Toisaalta se maksetaan talous- ei henkilökohtaisesti. Siitä saa vapautuksen vain, jos saa sosiaalitukea (Hartz IV), jota ainakin maahanmuuttajan on miltei mahdoton saada.

Kolmisen viikkoa muuton jälkeen tuli postissa kohtelias kirje (nro 1), jossa todettiin, että lienette muuttanut tähän asuntoon ja nyt saatte päättää, ilmoittaudutteko mediamaksun (parikymppiä kuussa) maksajiksi palautuskuoressa vai internetissä. Tyhmänä ajattelin, että internet-ilmoitus olisi yksinkertainen. Nettilomake oli toimiva: siinä kysyttiin mm. osoitetta (jonka ne kyl jo tiesi) ja sitä, haluanko maksaa mediamaksun neljännesvuosittain, puolivuosittain vai kerran vuodessa ja maksanko kiltisti pankissa tädille vai haluanko kenties (paholaisen) suoraveloituksen. Vastasin (väärin) että kerran vuodessa ja suoraveloituksella. Seuraavalla viikolla tuli kirje (nro 2), jossa todettiin jonkun ilmoittaneen mediamaksun netissä, ilmoitapa heti jos et ollut sinä. En ilmoittanut. Seuraavalla viikolla tuli kirje (nro 3), jossa todettiin minun tehneen ilmoituksen mediamaksusta internetissä ja kiitos siitä. Tiedottivat vielä, että pian saapuisi kirje, jossa voin tehdä suoraveloitusvaltuutuksen, jos edelleen haluan sen tehdä. Tosiaan, muutaman päivän päästä tämä kirje (nro 4, jos joku vielä laskee) tuli. Siinä todettiin, että olen internetissä ilmoittanut haluavani maksaa summan kerran vuodessa ja suoraveloituksella. Kirjoitapa tähän vielä kertaalleen käsin se tilinumerosi, jonka jo netissä ilmoitit, allekirjoita paperi ja lähetä se takaisin. Seuraavalla viikolla tuli kirje (nro 5), jossa kiitettiin mediamaksun maksajien joukkoon liittymisestä ja kerrottiin, että olet nyt sitoutunut maksamaan summan vuosittain suoraveloituksella ja jos tähän olisi huomautettavaa, voi huomautuksen tehdä internetissä (as if) tai tällä palautuskuorella. Jo kolmannen kirjeen aikaan mulla oli fiilis, että joku rundfunkviranomainen on Suomi-intoilija ja kolkuttaa ovea ihan justiinsa toiveenaan kupponen kuumaa Saludo-kahvia. Viidennen kirjeen jälkeen mä en enää nukkuessani uskaltanut sulkea molempia silmiä.

Tuesday, December 8, 2015

Joulukale 8: autokaupoilla

Mä oon ostanut auton Suomesta vain yksityishenkilöltä, mikä oli yksinkertaista. Olen ymmärtänyt, että kaupasta ostettaessa saattaa auton osto olla vieläkin yksinkertaisempaa. Paperit tehdään kaupanteon yhteydessä ja siitä vain sitten ajelemaan auringonlaskuun, vakuutuslasku tulee kotiin perässä. Koska kalesta on kolmannes jo takana, lukija ymmärtänee, ettei Saksassa todellakaan asia ole näin yksinkertaista.

Kun Saksassa haluaa ostaa auton, pitää olla rekisterikilvet mukana. Ja jotta saa rekisterikilvet, pitää olla vakuutus. Ja jotta saa vakuutuksen, pitää olla kauppakirja autosta. Käytännössä siis ensin pitää antaa rahaa myyjälle, joka varastoi autoa vielä muutaman päivän. Tämän jälkeen voi ostaa vakuutuksen (vakuutusmyyjän toimistossa, jos on rehellinen ihminen tai netissä, jos on epäilyttävä mamu). Sitten pitää varata aika rekisteröintivirastoon, jossa tarvitaan vakuutusnumero, pankkikortti ja tieto siitä, halutaanko ostaa ympäristötarra vai ei (halutaan, muuten ei saa ajaa kaupungeissa). Sen jälkeen voi mennä lämpimien kilpiensä kanssa takaisin autokauppaan ja ylpeänä ajaa kotiinsa. Toisen auton ostaminen on sitten helpompaa, kun kilvet yksinkertaisesti vaihdetaan vanhasta uuteen. Saksassa siis ajatellaan, että rekisterikilvet ovat ihmis- eivätkä ajoneuvokohtaiset kuten Suomessa. Kumpi on parempi? No ehkä Suomen systeemi on helpompi. Ihan kauhean kauas ei voi Saksassa lähteä autoa ostamaan, kun vähintään kaksi reissua tarvitaan eikä siinä vaiheessa ole autoa, millä ajella sinne kaupoille.

Yhteensä virastomaksu on noin satasen, jos haluaa itse valita rekisterinumeronsa (ekstrahinta 10,20 e) + kilvet 36 e ja sit tietysti perusperhehatchbackin vakuutus on noin 600 e/vuosi. Virastomaksut vähemmän kuin Suomessa, vakuutus kai aika samoissa. Mutta byrokratia älytöntä.

Monday, December 7, 2015

Joulukale 7: asunnon varustelu

Saksassa, kuten muutenkin Keski-Euroopassa, vuokra- tai omistusasunnon varustelu poikkeaa dramaattisesti helpon elämän Pohjois-Euroopasta. Keittiö on yleensä vain putki ja sähköjohto seinässä. Kun muuttaa, pitää siis rakentaa keittiö kaappeineen ja koneineen ja kun muuttaa pois, pitää yleensä viedä keittiö mukanaan. Vessa alkaa olla jo melkein kaikkialla valmis, mutta vielä kymmenen vuotta sitten pönttö otettiin muuttolaatikosta ja asetettiin paikalleen ennen kuin pääsi asioimaan. Lattiat ja seinät asunnoissa yleensä on.

Me asuttiin Saksassa todella ylellisesti, kun vessojen lisäksi myös keittiö oli valmiina. Minkäänlaisia säilytystiloja ei keittiön kaappien lisäksi kuitenkaan asunnossa ollut ja siksi me rakennettiin melkein kuusi metriä Paxia sinne. Kun sitten pakattiin kiireellä tavaroita paluumatkaa varten, vuokranantaja huomautti, että Paxit saadaan viedä mukanamme, niitä ei saa jättää asuntoon. Mä pidin sitä aivan järjenköyhänä, koska kuka tahansa sinne muuttava tarvitsisi vaatekaappeja ja ne olivat hyväkuntoiset ja pohditut, mutta satojen naulojen vuoksi eivät missään tapauksessa uudelleen koottavat. Usean harkitun sähköpostiviestin ja anelevan puhelun jälkeen onneksi sovittiin, että ehkä niitä ei olekaan ihan pakko purkaa. Kuitenkin sitouduin maksamaan niiden purkamisen, mikäli seuraava vuokralainen näin olisi halunnut. Onneksi ei halunnut vaan tarjoutui jopa maksamaan niistä. Mutta saksalainen asuntosysteemi on typerä. Tehtäköön se nyt selväksi. Ihminen tarvitsee keittiön ja säilytystilaa. Kuulkaa, keskieurooppalaiset veljet ja siskot!

Sunday, December 6, 2015

Joulukale 6: suostumus

Vaikka Suomessa joskus tuntuukin julkisen keskustelun perusteella, että yleisöllä ei juuri luottamusta julkiseen terveydenhuoltoon enää ole. Ehkä tilanne on mennyt huonompaan, mutta kuitenkin ollaan aika hyvillä vielä. Valtaosa niistä, joiden kanssa mä töissä juttelen, on todella tyytyväisiä. Toisaalta nää on tietysti niitä potilaita, jotka on päätyneet erikoissairaanhoitoon ja oikeasti sairaat meillä hoidetaan todella hyvin. Todellakin paremmin kuin varmaan melkein missään.

Myös saksalaisen hoidon taso on loistavan hyvä, mutta kulttuuri on aivan erilainen. Luottamusta ei ole juuri yhtään. Koko ajan on kaikilla mielessä oikeusjutun riski. Niinpä kaikki asiat pitää selvittää potilaille juurta jaksain ja hankkia selvityslappuun potilaan allekirjoitus. Esimerkiksi jos annetaan potilaalle varjoainetta, pitää kertoa, että siitä voi tulla allerginen reaktio, joka on harvinainen ja yleensä helposti allergialääkkeillä hoidettavissa, mutta pahimmillaan se voi johtaa koomaan ja kuolemaan. Tai jos neurokirurgi haluaa radiologin pistävän kortisonia SI-niveleen, pitää radiologin kertoa, että siitä voi tulla infektio, halvaus, kooma tai kuolema. Mä oon täysin sitä mieltä, että potilaan pitää tietää, mitä sille tehdään ja järkevissä määrin ymmärtää, että kaikessa mitä tehdään, on riskinsä. On henkilökunnan asia selvittää se potilaalle ja informoida oleellisista riskeistä, mutta on edesvastuutonta antaa kohtuutonta informaatiota maallikolle ja odottaa hänen pystyvän tekemään asiallisen päätöksen. Toki valtaosa ihmisistä Saksassakin luottaa terveydenhuollossa tehtävän järkeviä päätöksiä ja laittaa nimensä suuremmin stressaamatta lappuun jos toiseenkin, mutta selvästi enemmän vaaditaan laajoja perusteluja pieniinkin toimenpiteisiin. Osa tästä liittynee ihan potilaan perusluonteeseen, mutta koomaa ja kuolemaa huutavat suostumuslomakkeet eivät tilannetta helpota. Kyllä Suomessa on asiat hyvin.

Saturday, December 5, 2015

Joulukale 5: talkooviikko

Taloyhtiöjärjestelmä ei ole käytössä kovinkaan monessa maassa. Esimerkiksi Baltian maissa asunnot voivat olla ihan kivoja, mutta rappukäytävät todella rähjäisiä, koska kukaan ei pidä niistä huolta. Kukin on vastuussa vain omasta asunnostaan ja yhteisesti olisi tarkoitus pitää sitten huolta yhteisistä tiloista. Normaali ihminen innostuu alkuun ja unohtaa sitten omat vuoronsa. Suomessa asia on hoidettu melko hyvin vastikesysteemillä. Siinä ei laiskuus auta, paremmin auttaa yhtiökokouksessa selattavan tilinpäätöksen saatavat-kohdan "vastike helmikuu 2015 Möttönen&Makkonen" (tässä skenaariossa olisin Möttönen ja/tai Makkonen)(mainittakoon, että yhtenä vuonna olin Möttönen ja/tai Makkonen. Edelleen hävettää).

Saksassa ei voisi lähteä vastikejärjestelmään (paitsi just siinä ryhmärakentamiskohteessa voitiin, mutta se on poikkeuksellista) vaan yhteisöllinen rappukäytävän siivoaminen kuulostaa just niin säästäväiseltä, että se sopii saksalaisille. Lisäksi saksalaiseen mielenlaatuun sopii erittäin hyvin tarkan siivousvuorolistan tekeminen ja ennen kaikkea sen noudattaminen. Niinpä käytännössä katsoen jokaisessa taloyhtiössä jokainen joutuu siivoamaan rappukäytävää tietyin väliajoin. Riippuen vuodenajasta ja säästä saattaa tämä homma olla helppo tai helvetillinen. Oman herkullisen lisämausteensa tähän siivousviikkoon ("Kehrwoche") tuo eräiden saksalaisten erikoinen tapa jättää ulkokengät oven ulkopuolelle rappukäytävään yöksi. Siivotako niiden alta vai vain ympäriltä? Haluaako ihminen ylipäänsä koskea naapurinsa kenkiin? Tai kenenkään muunkaan kenkiin? Onko rappukäytävän siivoamisessa säästettävä raha ylipäänsä sen arvoista? Ehkä maassa, missä on ookoo kuljetella useampaa eri roskapyttyä edestakaisin talon kellarista kadulle useamman kerran kuussa.

Friday, December 4, 2015

Joulukale 4: jätteenkäsittely II/2

Roskaaminen on kallista, saksalainen euroistaan tarkka. Valtaosa kotitalouksien jätteistä on pakkauksia (gelber Sack), pahvia ja biojätettä. Biojätteen keräys on maksullista, joten melkein kaikki omakotitaloasukit hoitavat biojätteensä kompostissaan. Kun meillä alkoi ekoroskis täyttyä, kysyttiin vuokraisännältä, minne sen voisi viedä eikä se tiennyt, kun sillä oli komposti. Onneksi jäteasiat saatiin pian selvitettyä, koska kyllähän se alkaa tuaksahteleen. Saksalaisilla on siivo biojäteastia siinä kuin suomalaisillakin. Yleensä jokaisella kotitaloudella on oma sirutettu astiansa ja Abfallkalenderin kertomana päivänä se kärrätään kadulle. Meidän ryhmärakentamiskohdetalossa oli sentään yhteinen astia, jonka kärräsi kadulle joko ihana ja hotti rouva Späth tai Handyman. Ja illalla kärräsi vielä takaisinkin. Kesäisin biojäteastia tyhjennetään viikottain, muuten kahden viikon välein.

Mä oon aiemmin tyhmänä luullut, että vuoden paras päivä on syntymäpäivä. Niin lapsellista! Kyllähän vuoden paras päivä on Sperrmüll-päivä! Ja se on vieläpä kahdesti vuodessa! Silloin saa kadulle kantaa kaikki kookkaat ja hankalan muotoiset roinat, jotka sitten tavoitetyöllistetty kerää konttiin. Ja ihan ilmaiseksi! Muuten sohvat ym. kookkaat roskat pitää itse kuljettaa Düßlingenissä sijaitsevaan kierrätyskeskukseen. Senkin saa kaksi kertaa vuodessa tehdä ilmaiseksi, kunhan on tajunnut ottaa Abfallkalenderin välissä olevan Sperrmüll-kortin täytettynä mukaan. Kun oli Sperrmüll-päivä, kaikki kadulla tapaamamme ihmiset muistuttivat meitä Sperrmüll-päivästä. Saksalaiset olivat onnellisia, pääsivät roinastaan eroon ilmaiseksi. Ja periaatteessa siis Sperrmüll on maksullista.

Sitten on maksullista ongelmajätettä, mutta siitä mä en tiedä mitään.

Kaikki muu on sekajätettä. Sitä kertyy todella vähän. Lähinnä tulee mieleen pöly, käytetty tiski- ja hammasharja, rikkinäiset sukat ja kissanhiekka. Se on mahdottoman kallista. Onneksi sekin hoitui yhteispöntöllä, ettei tarvinnut jokaisen viedä omaa pönttöään ulos. Koska se on niin kallista ja toisaalta erittäin ikävä asia, voi saksalainen säästää ilmoittamalla, että sitä ei tarvitse noutaa kuin esim. neljä kertaa vuodessa säännönmukaisen kahden viikon välein -aikataulun mukaan. Sillä lailla ne säästää.

Thursday, December 3, 2015

Joulukale 3: jätteenkäsittely I/2

Seuraavaksi otetaan talikko käteen ja lähdetään tonkimaan jätteitä. Saksalainen kotitalousjätteiden lajittelu, mieliteemani. Jaan jätteet kahteen pääkategoriaan: maksuttomat ja maksulliset. Tänään perehdytään maksuttomiin, huomenna jatketaan maksullisilla. Aihe on niin upottavan kiinnostava, ettette voine odottaa!

Jotta Saksassa pystyy ollenkaan selviämään jätteenkäsittelystä, on syytä lukea Abfallkalenderia (jätealmanakka). Se on kunnan julkaisema pamfletti (Tübingenissä yli 60-sivuinen), jossa on kerrottu eri jätetyypeistä (niitä on toistakymmentä), koottu luettelo yleisimmistä ja vaikeimmista yksittäisistä roskista ohjeineen ja kerrottu, minä päivänä milläkin kadulla haetaan mitäkin roskia minä päivänä. Tämä on niin tärkeä tieto, että saksalaiset päivittävät nämä puhelimiensa kalentereihin.

Maksuttomasti saa Saksassa hävittää paperia/pahvia, lasia, vaatteita ja pakkauksia. Paperi ja pahvi kierrätetään yhdessä. Noin kerran kuussa kaikki kantavat kuuliaisesti paperi- ja pahviroskansa kadulle päivänä, jonka Abfallkalender kertoo. Sitten tulee pahviauto, jonne kaksikymppiset tavoitetyöllistetyt heittelevät ne pahvit. Jos sataa, pahvit ovat märkiä.

Lasinkeräyskontteja on siellä täällä, paikat löytyvät Abfallkalenderista. Lähialueiden asukkaiden suojelemiseksi lasia saa kontteihin heittää vain arkisin klo 8-20 ja lauantaisin 8-17. Sunnuntaisin lasia ei saa heittää roskiin. Vaatekeräys tapahtuu UFF:n laatikoiden tapaisiin kontteihin samalla systeemillä.

Eksoottisin Saksan jätetyypeistä on pakkausjäte. Sinne heitetään materiaalista riippumatta kaikki pakkaukset, jotka eivät ole paperi-/pahvijätteen mukana kierrätettäviä eivätkä lasia. Iloisesti sekaisin siis säilyketölkit, leipäpussit, styroksit ja jogurttipurkit lusikkapuhtaina. Tämä siksi, että lain mukaan kaikista pakkauksista pitää ostajan maksaa pakkausveroa ja pakkauksen tuottaja on vastuussa pakkauksen kierrätyksestä, joten veron jälkeen ei hävityksestä tarvitse enää maksaa uudelleen. Pakkausjäte tulee pakata keltaiseen säkkiin ("gelber Sack"), viralliseen muovipussiin, joita saa hakea kaupungintalolta. Virallinen muovipussi on niin ohut, että jo sen avaaminen aiheuttaa ensimmäisen halkeaman. Kahden viikon välein tulee keltaiset säkit kantaa kadulle (jep), josta ne taas joku nuori ihminen heittelee roska-autoon. Siinä on syytä olla pitkäpinnainen, sillä vaikka säkit eivät ole painavia, joka toinen niistä hajoaa molekyyleiksi viimeistään ilmalennon aikana, jolloin lusikkapuhtaat jogurttipurkit tanssivat tuulen mukana ympäri esikaupunkialuetta ja niiden perässä saa sitten työntekijä juosta lopun päivää.

Onneksi paperit ja pakkaukset saa halutessaan viedä kierrätyskeskukseen "Firma Alba" sen aukioloaikana, jollei halua säilyttää kotonaan kuukautta esim. neljän Ikean PAX-järjestelmän kaikkia pahvilaatikoita. Tämä on helpotus myös jalankulkijalle, koska etenkin keltaisen säkin päivänä kaduilla on paljon roinaa.

Wednesday, December 2, 2015

Joulukale 2: maksuvälineet

Saksa on euroalueen veturi, lippulaiva ja kaikki muutkin liikennevälineet. Vienti vetää kuin nuohottu piippu navakalla tuulella. Saksalaiset osaa bisneksen. Jotenkin sitä luulisi, että kuluttajatasollakin bisneksen tekeminen olisi mahdollisimman helppoa. No ei oo. Käteistä rahaa pitää olla jatkuvasti tukuittain mukana, koska luottokortilla voi tuurilla maksaa isoissa kaupoissa, jos sielläkään. Esimerkiksi Ikeassa ei käy luottokortti, joten mä jouduin nostamaan Ikean ottomaatilta 2000 euroa pieninä seteleinä. Saksalaisilla on oma Silvermatic-tyyppinen pankkikorttisysteemi, kyseessä ei ole meille tuttu debit-kortti vaan sellainen kohokuvioton lastenkortti, jollaisen sai 15-vuotiaana pankista, jos oli vanhempien lupa. Kortti, jolla ei voi ylittää tiliä ikinä. Jos on hupsista mennyt suoraveloitus tililtä epäsopivaan aikaan kuukaudesta, jää ostokset hihnalle. Tai siis Lidlistä aiemmin tuttuun tapaan saksalaisissa kaupoissa ei ole kassan jälkeen hihnaa vaan laari, jossa raskaat ostokset runnovat kevyet ostokset ja siihen laariin ne kaikki ostokset sit jää, jos saldo oli vaatimaton. Senkin takia täytyy olla koko ajan käteistä. Kampaajalla ei ollut edes sitä pankkikorttimaksumahdollisuutta. Ja siis koska kyseessä ei ole standardin mukainen debit-kortti, ei turistin kannata haaveilla maksavansa kivan lounaansa omalla kortillaan. Se oma Visa Electronkaan ei käy, koska se ei ole virallinen saksalainen MAESTRO-kortti. Ota mukaan rahaa kuin rosvopäällikkö ainakin, jos menet isojen kaupunkien ulkopuolelle. Pikkukaupungissa luottokorttia tarjoava ihminen on luotettavuudessaan samaa tasoa Simpsonien hullun kissamummon kanssa. Eli ei kovin.

Tuesday, December 1, 2015

Joulukale 1: kieli

Joulukalenteriaika taas! Jospa innostuisin kirjoittamaan enkä vain suunnittelemaan kirjoittamista. Tämän vuoden aihe on itseoikeutetusti saksalaisten kommervenkit. Saksalaiset on tosi hyviä monessa asiassa, mutta toisaalta mahdottoman kummallisia monessa muussa.

Saksan kieli on vänkää. Konsonantteja on helposti kuusi peräkkäin ja diftongeista nautitaan kuin suomessa ikään. Yhdyssanoja käytetään viljalti ja ne on tosi pitkiä. Mun suosikki on Rauchgasentschwefelungsanlage eli savukaasujen rikinpoistolaite. Saksaa pitää puhua tunteella ja nopeasti. Jos yrittää puhua hitaasti, saksalaiset yrittävät auttaa ja kohta puhutaan ihan eri asiasta kuin oli tarkoitus. Kieli on rakennettu siinä määrin muodolliseksi ja vaikeaksi, että lastenkirjatkin kuulostaa verokaavakkeilta. Keskieurooppalaiseen tapaan numerot on mahdottoman vaikeita: kaksikymmentäkahdeksan on kahdeksanjakaksikymmentä. Toki ihan jokainen luku puhelinnumeroista lähtien pitää sanoa parittain noilla väärinpäinnumeroilla, jotta maahanmuuttajan olisi mahdotonta ymmärtää ja että se soittaa sit väärään numeroon. Aina.