Sen mä oon työssäni oppinut, että kaikilla ihmisillä on joku heikkous, johon stressi kanavoituu. Eli jos mieliala on huolestunut, jännittynyt tai jotenkin muuten negatiivisesti värittyneellä partisiipilla kuvattava, on kullakin oma somaattinen ominaisuus tai sosiaalinen tapa, johon stressin voi siivilöidä. Jotkut kärsii päänsärystä, jotkut vatsakivuista, jotkut ryhtyvät kiukkuisiksi, jotkut juovat ylimäärin alkoholia ja jotkut menettävät yöunensa. Handymanilla on stressimasu. Aina kun Handylla on liikaa stressiä, niin sen masu tulee kipeäksi. Mä oon ehkä enemmänkin stressikärttyilijä ja uutena ilmiönä myös stressivalvoja. Tää on jännää. Toisaalta mä somatisoin myös rintakehän ahdistustuntemukseksi. Ois siistiä osata somatisoida esim. yskällä tai ihottumalla. Tai nilkkamurtumalla!
Työasiat luistavat mukavasti. Oon ollut samassa työpaikassa jo kuusi (6!) viikkoa enkä vielä suunnittele vaihtoa. Olen itse asiassa jo alustavasti sopinut jatkavani sovitun viiden kuukauden jälkeen vielä ainakin 8 kk. Erot aiempiin työpaikkoihin ovat suuria: työtaakka on kohtuullinen ja omaa työtä pystyy oikeasti sumplimaan itselle sopivaksi. Negatiivisena puolena on työyhteisö, joka ei ole läheskään niin rento ja mukava kuin käytännössä katsoen kaikissa aiemmissa työpaikoissa. 1-2 kollegaa on itse asiassa todella sietämättömiä ja aika moni muukin varsin nuivia, mutta onneksi työ on kuitenkin aika lailla yksinäistä ja työn kannalta oleelliset yhteistyökumppanit (tärkeimpänä mun oma hoitaja) on hyviä tyyppejä. Näitä mänttejä tarvitsee nähdä vain puolen tunnin ajan päivässä, minkä mä hyvinkin siedän. Ja jos en siedä, voin jättää menemättä lääkärikokouksiin. Kokonaisuutena erot jää kuitenkin plussalle. Mä kestän nimittäin paljon mieluummin rasittavia harvoin tavattavia työkavereita kuin tappotahtista työtä. Mä tykkään tehdä työni hyvin ja nyt mulla on siihen mahdollisuuskin.
Mä oon muuten päättänyt, että kuluva syksy on omistettu harrastuksille ja sosiaalisuudelle. En aio sopia mitään työjuttuja ilta- tai viikonloppuajoille vaan tehdä puhtaasti virka-aikaista työtä (paitsi 16.9., kun silloin mun pitää pitää putiikki auki klo 18:aan saakka). Tavoitteena olisi puuhata vapaa-ajoin jotain kivaa, koska se on työnteossa positiivista, että ei tarvii lukea tentteihin iltaisin tai viikonloppuisin. Lisäksi tää on viimeinen syksy, jolloin mun ikä alkaa kakkosella. Ensi syksynä pitää jo olla aikuinen ja koko ajan huolestunut. Sekin on varmaan kivaa omana aikanaan, mutta nyt eletään kultaista nuoruutta! Tai edes kissankultaista nuorta aikuisuutta.
Mulla ja Handymanilla ei juuri ole yhteisiä harrastuksia. Joskus teininä käytiin pari kertaa pelaamassa sulkapalloa, mutta Handymanin kaksiulotteisella pallosilmällä siitä ei tullut mitään. Pari vuotta sitten käytiin joku kerta yhdessä salilla, kunnes Handyman huomasi inhoavansa kuntosalitoimintaa ja päätyi juoksuun, jota mä inhoan. Niinpä ollaan pidetty puolisot erossa harrastustoiminnasta. Voihan sitä käydä sitten yhdessä vaikka kävelemässä, mutta eihän käveleminen nyt ole mikään harrastus. Ei istumistakaan voi harrasteeksi kutsua.
Meidän harrastukset on sitä paitsi aika perinteisesti joko naisellisia tai miehisiä, harva mies kuitenkaan sukkia neuloo eikä naiset yleensä harrasta handymaneilyä ja tietsikoita. Handyman intoutui taas ilmojen vähän viilennyttyä juoksemaan ja tuommoinen tarmonpuuska voi vain tarttua. Niinpä mäkin menin tänään ekaa kertaa Helsingin Urheilutalolle jumppaan. Laji sinänsä on tuttu, onhan sitä jumpassa tms käyty jo 10-vuotiaasta lähtien, satujumpassa jo kolmevuotiaana. Valitsin sitä paitsi yleishyödyllisen niska-selkäjumpan. Olikin aika yllätys, kun salissa oli selvästi enemmän miehiä kuin naisia ja nää miehet oli sitä paitsi ihan tavallisia 50+ tallukoita eikä suinkaan mitään metroseksuaaleja. Joskus oli sedillä hankala pysyä rytmissä, mutta liike ei loppunut hetkeksikään. Oli tosi hyvä meininki, sinne taas!
Pikkusisko muuttaa Ihquine Diplomi-insinööripoikaystävineen ihan pian Helsinkiin! Ihq Diplomi-insinööripoikaystävä (jatkossa -avomies) on tietty ihan ihmetyksestä soikeena, kun on pikkukaupungin poikia. Kyllähän me kaikki tiedetään, että pienemmistäkin kaupungeista kotoisin olevat nuoret miehet voivat kotiutua hyvinkin isoihin kaupunkeihin, mutta on siinä aina omat kommervenkkinsä, esim että osaa kutsua linikkaa bussiksi ja junnaa metroksi. Se tietysti auttaa, että tuleva Ihq Diplomi-insinööriavomies on skrode kaveri, sellaista harva luihu mellunmäkeläisrikollinen alkaa tölviä. Aivan toinen juttu onkin sitten ikimaalaisen Pikkusiskon kotiuttaminen kaupunkilaiselämään. Sehän ostaa varmaan maitonsakin suoraan lehmältä.
Korvien välissä on kuivuus. Writer's block tai jotain semmoista. Joka päivä sitä miettii, että pitäisi kirjoittaa tänne, mutta mitään ei tunnu kuuluvan. Aamulla herää, töpöttää töihin, puuhailee siellä omiaan muutaman tunnin, lähtee kotiin, tapaa ystäviä tai muuten pyrkii olemaan aktiivinen ja illalla menee nukkumaan. Kohtuullisen urautunutta. Toisaalta tänään me pupulaiset ollaan oltu kaa jo kymmenen vuotta, että urautunut ei välttämättä ole niinkään häviämistä kuin luonnollisuutta.
Jotain uutisentynkää sentään on tapahtunut: oon joutunut kaapatuksi soutujengiin. Työpaikka oli ilmoittanut itsensä kaupungin soutukilpailuihin huomiseksi ja joku soutajista oli perunut. Niinpä mä lähden huomenna soutamaan sinisorsan tapaan vakaalta kumivenepohjalta, ja oonhan mä käynyt yksissä treeneissä. Tiedän nyt, että pitää olla tukevat kengät, kevyet vaatteet ja istuinpehmuste. Olen melkein pro. Sääli vain, että soutuharrastus kuolee nupulleen. Jos joku aikoo perustaa oman joukkueen, meitsi on messissä.
Mä oon tullut siihen tulokseen, että jos jossain on turhat arpajaiset, joihin mä jostain syystä osallistun, niin mä todennäköisesti voitan sieltä jotain. Niin paljon onnettomia ja tarpeettomia arpajaisvoittoja mulla on siellä täällä. Tänään voitin lääke-esittelijän arpajaisissa üüberhyödyllisen kännykkäpussukan. Kellään tarvetta kauniin punaiselle Gollan kännykkäpussille?
Syksy on enemmän tunnetila kuin vuodenaika. Sen alkaminen on vuodenajoista kaikkein eniten tunnekysymys. On toki monia definitiivisiä syksyn määritelmiä - esim. se päivä kun joutuu vaihtamaan umpikärkikenkiin, kun vaihtaa tavarat tummasävyiseen käsilaukkuun tai kun tulee ensimmäistä kertaa kylmä. Jotkut puritaanit asettavat syksyn alkamisen kalenterin mukaan esim. koulunalkamispäivälle tai syyskuun alkuun. Mulla syksy alkaa siitä, kun pitää ruveta neulomaan. Toissapäivänä siis alkoi syksy. Eri syksyinä neulotaan eri tuotteita - joskus lapasia, joskus sukkia ja joskus paitaa. Tänä syksynä neulotaan ilmeisesti villahousuja kestovaippakäyttöön. Uskon, että joskus vielä syntyy lähipiiriin semmoinen vauva, joka käyttää harso-villahousuyhdistelmää. Ihan henkeäni pidätellen en noita pöksyjä tee (ei oo vielä kestovaippavauvoja tulollaan missään suunnassa), mutta ne ovat juuri sopivaa syksyajanvietettä: syntyvät nopeasti eikä tarvitse päätellä kuin neljä langanpäätä eikä oo saumojakaan. Perfection. Esim tumpuissa on kuitenkin yhteensä 8 langanpäätä pääteltävänä.
Töissä on edelleen hauskaa. Työtahti on selvästi kevyempi kuin aiemmissa työpaikoissa ja työt saa aina tehtyä virka-ajan puitteissa. Työmatka on oikein sopiva vartin pyrähdys ja huomenna odotellaan ensimmäistä sateista työmatkaa. Potilaat ovat melko tyytyväisiä saamaansa palveluun, koska odotusaika vastaanotolle kiireettömässä asiassa ei ole mahdoton (yleensä pari viikkoa). Akuutti- ja puhelinaikojakin on riittämiin.
Meillä on ollut nyt vähän elektroonista ongelmaa täällä kämpässä, kun muuton jälkeen huomattiin, että yksi kattohalogeeneista oli toimimaton eikä polttimon vaihto auttanut asiaa. Toissapäivänä lisäksi vessan valo sai slaagin ja rätisi ja hajosi. Onneksi se tapahtui Handymanin läsnäollessa, jos oisin ollut kotona yksin, oisin mäkin voinut saada slaagin ja ainakin rätistä. Handyman avasi suvereenisti valaisimen ja irrotti sen seinästä huomatakseen, että sähkötyöt on 13 vuotta tehty aikamoisella pieteetinpuutoksella ja kotituunausmeiningillä. Vaikka Handyman osaakin melkein kaiken, niin nyt tuli Aarnelle duunia. Aarne on Långstrumpin luottosähkömies, herttainen ja mainio kaveri, joka tuli tarkastamaan tilanteen ja sai kuin saikin homman kondikseen, vaikka aluksi omia taitojaan vähättelikin. Aarne ns. hoiti homman kotiin ja nyt mä taas näen laittaa ripsiväriä. Hyvä Aarne!
Lomailu on vaarallista. Mä juhlistin viimeistä lomapäivääni 2,5 viikkoa sitten lukemalla puistossa vatsamakuulla kirjaa muutaman tunnin. Siitä lähtien mulla on ollut jumi lapaluiden välissä. Semmoisia tulee joskus ja niihin on aina ennen auttanut muutama minuutti hierovan suihkun alla. Nyt ei oo hierovaa suihkua enää, joten oon yrittänyt jumppaa ja venyttelyä ja hierontaa, mutta edelleen on kipeä. Ajoittain on jopa leposärkyä ja hengittäminen sattuu, ajoittain vasen käsi tuntuu väsyneeltä ja voimattomalta, ajoittain tulee kovia kipupiikkejä ja hengitys salpaantuu. Koko lailla hermoon käyvä vaiva, mutta minkäs teet. Vastaus: odotat.
Tämä vaarallinen lomasesonki alkaa olla melko lailla hoidettu tässä perheyksikössä, kun Handymankin siirtyy huomenna palkkatyönsä pariin. Mä en usko, että se on siitä kauhean ahdistunut, vaikuttaa ihan hyväntuuliselta ainakin. Muutenkin mä oon sitä mieltä, että jos lomalta töihin paluu ahdistaa suunnattomasti, niin siihen on syynä a) väärä työpaikka tai b) liian pitkä loma. Työssä on monia hyviä puolia: on tekemistä eikä ehdi murehtia omia huolia, tekee jotain hyödyllistä ja saa rahaa. Töissä on työkavereita ja työssä voi oppia uusia asioita ja ryhtyä tosi hyväksi jossain (siis siinä työssä). Ilman töitä olisi kyllä aika kolkkoa ihmisen olla.
Työ on hauskaa, mutta opiskelussakin on puolensa. Elämä on vapaata ja suhteellisen huoletonta ja asioitaan saa järjestellä aika vapaasti. Ongelmana on tietty jatkuva rahapula ja se, että iltaisinkin pitää sitten lukea tentteihin tai tehdä jotain kirjallisia töitä. Jos ei halua kärsiä jatkuvaa rahapulaa, täytyy kuitenkin mennä töihin ja sitten onkin sekä työnteon että opiskelun huonot puolet stressattavana. Onnea vaan Pikkusiskolle ja Rampolle opiskelun ja työn huonoihin puoliin perehtymisestä!
