HesEläkeläinen

Mä oon just laivassa matkalla Tallinnasta Helsinkiin. Annettiin Pikkusiskon kanssa viime lokakuussa Äidille synttärilahjaksi matka Tallinnaan ja nyt mentiin ennen kuin se ehtii täyttää taas vuosia. Edestakas Eckerö Linellä ja yö hotellissa. Äiti ja Pikkusisko kävi jossain kauneushoidoissa, mä hoidin siskontyttöä. Eka vein sen keinumaan. Kumpikaan meistä ei vaikuttanut olevan keinumisesta erityisen innoissaan, joten seuraavaksi mentiin syömään. Mä yritin olla trendikäs ja menin pieneen kahvilaan, jossa tilasin itselleni ruoan ja vasta tämän jälkeen huomasin, ettei siellä ole syöttötuoleja. Söin salaattini nopeasti, koska seuralaiseni oli nälkäisempi kuin minä. Pohdin, että missä on varmasti syöttötuoleja ja koska Ikeaan en löytänyt, menin Heseen. Lapsi söi kaikkien aikojen ensimmäisen kaupasta ostetun ruokansa pikaruokalassa. Se meni muuten tosi hyvin, mutta meidän takana istui kaksi suomalaista eläkeläistä. Näistä toinen käyttäytyi tavallisesti, toinen oli ihan hillitön. Eka se oli harmissaan, kun ei saanut ranskanperunoita. Turns out se oli pyytänyt pelkän hampurilaisen. Sitten se jotenkin levitti sen hampurilaisensa ihan atomeiksi eteensä pöydälle ja kyseli, että missä on haarukka ja veitsi. Toinen täti sanoi, että se on helpompi syödä näin käsin. Tämä oli kyllä nyt mahdotonta, kun pihvit ja tomaatit ja majoneesit oli jo levitelty. Levittelijä katseli ympärilleen ja totesi, että kellään ei ole haarukkaa, kuulemma ainoa näkyvä aterin oli se pieni muovinen lusikka, jolla työnsin Pirkka-lohirisottoa sukulaiseni suuhun. Mummo katseli lusikkaa niin ahnaasti, että katsoin parhaimmaksi ohjata hänet tiskillä. Kyllähän ny Hesessä haarukoita on ainakin salaatin kylkiäiseksi. Täti sai tästä tarmoa ja meni tiskille vaatimaan haarukkaa ja veistä. Eka suomeksi, mistä ei tullut mitään. Sitten kovempaa suomeksi. Sitten naljaillen suomeksi. SItten suomeksi vaadittiin esimiestä kassalle. Tässä vaiheessa mummon kaveri tuli pyytämään veistä ja haarukkaa englanniksi. Tämäkään ei valitettavasti onnistunut, koska ilmeisesti HesTyöntekijä ei osannut englantia. Tässä vaiheessa mummo alkoi olla jo aika kuumana, että kuinka on mahdollista että ei englantia osaa (toim.huom. ei mummo itsekaään osannut). Lopulta joku paikallinen mies pyysi työntekijää antamaan eläkeläiselle sen fakin veitsen ja haarukan. Toki tässä vaiheessa burgeri oli jo aika kylmä. Täti oli tyytymätön. Me lähdettiin pois.

Käytiin syömässä ravintola Farmissa. Kuulemma modernia eestiläistä ruokaa. Hyvää on moderni eestiläinen ruoka. Lisäksi tunnelma, sisustus ja palvelu olivat oikein oivalliset. Elämyskamelin suositus.

Mä oon viimeisten kymmenen päivän aikana viettänyt viisi yötä hotellissa kolmessa eri kaupungissa ja nyt mä alan jo olla ihan kypsä tähän matkaamiseen. Mä muistan, että Handyman oli aika kypsä matkatöihinsä aikoinaan ja mun isällä oli vuosikausia huomattavasti enemmän matka- kuin kotipäiviä. Hevii. Mä en kyllä jaksaisi.

Elämyskameli suosittelee

ravintola Farm

Ihan niinku Torressa

Stop the press! Lausuin väärän todistuksen lähimmäisestä hotellista. Kyllä huoneessa oli sittenkin hammasmuki (kertakäyttöinen muovimuki, ajaa asiansa). Sitä vastoin lämmintä vettä ei suihkuun saanut. Tai sitäkin alkoi tulla siinä vaiheessa, kun mä olin jo peseytynyt, just kun olin lähdössä. Ei ihan optimisuoritus. Aamupala oli suppea, mutta ihan ok. Yöllä kyynärpää ja suonenvedot valvotti, mutta se ei oo hotellin vika. Edelleenkin - sijainti, siisteys, palvelu ja hinta on mainiot. Tänään käytiin jo kolmannessa bistrossa, jälleen meidän hotellin kadulta. Tällä kadulla on varmaan puolet kaupungin ravintoloista. Jos tuutte Bordeaux'hon budjettimatkalle, voin lämpimästi suositella Acanthé-hotellia. Nonni, bisnes hoidettu. 

Kongressikin on tosi hyvä. Ranskalaiset ihmiset on pääosin tosi ystävällisiä ja puhuvat englantiakin. (No ei ihan kaikki tietenkään, äskeisessä bistrossa työskennellyt miestarjoilija puhui lakkaamatta ranskaa meille ja vaikutti lähinnä turhautuneelta, että me ei puhuttu ranskaa takaisin. Mut se ei puhunut englantia, joten kyllä mä ymmärrän. Suomalaiset turistitkin puhuu Torressa suomea. Ja se tarjoilija oli sentään kotomaassaan). Kongressin aiheena on urologinen ja gynekologinen radiologia. Mä oon keskittynyt nyt gyneen, koska sitä mä en osaa ollenkaan (sitä mä en ikinä tee) ja siitäkin tullee tenttikysymys. Jotain on osattava siihenkin vastata. Eli ei elämää vaan tenttiä varten. Summeeraa kivasti mun koko elämän pänttäämisen.

Elämyskameli suosittelee 

edelleenkin sen Canelé-kammotuksen välttely. Tänäänkin yrittivät sellaista lounasboksista syöttää. No way.

En France

Mä oon Ranskassa. Huomenna alkaa kongressi, joten lento lähti luonnollisesti Helsinki-Vantaalta tänä aamuna seitsemältä. Matkustettiin parin työkaverin kanssa Amsterdamin kautta Bordeaux'hon, joka onkin kiva kaupunki. Mä oon ollut tarkoituksella Ranskassa viimeksi vuonna 1995, kun kielimatkalle mennessä oltiin kolme päivää Pariisissa. Sittemmin mä oon kerran vuonna 1998 pyöräillyt Saksasta Ranskan puolelle ostamaan patonkia, mutta se oli melkein vahinko. Oli kyl hyvää patonkia.

Mä oon nyt Ranskassa kolme päivää. Ekana päivänä meillä ei siis ollut koulutusta, kun eka päivä oli vain jäsenille eikä me olla jäseniä. Niinpä käytiin sightseeing-bussiajelulla ja syömässä kahdessa eri bistrossa (siis lounas ja päivällinen, ei peräkkäin). Ajelu oli kiinnostava. Tää kaupunki on perustettu 2700 vuotta sitten. Jumankauta 2700 vuotta! Sehän on ihan älytön aika. Ajelun hintaan kuului perinteinen paikallinen canelé-kakkara, joka oli ennakkovaroitusten mukaan "makea, ruskea ja joustava". Tää kuvaus epäilytti mua jo etukäteen, mutta kun se ny oli tyypillinen paikallisherkkunen niin maistoin. 17 gramman kakkarasta jäi puolet syömättä. Se oli kamalaa. Konsistenssi oli kuminen, mieleen tuli jonkinlainen stressilelu. Oli vaikeaa saada sitä hampailla rikki. Maku oli mitäänsanomaton, mutta vastenmielinen. 

Meidän hotelli on historiallisessa kävelykeskustassa, viereinen talo on UNESCOn maailmanperintökohde. Hotelli on vaatimaton, mutta siisti ja respan henkilökunta herttaista. Olen pohtinut, että mikä on kahden ja kolmen tähden hotellien ero. Nyt se selvisi. Kahden tähden hotellit on ihan yhtä siistejä, mutta niissä ei oo hammasmukia. Ihmiset on ystävällisiä. Jälkimmäisessä bistrossa oli mielettömän hyvää ruokaa. Söin kokonaisen taimenen! Vähän siinä kalpeni, kun lautasella oli kokonainen taimen silmineen ja evineen päivineen, mutta kyllä mä osasin. Se oli tosi hyvää. Olin ylpeä itsestäni, kun osasin sanoa tarjoilijalle ruoan jälkeen "Merci beaucoup. C'est magnifique" (tuo taisi olla preesens mutta mun ranskantaito rajoittuu Hercule Poirot'n sananparsiin ja Edith Piafin hittibiisin nimeen, joten tässä ei ny ruveta menneitä aikamuotoja arvailemaan).

Mut mä oon herännyt tänään Helsingissä puoli viideltä paikallista aikaa. Nyt kello on Bordeaux'ssa melkein puoli kymmenen paikallista aikaa. Huomenna täytyy opiskella kymmenen tuntia paikallista aikaa. Pitää mennä nukkumaan.

Elämyskameli suosittelee

Hercule Poirot'n lukeminen kielenopiskelumielessä ja canelén välttäminen viimeiseen saakka

Lukutoukka

Mulla on tentti ensi kuussa. Melkein jo sanoisin, että ehkä vika tentti ikinä, mutta tunnen itseni paremmin. Johonkin tenttiin mä takuulla vielä ährään. Ehkä sit toiseksi viimeinen tentti ikinä. Tai kolmanneksi. Mutta siis tenttiin pitäisi lukea. Olen hankkinut kirjan, joka loogisesti maksoi Kindle-versiona 310 dollaria, 50 dollaria enemmän kuin 3,5 kg:n painoisena sidottuna kirjana. Mun hyllyyn ei mahdu, joten maksoin mielihyvin 50 dollaria enemmän. Työkaveri osti kirjan 1,5 kuukautta myöhemmin Googlen kirjakaupasta 170 dollaria halvemmalla. No, olin mä ehtinyt ensimmäisen luvun lukea jo ennen kuin se ilmestyi G-kirjana, eli profit. Mä olin jo etukäteen innoissani siitä, että kerrankin mäkin keksin jotain veroilmoituksen tulonhankkimisvähennyskohtaan. Olin ekaa kertaa aatellut laittaa sinne itse maksamiani työmatkojakin eli sitä ajatellen on kyl hyvä, että toi kirja oli noin kallis.

Mun pitäisi siis lukea kai jotain siihen tenttiin. Toistaiseksi olen lukenut kolme lukua melkein kokonaan. Toistaiseksi luetut hommat on varsin perusasiaa, esim. että kuinka tietokonetomografialaite toimii. Tavallisen TT-laitteen mä vielä jotenkin ymmärrän siihen saakka, kunnes alkaa se tietokoneosuus siitä tomografiasta. Nyt kuitenkin nää uudet laitteet toimii jotenkin sillee, että niissä on yhtä aikaa kahdenlaista eri sädettä ja ne voi olla kolmella eri tavalla siinä koneessa. Siinä mä putosin. Vielä ei oo päästy edes siihen itse asiaan ja mut on jo liputettu ulos. Ennen kuin siihen itse asiaan päästään, kirjassa kerrotaan vielä magneettikuvauksen tekniikasta. Jos joskus lukiossa ajatteli, että nää kvantit on kauheen kivoja, kun nää on vähän niinku satuolentoja, saa nyt kauhukseen huomata, että magneettikuva syntyy kvanteista. Ne pyörii protonin sisällä eri suuntiin ja näyttää, että tuolla se syöpä on. Protoni on tosi pieni. Ilmankos magneettikuvat on usein niin hankalia. Siksipä mä oon keskittynyt lukemaan morbideja blogeja, Naisten etsivätoimistoa nro 1 sekä Phryne Fisher -dekkareita. Niitä yhdistää se, että kaikissa on ihania naisia. Naisten etsivätoimistossa nro 1 kukaan ei kuole toisin kuin morbideissa blogeissa ja PF-dekkareissa. Ja näistä kirjoista mä ymmärrän kaiken paitsi sen, että Precious Ramotswe teitittelee aviomiestään. Mut ehkä se on joku botswanalainen tapa.

Mä lähdin tiistaina pyörällä töihin ihan tohkeissani, kun ennusteista huolimatta ei satanut. Tai siis ei satanut siinä vaiheessa, kun yläkerrassa otin kypärän päähän ja laitoin lenkkarit jalkaan. Siinä vaiheessa, kun mä olin saanut pyörän varastosta (eli noin neljä minuuttia myöhemmin) satoikin jo ihan kunnolla. Satoi koko matkan ja oli niin kylmä, että melkein jo toivoin, että olisi hanskat kädessä. Kun sitten töihin päästyäni menin liian ahtaaseen katoksen alla sijaitsevaan pyöräparkkiin ja sain pyöräni liian ahtaaseen väliin, oli se sade loppunut. Sittemmin ei ole ennusteista huolimatta satanut. Onneksi mun kypärän otsalippa esti rillien kastumisen, eli en ollut läpimärkä. Ja onneksi töissä oli saneluhuoneessa niin kuuma, että vaatteet kuivuivat nopeasti. Ja onneksi pyöräily on silti kivaa. Ikävintä pyöräilyssä on monet muut pyöräilijät, mutta ne nyt on ikävintä myös kävelyssä ja autoilussa. Mä en käsitä, kuinka varmasti ihan mukavat, tavalliset ihmiset muuttuu kaistapäiksi pyöräillessään. Kuinka mikään sääntö ei päde. Silloin kun eniten ottaa päähän, pitää ajatella jotain muuta. Ihmetellä vaikka botswanalaisia käytöstapoja.

Elämyskameli suosittelee
dekkarit kvanttien sijaan