Hörökorvat

Handymanilla oli eilen kokous Tampereella ja mä lähdin mukaan. Kokous ei mua kiinnostanut eikä ne ois mua sinne varmaan huolineetkaan, joten mä hoidin sukulaisuussuhteitani. Menin kylään biologisen tätini luo Lentävänniemeen. Siellä mä hengailin tuntikausia tädin passattavana. Katsottiin vanhoja valokuvia. Selvisi, että mun isällä on lapsena ollut kunnon hörökorvat. Ei sillä nyt sellaisia oo. Miksei hörökorvaisia aikuisia näe? Kasvaako se pää oikeasti niin paljon, että hörökorvia ei enää aikuisena huomaa?

Muutoin tässä on ollut aika hiljaista. Noro kävi kylässä, mutta sekin lähti jo seuraaviin tehtäviin. Mä oon tän kuun ollut mammografiayksikössä töissä syrjäisessä Etelä-Helsingissä ja malttamattomana jo tiistaita odottelen, jotta pääsen takaisin työkavereiden pariin. Kuukauden päästä pääsee jo Uimastadionille. Kevät on suurinta odotuksen aikaa. Uimastadionin avajaisten odottelu menee viimeisinä viikkoina niin konkreettiseksi, että on suorastaan vatsa kipeä.

Elämyskameli suosittelee

kirjoittamisen lopettaminen, kun sanoma loppuu

Heja hej!

Me on käyty pari kertaa vuodessa Tukholmassa Lettipitkoa tapaamassa. Jatkuvasti tuntuu siitä huolimatta olevan ikävä. Nyt kuitenkin tuli mainio uutinen: Lettipitko pakkaa isopäisen tenavansa, tohtorinhattunsa ja lempeän miehensä ja muuttaa takaisin Suomeen! Hurraa! Tukholma on ihan kiva, mutta Lettipitko povessa on paljon parempi. Tervetuloa!

Unohdin aiemmassa matkakertomuksessani mainita, että Wienin liikennevalosysteemi on outo. Muuten se toimii aivan kuten muuallakin, mutta jalankulkuvaloissa oleva sokeiden koputus ei muutu valojen värien vaihtuessa vaan pysyy jatkuvasti samantaajuisena. Se on mahdottoman hämäävää ja mun on vaikeaa tajuta, että miksi ne sitten koputtaa. Outo kaupunki.

Elämyskameli suosittelee

Lettipitko

Laskettelua loppuun

Erikoislääkäritenttitulosten odottelu on tuskaista, ahdistavaa ja ärsyttävää. Olin ihan varma, että ne tulisivat 4,5 viikkoa tentin jälkeen kuten viime vuonnakin ja kun eivät tulleetkaan, meni mulla pää ihan sekaisin. Kun sitten jopa suurtenkin alojen (yleislääketiede ja sisätaudit) tulokset tuli ennen meidän 11 ihmisen pääosin koneella kirjoitettujen papereiden tuloksia, mä aloin oikeasti pohtia, että tuleeko ne ollenkaan vai onko ne hukattu. Ei helpottanut yhtään, että mä näin melkein joka yö unta, jossa mä reputin sen tentin (kerran Wienissä pääsin läpi, muuten reputin joka kerta). 

Odotuksen ja ahdistuksen määrään nähden tulosten tuleminen olikin tosi koruton tapahtuma. Olin ehdollistunut päivittämään puhelimen sähköpostiohjelmaa viiden minuutin välein ja pettymään joka kerta, kun luvattu uusi viesti olikin Mediverkolta, joka pyysi mua töihin johonkin Keuruun yöpäivystykseen. Sitten viime maanantaina se uusi viesti olikin otsikoitu "Erikoistumiskuulustelun tenttitulos" ja tekstissä luki kiihkottomasti "hyväksytty". Jumpe mahtavaa! Mä olin koko päivän ihan tohkeissani. Jotenkin se innostus on laantunut yllättävän nopeasti. Olo on mukava ja helpottunut, mutta ei riemukas. Siihen vaikuttaa eniten varmaan se, että kaikki työkaverit on vuorollaan todenneet: "Kaikki tentit on nyt sit tehty, hienoa. Se on sit vaan laskettelua (erikoistumispalvelun) loppuun", mikä tuo mulle ihan kamalan fiiliksen, että puolen vuoden päästä pitäisi olla erikoislääkäri. En mä oo sellaiseen valmis! Erikoislääkärit osaa asiansa. Niiltä voi kysyä apua. Luuleeko joku erikoistuva, että multa kannattaa kysyä apua puolen vuoden päästä?

Elämyskameli suosittelee

ammattielämän kriisi

Äksönii Twitteris

Mä palasin eilen kotiin kongressireissulta Wienistä. Mun mielestä on oikeasti omituista, kuinka vieraalta Itävalta tuntuu verrattuna Saksaan. Vaikka mä olisin Saksassa jossain itselleni ihan uudessa kaupungissa, niin tunnen oloni kotoisaksi, kun taas Itävallassa tunnelma on kuin menisi vieraan ihmisen kotiin. Keskusta on niin korea, että se tuntuu jotenkin epätodelliselta. Mä kaipaan jotain rumaa kaiken kauniin keskelle, jotta tunnistan olevani oikeassa kaupungissa enkä jossain maalauksessa. Joka kulmassa on jonkun taiteilijan synnyinkoti tai muu koti, krumeluurinen kirkko tai linnan näköinen rakennus. Toisen maailmansodan jälkiä ei meinaa löytyä mistään. Kongressimatkoilla ei kyllä pitäisi arvioida kaupunkeja, koska Wienkin nähtiin lähinnä illalla ja silloin mentiin ihan syvimpään ytimeen etsimään jotain ruokaa, koko päivä oli eletty sämpylällä, banaanilla, omenalla ja vedellä (päivällä ei ole aikaa mennä etsimään jotain lounaspaikkaa). Uskon, että jo tosi lähellä keskustaa on rähjäisiä lähiöitä, joissa mä viihtyisin.

Saksalaisiin verrattuna itävaltalaiset on tosi töykeitä. Pääosin kaikki palvelu on tosi huonoa ja hymytöntä. Aurinkoinen poikkeus oli meidän hotellin respassa työskennellyt nuori nainen, mutta hänkin taisi olla puolalainen, tsekki tai muu slaavi, koska oli nimeltään Katarzyna. Myös kuntosalilla (ihan vapailla markkinoilla, meidän hotellissa ei ollut salia) oli hyvä palvelu, työntekijä kierteli salilla neuvomassa tekniikoita kaikille ja ylipäänsä piti huolta siitä, että kaikki voivat hyvin. Se oli ihan huomaavaista.

Mulla on siis ollut Twitter-tili noin vuoden. Päivittäin mä oon tarkastanut feedin monta kertaa, mutta en ole uskaltanut kirjoittaa sinne mitään ennen kuin noin viikko sitten, kun mulle selvisi, että anoppikin twiittaa. Sittemmin olen kirjoittanut muutaman kongressitwiitin. Mä en kyllä oikein tajua Twitteriä. Lähinnä se vaikuttaa siltä, että kaikki ihmiset on koottu torille, jossa ne huutelee mitä mieleen tulee. Joskus joku vastaa ja joskus joku huuto on niin tarttuva, että muut alkaa toistella sitä samaa. Mä en yleensä fb-feedissä viitsi jaella linkkejä (feedissä näyttää niin tyhmältä kun on viisi kertaa sama linkki peräkkäin ja jos mä oon löytänyt jonkun kivan linkin, on aika todennäköistä, että moni muukin on sen löytänyt) eikä videot tai kuvat kiinnosta juuri lainkaan. En oo ikinä sharettanukaan mitään, joten retweettaaminen ei oo ihan mun juttu. Onhan fb:kin varsin itsekäs kanava (puhumattakaan Elämyskamelista), mutta fb:ssä jutellaan lähinnä kavereiden kanssa ja blogi on lähinnä julkinen päiväkirja. Mä en ainakaan vielä näe, millaiseen kommunikaatioon mä oikeasti Twitteriä jatkossa tarvitsen. Jatkan todennäköisesti twidlaamista. Aika on ajanut mun ohi.

Elämyskameli suosittelee
hengailu täällä vuodessa 2008