Friday, December 30, 2011

Pienet murheet

Mä oon tullut yliherkäksi mun sykemittarin vyölle. Näin mä oon ihan itse tulkinnut, vaikken ookaan mikään ihotautilääkäri. Mä diagnosoin myös syyn tähän mun uuteen sairauteen, nimittäin sykevyön informaationkeräyspinnalla on vähäistä rispaantumista (toki ihottumaa voi aiheuttaa myös se, ettei vyötä ole ihan aina käyttöjen välillä kunnolla koneessa pesty, mutta se on liian ällö syy). Niinpä kävin ostamassa uuden vyön (se oli halpa). Toivottavasti vaiva lähtee sillä. Ilmeisesti nimittäin enää ei ole myynnissä Polarin ja Adidaksen yhdessä suunnittelemaa paitaa, jossa vyö on ommeltuna itse kankaaseen. Nyt ois ihottuman syytä parantua, koska muuten mun liikuntamotivaatio huononee selvästi. Tällä hetkellä motivaatiosta noin 30 % tulee nimittäin pokaalista, jonka mun sykemittari antaa kun mä reippailen riittävästi.

Tarkalleen viikko sitten mä makasin Töölössä yybertylsistyneenä. Siihen mennessä olin onneksi kuitenkin saanut ruokaa, eli suurin asetonin maku oli suusta jo haihtunut. Muistan myös oikean kämmenselän olleen arkana suoniyhteyden jäljiltä. Ajattelin sen vaivan menevän ohitse yön aikana, mutta ei se mennytkään. Edelleenkin oikealla ranteessa kämmenselän puolella pinnallinen laskimo on koskettelulle aristava ja kova eli mulla on laskimotukos. Ei ole kuitenkaan syytä huoleen, tällaiset tukokset eivät ole vaarallisia. Mä oon kuitenkin oikein tyytyväinen siitä, että viikko selkäleikkauksen jälkeen mun suurimmat terveydelliset huolenaiheet on vähäinen kosketusarkuus kämmenselän laskimossa ja sykemittarin aiheuttama ihottuma.

Mä ostin Hullujen päivien tarjouksesta 10 leffalippua, joita ei ole tullut Huppaloiden jälkeen käytettyä, koska mä en oo oikein voinut istua. Ne on voimassa toukokuun loppuun, joten eiköhän ne ehdi. Nyt kuitenkin Anoppi antoi meille joululahjaksi vielä neljä lippua lisää, joten nyt tuli melkein kiire käyttää niitä. Tänään käytiin Handymanin kanssa katsomassa Tower Heist ja ylihuomenna on suunnitteilla One Day Långstrumpin kanssa. Edelleen pitkä istuminen hieman painaa arpea, mutta nykyisissä istumissa pystyy hyvin vääntelehtimään parempaan asentoon. Tower Heist oli mainio! Kuin köyhän miehen Ocean's 11. Mua nauratti välillä niin, että naapuria ärsytti (en kuitenkaan nolostunut, se rapisteli Pantteri-pussia häiritsevästi). Näppärä pikku komedia, hyvät näppärän pikku komedian näyttelijät ja hyvä meininki. En uskalla suositella sitä kuitenkaan, koska aika harvat tykkää Hollywood-peruskomedioista.

Elämyskameli suosittelee
Polar-lisävarusteet

Thursday, December 29, 2011

Kahvia vai teetä / Coffee or tea

Yhteiskunta on rakennettu kaffepaussien varaan. Mä en itse ole koskaan pitänyt kovinkaan suurena ihmeenä tai händikäppinä sitä, etten itse juo kahvia enkä juuri pidä teestäkään, mutta etenkin parina viime vuotena siitä tuntuu tulleen yhteiskunnalle varsin suuri ongelma. Vielä viitisen vuotta sitten sain työpaikan kahvitauoilla juoda just sitä mitä halusin (yleensä kylmää vettä) ilman että kukaan piti sitä suuremmin kummallisena. Nykyisessä työpaikassa taukojuomisesta tehtiin niin suuri numero, että mun piti alkaa ostaa pussirooibosta ja kantaa sitä mukanani, jotta mullakin on oikeus pitää mukia kädessä taukohuoneessa (pelkkä kuuma vesi ei mun mielestä oo hyvää). Komeimpiin sfääreihin juomakohu nousi sairaalassa viettämäni vuorokauden aikana. Jouduin siellä selittämään yhteensä viidelle ihmiselle, että "en kumpaakaan, kiitos. Ei kahvia eikä teetä". Yleensä tätä seurasi voihkaisu "mitä sulle sitten voisi tuoda?" johon voi hyvin vastata, että "ihan vettä tai jos maitoa löytyisi...?" Maitoa löytyi aina. Paras kokemus sairaalassa oli iltapalan tuonut perushoitaja, joka totesi tarjotinta hakiessaan: "Joka päivä pitäisi oppia jotain. Tänään mä oon oppinut, että kaikki ihmiset ei välttämättä juo kahvia eikä teetä". Aamupalalla hoitajat oli itse asiassa niin hämmentyneitä, että mun kieltäydyttyä kahvista ja teestä ne toi mulle vettä, maitoa, omenamehua ja mustikkakeittoa (lasillisen kutakin). Naapuripunkan täti sai vain kahvia ja omenamehua. Mä en ymmärrä, mikä tässä on vaikeaa.

Myrskyn tuhoama ikkuna on vaihdettu. Pelkäsin etukäteen, että kisut karkaa varmasti rappuun, kun uusi ikkuna kannetaan sisään, mutta onneksi ne ovat ehdollistuneet siihen, että ovikellon rimpahdus tarkoittaa pelottavien ihmisten tulemista sisälle ja silloin on parasta kadota sängyn alle tai - kuten Reino eilen ikkunamiehen tullen teki - sängyn petauspatjan (sic!) alle. Reino piileskelee melko usein sängyssä peiton alla, joten nukkumaan mennessä täytyy olla tosi varovainen, ettei rusenna kisua rusinaksi (kisunaksi?). Kirppu ei ole tarpeeksi kekseliäs mennäkseen omituisiin paikkoihin vaan se viettää pelkoaikansa sängyn alla. Juuri tätä kirjoittaessani Reino kyyhöttää lakanoihin tekemässään pesässä vaatehuoneessa ja Kirppu loikoilee tuossa vieressä ja pitää tassuaan mun käden päällä, se hempeilijä.

Elämyskameli suosittelee
juomarauha

Wednesday, December 28, 2011

Kisuja ja kisuja

Kirppu-kisu ja Reino-kisu on olleet meillä noin viikon. Ne on oikein mukavia ja herttaisia. Molemmat on uroksia. Kirppu on ragdoll (samaa rotua kuin aiempi kaveri Maisa) ja Reino lyhytkarvainen maatiaiskisu. Reino on näistä kahdesta pomo sekä fiksumpi, Kirppu on herkkä ja hyväsydäminen. Reino on keksinyt mm. tavan avata vaatehuoneen oven ja se osaa myös kiivetä yli metrin korkuisen raapimapuun päälle. Kirpulla on tapana aamuisin maukua mun vieressä saadakseen silityspalvelua. Lisäksi Kirppu on näistä kahdesta kisuasiakisu eli se tulee aina ilmoittamaan ongelmista (esim. jos napuset on lopussa kiposta tai joku on oksentanut lattialle). Reino ajoittain pomon elkein kurmuuttaa Kirppua, mutta melko usein myös hellii kaveria esim. pusimalla naamalle. Niin kivoja kisuja!
Kirppu ei malttanut poseerata

Reino lempipaikassaan suihkussa

Kuten tässäkin blogissa on useamman kerran kerrottu, Lettipitko on muuttanut ulkomaille. Tää tuli tänään mulle jälleen mieleen, koska Lettipitkon entinen työnantaja, suuri suomalainen lääkärivuokrausfirma, soitti mulle tänään tarjotakseen vuoroja Helsingin tk-päivystyksestä. Sanomattakin lienee selvää, että mä en sellaisia kaivannut etenkin kun Meikun päivystykset alkavat kuukauden päästä (alkuun toki vain iltapäivystyksiä, yöt vasta maaliskuun lopulta lähtien). Sen takiahan ne joutuu epätoivoissaan soittelemaan surkeimmillekin vaihtoehdoille, että Lettis ei oo enää velvollisuudentunnossaan niitä vuoroja ottamassa! Vuosikausia Lettis uhosi, että kyllä päivystyshommat pian loppuu, mutta eihän siitä tullut mitään kun aina joku epätoivoinen kandi soitteli sille ja se heltyi. Nyt se on loppu, kun eihän se millään pääse lahden toiselta puolelta paikkaamaan sairastunutta päivystäjää. Mä oon niin ylpeä Lettiksestä, vihdoin se on vapaa!

Toinen Kameli-hahmo, joka on tänään antanut syytä ylpeyteen, on Porkkis, joka on kolmen alle kolmevuotiaan lapsen äiti ja valmistuu ylihuomenna lääketieteen lisensiaatiksi! Käsittämättömän hieno suoritus. Vielä juuri ennen klinikan lopputenttiä tämä superwoman muutti Keski-Suomeen ja on aloittanut omakotitalon rakennusbisneksenkin. Hänen tekemänsä syventävien opintojen lopputyö näyttää väitöskirjalta verrattuna mun syväreihin. Porkkiksen vuorokaudessa on selvästi enemmän tunteja kuin meidän muiden (ne on niitä tunteja, jolloin kuopus valvoo aamuyöhön ja Porkkis tekee kouluhommia sitteriä nytkytellen, me muut nukutaan silloin). Toki hänen mainio puolisonsa on tukenut vaimoaan paljon ja mahdollistanut nämä kaikki ihmeteot, joten hurraa molemmille! Ja eläköön!

Elämyskameli suosittelee
ihmeteot

Tuesday, December 27, 2011

Hurjat myrskykuvat

Joulusta on jälleen selvitty. Joulupöydässäkin istuttiin kahdesti mun vanhempien luona ja mä oon syönyt jälleen hetkeksi kiintiöni täyteen niljakasta kypsentämätöntä kalaa. Mä tykkään kyllä graavatuista kaloista, mutta onhan niiden suutuntuma vähän epämääräinen. Tänä vuonna oli perinteisten graavi- ja kylmäsavulohen sekä graavin siian lisäksi myös graavattua nieriää, joka oli hyvää - mun mielestä maultaan samanlaista kuin serkkunsa graavilohi, mutta konsistenssiltaan hieman pehmeämpää. Silakkarullaa mä uskaltauduin maistamaan ensimmäistä kertaa ikinä, muut kalat sekä majoneesiset salaatit jätin muille (muut kalat on outoja ja majoneesi kuvottavaa). Pääruoaksi söin erityisesti mua varten kahdeksan tuntia haudutettua paistikastiketta. Njamskis, etten sanoisi. Tapaninpäivänä meidän piti mennä Pumpumkatin luokse Espooseen, mutta koska nukkumalähiöissä ei saa pyhisin sähköä, siirrettiin pippalot meille. Pumpumkatin siippa paistoi taivaalliset pihvinsä sitten meidän keittiössä.

Tapani-myrsky oli eilen fb:n kuumin uutinen. Se olikin näyttävä, ainakin Linnanmäen tuulimylly pyöri kerrankin niin vinhaa nopeutta, ettei lapoja pystynyt erottamaan. Tapani vei siis Espoosta sähköt ja meilläkin se näytti, kuinka kipeästi remontin tarpeessa meidän ikkunankarmit oikein ovatkaan. Tapani puhkui ja puhalsi kolminkertaisista ikkunoista sisimmän ruudun halki. Aika veijari. Myrskytuhot antoivat myös taas ihmisille syyn kaivaa kännykkäkamerat taskuistaan ja lähettää hurjat myrskykuvansa Hesariin. Sieltä voi sitten käydä katsomassa 40 kertaa, miltä kaatunut puu näyttää.

Hääpäivä- ja Joulupukki olivat jälleen suopeita. Hääpäiväksi sain puolisoltani Robbie Williamsin musiikkivideot dvd:llä. Mahtava lahja. Joulupukki toi huikaisevan kauniin kaulakorun, Tempur-matkatyynyn ja Jungle Speed -pelin. Handyman sai Apple TV:n, lenkkitossulahjakortin sekä Aku Ankan taskukirjoja. Syytä olla tyytyväinen.

Leikkaus onnistui siis kerrassaan erinomaisesti. Jopa kantakävely on selvästi kohentunut. Haava vielä hieman tuntuu, jos siihen esim. istuessa nojailee, mutta tosiaan kaikki aiempi kipu on hävinnyt. Pidempään (yli puoli tuntia) istuessa selkä väsyy, jolloin lyhyt makoilu tai kävelylenkki ovat aiheellisia, mutta en pidä sitäkään kovin pahana, sehän johtunee huonokuntoisista selkälihaksista. Täytyy odottaa vielä kuukausi että pääsee niitä treenaamaan. Ärsyttävin leikkauksesta jäänyt vaiva on itse asiassa oikean etusormen elohiiri. Siinäkin ärsyttää vain se, että mun sormessa ei saa olla monta päivää kestävää elohiirtä, koska mä tiedän, että sormen elohiiri voi hyvin harvinaisessa tapauksessa olla ensioire kaikkein hirveimmästä sairaudesta (ALS), joten mä stressaan. Mä itse asiassa luulen että koko perhanan elohiiri on vain psykosomaattista.

Elämyskameli suosittelee
diskusprolapsien poisto

Sunday, December 25, 2011

Bonusluukku: Pandemia

Mä olin unohtanut Pandemian! Käsittämätöntä. Se on kuitenkin sekä teemaltaan että mekaniikaltaan yksi mielenkiintoisimmista peleistä mitä mulla on.

Maailmalla kytee neljä infektiotautia, joiden leviäminen olisi syytä estää, vaikka tavoitteena ihmiskunnan tuhon estäminen onkin toki eettisesti arveluttava. Pelaajat pelaavat yhdessä peliä vastaan ja kullakin on tarkemmin määritetty rooli. Peruspelissä roolit ovat käytännössä positiivisia - taudin hoidon keksimiseen tarvitaan tietojen keräilyä, jakamista ja tutkimistyötä sekä parantamiseen lääketieteellistä osaamista ja kullakin pelaajalla on roolinsa mukainen erityistaito yhteisen hyvän edistämisessä (esim. koordinaattori, tutkija, insinööri, lääkäri tms). Lisäosan myötä mukaan tulee myös bioterroristi, joka yrittää sabotoida muiden hommia. Pandemia on myös ensimmäinen peli, jonka mukana tulleita ekstrakortteja ("keksi itse rooleja") on käytetty. Me ideoitiin konsultin ja stripparin roolit: konsultti voi tahtonsa mukaan vaihdella muiden pelaajien rooleja. Valitettavasti hänen on toki myös tarpeellista käyttää kaikki vuoronsa resurssit tyhjänpäiväiseen matkustamiseen, jolloin asiat eivät etene. Strippari taas saa jakaa (tietoa) vapaasti, mutta jättää kaikkiin visiteeraamiinsa kaupunkeihin ylimääräiset tautikuutiot.

Pandemia ei ole suinkaan ainoa yhteispeli vaan esim. jo 1980-luvulla pelattiin Scotland Yardia, jossa yksi on rosvo ja muut etsiviä, jotka yrittävät paikallistaa rikollista kaupungin kaduilta. Days of Wonder on julkaissut Arthurin aikaan sijoittuvan Shadows over Camelotin, jossa pelaajat yrittävät selvittää keskuudestaan luopiota. Joulupukki toi Handymanille Salaisuuksien saari -pelin, joka on arvostelujen mukaan kuin paranneltu Pandemia. Vielä ei ole sitä päästy pelaamaan, mutta pian, hyvin pian.

Pandemia on monimutkaisesta selityksestäni huolimatta itse asiassa kohtuullisen yksinkertainen oppia. Ensikertalainenkin pärjää hyvin, kun kuitenkin voidaan yhdessä suunnitella seuraavaa muuvia. Peli on myös varsin mukaansatempaava ja vaikeustasoltaan sopiva siten, että joskus voittaa mutta ei suinkaan aina. Vaikeustasoa voi myös itse säädellä peruspelissäkin helposti ja toki lisäosa tuo lisää leveliä niille, joille peruspeli on liian helppo. Pandemia on kerrassaan mahtava. Yleensä yksi peli kestää noin kolme varttia ja pelaajia mahtuu 2-4 (lisäosalla viides). Kahdestaankin tätä voi pelata, mutta kolmella tai neljällä peli on parempi ja monipuolisempi. Oikeastaan mikään itse pelissä ei estä useammankin pelaajan osallistumista, mutta liian suuri pelaajamäärä johtaa epätaloudellisiin ratkaisuihin eikä pelin voittaminen enää oikein onnistu.

Bonusluukussa ei ole kuvaa, koska bonusluukun materiaali on kirjoitettu puolenyön aikaan enkä mä millään jaksa enää mennä etsimään kameraa.

Saturday, December 24, 2011

Kahdeskymmenesneljäs luukku: Bang!

Jouluaatto tuo tullessaan meillä viime aikoina pelatuimman pelin. Käytännössä katsoen kaikissa peli-illoissa Bang! otetaan esille ja usein sitä on pelattu myös muuten kuin peli-illoissa.

Bangin (mä luovun huutomerkeistä nyt, koska Bang!in näyttää typerältä) parhaita puolia on vahva, kantava teema ja tietty hassuus, joka pelissä sisäisesti on. Kyseessä on korttipeli. Peli sijoittuu villiin länteen, jossa sheriffi yrittää apulaisineen kitkeä lainsuojattomat kaupungistaan ja lainsuojattomat puolestaan päästä eroon sheriffistä. Ajoittain kaupungissa oleilee myös luopio, joka haluaa tappaa kaikki. Jokaiselle jaetaan pelin aluksi roolikortti (sheriffi, apulaissheriffi, lainsuojaton tai luopio). Sheriffin rooli on julkinen, muut ovat salaisia. Lisäksi jokaisella pelaajalla on erillisen kortin määräämä henkilöllisyys ja erityiskyky. Kullakin pelaajalla on henkilöllisyyden määrittämä määrä elinvoimapisteitä, joita menettää joutumalla luodin tielle ja saa takaisin juomalla olusia. Vuorollaan kukin saa nostaa kortteja ja pelata kortteja. Osa korteista on hyökkäämistä (esim. ampumista), osa puolustautumista (esim. ohi meni) ja osa varustautumista varten. Monet korteista hyödyttävät itseä, osa myös muita ja osa on vain vahingollisia muille. Pelissä on siis tarkoitus tappaa vastustaja (lainsuojattomat yrittävät tappaa sheriffin, sheriffi lainsuojattomat sekä luopion ja luopio olla viimeisenä yksinään hengissä) ja peli loppuu, kun a) sheriffi kuolee (lainsuojattomat voittavat), b) lainsuojattomat sekä luopio kuolevat (sheriffi+apulaissheriffi voittavat) tai c) kaikki muut paitsi luopio kuolevat (luopio voittaa).

Pelin sisäinen hassuus on rajatonta. On aina yhtä hulvatonta aloittaa vuoro tuopillisella olutta ja sitten lähteä ammuskelemaan. Toinen ratkiriemukas temppu on teljetä kaveri putkaan, heittää sille dynamiittipötkö syliin ja ampua vielä perään. Sääntöjä voi pitää lapsellisina tai epähauskoina, mutta mulle ne toimivat. Peli on kivasti interaktiivinen, kaikki ovat koko ajan mukana eikä peli käy tylsäksi hetkeksikään (paitsi jos itse kuolee ja muut jatkavat kovinkin pitkään).

Oikeastaan on kummallista, että me ollaan pelattu Bangia niinkin paljon, siihen nimittäin tarvitaan vähintään neljä pelaajaa. Peruspeli taipuu 4-7 pelaajalle, lisäosa tuo vielä kahdeksannenkin pelaajan. Peliaika on BoardGameGeekin mukaan puoli tuntia, mikä kuulostaa myös mun mielestä uskottavalta. Tää vie niin mukanaan, että aikaa en oo koskaan miettinyt. Joskus nopeat Bangit ehtii varmaan vartissa ja toisinaan mennee pidempäänkin.

Bang! on hauskin peli, joka mulla on ja siksi se ansaitseekin jouluaattoluukun kunnian. Mutta koska tätä kirjoittaessani tajusin, että yksi varsin oleellinen peli on jotenkin jäänyt mainitsematta, niin tulee vielä bonusluukku! Pyrin julkaisemaan bonusluukun joulupäivän aamuna, mutta mikäli olen tajutonna kivusta / lääkkeistä, voi se vähän myöhästyä (tai jos unohdan). Toivon kärsivällisyyttä. Hyvää joulua!

Sheriffillä on pullat hyvin uunissa, kun on viileä olunen kädessä

Friday, December 23, 2011

Potilasuutisia

Leikkaus sujui hyvin. Jo kahdeksan maissa mut vietiin saliin ja heräsin ennen yhtätoista. Heti heräämisvaiheessa huomasin kaikkien kipujen loppuneen. Kipulääkkeitä en ole hereilläoloaikana tarvinnut ollenkaan. Vähän haava nipistelee, mutta kunnon kipua ei tunnu. Melkeinpä ikävämpi vaiva on lievä käheys ja kurkkukipu, jotka johtuvat leikkauksenaikaisesta intubaatiosta.

Potilaan aika käy pitkäksi. Vaikka mulla on puhelin ja Kindle, ei aika kulu millään. Vielä seitsemältä ei viitsisi mennä nukkumaankaan. Ajankulua ei edistä samassa huoneessa oleva puhelias muori, joka on ottanut nokosia pitkin päivää ja kuorsannut autuaasti sekä röyhtäilee niin äänekkästi, että alkuun mä luulin sen yskivän. Se myös kyselee koko ajan mun yksityisasioita kuten leikkauksen laatua ja perhesuhteita. Creepy mummo.

Totesin myös, ettei mun kannata ryhtyä Atkinsille (ei niin että sitä olisin ikinä suunnitellutkaan): jouduin nimittäin odottamaan päivän ensimmäistä suupalaa kolmeen saakka ja siihen mennessä huomasin menneeni ketoosiin. Suussa maistui vastenmielisesti kynsilakanpoistoaine ja pää tuntui tyhjältä. Enpä olisi uskonut, että kuivahtanut ruisleipä ja potilaskeittiön kanakeitto olisivat mun lempiruokaa. Nyt ne on. Itse asiassa asetonin maku jatkuu vieläkin, koska aika vähällä ravinnolla on pidetty. Handyman toi ystävällisesti pari mandariinia, jotta en ihan näivety. Onneksi huomenna pääsee Äidin patojen ääreen. Siellä saa maarun täyteen.

Kiitos vielä kaikille sympatiasta ja tsempistä! Ihan silmänurkka kostuu kun mietin, kuinka lämpimiä ja ihania ihmisiä te kaikki ootte. Enkä mä oo ees pöllyssä! Kiitos!!

Kahdeskymmeneskolmas luukku: Samurai

Yleensä pelien teemat liittyvät joko Euroopan tai Yhdysvaltojen historiaan tai nykypäivään. Poikkeuksiakin on - esim. Aavikon karavaanit, Afrikan tähti tai Taluva. Pekingin mysteerit, vanha kunnon salapoliisipeli, tapahtuu tietty Kiinassa ja Cargo Noir Macaossa. Päivän peli Samurai sijoittuu vakaasti Japaniin.

Ensimmäinen asia, mikä Samuraita katsellessa tulee mieleen on se, että kaikki pelit voisivat olla yhtä kauniita. Pelilauta on Japanin kartta, josta valitaan joko kaikki saaret tai vain osa niistä riippuen pelaajien määrästä. Kaupunkeihin sijoitellaan kolmenlaisia vaurausmerkkejä, joita on tarkoitus kerätä. Pelaajat sijoittelevat vaikutusvaltaansa osoittavia laattoja kaupungin ympärille toiveenaan saada vaurausmerkkejä itselleen. Peli päättyy, kun vaikutusvaltalaattojen tila loppuu. Se voittaa, jolla on eniten keskenään samanlaisia vaurausmerkkejä. Kuulostaa hankalalta.

Samuraita pelaa kerrallaan 2-4 ihmistä ja peliaika on noin 30-45 min riippuen pelaajien määrästä. Peli on kerrassaan kaunis ja komponentit ovat hyvänlaatuiset. Peli pysyy mielenkiintoisena kerrasta toiseen ja koko kestonsa ajan, sillä siinä on koko ajan tapahtumia eri puolilla lautaa. Mekaniikka on yksinkertainen ja säännöt ovat helposti opetettavissa. Mutta ennen kaikkea Samurai on häikäisevän kaunis, mikä ei valitettavasti kuvasta ole hahmotettavissa.

Ai niin - hyvää festivusta!


Thursday, December 22, 2011

Aamutossut ja korvatulpat

Huomenna on festivus, jouluaatonaatto sekä hääpäivä. Lisäksi mun pitää ilmoittautua sairaalaan leikkausta varten aamuseitsemältä. Leikkauksen suhteen tunnelma on kaksijakoinen, kuten sopii odottaakin - toisaalta jännittää ja vähän pelottaakin, toisaalta on helpottavaa, että selän kenkkuilun suhteen otetaan askel eteenpäin. Mä oon valmistautunut leikkaukseen koko viikon liikkumalla runsaasti (paitsi tänään en voinutkaan mennä kävelylle suunnitelmien mukaan, koska oli tosi liukasta ja mulla on kaatumiskielto), syömällä ortorektisen terveellisesti ja lepäämällä paljon. Olen suunnitellut tarkasti, mitä sairaalakassiin laitan ja äsken aloin pakata sitä. Kävin aamupäivällä jopa ostamassa korvatulpat sekä aamutossut, kun oletan sellaisia sairaalassa tarvitsevani. Illalla saan vielä zeniläistä mielenhuoltoa, kun kirkkonummelaiskisut Reino ja Kirppu tulevat meille hoitoon (tai vaihtoehtoisesti pelkään epäzeniläisesti kisujen hengen sekä omaisuuteni puolesta sydän sykkyrällä). Joka tapauksessa koen olevani täysin valmis operaatioon. Toivottavasti lääkäritkin on. Itse leikkausta enemmän hermostuttaa yö sairaalassa. Olen varma, että mun huoneessa on joku valittava mummo, jonka vuoksi mä en nuku silmäntäyteistä koko yönä huolimatta 40 sentin korvatulpistani (sentti viittaa rahayksikköön, ei pituusmittaan). Onneksi nykyään on olemassa viihde-elektroniikkaa: iPhonella voinee facebookata ja blogittaa ja Kindlessä on täytettä joka lähtöön. Ja joo, mä pyrin aktiivisesti olemaan ajattelematta kipua.

Kävin siis Anttilassa ostamassa aamutossut. Koska mä en näe minkäänlaista mahdollista skenaariota, jossa mä käyttäisin niitä koskaan kotona, keskityin tossujen ulkonäön ja laadun sijaan hintaan. Anttilassa sattuikin olemaan vieläpä jouluale (kaikki tohvelit -40 %), mikä tuuri! Valitsin halvimmat (10,17 e), jotka ostin kaksijakoisissa tunnelmissa - mitä kertoo maailmasta se, että kaikkein halvimmat aamutossut olivat myös ulkonäöltään kaikkein hillityimmät (hyvin yksinkertaiset mustat, joissa on vain logo) tai se, että Graniitti-Anttilassa myydään koon 42 Hello Kitty -aamutossuja sekä mustana että vaaleanpunaisena?

Kampin suunnalla hengaillessani päätin vielä vierailla entisellä työpaikallani ja viedä sinne pienen joululahjan. Oli kiva nähdä vanhoja työkavereita. Paljon tsemppiä koitokseen toivottelivat ja pomo, ultraääniguru, kysäisi saada katsoa mun prolapsia ultraäänellä. Se löysi sen! Ja ihan niin että mäkin tajusin että tossa se nyt on! Ja sekä selän että vatsan puolelta katsottuna. (Tää kuulostaa ehkä non-lääkäristä vähän epäselvältä riemunaiheelta, mutta sanottakoon, että näitä ei ylee... ikinä katsota ultraäänellä, koska ne sijaitsee luisten rakenteiden suojaamina ja ultraäänellä ei näe luun taakse.) Ultraäänessä se oli kooltaan selvästi yli 1,5 cm, samaa kokoluokkaa kuin magneettitutkimuksessa siis ja näytti olevan niin lähellä. Siihen kun olisi neulan laittanut, niin olisi näytteen saanut. Niin lähellä mutta niin kaukana. Huomenna purkissa tai muuten roskissa.

Elämyskameli suosittelee
terveys

Kahdeskymmenestoinen luukku: Pingwin

Hyvä teema vangitsee. Jos teemana on kalaa rohmuavat, mutta silti sympaattiset pingviinit, on peli hyllyssä jo ennen kuin sääntöjä ehtii netistä tutkailla. Jos peli on vielä edullinen, kaksinpelattava, suhteellisen pienikokoinen ja säännöiltään nokkela, on hyllystä pakko raivata tilaa.

Pingwin on hauska ja jännittävä. Tarkoituksena on haalia niin paljon kalaa kuin pystyy. Peli koostuu kuusikulmaisista laatoista, joilla on joko yksi, kaksi tai kolme kalaa. Laatoista kootaan noin neliön muotoinen "pelilauta" ja kukin asettelee pingviininsä (kahden pelaajan pelissä neljä, kolmen kolme ja neljän kaksi pingviiniä / pelaaja) alkuun haluamalleen yhden kalan laatalle. Vuorossa oleva pelaaja liikuttaa pingviiniään haluamalleen laatalle suoraa riviä pitkin ja kerää sen laatan, jolta lähti. Näin laudalle syntyy aukkoja. Aukkojen yli ei pingviini saa mennä. Kun tilanne on se, ettei mikään pingviini pysty enää liikkumaan, laskee kukin laattojensa kalat (ei siis laattojen määrää) ja eniten kaloja saanut voittaa. KISS.

Pingwiniä mahtuu pelaamaan 2-4 ja se on yhtä hyvä kaikilla pelaajamäärillä. Peliaika on parikymmentä minuuttia ja siitä viisi minuuttia on laudan kokoamisaikaa. Peli on siis varsin nopeasti pelattu, mutta yksi kierros ei yleensä riitä, koska mekaniikka on niin huumaavan jännittävä. Pelissä syntyy mukavasti pelaajien välistä vuorovaikutusta ja parhaista laatoista taistellaan tiukasti. Joka vuorolla haluaisi tehdä monta juttua, mutta saa tehdä vain yhden, mikä tietysti ahdistaa kivalla tavalla. Ainoa pelin huono puoli on typerä w-kirjain sen nimessä (alkuperäiskielellä pelin nimi on Hey, That's My Fish!). Perus-Pingwinin painos on loppu, mutta Pingwin Deluxe on sama peli vähän hienommilla komponenteilla. Todellakin sellainen peli, jota voi suositella jopa lahjaksikin.

Peli käynnissä

Laatikon kannessa on hulvatonta vahingoniloa

Wednesday, December 21, 2011

Voittaja

Mä löysin Veikkaus-joulukalenteristani tänään jo kolmannen piparkakku-ukon ja niinpä voitin 50 euroa! Lienen onnen kultapoika. Täytyykin pohtia, mihin rahani käytän. Ehkä jouluisiin taksimatkoihin Vantaalle? Ainakaan pitkiä kalsareita en saisi enää ostaa, sillä edellisen merkinnän jälkeen olen ostanut niitä kolmet lisää (oikeammin: yhdet kalsarit ja kaksi kerrastoa). Jossain lienee kalsaritarpeenkin raja.

Talvisää on toistaiseksi ollut lauha ja sateinen. Lunta ei pääkaupunkiseudulla ole. Tiet eivät ole olleet jäisiäkään paria poikkeuspäivää lukuunottamatta. Lämpötila on nollan yläpuolella. Kuitenkin ainakin Kampin kauppakeskuksessa on joku katsonut kalenteriin ja päättänyt, että koska on joulukuu, on korkea aika ihmisten alkaa kävellä turhalta tuntuvaa labyrinttia tuulikaapeissa. Mä olin jo kesän aikana ehtinyt unohtaa tuulikaappien poikkeavat kävelyohjaukset, jotka on raivostuttavia. Suoraan kävellessä ei niin ärsytä, mutta vilkkaalla ja kapeahkolla kulkureitillä tuulikaapissa ihmettelevät ihmiset koskee mun hermoon ja kovasti. Eilenkin lyhyellä parin metrin tuulikaappimatkalla kaksi (2) työikäistä ihmistä jäi kesken kävelyn tuijottamaan eteensä kuin miettien, minne ovat menossa. Mulla on vinkki: jatka siinä edellisen perässä ja mieti vasta molempien ovien läpi päästyäsi! Ei niin, että mulla olisi kauhea kiire, mutta jollakulla voi olla ja ohittamattomissa olevan tyhjänseisojan takia ei oo kiva myöhästyä bussista. No eihän kukaan siinä kauaa seiso (korkeintaan pari sekuntia), mutta 1,5 sekunnin matkalla se on pitkä aika.

Talvi on hedelmien aikaa. Kesällä saa toki parempia vihanneksia kuin talvella (esim. tomaatit on punaisia ja valikoima on laajempi), mutta talvella hedelmät on paljon herkullisempia kuin kesällä. Esimerkiksi Conference-päärynät on niin mehukkaita, että ne pitää kuoria tiskialtaan päällä ja mandariinit sukulaisineen on suorastaan namusen makeita. Ymmärrän toki, että hedelmiä laivataan toiselta puolelta maapalloa eikä ne oo kauheen hyvää lähiruokaa, mutta mä oon mukavuudenhaluinen ihminen ja syön mieluummin päärynää kuin lanttua ja jos päärynävaihtoehtoa ei olisi, saattaisi lanttu silti jäädä lanttutiskiin.

Elämyskameli suosittelee
Conference

Kahdeskymmenesensimmäinen luukku: Marrakesh

"Kiihkeä Ibrahim!" huudahtaa Ipana miltei jokaisessa peli-illassa. Tämä saattaa kuulostaa vihkiytymättömän korvaan mystiseltä ja miltei törkeältä. Mistään törkeästä ei kuitenkaan ole kyse. Siinä Ipana vain toivoo, että hän pääsisi pelaamaan suosikkipeliään. Viime aikoina on kuulunut vastalauseita, koska Ipana pelaa kerrassaan kiihkeästi.

Kukin pelaaja on mattokauppias itämaisessa basaarissa ja myy tietynvärisiä mattoja. Tarkoituksena on tietysti saada mahdollisimman monta omaa mattoa ostajalle (sääntöjen mukaan Assam, meidän peleissä Ibrahim, koska kukaan ei muista sääntöjä). Vuoro alkaa siten, että ensin pelaaja päättää, mihin suuntaan Ibrahim liikkuu (sääntöjen mukaan Ibrahimia saa kääntää vain 90°! Brand new information!) ja sen jälkeen heittää noppaa, joka määrittää Ibrahimin askelten lukumäärän ("käännä ja heitä"). Jos Ibrahim päätyy toisen myyjän matolle, täytyy heittäjän maksaa. Sen jälkeen vuorossa oleva saa levittää mattonsa Ibrahimin viereen. Pelin voittaa se, jonka näkyvillä olevien matonpuolikkaiden sekä rahojen summa on pelin lopuksi suurin.

Marrakesh eli Mattopeli on 2-4 pelaajan kiihkeä, innokas peli, joka lienee vähemmän kiihkeä/innokas, jos Ipana ei ole mukana. Ipanan hurmokseen kuuluu myös se, että isosiskonsa Långstrump pakotetaan aina pelaamaan "kakanvärillä". Peli kestää kerrallaan puolisen tuntia, on helposti opittavissa ja kuitenkin aika jännittävä. Ei mikään mun suosikki, mutta mielellään sitä pelaa, kun näkee kuinka iloiseksi Ipana siitä tulee. Ipana on kuitenkin pikkusisko ja mun sydämessä on erityinen kammari pikkusiskoille.

Ibrahim keskellä

Tuesday, December 20, 2011

Kahdeskymmenes luukku: Carcassonne

Carcassonne on ilmiö. Se on varmaankin uusista lautapeleistä myydyin ja pelatuin. Sillä on myös monia lisäosia ja sisarpelejä eikä syyttä - Carcassonne on hyvistä peleistä ehkä kaikkein lähestyttävin ja yksinkertaisin. Lisäksi se on voittanut sekä Spiel des Jahresin että Vuoden pelin (perhepeli).

Carcassonne on saanut nimensä eteläranskalaisen linnoituskaupungin mukaan. Pelin tarkoituksena on rakentaa teitä, peltoja ja linnoituksia ja kerätä niistä pisteitä. Pelilautaa ei aluksi ole, se kootaan hiljalleen pienistä laatoista. Pelivuoron kulku onkin sellainen, että pelaaja kääntää haluamastaan pinosta laatan, jatkaa sillä pelialuetta haluamaansa suuntaan ja halutessaan asettaa seuraajansa (meeple) mahdolliselle uudelle tielle / pellolle / luostariin / kaupunkiin. Seuraajan saa takaisin, kun tie / luostari / kaupunki valmistuu (pellolta sitä ei saa takaisin ennen pelin loppua) ja on pisteytetty. Peli loppuu, kun laatat loppuvat.

Lisäosia on joka lähtöön. Osa niistä on hyviä, osa vähemmän hyviä. Lisäosissa tulee mukana aina muutama lisälaatta sekä lisäsääntöjä. Mä oon rauhaa rakastava ihminen (enneagrammissa ysi), joten en suuremmin pidä sellaisista säännöistä, jotka provosoivat konfrontaatiota ja/tai mahdollistavat kaverin pelin sabotoimisen (esim. kolmoslisäosan lohikäärme tai neloslisäosan torni). Sen sijaan rakentavat lisäsäännöt, kuten toisen lisäosan (Kirjurit ja kauppiaat) kirjuri (tunnetaan meidän pöydässä nimellä Munapää for obvious reasons) ovat mieleeni - kirjurin saa asettaa johonkin omaan kaupunkiin tai omalle tielle ja joka kerta kun ko. rakennelmaa laajentaa, saa ylimääräisen vuoron. Kiva mahdollisuus lisäosissa on kuitenkin se, että lisälaattoja voi käyttää, vaikkei kaikkia lisäsääntöjä käyttäisikään.

Perus-Carcassonnea voi pelata 2-5 pelaajaa ja ykköslisäosa tuo mahdollisuuden kuudenteen pelaajaan. Peruspeliin ei kulu aikaa puolta tuntia enempää, mutta lisäosilla Carcassonne saa lähes monopolimaiset ulottuvuudet - kaveri oli alkukuusta fb-päivityksensä mukaan pelannut kaikilla lisäosilla (ja varmaan lisäsäännöilläkin) pelin läpi kuudessa tunnissa. Luulisi, että jo neljännellä tunnilla tuntuisi siltä, että on ihan yhdentekevää, kuka voittaa, kunhan täältä pääsisi kotiin joskus.

Carcassonnella on myös sisarpelejä eli itsenäisesti pelattavia samalla mekanismilla toimivia eri teemaisia pelejä, esimerkiksi Carcassonne Kivikausi, Carcassonne Liiton Arkki (sic!), Lasten Carcassonne sekä Carcassonne Castle, joka on mun lemppariversio. Castlessa pelitila on rajattu ja se sopii siis pelaamisen suhteen agorafobisille, kuten mulle. Siinä on myös Carcassonnea enemmän jippoja, jotka tuovat mielenkiintoa ja taktikointia muuten aika yksinkertaiseen peliin. Lasten Carcassonne on myös oikein hyvä, vein sen serkkutytölle viisivuotissynttärilahjaksi ja se oli instantti hitti. Myös aikuiset jaksoivat pelata sitä jonkin kerran. Voi suositella.

Pöydän reuna uhkailee

Munapää (Munish). QED.

Monday, December 19, 2011

Yhdeksästoista luukku: 7 wonders

7 wonders voitti Spiel des Jahresin Kennerspiel- eli pelinörttikategoriassa tänä vuonna. Se valittiin myös Suomen Vuoden aikuistenpeliksi (heti maailman vanhimman pelin jälkeen, tietty). Eikä suinkaan turhaan. Yleensäkin mä oon huomannut, että Spiel des Jahresia ei selvästikään anneta huonolle pelille. Toistaiseksi ainoa pettymys Spiel des Jahres -voittajissa on ollut Villa Paletti eikä sekään ole onnettoman huono. Kaikki muut ovat oikeasti hyviä.

7 wondersissa kullakin pelaajalla on johdettavanaan kaupunki, jossa sijaitsee yksi antiikin seitsemästä ihmeestä. Tarkoituksena on rakentaa kaupunkia, sivistää kansaa, käydä kauppaa ja vahvistaa sotavoimia. Kyseessä on käytännössä korttipeli, jossa on mukana pienet pelilaudat kunkin kaupungin erityispiirteitä osoittamassa sekä kolikoita ja pistemerkkejä pisteytyksen seuraamista helpottamaan. Peli jakautuu kolmeen aikakauteen, joista kullakin on omat korttinsa. Peliä käydään siten, että kullakin aikakaudella jokaiselle pelaajalle jaetaan seitsemän korttia. Kullakin vuorolla kaikki pelaavat yhden kortin pöytäänsä omaksi resurssikseen ja antavat jäljellä olevat korttinsa sen jälkeen viereiselle pelaajalle. Vuoroja pelataan kuusi ja yksi kortti jää siis jokaisen kädestä pelaamatta. On mun mielestä aika nerokasta, että kortit vaihtuvat koko ajan. Jokaisella vuorolla pitää siis miettiä sekä sitä, mikä kortti auttaisi itseä eniten että sitä, minkä kortin naapuri ehkä haluaisi ja kumpi on syytä pelata. Aikakauden lopuksi armeijat käyvät naapurien kanssa kähinää ja sitten haetaan uudet kortit.

7 wondersiin mahtuu kerralla 2-7 pelaajaa (Leaders-lisäosalla 8). Peliaika on pakkauksen mukaan 30 min, mutta ainakin meidän haparoivissa ensipeleissä (joiksi luetaan toistaiseksi kaikki meidän pelit) aikaa meni 45-60 min. Syynä tähän on se, että erilaisia kortteja on jopa rasittavan paljon, joskin niiden merkitys on nopeasti pääteltävissä, kunhan tajuaa eriväristen korttien keskinäisen eron. Säännöt ovat sen verran monimutkaiset (lukuisten erilaisten korttien takia), että keskittymiskyvyttömänä päivänä tätä ei voi opettaa. Mä oon vielä 7 wondersin kanssa opetteluvaiheessa, mutta toivon pääseväni pelaamaan tätä enemmän, koska tää on hyvä! Ehkä asiaa helpottaa se, että Joulupukki toi tän tänä vuonna Pikkusiskon talouteen. Ja ehkä myös joku muu lukija haluaisi tätä joskus pelata? Jossain peli-illassa tää kerran jo vilahtikin.

Vähän epäonnistunut kuva, mutta munasin pahasti ensimmäisen eikä riittänyt enää kiinnostusta heijastusten hoitamiseen

Sunday, December 18, 2011

Kahdeksastoista luukku: Oregon

Oregonin mä sain lahjaksi yhdeltä kaverilta, joka ei siitä pitänyt. Handymankaan ei pidä, mutta mun mielestä se on hyvä. Tarkoituksena on olla uudisraivaaja ja perustaa kyliä toistaiseksi asumattomaan Oregoniin ja saada kyliin asukkaita. Korteilla määritellään, mitä saa rakentaa ja minne ja pisteitä saa sen mukaan, mitä rakentaa ja paljonko väkeä sinne kyläänsä saa.

Peli on teemaltaan virkistävän erilainen. Kuvitus liittyy kiinteästi peliin, kuvissa on esim. hevosrattaita ja amish-tyyppejä. Kerrallaan uudisraivaajia voi leikkiä 2-4 pelaajaa ja peli kestää 30-45 min. Säännöt on helppo oppia ja pisteytys on yksinkertainen. Kauheesti ei oo sanottavaa, aika peruspeli. Lisäksi selkä on ollut tänään niin pirun kipeä, ettei juuri huvitakaan kirjoittaa mitään.

Uudisraivaajia vuoriston läpi kulkevan radan vieressä hengailemassa

Saturday, December 17, 2011

Seitsemästoista luukku: 6 nimmt!

Pikkuiset korttipelit ovat usein paikallaan. Isompien pelien välipalana maistuu usein vartin mittainen pikapeli ja korttipelien vahvuus on myös niiden pieni koko. 6 nimmt! on juuri tällainen peli. Yksi matsi kestää viitisen minuuttia ja koko peli (muutama käsi) 15-20 min. Muistanpa pelanneeni tätä puistossa yhtenä kesäpäivänä, ah niitä aikoja.

Pakassa on kortit, jotka on numeroitu 1-104. Jokaisessa kortissa on häränpäitä - 11:llä jaollisissa viisi päätä, viidellä jaollisissa kaksi päätä ja muissa yksi pää. Käsikortteja jaetaan kymmenen ja niistä olisi päästävä eroon laittamalla ne jonoon pöydälle helppojen sääntöjen mukaan. Yhdessä jonossa ei saa olla viittä enempää, joten kyseiseen jonoon kuudennen kortin laittava joutuu nostamaan itselleen jonon aiemmat kortit, kuten pelin nimikin kertoo (6 nimmt tarkoittaa "6 ottaa"). Lopuksi lasketaan nostettujen korttien häränkuvat ja eniten saanut häviää. Yksinkertaista.

6 nimmt! on kerrassaan mainio peli. Säännöt ovat selkeät ja helpot, mutta silti peli on varsin jännittävä ja taktiikkaa tarvitaan. Myös korttionnella on merkitystä, joten vasta-alkajakin voi voittaa. Hauska pelinen!


Friday, December 16, 2011

Kuudestoista luukku: Memoir '44

Memoir '44 on sotapeli. Se ilmestyi vuonna 2004 ja on Normandian maihinnousun virallinen 60-vuotispeli (en tiedä, onko epävirallisia olemassa). Siinä on mahdollista rekonstruoida eri taisteluita ja skenaarioita ohjekirjan mukaisesti. Kyseessä on luonnollisesti kaksinpeli - toinen pelaa akselivaltoja ja toinen liittoutuneita. Peruspelissä käytössä on panssarivaunuja ja jotain tykkejä sotilasukkojen lisäksi, lisäosissa on myös mm. lentokoneita. Peliä pelataan siis laudalla, johon on ohjekirjan mukaisesti aseteltu erilaisia joukkoja, vuorolla edetään pelattavien korttien näyttämällä tavalla ja ammutaan noppia heittämällä. Peruspelin taistelut käydään nimenomaan länsirintamalla, lisäosissa mukaan tulee myös itärintama sekä Tyynenmeren kahakoita. Mahdollisia ovat myös kahden pelin yhdistelmät, ns Overload-skenaariot, joista mulla ei oo kokemusta. Yksittäinen peruspelitaistelu kestää parikymmentä minuuttia, mutta alkujärjestelyt saattavat helposti kestää myös 20 min. Monet ilmeisesti pelaavatkin taistelun pari kertaa, kun kerran on skenaarion pykännyt pystyyn niin ei viitsi jättää sikseen. Pelissä on ehdottomasti parasta pienet ukkelit ja panssarivaunut, ne on niin kauniita. Myös itse peli on hyvä, vaikka mä oonkin ihan onneton verrattuna Handymaniin. Mulla ei ookaan kauheesti kokemusta sotastrategioista toisin kuin sotilaspoliisilla. Onko Handyman koskaan kertonutkaan teille kun se oli intissä?

Lähitaistelussa

Thursday, December 15, 2011

Viidestoista luukku: Caylus

BoardGameGeek on netin varmaan paras lautapelinettisivu. Ne ylläpitää pelien ranking-listaa, joka perustuu käyttäjien arvioihin. Caylus (tällä hetkellä 10. sija) on mun peleistä toiseksi korkeimmalle rankattu heti Dominionin jälkeen. Sijoitus ei ole lainkaan epäreilu, Caylus on erinomainen peli. Se on myös mahdottoman hankala peli, vaikein peli jota mä oon ikinä pelannut. Mun piti lukea säännöt kolmasti ennen kuin mä tajusin, mitä on tarkoitus tehdä. Ideana on rakentaa kuninkaan linnaa ja sitä ympäröivää kylää, hankkia ja käyttää resursseja ja rahaa ja tienata pisteitä. Idea on sinänsä sama kuin kymmenissä muissa peleissä, mutta toteutus on kerrassaan monimutkainen. On kuitenkin sanottava, että kunhan säännöt tajuaa, on peli erinomainen. Mä oon pelannut sitä vain pari kertaa Handymanin kanssa kahden ja se oli jo siten hyvä, vielä parempi olisi varmaan 3-4 pelaajalla (yhteensä mahtuu viisi). Peli kestää kahdella noin kaksi tuntia ja jokainen lisäpelaaja tuonee noin puoli tuntia lisää peliaikaa. Peli on kyllä niin kerrassaan hankala, etten mä oikeasti edes haluaisi selittää sääntöjä kellekään etenkin kun lyhyitäkin sääntöjä selittäessä yleisin kommentti pelipöydässä on "En mä jaksa kuunnella, pelataan vaan ja kyllä se siitä selviää". Joskus olisi ehkä ihan kiva kokeilla Caylusta true gamereiden seurassa, mutta mä tykkään liiaksi kavereistani mennäkseni jonnekin coniin saati Lautapeliseuran foorumeille etsimään peliseuraa. Pelaan siis mieluummin ihanien ystävieni kanssa kuin Caylusta.


Wednesday, December 14, 2011

Dokumentteja

Mä oon nyt huomannut tottuneeni kotona laiskotteluun. Varmin merkki tästä tuli eilen, kun ensimmäistä kertaa katselin telkkaria päivällä. Sen verran realiteeteissa mä vielä oon, ettei tullut mieleenkään katsoa pääkanavien äitiyslomalaisille ja eläkeläisille suunnattua päiväohjelmaa vaan aloin selailla DVD-hyllyä. Olin unohtanut hankkineeni Stephen Fryn dokumentit Secret Life of a Manic Depressive sekä HIV & Me. Molemmat dokumentit ovat erittäin hyvin tehtyjä ja mielenkiintoisia. Pääosin dokumentit keskittyvät potilaiden kokemuksiin ja jonkin verran niissä on haastateltu myös terveydenhuollon ammattilaisia. Potilaisiin suhtautuminen on kunnioittavaa ja erityisesti keskitytään sairauksien sosiaalisiin ulottuvuuksiin. Hätkähdyttää kuulla, kuinka vahva stigma ennen kaikkea HIV:ssä edelleen on. Itsekin olen siihen törmännyt - olen työssäni tavannut useita HIV-positiivisia ihmisiä, joista valtaosa ei tuo edes lääkärin vastaanotolla aktiivisesti esiin HIV-statustaan, vaikka tietävät sen olevan tärkeä tieto lääkärille (ovat kuitenkin kysyttäessä asiasta kertoneet). Toisaalta en ihmettele sitäkään: eräs dokumentissa haastateltu nainen kertoi hammaslääkärin suostuneen ottamaan hänet vastaan vain päivän viimeisenä potilaana "muiden potilaiden suojelemiseksi". Itse en haluaisi mennä hammaslääkärin vastaanotolle, jonka hygieniataso on niin huono, että edellisen potilaan infektioita pitäisi pelätä. Kyseessähän ei siinä tapauksessa ole vain HIV vaan myös esim. hepatiitit sekä herpes ja vaikka flunssa. Nyt Fryn terveysaiheiset dokumentit on katsottu, mutta onneksi luontodokumentteja riittää. Kunhan välissä tsekkaan nää Harry Potterit pois kuleksimasta.

Kiinnostuneille tiedoksi: leikkauspäivä on sovittu, se on perjantai 23. joulukuuta eli festivus, jouluaaton aatto ja mun kolmevuotishääpäivä. Toivottavasti päivä on yhtä hyvä kuin kolme vuotta aikaisempi aatonaatto. Mulla on nyt paljon mahdollisuuksia päästä omaksumaan potilaan rooli elämässäni kun ennen operaatiota mun pitää vielä käydä tapaamassa anestesiologia ja tänään kävin labrassakin paikallisella terveysasemalla.

Elämyskameli suosittelee
Stephen Fryn dokumentit

Neljästoista luukku: Ingenious

Aiemmin mä kirjoitin peleistä, joissa on vähän ohut teema. Niiden lisäksi on pelejä, joissa ei ole teemaa ollenkaan. Ingenious (Genial) on yksi niistä (se sattuu olemaan vieläpä saman tyypin suunnittelema kuin Aavikon karavaanit). Se on silti oikein mainio peli. Pelaajat asettelevat eri kuvioilla varustettuja kuusikulmiopareja laudalle ja saavat pisteitä sen mukaan, kuinka monen samanlaisen kuvion jonoja saavat muodostettua. Eri kuvioita on kuusi ja voittaja on se, jolla laudan täytyttyä pienin pistemäärä kuudesta on korkein. On siis tarpeen olla monipuolinen. Pelaajia mahtuu 2-4 ja laudan koko on muuteltavissa pelaajamäärän mukaan. Peli on melko nopea, noin 20 min. Tästä on olemassa myös matkaversio, jossa nappulat ovat hillittömän pieniä, mutta pysyvät laudalla hyvin. Sopiva otettavaksi mukaan matkalle. Me ollaan pelattu Ingenious-matkapeliä lentokoneessa, mutta siellä ei kannata pudottaa mitään lattialle. Ennemmin ottaisin pelin mukaan esim. mökille (jos kävisin mökillä).


Tuesday, December 13, 2011

Hätämajoitus

Meidän sohva on iloinen. Ainakin 1,5 vuoden ajan se on ollut öisin tyhjillään, mutta nyt kun harmillisesti kaverit on muuttaneet ympäri maailmaa, ajoittainen hätämajoituksen tarve on suuri ja sohva pääsee tarjoamaan pehmeähkön, joskin jaokkeellisen, nukkumapaikan monille. Porkkishan muutti vastikään Keski-Suomeen ja tänään oli kuitenkin aamusta tentti, joten keskisuomalaispää painui vanhalle Ikean feikkitempurille. Ensi yönä Ikea-pielukselle painuu toinen keskisuomalaispää, kun Lettipitko, tuo Tukholman vahvistus Suomen lääkärikuntaan, tulee ovelle maukuen "turvapaikka, turvapaikka". Tervetuloa keitaalle, kuomat! Auttaminen on ilo.

Mä saattelin Porkkiksen tänään aamusta bussipysäkille ja lähdin samalla päivittäiselle kävelylenkille. Alkuun hieman satoi, mutta mulle ei tullut kylmä, koska olin sonnustautunut upouuteen kerrastooni pakkauksen käyttöohjeen mukaisesti ("pidä ja pese"). En ollut kuitenkaan valitettavasti huomannut itse tuotteeseen kiinnitettyä ohjetta "pese ennen käyttöä". Kerrasto on toistaiseksi toiminut juuri siltä odotetulla tavalla, joten mua nyt mietityttää, että mitähän sille nyt ensimmäisessä pesussa tapahtuu, kun sitä on jo käytetty. Kävely oli muutoin onnistunut, mutta oli tulla tenkkapoo Töölönlahden kaakkoisnurkassa, koska siellä meri on levittäytynyt kävelytielle saakka. Pyrin välttelemään vedenpaisumusta taitojeni mukaan, mutta mä en oo kauheen taitava ja sit mun sukat kastuivat. Yllättäen kuitenkin oli niin lämmintä tai vauhti niin hurja, että varpaille ei tullut kylmä. Epäilen snkin johtuvan kerrastosta. Johan sen sanoo järkikin (okei okei mä lopetan. Sekä johanin että kerrastojutut).

Tänään on Handymanin 30-vuotispäivä. Se alkoi proosallisesti, kun mä heräsin pissahätään viideltä ja sankarikin heräsi mun hivenen ninjamaisesta poikkeaviin sängystänousumuuveihin. Handymanin piti ehtiä tarkastamaan äitinsä kämpän työmaa ennen työpäivää, joten se oli lähtenyt jo puoli seiskaan mennessä. Loppupäivän mä aion kuluttaa pohtimalla, minne mä voisin viedä sen illalla syömään.

Elämyskameli suosittelee
sohva

Kolmastoista luukku: Dominant Species

Tänään on Handymanin synttärit, onnee! Tämän kunniaksi valitsin päivän peliksi Dominant Speciesin, joka on Handymanin lempipeli.

Dominant Speciesissä jokainen pelaaja edustaa jotain eläinluokkaa (esim. sammakkoeläimet, hyönteiset, nisäkkäät, linnut). Eläinluokassa on toki monia lajeja, jotka levittäytyvät pelilaudan eri maastotyypeille. Lajeja syntyy ja kuolee ja alati laajeneva tundra tuo omat haasteensa lajien selviytymiselle. Lisäksi ruoan saatavuudessa on vaihtelua ja vaikka ruokaa olisikin, se ei välttämättä lajille maistu.

Dominant Species on teemaltaan vahva ja kiinnostava. Pelimekaniikka on mielenkiintoinen. Pelaajia mahtuu 2-6, BGG:n mukaan parhaiten peli toimii neljällä. Mä oon pelannut tätä vain kahden Handymanin kanssa, joten en osaa sanoa muuta kuin että monissa kohdin saanee enemmän vaihtelua useammalla pelaajalla. Dominant Species on selkeästi gamers' game enkä voisi kuvitellakaan tuovani sitä leppoisiin pinaattilettupeli-iltoihin. Säännöt ovat varsin monimutkaiset, pelilauta on Satakunnan kokoinen, pakkaus painaa enemmän kuin keskimääräinen läppäri, kullakin pelaajalla on monenmuotoisia nappuloita ja kestoltaan peli on 2-3 tuntia, ei siis sovi NGF-iltamiin. Harrastajalle peli on kyllä mielekäs ja mielenkiintoinen sekä sopivan ahdistava, ehdottoman suositeltava.

Valtava lauta, jolla on jo pelin alkuvaiheessa tavaraa kuin Hietsun torilla

Monday, December 12, 2011

Johan sen sanoo järkikin

Muistaakseni Långstrump kertoi mulle joskus lukeneensa oliko se nyt Ben Zyskowiczin haastattelun, jossa Ben oli kertonut sanovansa kummallisia mielipiteitään laukoville kansalaisille kommentikseen "johan sen sanoo järkikin". Se on mun mielestä loistava ilmaus, koska siinä kansalaiselle tulee sellainen fiilis, että Benkku on m8sin kaa samaa mieltä! Johan sen sanoo järkikiniä käytetään varsin paljon perusteluna jos jonkinlaisille mielipiteille jos jonkinlaisilla foorumeilla, etenkin toki internetissä. Mä oon löytänyt ton sanonnan hienouden vasta nyt. Alan viljellä sitä kuin maissia Puerto Ricossa. Sillä saa annettua itsestään fiksun kuvan. Johan sen sanoo järkikin.

Handymanilla on huomenna 30-vuotissyntymäpäivä. Syksyllä Handyman kehitteli vähän kriisinpoikasta, mutta nyt tilanne on melko stabiili. HM on niin kiireinen flunssansa sekä äitinsä remontin kanssa, ettei ehdi murehtia. Mun äiti on stressannut HM:n syntymäpäivälahjasta puoli syksyä, mutta keksi sitten lopulta lahjan itse: Iittalan Kaasa-etanolitakka. Tää ei oo mikään salaisuus enää, koska äiti antoi lahjan jo toissapäivänä ja sen sai avatakin heti. Se on todella kaunis. Handyman oli huolissaan denaturoidun etanolin sivuaineiden savuamisesta / palojäämistä, joten kävin hakemassa apteekista denaturoimatonta lauantaina yhden pullon ja tänään neljä lisää. Näyttää palavan aika puhtaasti. Jos joku haluaa luovuttaa pirturationsa meille, niin otetaan toki vastaan. Hakistakin saa.

Pikkusisko lähtee diplomi-insinööreineen jouluksi kaukoitään, joten sinne päin vaihdettiin lahjat jo. Koska meillä on jo lapsesta lähtien ollut suunnaton into nähdä toisten ilmeet lahjoja avatessa, piti lahjat jo avata. Kauheasti ei yllätyksiä tullut - sisko sai violetin kerraston ja mä Harry Potter -blurayn, mutta ilo oli ylimmillään DI-avomiehen avatessa pakettiaan, koska sieltä löytyikin tyttökalenteri. Etenkin Isi oli innoissaan, Pikkusisko vähemmän. Onneksi lankokokelas on rakennushommissa, rakennusliikkeen työhuoneen luulisi saavan tyttökalenterin ripustaa. Johan sen sanoo järkikin.

Mä en oo omistanut kerrastoa sitten lapsuusvuosien. Pitkiä kalisonkeleitakaan en ole käyttänyt ainakaan kymmeneen vuoteen. Pikkusiskolle hankkimani kerrasto oli niin järkevän oloinen (ja vielä alennettu!), että mä hain itsellenikin semmoisen, mutta vaaleanpunaisena (ehkä fuksia?). Nyt mulla on kerrasto ja elämäni ensimmäistä kertaa mä jopa vähän odottelen kylmiä kelejä, että voisin siihen sonnustautua kävelylle lähtiessäni. No en oikeesti. Toivottavasti pysyy lauhana.

Elämyskameli suosittelee
kerrasto. Johan sen sanoo järkikin.

Kahdestoista luukku: Dominion

Mä pelkään tätä arvostelua jo etukäteen, koska todennäköisesti mä saan Dominionin kuulostamaan onnettomalta nyherrykseltä, vaikka se onkin aika cool peli. Se on vain osittain mun vika, koska peli kuulostaa selitettynä dorkalta. Mä jätin sen melkein ostamatta, koska se kuulosti niin pöntöltä, mutta mä (onneksi!) luotin Spiel des Jahres -tuomareihin. Ne ei pettäneet.

Pelaajat ovat tilallisia, jotka pyrkivät laajentamaan valtakuntaansa suoraan laajennuksia hankkimalla ja epäsuorasti  pelivuoroa monipuolistavia välineitä ostamalla. Dominion on puhdas korttipeli, mikä kuulostaa pitkästyttävältä. Kaikki tilat, rahat ja torit, kaivokset sekä muut monipuolistavat välineet ovat kortteja. Kortteja hankitaan koko ajan lisää ja oma korttipakka kasvaa koko ajan. Kaikki kortit eivät ole kädessä yhtä aikaa vaan niitä nostetaan viisi kerrallaan. Nerokasta on se, että valtakuntaa laajentavat kortit, joiden kerääminen on siis pelin idea, eniten kerännyt voittaa, supistavat itse pelivuoroa melko lailla.

Jo Dominion-peruspeli (Dominion Valtakunta) on erittäin monipuolinen peli, sillä toimintakortteja ("monipuolistavia välineitä") on 25 erilaista, mutta kussakin pelissä niistä käytetään vain kymmentä. Pelikerrat siis eroavat toisistaan paljonkin riippuen siitä, millaisia toimintakortteja käytetään. Dominionilla on myös tukuittain lisäosia, joista osa on itsenäisesti pelattavia. En ole tutustunut niihin, vaikka tätä kirjoittaessa kyllä tekisi kovasti mieli jokin niistä hankkia.

Dominionia pelaa 2-4, lisäosa lisää pelaajamäärän kuuteen. Peliaika on puolesta tunnista tuntiin. Pitkälti peli on omien korttien ja seuraavan vuoron pohdintaa, mutta tietyt kortit mahdollistavat hyökkäykset muiden valtakuntiin, jolloin peliin tulee enemmän eloa. Mua viehättää tässä erityisesti pelivuorojen erilaisuus, joka riippuu suuresti siitä, mitä kortteja käteen sattuu tulemaan. Pidän myös korttien kauneudesta sekä keskiaikaisesta tunnelmasta. Olen pelannut tätä eniten kotona Handymanin kanssa, mutta kerran myös juhlissa aiemmin tuntemattomien selvästi minua enemmän Dominionia harrastaneiden ihmisten kanssa ja huomasin Dominion-himoisten pelin olevan aika aggressiivista. Mä tykkään enemmän letkeästä kotipelailusta. Senpä vuoksi mä en käy lautapelitilaisuuksissa, vaikka Handyman mua aina usuttaakin Kinkkuconiin. Mä pelaan paljon mieluummin kavereiden kanssa.


Sunday, December 11, 2011

Yhdestoista luukku: Thurn und Taxis

Thurn und Taxis on junapeli ilman junia. Tarkoitus on kortteja keräämällä tehdä postireittiä Saksan kaupungista toiseen ja perustaa kaupunkeihin omia postitoimistoja. Yksinkertainen ja mukava peli, vuoden 2006 Spiel des Jahres ja 2007 Vuoden aikuistenpeli. Aika vähän pelaajien välistä interaktiota, mutta etenkin tyttöjen kesken tätä on mukava pelata. Ei Handymanin kuvittelemalla tavalla vaan siksi, että tyttöjen kansa pyritään yleensä mahdollisimman ystävällismieliseen ja kohteliaaseen peliin.

Thurn und Taxis on saanut nimensä vanhan saksalaisen postisuvun mukaan. Nykyäänkin suku on vielä voimissaan nokkamiehenään ruhtinas Albert. Nimi ei siis mitenkään liity torneihin eikä mäyriin. Pelaajia mahtuu 2-4 eikä peli kärsi vähäisestä pelaajamäärästä. Thurn und Taxis muistuttaa Menolippua, mutta on tunnelmaltaan rauhallisempi ja ehkä sen takia joidenkin (ei mun) mielestä tylsempi. Peliaika on puolesta tunnista tuntiin. Tämä lauta on pelin loppuvaiheissa yksi kauneimmista peleistä.

Yllättäen huomaan T&T:tä miettiessäni, että rankkaisin tän aika korkealle, ehkä jopa top kymppiin. Täytyykin yrittää saada tälle peliaikaa, viime aikoina tää on ollut hiljaiselolla. Yllättäen huomaan myös, että tähän on tehty pari lisäosaakin ja ällikällä mut löi se, että ne näyttää olevan hyllyssäkin! Noloa, täytyy ehkä joskus tutustua...

Kuvassa Handymanin uusi upea takka, joka ei valokuvassa näytä juuri miltään

Saturday, December 10, 2011

Kymmenes luukku: Settlers of Catan

Settlers of Catania (Catanin uudisasukkaat) pidetään yleisesti sinä pelinä, joka aloitti "eurotyyppisten" lautapelien uuden aallon. Saksan peliskene on Euroopan laajinta ja kehittyneintä. Toki jokaisessa maassa on omat pelinsä, mutta saksalaispelit ovat levinneet laajimmin kansainvälisesti gamereiden hyllyihin. Mulla ei oo yhtään tsekkiläistä tai italialaista peliä, mutta useampi saksalainen, yhdysvaltalainen ja jokunen kotimainenkin.

Catan on resurssienhallintapeli, jossa pelaajat rakentavat kyliä ja kaupunkeja maastokuusikulmioiden risteyksiin. Erilaiset maastot tuottavat eri resursseja ja tuotto ratkaistaan nopanheitolla. Viisi eri maastotyyppiä tuottavat kukin eri resurssia (metsä puuta, tiilikaivos(?) tiiliä, pelto viljaa, louhos kiveä ja niitty lampaita). Koska resursseja saa vain niistä maastoista, joiden vieressä on, täytyy resursseja vaihdella. Toiset resurssit ovat selvästi parempia kuin toiset, joten jotkin resurssit ovat selvästi kallisarvoisempia kuin toiset. Tyypillisesti pelissä on kaikilla kädet täynnä lampaita eikä tiiltä ole kellään. Osa rakentamiseen tarvittavista resursseista on ymmärrettäviä (tiehen tarvitaan puuta ja tiiltä), osa kummallisia (kylään tarvitaan puuta, tiiltä, viljaa ja lammasta(?)) ja osa kerrassaan koomisia (kaupunkiin useita kiviä ja hillittömästi viljaa). Tämä peli muistuttaa Merirosvopoukamaa siinä mielessä, että kaksimielisyyksiä on vaikeaa kaupankäynnissä välttää ennen kaikkea englanninkielisissä pelitilanteissa (legendaarinen I've got wood for sheep). Eri rakennukset tuottavat eri määrän pisteitä ja peli loppuu, kun jollain pelaajalla on 10 pistettä.

Catan-peruspelisä voi olla 3-4 pelaajaa ja lisäosa antaa mahdollisuuden vielä 5-6:een. Peli kestää kauan, yleensä 1-1,5 tuntia. Mä en oikein jaksa niin pitkiä pelejä, joten en tästä oikein välitä. Monet kyllä kovasti tykkää, esim. Handyman pelaisi tätä aina kun on seuraa. Catan on niin suosittu, että siihen on tehty useita lisäosia. Itse olen sitä mieltä, että siihen on tehty useita lisäosia. Mä en oo oikein niistä perustanut, mutta enpä oo viitsinyt juuri tutustuakaan. Mut jos joku haluaa tulla pelaamaan Catania, niin ryhdyn toki mukaan ja pidän hauskaakin!

Tuli liian pimeää enkä saanut enää hyvää kuvaa otettua.

Friday, December 9, 2011

Tyytyväinen asiakas

Mä oon todella tyytyväinen siitä, että Airi on kunnossa. Nytkin on mukavaa kirjoittaa, kun ei tunnu kipuja. Mua hieman hätkähdytti Handymanin toteamus, että mä oon nyt tyytyväisempi Applen asiakas, kun nivel meni rikki ja korjattiin Applen kustannuksella, kuin jos kone olisi pysynyt koko ajan ehjänä. Se on totta, mutta noloa. Heh. Mä oikeastaan toivon, että tää oli suunniteltua, se olisi loistavaa markkinointia. Olen jo päättänyt ostaa uuden Airin kunhan se ilmestyy (varmaan joskus ensi kesänä). Tässä kun on muitakin ongelmia, kuten kenkkuileva tuuletin.

Mä en yleensä kannata kristillisiä apujärjestöjä, koska pelkään niiden tuppaavan ideologiaa tavaran lisäksi. Pelastusarmeijaan mulla on kuitenkin erityinen suhde ehkä sen takia, että Pelastusarmeijan upseerit hoitivat mua pikkutyttönä, kun sain paikan firman päiväkodista. Mainiota Pelastusarmeijan päiväkodissa oli sekin, että me oltiin siellä Långstrumpin kanssa yhtä aikaa (tuosta ajasta muistikuvat ovat jokseenkin hatarat valitettavasti). Meillä on nyt menossa tosiaan jonkinlainen kämpän puhdistusoperaatio, joten esimerkiksi moni pehmolelu saa lähdöt. Mä päätin viedä ne Joulupataan. Toivon, että ne menevät sieltä jonkun lapsen käyttöön. Jo Toy Storyissä kerrotaan, että lelut haluavat päästä leikityiksi.

Unohdin raportoida eiliseltä korjatun Airin ja korjattavan selän lisäksi kolmannen ilonaiheen. Handymania oli nimittäin lahjottu jälleen uusilla yötossuilla ja se toi ne mulle. Ruotsalaiset tossut ovat alkaneet ottaa päähän, koska ne ovat niin suuret, että putoavat jalasta nukkuessa ja kiertyvät jalan ympäri kävellessä. Näissä uusimmissakin on outo vika - molempien tossujen pohjassa on täytettä epätasaisesti siten, että päkiöiden alla tuntuu pahkurat. Ne kuitenkin pysyvät jalassa, joten menivät huonojen tossujen ykköseksi. Joutsenet siis vuotavat untuvaa ja sotkevat asunnon, Åhléns-tossut eivät pysy jalassa ja näissä on vain hassu tunne päkiöissä. Seuranta jatkuu.

Elämyskameli suosittelee
Apple

Thursday, December 8, 2011

Tänä päivänä

One Day (Sinä päivänä) on kirjamaailman uusi hitti. Mä ostin sen Kindlelle joskus alkusyksystä, mutta se jäi luettavien jonoon. Koska se oli kovin suosittu ja jopa NY Timesin Bestseller-listan ykkönen, uskalsin ostaa sen Äidille syntymäpäivälahjaksi. Äiti hieman ihmetteli, koska luuli ensimmäisien sivujen seksikohtauksen tapahtuvan kahden naisen välillä. Mä ehdin jo innostua, mutta tylsä heterosuhde se kuitenkin oli (Äiti oli tulkinnut Dexterin olevan naisen nimi). Seuraavaksi mä luin Stalkkerin fb-statuskeskustelusta, että kirjaa voisi luonnehtia toisaalta laatukirjallisuudeksi, toisaalta semikyyneleiseksi romanttiseksi draamaksi. Sitten näin Långstrumpin lukevan kirjaa, oli saanut sen kaveriltaan lahjaksi ja kaveri oli sanonut sen olevan paras kirja ikinä. Långstrumpkin tykkäsi. Niinpä mä laitoin kaksi muuta (Kindle-)kirjaani syrjään ja lukaisin tuon. Mä oon oikeastaan ääripäiden välillä. Suinkaan se ei ollut kelvoton, mutta monia parempiakin kirjoja mä oon lukenut. Tämä oikeastaan parani toisella puolikkaalla, alkuun se oli mun makuun liian makea. Lopussa siitä tuli ns. elämänmakuinen. Jos tykkäsi Cold Feetistä, tykkää tästä. Mä tykkäsin Cold Feetin parista ekasta tuotantokaudesta, joten tykkäsin puolesta One Daysta. Kyllähän se leffa on nähtävä, vaikka Anne Hathaway on kyllä ihan väärä näyttelijä Emmaksi.

Tämä päivä oli hyvä. Sain Airin korjaamolta ja turns out kyseessä oli jonkinlainen nivelen tyyppivika, joten Apple hoiti korjauslaskun. Vaihtoivat koko näytön. Voin todellakin suositella mcare-firmaa, koska tämä oli jo toinen siellä hoidettu tuote ja molemmilla kerroilla palvelu on ollut todella nopeaa ja sujuvaa. Toinen positiivinen asia tässä päivässä oli käynti neurokirurgilla, jonka luokse menin yksityisesti selkääni näyttämään. Hän kuunteli tarinani, teki suppean tutkimuksen ja katsoi kuvat, minkä jälkeen totesi, että kyllä leikkaus olisi nyt paikallaan. En mäkään ihan pönttö ole, joten myönnyin. Seuraavaksi neurokirurgi kysyi, että koska toivoisin operaatiota. Vastasin, että mieluusti nopeasti, jotta pääsee töihin ja hän lupasi järjestää ajan jo ennen joulua. Nyt olen tyytyväinen. Olisi pitänyt vain olla kertomatta vanhemmille, koska Äidin ensimmäinen kysymys oli: "Halvaannutko sä?" No sitä tässä yritettäisiin välttää.

Pahoittelen, että huomisen joulukaleluukku paljastui jo tänään. Surkea Blogger-käyttäjä! Noh, ainakin Vilungille joulukalenteriyllätyksen etukäteispaljastuksen luulisi olevan tuttua, niin monta kertaa fb:ssä on etukäteen avattuja luukkuja liimattu kiinni.

Elämyskameli suosittelee
hyvät päivät ja niiden arvostaminen

Yhdeksäs luukku: Mr. Jack

Mr. Jack on mun kaapin paras tasan kahdelle pelaajalle tarkoitettu peli. Siinä toinen on naamioitunut Jack the Ripper ja yrittää karkuun ja toinen yrittää kovasti selvittää, keneksi Jack on naamioitunut ja ottaa hänet kiinni ennen kuin aamu valkenee. Mä oon dekkareiden ystävä ja tää on just sopivan jännittävä. Lisäksi on mainiota, että jotkut pelit ovat yksinkertaisesti kahden pelaajan pelejä ja toimivat sellaisina erinomaisesti. Peliaikakin on sopiva 20 min. Kerrassaan helmi peli.

Tällä kertaa lyhyestä virsi kaunis. Ei näitä Bloggerin mukaan kukaan lue. Olispa jo jouluaatto ni ois kaikki kirjoitettu. Ensi vuonna lukijat saavat päättää joulukalenteriaiheen.



Kahdeksas luukku: Aavikon karavaanit

Joissain peleissä teema liittyy pelimekaniikkaan niin saumattomasti, että on miltei mahdotonta kuvitella peliin jotain muuta teemaa. Esimerkkinä tästä on Menolippu, joka on selkeästi rautateihin liittyvä, jo linja-autoilla peli olisi paljon ohuempi. Toisissa peleissä teema on ohuempi ja joissain jopa selkeästi päälle liimattu. Esimerkki tällaisesta pelistä on Aavikon karavaanit (Through the Desert).

Aavikon karavaanit ei ole missään nimessä huono peli, päinvastoin pidän siitä kovasti. Se on kuitenkin sellainen peli, jossa huomaa mekaniikan suunnitellun ensin ja sitten piti keksiä joku teema. Pelin ideana on tehdä pitkiä kamelikaravaaneja aavikolle. Karavaanin kulkiessa keitaan tai lähteen luo saa pisteitä. Eniten pisteitä kerännyt pelaaja voittaa. Nerokkaan yksinkertaista. Mainio myyntitemppu tässä pelissä on se, että kamelit ovat herkän pastellisävyisiä ja suorastaan herkullisen näköisiä.

Pelaajia mahtuu kerrallaan kahdesta viiteen ja peli on yhtä hyvä kaikilla pelaajamäärillä. Peliaika on alle puolesta tunnista kolmeen varttiin. Parasta pelissä on värimaailma, mutta myös mekaniikka on kiehtova ja säännöt yksinkertaiset, joten aloittelijoillakin on mahdollisuus voittaa. Montaa peliä ei kuitenkaan peräkkäin jaksa, koska peli voi käydä vähän puuduttavaksi. Tämä on kuitenkin mukava pikku peli, joka ei kaapin suuressa puhdistuksessa lähde mihinkään.


Wednesday, December 7, 2011

Linnakohut

Airi sai nivelrikon ja joutui lääkäriin. Eli siis läppäristä hajosi nivel ja mä vein sen korjaamolle. Meillä on tietokoneet yleensä jaettu niin, että mä oon tavannut tehdä tietokonetta vaativat kotityöt (esim. blogin päivityksen) Airilla ja nyt se ei onnistu. Ajoitus on hankala, sillä mä en pysty tuskitta istumaan pöytäkoneen ääressä riittävän pitkään kirjoittaakseni joulukalenteriluukkuja tai esim. tätä postausta, joten blogittaminen on säätämistä. Ensin pitää suurentaa kirjoitusruutu koko ruudun kokoiseksi ja sitten viedä näppis sängylle, jotta mä voin kirjoittaa tekstin makuuasennossa. Seisten onnistuisi myös, mutta meillä ei ole sopivalla korkeudella olevia tasoja, joilta näkisi ruudun. Onneksi on annettu oivalluksen lahja, muuten jäisi tämäkin kirjoittamatta.

Linnan juhlat ovat taas kirvoittaneet satoja otsikoita ja useita kohuja. Mun mielikohu oli tänä vuonna ehdottomasti Outi Heiskasen molokohu, mutta myös presidentin asun suunnittelijan raivostuminen oli Huussi ry:n riehumisen puutteessa kelpo show. Seurasin myös kiinnostuneena sotaveteraanikohunpoikasta ("veteraaniksi esittäytynyt ei päässyt Linnaan"), mutta se tuntui kuivuvan kasaan (en oo kyllä tarkistanut peruksien blogeja). Seurapiiritoimittajien kanssa on helppoa olla eri mieltä. Otsikko nimittäin kertoi "kansan raivostuneen" Ylen toimittajien hivenen huteraan otteeseen, mutta mä en kyllä raivostunut. Mä huvituin. Olin hetken jopa hämilläni, koska Leena Harkimo näytti ihan väärältä, mutta se olikin Biaudet. En kuitenkaan raivostunut, vaikka olenkin kansaa. Oikeastaan ainoat negatiiviset tunteet mä koin silloin, kun joku jäi vatkaamaan kättä useaksi sekunniksi ja kertomaan lastensa kuulumisia Tarjalle. Tunsin tuolloin kärsimättömyyttä ja turhautumista. En kuitenkaan raivoa. Ne oli vain bileet kuitenkin. Missä oli muuten etukäteen itsestään melua pitänyt kansanedustaja Juho Eerola (perus), jonka piti tulla puhumaan suunsa puhtaaksi ja kokemaan ainutkertainen elämys "kuin tsaaria kättelisi"? Kamaan, koskaan enää ei demarinaisesta voi tulla presidentti!

Elämyskameli suosittelee
molokohu

Seitsemäs luukku: Menolippu

Eräät tietokonepeliharrastajat on konfrontoineet mua siitä, että lautapelit on aina niin samanlaisia. Jonkun teorian mukaan ne voi jakaa kolmeen kategoriaan: junapelit, huutokauppapelit ja kolmas kategoria, jota konfrontaattori ei just silloin keksinyt. Junapelit on kuulemma tylsiä. Menolippu (Ticket to Ride, gamer-sivustoilla TTR) on kiistatta junapeli ja ehkä niistä paras. Se on se peli, joka aloitti mun lautapeli-innostuksen enkä liene ainoa. Peli sai ilmestymisvuonnaan kaikki tärkeimmät prenikat (ainakin Spiel des Jahresin ja palkittiin myös Suomessa vuoden pelinä). Seriöösimmät pelurit ei tätä ehkä ainakaan enää jaksa pelata, mutta mä ilahdun kyllä aina, kun Menolippu nostetaan pöydälle.

Menolipussa on tarkoitus rakentaa kartalle junaratoja korttien määräämien kaupunkien välille. Reittejä rakennetaan etapein ja vaikka rata ei olisi lyhin mahdollinen, ei pisteistä rokoteta - pääseehän Ouluun Moskovankin kautta. Muiden pelaajien peliä voi sotkea (yleensä) vahingossa ja pelin loppuvaiheessa pelin lopettaja saattaa torpata muiden hyvin sujuvan rakentelun kylmästi kesken. Eniten pisteitä kerännyt voittaa, pisteitä saa sekä rakennetuista etapeista että valmistuneista junaradoista, mutta niitä voi myös menettää, jos yhteydet jäävät rakentamatta.

Alkuperäistä Menolippua pelataan Yhdysvaltain kartalla (julkaisija Days of Wonder). Pelin saama suosio on poikinut kuitenkin liudan laajennuksia ja meidänkin hyllyssä on Eurooppa-, Saksa- ja Pohjoismaa-aiheiset versiot sekä Sveitsin kartta, joka vaatii peruspelin komponentteja. Jokaisessa laajennuksessa on uusia sääntöjä (esim. losseja, tunneleita ja matkustajia) ja tietysti eri kartoilla pääsee eri fiilikseen.

Menolippu toimii mun mielestä yhtä hyvin niin kahdella kuin 3-5 pelaajallakin. Toki suosittelen pienempää karttaa pienemmälle seurueelle, jos siihen on mahdollisuus. Peliaika on noin kolme varttia, mutta se hurahtaa usein nopeasti, koska peliin kuuluu suunnittelua, toteutusta sekä resurssien ja aikataulun hallintaa. Meidän pelipöydässä on tapa lauleskella etappikaupunkiin sopivaa biisiä mahdollisuuksien mukaan (esim. If you're going to San Francisco, Will Smithin Miami tai New York, New York), mikä tuo lisää leveliä.


Tuesday, December 6, 2011

Kuudes luukku: Maailman ympäri kilpapurjehdus

Mä en tiedä purjehtimisesta mitään. Ylipäänsä veneily ei oo mulle tuttua - kokemuksia on vain soutuveneestä sekä enon Bella-merkkisestä moottoriveneestä, jolla mä oon ollut kerran yli yön uistelemassa. Handymanin perhe on sen sijaan viettänyt kesiään sisävesillä purjehtien. Lankomies on innostunut purjehtimisesta siinä määrin, että on kilpaillut purjehtimisessa jopa vierailla mailla ja näyttääkin ihan rantaruotsalaiselta.

Handyman on tuonut pelikaappiin lapsuudestaan Maailman ympäri kilpapurjehdus -pelin. Se on Algan kustantama ja ilmeisesti Union Bank of Finlandin 1989-90 Whitbread Round the World Racen kunniaksi tehty juhlapeli. Me on pelattu tätä peliä kerran. Tarkoituksena oli purjehtia karttalaudalla satamasta toiseen. Liikkumista ohjaillaan korteilla, joita on sekä pöydässä että kädessä. Koko peli oli mun mielestä varsin hankala, mutta mä olinkin siinä melko huono. Mä varmaan hävisin enkä jaksanut edes pelata loppuun, kun se eteni jotenkin niin hitaasti.

Kilpapurjehdusta voi pelata 2-4 kaverin kesken, mutta en osaa arvioida, muuttuuko peli kovasti eri joukoissa. Ikäsuositus on 1980-luvun tyylisesti ilmoitettu 9-99-vuotiaille. Mä muistan Pikkusiskon olleen joskus 80-90-lukujen taitteessa jonkin pelin kohdalla kauheen huolissaan, että mitäs jos (tuolloin noin 102-vuotias) Arvo Ylppö haluaisi pelata. Kilpapurjehduksen visuaalinen tyyli on pelkistetty, jopa karu, mutta mä oikeastaan tykkään siitä. Korteissa on muikeuksia kuten trabelia valaan kanssa. Pelin itsensä takia tätä ei kannattaisi ostaa, mutta koska eihän tätä oo enää missään myynnissä, niin tietty siksi kannattaisi. Vaikka meillä on tällä hetkellä jonkinlainen kaappien tyhjennys menossa, niin tää saa jäädä. Sentään lapsuusmuistoja ei tarvii Joulupataan viedä.


Monday, December 5, 2011

Viides luukku: Ubongo

Avaruudellinen hahmotuskyky ei ole mun vahvoja puolia. Onkin oikeastaan aika hurjaa, että mä oon valinnut varsin visuaalisen ammatin. Onneksi hahmotuskykyäkin voi treenata ja vieläpä mukavasti kavereiden kanssa Ubongoa pelaillen.

Ubongo (tuttavallisesti bingo-bango-bongo) on hektinen peli, jossa pelaajien tarkoituksena on täyttää erimuotoisia ruuduista koostuvia kuvioita Tetris-henkisillä palikoilla. Kaikilla on 12 keskenään erilaista muotopalikkaa, joita otetaan kullekin vuorolle valitun vaikeustason mukaan joko kolme tai neljä ja tiimalasin valuessa täytetään oma ruudukko mahdollisimman nopeasti. Nopeimmin oman ruudukkonsa ratkaissut saa vapaimmin valita, minkävärisiä jalokiviä ottaa palkinnoksi. Voittaja on se, joka on ruudukkolaattojen loputtua kerännyt eniten keskenään samanvärisiä jalokiviä.

Ubongo on ainutlaatuinen hyllyni peleistä siinä mielessä, että se ei vaadi kerrassaan lainkaan kielellistä älykkyyttä eikä juurikaan taktikointiakaan vaan puhtaasti visuaalista hahmotuskykyä. Tiimalasi on armoton hermojen mittari. Ubongo sopii erityisen hyvin sellaisiin hetkiin, jolloin on energiaa mutta sanoja ei oikein osaa muodostaa. Pelaajia sopii mukaan kerrallaan 2-4. Neljällä peli on hiukkasen parempi kuin kahdella, mutta ero on selvästi pienempi kuin esim. Bohnanzassa. Saksassa ovat julkaisseet myös 5-6 pelaajan mahdollistavan lisäosan, mutta ainakaan Lautapelit.fissä sitä ei ole myynnissä. Peliaika on puolisen tuntia. Ubongosta on olemassa myös Extreme-versio, jossa neliöt on korvattu kuusikulmioilla sekä huiman kuuloinen 3D-versio. Jos joku päättää hommata sen, niin mä haluun tulla testaan!


Sunday, December 4, 2011

Neljäs luukku: Bohnanza

Mä aloitin peliharrastamisen lautapeleistä ja alkuun kovastikin vierastin korttipelejä. Internetin ylisanojen suosittamana mä uskaltauduin hommaamaan myös muutaman korttipelin enkä oo katunut. Edelleen kuitenkin harkitsen huomattavasti tarkemmin kortti- kuin lautapeliin tutustumista.

Bohnanza oli ehkä ensimmäinen ei-peruskorttipakalla pelattava peli, jonka mä ostin. Sillä mä en halua sanoa, että se olisi paras, päinvastoin se on mun mielestä melko pitkäveteinen. Teema on niin erikoinen ja puuduttavan kuuloinen, että se melkein kiehtoo: pelaajat ovat papufarmareita, jotka kylvävät ja niittävät eri papulajikkeita rahan toivossa. Nerokkaasti kortit toimivat paitsi papuina, myös rahoina. Pavuista käydään kauppaa joskus rajustikin - eri pelaajat saattavat kasvattaa samoja papuja ja haluavat toki omasta palstastaan mahdollisimman hyvän sadon. Peli loppuu, kun korttipakka on käyty kolmasti läpi (tai koska meillä ei peli-illoissa ole yleensä niin kärsivällisiä ihmisiä, kerrankin riittää).

Bohnanza on parhaillaan isolla joukolla, vähintään kuudella. Pelissä on joitain sellaisia omituisia ahtaita sääntöjä, jotka ovat toki tärkeitä, mutta tuntuvat alkujaan oudoilta (esim. että käsikortit pitää pitää siinä järjestyksessä, jossa ne ovat käteen tulleet ja että tietyn mittaisia peltoja ei saa niittää). Niinpä sääntöniuho joutuu pilaamaan kaikkien fiiliksen nipottaessaan käsikorttien järjestyksessä. Peliaika käy korttipeliksi aika pitkäksi, lyhennettykin versio kestää ainakin puoli tuntia. Kyseessä ei siis ole mikään välipeli, kuten korttipelit yleensä. Bohnanza on tyypillisesti sellainen peli, että jotkut pitävät siitä kovastikin, toiset eivät niinkään. Kuvitus korteissa on kyllä hauska, pavut ovat hassuja.

Kyllähän tätä pelaa, jos joku kovasti tahtoo, mutta paljon parempiakin pelejä on.


Saturday, December 3, 2011

Kolmas luukku: Merirosvopoukama

Mulla ei siis ole suosikkipeliä, mutta suosikkipelifirma mulla on, nimittäin Days of Wonder. DoW on kustantanut useita hyviä pelejä (esim. Menolippu, Colosseum, Memoir '44). Yhteistä kaikille Days of Wonderin peleille on erittäin laadukkaat ja kauniit komponentit sekä runsas värimaailma. Pelit ovat yleensä mielenkiintoisia ja hieman keskittymistä vaativia, mutta sopivat erinomaisesti  myös NGF-seurassa (non-gamer friend) pelattaviksi. Lautapelit.fi on julkaissut useita DoW-pelejä suomeksi ja niitä myydään ihan yleistavarataloissakin.

Merirosvopoukama (Pirate's Cove) on muodostunut viime peli-illoissa jonkinlaiseksi suosikiksi. Se on jo vuosia odotellut kiltisti vuoroaan alimmalla pelihyllyllä ja tämän syksyn aikana se on ollut pöydällä jo kolmesti. Olen siitä iloinen. Peli on vauhdikas mutta kohtuullisen yksinkertainen. Pelaajat ovat merirosvoja, joiden tarkoituksena on vallata saaria ja rohmuta aarteita. Pelissä on 12 vuoroa. Joka vuoron aluksi kukin pelaaja valitsee muilta salaa, mihin saareen hän haluaisi mennä. Saarissa on vaihteleva määrä herkkuja (esim pisteitä tuottavia aarteita ja rahaa) ja kunkin saaren herkkumäärä ja -jakauma vaihtelee vuoroittain. Lisäksi saarilla voi tuunata jotain laivansa osaa. Mikäli useampi piraatti haluaa samalle saarelle, käydään taistelu, jonka voittaja saa jäädä saarelle ja häviäjä joutuu vetäytymään merirosvopoukamaan nuolemaan haavojaan. Pelissä on mukana myös pahamaineisia itsenäisiä merirosvoja, jotka kiertävät saaria tunnetussa järjestyksessä ja ylivertaisuudellaan voittavat taistelut miltei aina. Peli loppuu, kun kaikki vuorot on käyty ja suurimman pistesaaliin kerännyt piraatti on voittaja.

Merirosvopoukamassa parasta on mielenkiintoinen, mutta vauhdikas mekaniikka. Pelissä on paljon itsenäistä pelailua (esim. laivan tuunaus), mutta myös interaktioita (taistelut). Taistelutilanteet ovat kaksoismerkitysten kulta-aikaa, kun pelaajien pitää päättää, ampuvatko he toisiaan tykkeihin, purjeisiin vai runkoon (Handyman ampuu aina tykkeihin). Huumoria tulee siitäkin, että Långstrump tai siskonsa Ipana bruukaavat innoissaan usein unohtamaan itsenäiset merirosvot ja joutuvat ainakin pari kertaa pelin aikana Edward Mustaparran kovakouraiseen käsittelyyn.

Merirosvopoukama on tarkoitettu 3-5 pelaajalle. Parhaimmillaan se on viisistään, mutta nelisinkin oikein mainio. Kolmistaan pelatessa taistelut ovat harvassa ja peli on aika lailla yksinäistä puurtamista. Peliaika on 60-90 minuuttia, mutta peliä voi halutessaan nopeuttaa jättämällä joitain vuoroja pois. Pikkulapsille peli on liian monimutkainen, mutta arvioisin jo 9-10-vuotiaan peliä pystyvän pelaamaan.


Friday, December 2, 2011

Special needs

Handyman lähti firman pikkujouluihin. Hieman huolestuttaa etenkin, kun Handymanin pomo kertoi mulle, että firman epävirallisen vedonlyönnin mukaan Handyman olisi tämän vuoden kuumin puumamagneetti. Toivottavasti löytäisi yöllä kotiin eikä joutuisi ison kissan raatelemaksi. Mun olisi kovasti tehnyt mieli mennä leffaan, mutta niin kauan kuin Finnkino ei tee istumakyvyttömille seisomanäytöksiä, mun on parasta jäädä kotiin. Tähän aikaan vuodesta pitäisi kuitenkin katsoa Love Actually, miksei sitten tänään, bluray ei katso katseluasentoa.

Mä oon etsiskellyt uutta talvitakkia. Sovittelin ruotsalaistakkeja Tukholmassa viime viikonloppuna uutterasti, mutta hyvää ei löytynyt. Tänään menin lähitavarataloon Hakaniemen Sokokselle ja siellä olikin miltei täydellinen takki, josta sai erinäisten kikkailujen avulla yli 40 prosenttia alennusta. Hinta putosi alle sataseen, joten olihan se ostettava. Ainoa harmittava ominaisuus takissa oli huppu eli aika vähäisiksi huonot puolet jäivät. Nyt saa tulla hieman pakkastakin (ei kylmempää kuin 7 pakkasastetta kuitenkaan)!

Olenkin unohtanut raportoida uudesta dinkut pelastavasta liikkeestä. Kamppiin on nimittäin avattu Suomen lastenkirjakauppa, joka on nimensä mukaisesti täynnä toinen toistaan lumoavampia lastenkirjoja sekä suomeksi että ruotsiksi. Kauppa sijaitsee vähän piilossa Simonkentän Scandicin talon itäseinämällä Yrjönkadun korkeudella eli toisessa kerroksessa. Satuttiin Handymanin kanssa vain kävelemään ohi ja siinähän hoitui sitten samalla kerralla useampien lasten joululahjat. Myyjä oli nuorehko mies, joka istui näyteikkunassa räpläämässä Apple-läppäriään ja kaupassa oli siistiä sekä avaraa ja yksi nurkka oli omistettu taiteelle.

Hei muuten älkää unohtako joulukalenteria! Olisin kyttyrä intopinkeänä, jos peliarvosteluiden kommentteihin tulisi myös lukijoiden mielipiteitä ko. peleistä.

Elämyskameli suosittelee
Kamelin joulukale

Toinen luukku: The Great Dalmuti

Dalmutin unohtaa herkästi. Se on sääli, koska peli on ihan ässä. Kyseessä on nopea korttipeli, joka on opittavissa melkein yhtä nopeasti kuin Dixit. Korteissa on numerot 1-12 ja kutakin korttia on pakassa niin monta kuin mikä numero kortissa on (esim kasikorttia on kahdeksan), lisäksi on kaksi jokeria. Kaikki kortit jaetaan osallistujille ja korteista pitää päästä eroon sarjoina. Aloittava pelaaja laittaa pöytään haluamansa määrän samannumeroisia kortteja (esim. kolme kymppiä) ja tähän on laitettava yhtä monta saman tai pienemmän numeron korttia (esim. kolme seiskaa). Kun kaikki ovat passanneet, vuoro päättyy. Oleellista pelissä on myös istumajärjestys, koska aloittaja on tässä pelissä aika vahvoilla. Osallistujia on oltava vähintään neljä: Greater Dalmuti, Lesser Dalmuti, Greater Peon ja Lesser Peon. Muilla mahdollisilla osallistujilla ei ole nimiä. Dalmuteilla on veronkeräysoikeus peoneiltaan ja tämä luo peliin varsin kapitalistisen köyhät köyhtyvät ja rikkaat rikastuvat -mentaliteetin ja tämän vuoksi emmin tuoda tätä peliä pöytään, jos Långstrump ja/tai Ranpo ovat mukana. Peli-illasta ei soisi syntyvän poliittista sotatannerta. Toki myös peoneiden on mahdollista tehdä vallankumous. Yksi pelikierros kestää viitisen minuuttia, mutta kyseessä on niin addiktoiva peli, että yleensä kierroksia pelataan viidestä kymmeneen.

Peli on mekaniikaltaan selkeä, helppo oppia ja vauhdikas. Korttien kuvioitus on mielenkiintoinen, kuvissa on ammatteja arvostetuista vähemmän arvostettuihin. Etenkin Handyman on innoissaan 11. kortin kaivostyöläisen mühkeista kainalokarvoista ja onkin aina yhtä hauskaa laittaa pöytään esim. neljä kainalokarvaa.

The Great Dalmuti on mukava välipeli. Koko illan riemuksi siitä ei ole, mutta helposti puoli tuntia sen parissa vierähtää. Pienikokoisena se on helppo ottaa mukaan. Se on niin kevyt, että riehakkaammallakin tuulella sitä voi pelata eikä se vaadi suurempaa keskittymistä. Toki se vaatii vähintään neljä pelaajaa, mikä rajoittaa sen pelattavuutta esim. perhepiirissä. Täytyykin muistaa ottaa tämä esille seuraavassa peli-illassa, sen verran hyvästä ajanvietteestä on kyse.


Thursday, December 1, 2011

Ensimmäinen luukku: Dixit

Mulla ei ole lempipeliä, eri pelit sopii eri tilanteisiin. Dixit on kuitenkin mun mielestä peli, joka sopii useampiin tilanteisiin kuin moni muu ja sen pelaaminen on mun mielestä varsin nautinnollista. Ehkä se on jollain tavalla mun lempipeli. Ainakin jossain tilanteessa.

Dixitissä on paljon Kymppitonnia (siis nimenomaan Riitta Väisästä). Pelissä on korttipakka, jonka jokaisessa kortissa on eri kuva. Kuvat ovat kauniita ja kortit hyvälaatuisia. Vuorossa oleva pelaaja valitsee kädestään yhden kortin, josta keksii vihjeen. Tämän jälkeen muut pelaajat valitsevat omasta kädestään kukin yhden kortin, joka parhaiten sopii vihjeeseen. Valitut kortit sekoitetaan ja arvuuttajaa lukuunottamatta kaikki yrittävät arvata, mikä korteista oli alkuperäinen. Pisteitä saavat arvuuttaja ja arvaajat paitsi - kuten Kymppitonnissakin - jos kaikki tietävät tai kukaan ei tiedä, jolloin arvuuttaja jää ilman pisteitä. Pisteitä saavat myös ne, joiden korttia arvataan väärin. Peli jatkuu sopimuksen mukaan joko 30 pisteeseen tai siihen, että kaikki kortit on jaettu. Pelin kesto on noin 15-30 minuuttia ja parhaimmillaan se on 4-6 pelaajalla. Perus-Dixitiin ei kuutta enempää mahdukaan, mutta uusi Dixit Odyssey mahdollistaa jopa 12 pelaajan pelit. Pelin luonteesta johtuen kaksinpeli ei onnistu ja kolmisinkaan peli ei pääse oikeuksiinsa.

Dixit sopii monenlaisille seurueille. Voisin kuvitella, että superujot eivät tästä pelistä pidä, mutta muuten se on melkein kaikkien mieleen. Toki fiiliksen pitää olla jotenkin luova, kovin väsyneenä tai hysteerisenä tästä ei tule mitään. Säännöt ovat selitettävissä alle minuutissa ja peli on nopeasti käynnissä, koska merkittäviä alkuvalmisteluja ei tarvita. Kortitkaan eivät ole ehtineet vielä käydä liian tutuiksi, koska kustantaja on tuottanut runsaasti lisäkortteja. Sekin helpottaa, että korttien lennokkaan ja monitahoisen kuvituksen vuoksi eri ihmiset keksivät samoista korteista kovinkin erilaisia vihjeitä.

Kaiken kaikkiaan Dixit on mukaansatempaava, kevyt ja lyhyt peli, jota voi suositella omaan pelihyllyyn tai esim. lahjavinkiksi syntymäpäiville tai vaikka tupaantuliaisiin.