Monday, December 31, 2012

Vuoden viimeinen päivä

Vuoden viimeisen päivän ensimmäiset 23 tuntia sujuivat leppoisasti (viimeisestä en vielä tiedä). Töissä työnsin muovisen letkun jonkun piruparan munuaiseen, töiden jälkeen menin Herkkuun ostamaan karitsaa ja sieltä sitten Munkkivuoreen viettämään loppuvuotta. Handyman oli ostanut muutaman pommin, jotka paukuteltiin kahdeksan maissa ja säikytettiin paikallinen pikkupoika kyyneliin. Kun samainen pikkupoika oli saatu unille, alkoi muitakin väsyttää niin vietävästi, että kymmenen maissa lähdettiin jo kotiin. Onneksi yöunien jälkeen voi samassa seurueessa jatkaa vuodenvaihteen juhlimista Jari Tervon luumulampaan äärellä. En malta odottaa!

Mä oon kuunnellut Vain elämää -levyjen lisäksi viime päivinä Monty Pythonin Galaxy Songia. Se on loistava. Mä oon varmaan joskus aiemminkin hehkuttanut sitä, mutta vain aiheesta. Se on kerrassaan oivaa edutainmentia etenkin näin fysiikkaignorantille. Melkein alkaa huimata, kun niitä numeroita ajattelee. Ehkä just sen takia mun pitäis kuunnella sitä useammin.

Elämyskameli suosittelee
Monty Pythonin vitsit

Saturday, December 29, 2012

Musiikkikriitikko

Mä kävin eilen Pumpumkatin kanssa Vain elämää -konsertissa. Kokemus oli kerrassaan erikoinen. Itse pääelämys eli musiikki oli mainiota. Muusikot olivat selvästi innoissaan, koska konsertti kesti yli kolme tuntia. Helppohan siinä on toki artistinkin venyttää konserttia, kun joutuu laulamaan vain joka seitsemännen kappaleen ja muun ajan saa syödä pähkinöitä. Lavalla ja katsomossa meno oli hyvää. Jari Sillanpään mahtava huumorintaju pelasti jokaisen hiljaisen hetken. Cheekin fanijoukko oli äänekkäin, mutta en ole varma, oliko se suurin. Meidän lähellä istui kaksi skrodea yrmyn näköistä kolmevitosta bodariäijää, jotka hurrasivat hurmoksessa aina Katri Helenan tullessa lavalle. Sääli vain, että kaikki muu oli ihan kamalaa. Miksaaja oli varmaan valittu sukulaissuhteidensa tai kauniiden kasvonpiirteidensä takia, koska miksaajana hän oli kelvoton. Useamman biisin alussa mikrofoni oli alkuun mykkä ja kesti muutaman hetkosen, että kuultiin, mitä lauletaan. Kerran voi antaa anteeksi, puolenkymmentä kertaa on vain kelvotonta työtä.

Konsertti järjestettiin Barona-areenalla. Espoolaiseen tapaan areena on rakennettu puolen kilometrin päähän tiestä ja julkisista kulkuneuvoista. Mä menin paikalle bussilla, jossa oli mun lisäksi pelkästään teini-ikäisiä menossa kanssani samaan paikkaan. Teinit oli joutuneet valitsemaan bussin, koska niillä ei ollut ikää ajokorttiin. Moni oli printannut Reittioppaan pysäkkiluettelon ja jäi silti väärällä pysäkillä pois. Tien ja areenan välissä oli valtava parkkipaikka, kävelymatka bussipysäkiltä areenan ovelle oli 531 metriä. Sinänsä ymmärrettävää, että eihän Espoossa kukaan kulje bussilla. Toki parkkipaikka oli koostaan huolimatta radikaalisti liian pieni, kun jokainen 8000 katsojasta tulee erikseen yksityisautolla ja niinpä puolet autoista ohjattiin Orionin pääkonttorin parkkipaikoille. Areenalle jonotettiin ulkona, koska liput tarkastettiin ovella. Pumpumkatilla oli meidän liput. Koska hän asuu Espoossa ja Espoon sisällä 7 km:n matka bussilla kestää Reittioppaankin mukaan 45 min, auto on teoriassa näppärämpi. Toki, kun kaikki muutkin tulevat yksityisautoilla, kesti samainen 7 km:n matka autolla 70 min. Mä pääsin onneksi livahtamaan tuulikaappiin lämmittelemään. Myös poispääsy vaati kärsivällisyyttä: koska areenan ohitse kulkeva pikkuinen tie ei ole mitoitettu 8000 yksityisautolle, kesti matka parkkipaikalta tielle yli puoli tuntia.

Areenan penkit oli niin ahtaat, että polvet osuivat edessä istuvan miehen niskaan, joten todellakaan ei voinut nousta seisomaan ja hillumaan. Kuitenkin moni piti takkiaan sylissään narikkamaksun välttääkseen. Osa oli jättänyt takkinsa suosiolla autoon samasta syystä ja tämä joukko muuttui ulkona odotellessaan sinertäväksi. Mutta se ei ollut Jari Sillanpään vika.

Joulu oli ja mä olin taas ollut enkelimäisen kiltti. Joulupukki tuli tällä kertaa meille vasta paluumatkalla joulupäivän iltana. Mä sain Handymanilta kauniin Lapponian Winter Pearl -rannekorun samaa sarjaa kuin viime joulun kaulakoru. Joulupukki toi myös valurautapadan, jollaisen hankkimista mä oon pohtinut mielestäni lähinnä itsekseni jo pitkään. Nyt mä voin opetella tekemään pataruokia! Ainakin Jari Tervon luumulammasta, karjalanpaistia ja juures-soijarouhepataa. Aika talvisia ruokia. Ainoa talven hyvä puoli.

Joulun jälkeen sain Handymanilta todella huomaavaisen lahjan. Sään lauhtuminen teki tienpinnat niin liukkaiksi, että mua pelotti mennä ulos. Selkä on ollut hiukan kipeä ja sen takia liukkaus pelottaa oikein erityisen paljon, koska jos mä kaadun, en selkäkivun vuoksi ehkä pääse omin voimin ylös. Niinpä Handyman huolehtivaisena puolisona osti mulle romanttisesti mummojen suosimat liukuesteet kenkiin. Ne on kiusalliset ja hiukan hankalat, mutta todella toimivat. Koko ajanhan niitä pitää laittaa päälle ja ottaa pois, että lattiat ei naarmuunnu tai nastat tylsy, mutta jäällä ne toimii juuri kuten paketissa luvataan. Nyt uskaltaa kävellä ulkona paremmin, kiitos Handymanille!

Elämyskameli suosittelee
levyn kuunteleminen kotona

Monday, December 24, 2012

Kahdeskymmenesneljäs: Love Actually

Love Actually esitellään nyt ihan vääränä päivänä, koska se pitää katsoa viisi viikkoa ennen joulua eikä suinkaan jouluaattona. Mä en kuitenkaan jotenkin tänä jouluna saanut sitä katsottua ja se on painanut mua koko ajan, joten päätin tehdä siitä jouluaattoleffan. Katsoisin sen tänään, ellen olisi töissä, mutta koska olen, en katso. Tai ehkä katson, jos on tosi kuollutta ja jos löydän DVD-soittimen.

Love Actually on monen pikkutarinan kuroma iso tarina. Lajityyppi on onnistunut romanttinen komedia, mielilajityyppini. Näyttelijät ovat huippuluokkaa, juoni ja dialogi erittäin onnistunutta ja tunnelma lämmin. Osa tarinoista on haikeita, osa hassuja ja osa onnellisia, mutta kaikki kuitenkin herttaisia ja ystävällisiä. Mun suosikkitarina on comebackia havittelevan 70-luvun glamrokkarin ja managerinsa ystävyys. Leffan hauskimmat repliikit on kirjoitettu näille ja heidän jouluaattonsa on kaikkein liikuttavin. "Let's get pissed and watch porn!" Love Actuallyn loppukin on hyvä, vaikka näin hyvän leffan loppuminen on aina surkeaa, loppukohtauksen erinomaisuus lohduttaa. Jossain making ofissa kerrottiin, että ohjaaja oli miettinyt viikkokaupalla, mikä biisi olisi oikea leffan lopettamiseen ja oli sitten autossa ohimennen kuullut God Only Knowsin ja siinähän se oli.

Tänään jouluaattona mä oon siis töissä, huomenna Vantaalla ja ylihuomenna Lauttasaaressa. Kisuja pitäisi hoitaa siinä sivussa, vaikka juuri tällä hetkellä Reino ottaakin päähän, koska se on syönyt jo toisen Airin laturin. Tällä kertaa olin piilottanut sen tiiviisti rullattuna peiton alle, mutta pienten saikkupäiväunien aikana johdon suojus oli jo poikki ja tietysti mä huomaan tämän ongelman aatonaattoiltana puoli yhdeltätoista, kun akkua on jäljellä 3 % ja viimeinen joulukalenteripostaus on tekemättä. Onneksi Handyman keksi pika-avun ja koska Verkkiksen kioski on auki jouluyönäkin, sinne saa Handyman huomenna kruisailla. Voi ostaa samalla suunnittelemamme yhteisen hääpäivälahjan eli uuden sähköhammasharjan.

Kiitos joulukaleväelle, palaillaan!

Elämyskameli hyräilee
So if you really love Christmas, come on and let it snow!

Sunday, December 23, 2012

Kahdeskymmeneskolmas: Ten Things I Hate About You

Me mentiin Handymanin kanssa ekoilla virallisilla treffeillä elokuviin, koska naistenlehdissä aina suositellaan, että leffaan on hyvä mennä, niin on sitten kahvilassa mistä puhua. Handyman olisi halunnut mennä Andy McCoy -elokuvaa katsomaan, mutta se oli loppuunmyyty ja niinpä me mentiin katsomaan teinikomedia.

Ten Things I Hate About Youn juoni perustuu Shakespearen The Taming of the Shrew'n juoneen. Ulospäinsuuntautunut Larisa Oleynik haluaa deittailla, mutta ilkeä isä ei anna lupaa, ellei tiedostava ja ankara isosisko Julia Stiles myös seurustele. Larisaan pihkassa oleva Joseph Gordon-Levitt keksii taivutella limaisen Andrew Keeganin lahjomaan Heath Ledgerin esittämän pahiksen viemään Julian bileisiin, jotta Andrew voisi viedä Larisan sinne ja Joseph saisi hurmattua Larisan. Alkuun kaikki sujuukin kuin tanssi, mutta eipä aikaakaan, kun Julialle selviää, että hänet on myyty. Lopuksi kuitenkin kaikki kääntyy parhain päin ja Heath tunnustaa Julialle rakastuneensa tähän. Ja sit ne pussaa. Hihi.

Ten Things on varsin tyypillinen teinileffa, mutta toki erityisen rakas mulle, koska se oli treffileffa ja tänään on nelivuotishääpäivä. Siinä oli myös hyvää musiikkia (Heath Ledgerin Can't Take My Eyes Off You on ihana). Ja siinä oli Heath Ledger. Juoni oli ihan herttainen ja tunnelma mukavan kepeä.

Elämyskameli hyräilee
Olit puolisoni silloin, olet puolisoni nyt.

Saturday, December 22, 2012

Kahdeskymmenestoinen: The King's Speech

The King's Speech on mun mielestä paras viimeisen 10 vuoden aikana tehty elokuva. Muistan menneeni katsomaan sitä herttaisen trailerin ja hyvien näyttelijöiden vuoksi enkä mä arvannut etukäteen ollenkaan, kuinka hyväksi elokuva osoittautuisi. Koko ajan oli sellainen olo, että mä haluisin olla tuolla noiden ihmisten kanssa koska ne on inhimillisiä, kohteliaita ja ystävällisiä. Elokuva ilman pahiksia kuulostaa ajatuksena tylsältä, mutta ei ole, jos hahmot on luotu kunnioittaen. Tietenkään elämä ei ole elokuvaa eikä oikea Lionel Logue varmastikaan vitsaillut kuninkaalliselle, mutta taiteessa se sopi oikein hyvin ja loi ihastuttavan lämpimän tunnelman. Mä oon katsonut tän jo kolmasti eikä edelleenkään kyllästytä yhtään. Top vitonen.

Meille tuli joulukisut eilen ja nyt mä oon todennut olevani todennäköisesti allerginen. Mulla on ollut vähän yskää kuukauden takaisen flunssan jälkeen, mutta tänään se on ollut paljon pahempi. Kuukausi tuntuu aika piinalliselta etenkin, jos selkäkipu ei hellitä, koska jokainen yskäisy viiltää selkään. Tai ehkä pitää kokeilla kaiken muun lääkityksen lisäksi vielä allergiapilleriäkin. Onneksi on paljon töitä. Vanhojen sairaaloiden sisäilmaongelmat eivät ole mitään verrattuna kisukotiin.

Elämyskameli hyräilee
If I'm not back again this time tomorrow, carry on, carry on as if nothing really matters.

Friday, December 21, 2012

Kahdeskymmenesensimmäinen: Citizen Kane

Mä en oo klassikoiden ystävä. Must read -kirjoja en oo juuri yhtään lukenut, kun ei kiinnosta. Kaikki mun näkemät klassikkoelokuvat on ihan kammottavia, Citizen Kane niistä mieleenpainuvimpana. Jotenkin sitä nuorempana jaksoi uskoa, että jos arvostetut kriitikot ovat melko yksimielisiä jonkin elokuvan mahtavuudesta, sen on pakko olla hyvä. Päinvastoin, kriitikoiden kehu on yleensä mun mielipiteen vastainen. Jopa Harri Närhi, joka muutoin kirjoittaa viihdyttävästi siinä hirveässä lehdessä, joka on onneksi kuollut jo, on aina eri mieltä kuin minä. Toisaalta on sekin tietysti jonkinlainen tapa valita katsomisen arvoinen elokuva.

Citizen Kane on tosiaan kriitikoiden kaikkien aikojen parhaiden elokuvien listoilla yleensä kärkipäässä. IMDb:ssä se on kuitenkin vasta 44:s, mikä hiukan palauttaa mun uskoa ihmiskuntaan. Juoni on pitkäveteinen ja ennalta-arvattava, hahmot puisevia ja etäisiä ja lavastus kaavamainen. Onneksi ei tarvitse katsoa uudelleen.

Paljon jännittävämpää kuin Citizen Kane on se, että meillä on taas joulukissat! Reino ja Kirppu tulivat viettämään sydäntalvea meille ja tähän mennessä ovat pudottaneet kellon ja saaneet sen niin sekaisin, että Handymanin piti resetoida koko laitos. Paketoin pari joululahjaa ja sain hartiavoimin taistella Reinon kanssa oikeudesta käsitellä lahjanarua. Nyt olen menossa suihkuun ja jo etukäteen jännittää yhteenotto kylppärissä, joka on kundien mielestä kämpän hotein mesta lattialämmityksen takia (oikeassa ovat).

Elämyskameli hyräilee
Night is falling and you just can't see - is this illusion or reality?

Thursday, December 20, 2012

Kahdeskymmenes: Shall We Dance?

Tämä on tarina nuoruudesta ja ihanasta edelleen jatkuvasta ystävyydestä. Lukioaika oli mahtavaa. Vaikka Itä-Vantaalla on puolensa, ei yksi niistä ole peruskoulu. On pikkuisen tylsää olla se tyyppi, joka asuu viiden kilometrin päässä koulusta, kun muilla on 2-10 minuutin kävelymatka. Ja kun itse ei jaksanut innostua papateista, ossulla notkumisesta ja Tarjoustalon meikeistä ja oikeastaan tykkäsi ruotsintunneista, oli ihan out. Kyllä mulla oli yläasteellakin kavereita, mutta en mä kovin usein viettänyt niiden kanssa aikaa koulun ulkopuolella. Mulla oli läksyjä ja harrastuksia.

Lukiossa juuri kukaan ei asunut lähellä vaan kaikki pendelöi jostain. Tikkurila ei ollut mitenkään erityisen omituinen paikka asua, kun joku tuli Mäntsälästä, joku Kirkkonummelta ja joku Perä-Espoosta. Kukaan ei ihmetellyt, vaikka mä halusin tehdä läksyjä, muutkin teki. Tiukkaa itävantaalaista kuria ruotsintunnilla pitänyt vaativa opettaja oli mulle ilmaislippu lukion A-ruotsintunnille ja siellähän oli ihan parasta väkeä. Ne on vieläkin ihan parasta väkeä! Koulun jälkeen käytiin kahvilla Stockalla (Basementin Kitchenin gunpowder tea oli jännittävä tuttavuus), viikonloppuisin leffassa ja latinantunnin aikana shoppailemassa. Ruokatunnilla ehti sopivasti Hulluille päiville. Käytiin toistemme luona kyläilemässä, julkiset kulkuneuvot tulivat kovasti tutuiksi. Muistanpa, että käytiin kylässä Pumpumkatin äidin luona, kun Pumpumkatti itse oli vaihto-oppilaana Ameriikassa. Katjnin kanssa käytiin katsomassa kaikki mahtavat teinikauhuleffat (esim. Screamit ja I Know What You Did Last Summerit), joiden kulta-aikaa 90-luvun loppu oli. Jim Carreyn vakava rooli yhteiskunnallisesti kantaaottavassa elokuvassa piti tietysti nähdä, mutta Finnkinon tulostin pilasi hartaan tunnelman kirjoittamalla leffalippuun leffan nimeksi "Truman Sho".

Shall We Dance? (ehdottomasti vuoden 1996 versio) oli mieleenpainuvin lukioaikainen elokuvakerta. Seurueeseen kuului lisäkseni Katjn ja Vilungin rouva. Koska mulla ja rva Vilungilla oli sarjalippu, katsoi nuori lipunmyyjäpoikanen asiakseen mutista "...ja yksi rahalla..." (ehkä hauskempi, jos olit paikalla). Elokuva oli kerrassaan käsittämätön. Se oli japanilainen ja siis täysin japaniksi. Hahmot olivat ehkä traagisia, mutta ehkä tahattomasti, ehkä tahallisesti hulvattoman hauskoja. Yksikin mies käveli siten, että kääntyi vain suoria kulmia. Paljon muuta en muistakaan paitsi sen, että vuosikausia olen tyrskinyt itsekseni lipunmyyjän hölmistyneelle katseelle, kun kolme tyttöä kikattaa hänen viattomalle rahamutinalleen.

Long story short - mahtava leffa ennen kaikkea seuran takia. En varmaan uskalla katsoa sitä enää ikinä. Ah, nuoruus.

Ai niin: suurkiitos Pumpumkatille musiikkiteeman pohdiskelusta!

Elämyskameli hyräilee
At school they taught me how to be so pure in thought and word and deed. They didn't quite succeed.

Wednesday, December 19, 2012

Yhdeksästoista: Tower Heist

Tower Heistiä me mentiin katsomaan siksi, että siinä oli hassu traileri. Elokuva vaikutti trailerin perusteella iloiselta ja hauskalta. Sitä se olikin. Tower Heist on työläisten Ocean's Eleven. Joukko sydämistyneitä kerrostalon työntekijöitä päättää paljastaa huijauksen ja ottaa omansa pois ja koska he eivät ole ammattirikollisia, on toiminta aikamoista nuhjausta. Juoni on tuhnutuksessaan varsin nerokas. Toki ison juonen lisäksi on muita pikkuisia juonia. Koko juttu saadaan kokoon varsin hauskalla tavalla, muistan nauraneeni paljon. Päähenkilöt ovat sydämellisiä ja sympaattisia ja vaikka Ben Stiller ja Eddie Murphy ovat tavallisesti melko rasittavia, tässä he olivat kivoja, koska hahmonsa ovat niin herttaisia. Se on aika saavutus.

Elämyskameli hyräilee
Libraries gave us power, then work came and made us free.

Tuesday, December 18, 2012

Kahdeksastoista: Mary Poppins

Mun selkä on hiukan kipuillut eilen ja toissapäivänä ja oon ottanut varuilta särkylääkettä. Tänään seitsemän maissa illalla se kävi niin kipeäksi, että edes ähkiminen, kiroilu ja itkeminen eivät auta. Kipu on erilaista kuin vuosi sitten, nimittäin nimenomaan selkä- eikä jalkakipua, mutta kyllä kamalan kovaa. Mikään asento ei ole hyvä. Kunpa tässä olisi nyt Maija Poppanen mua lohduttamassa.

Mä näin Maija Poppanen -elokuvan lapsena ja se oli lumoava. Olen lukenut kaikki löytämäni kirjat ja ne on ihania. Kun Maija tuli muutama vuosi sitten telkkarista, mä nauhoitin sen ja sittemmin se on löytynyt DVD:lläkin. Maija Poppanen on paljon kovempi jätkä kuin Sound of Musicin Maria. Biisitkin on parempia ja Maija Poppasen Bert on paljon ihkumpi kuin Captain Von Trapp. Ihmisten ja piirrettyjen yhdistäminen on hienosti tehty ottaen huomioon, että elokuva on tehty 60-luvulla. Kunhan mun pikkuinen kummipoika on vähän vanhempi kuin 2 kk (onnea sinne!), näytän sille Maija Poppasen ja me voidaan laulella lauluja yhdessä. Tanssitaankin, jos mun selkä ei oo näin kipeä.

Elämyskameli hyräilee
Just a spoonful of sugar makes the medicine go down in a most delightful way.

Monday, December 17, 2012

Seitsemästoista: A Beautiful Mind

Mä sitten liityin Mensaan. Ehdottomasti tärkein syy oli se, että Handyman kovasti halusi, toiseksi uteliaisuus. Mä halusin tietää, mitä semmoisessa salaseurassa tehdään. Kävin katsomassa nettifoorumeita, mutta siellä oli tylsää. Postissa tuli vielä jäsenkortti, jolla ei varmaan saa mistään etuja, jäsenluettelo sekä pari aiemmin ilmestynyttä jäsenlehden numeroa. Olen selaillut lehtiä pintapuolisesti ja löytänyt mielenkiintoisen mahdollisuuden mennä viettämään uuttavuotta Saksan Mensan vieraaksi Berliiniin. Koska mä kuitenkin lomailen mieluummin itse suunnittelemallani lomalla omien kavereideni kanssa enkä suin surminkaan jossain epäilyttävässä hostellissa, vietän mieluummin uuttavuotta Munkkivuoressa.

Mensalaisuus antaa kavereille toki loistavan syyn vinoiluun. Oon ollut sen suhteen vähän herkkänä, koska kyseessä on mulle vähän kiusallinen ja jopa herkkä juttu, koska en ole oikein varma, mitä mieltä siitä itse olen. Tuntuu epäreilulta joutua naljailluksi jostain, joka on oikeastaan Handymanin syy. Oon pohtinut asiaa ja todennut, että älykkyys on mun mielestä mielenkiintoinen ilmiö vähän samalla tavalla kuin kylmä sota tai Top Gear enkä loukkaannu siitä, että joku piikittelee mua mun kiinnostuksesta edellisiinkään, joten mä aion nyt avoimesti julistaa, että oon Mensan jäsen, bring it on!

Muita Mensan jäseniä on internetin mukaan mm. Marcus Grönholm, Jimmy Savile, Kata Kärkkäinen, Geena Davis ja 88-vuotiaana Yhdysvaltain holokaustimuistomerkillä ammuskellut holokaustin kieltäjä ja antisemiitti James von Brunn. Kuuluupa Suomen Mensaan jäsenluettelon mukaan myös pari mun tuttuakin, jotka ei oo mun mielestä luusereita.

Kohtuullisen kömpelösti edellinen saa toimia johdantona päivän elokuvaan. Mä en oo nero enkä skitsofreenikko, John Nash on. Ron Howard ohjasi elokuvan John Nashin elämästä ja sairaudesta, Russell Crowe näytteli. Mä en oo koskaan suuremmin fanittanut Russell Crowea, mutta tässä se on ihan kelvollinen. Elokuvasta jäi päällimmäiseksi mieleen ahdistus ja hämmennys, joka antoi häivähdyksen skitsofreenikon olosta, kun harhat todetaan harhoiksi, toki elokuvakatsojan tunteet ovat vain pikkuruinen murto-osa potilaan kokemasta hämmennyksestä. Nashin elämä on hyvä aihe, koska se antaa katsojalle pohdittavaa aivojen mahdollisuuksista. Huomionarvoista on sekin, että Nashin elämä jatkuu edelleen, hän vietti 84-vuotissyntymäpäiväänsä kesäkuussa. Terveisiä sinnepäin!

Elämyskameli hyräilee
Ja kun katson sua, huomaan ett' olet siinä vain jos silmäni suljen. Olisit siinä edes vähän aikaa.

Sunday, December 16, 2012

Kuudestoista: The Dark Knight

80-luvun lopulla telkkarista tuli piirretty Batman joko tiistai- tai torstai-iltaisin. Sinä päivänä meillä oli aina kotona ruokana Isin suurta herkkua hernekeittoa, josta me ei Pikkusiskon kanssa tykätty yhtään. Sitä piti kuitenkin syödä, koska muuten ei saanut katsoa Batmania. Ja vaikka sai katsoa Batmania, piti silmät peittää aina väkivaltakohtauksien sattuessa, vaikka ne oli siinä versiossa sensuroitukin SMASH- tai BOOM-kuvalla. Mä oon elänyt aika suojaisan lapsuuden Itä-Vantaalla.

Kokemusteni perusteella mä pidin Batmania lasten juttuna ja vasta tän uuden elokuvasarjan myötä tajusin, että sehän ei suinkaan ole mitään lapsille sopivaa viihdettä. Isoja leffoja kuitenkin, johonkinhan ne joululahjaliput on käytettävä. Mä oon nähnyt kaikki tai melkein kaikki uudet leffat, uusimman kesällä. The Dark Knight oli paras. Heath Ledger oli niin uskomattoman hyvä, että mä ällistelin sitä pitkään leffan jälkeenkin. Se hulluus oli niin kauheaa ja todellista. Alun pankkiryöstökohtaus oli jo melkein yksinään hyvä syy katsoa koko elokuva. Christian Balen Batmanin ääni on koomisen matala, mutta senkin kestää, kun Ledger on niin hyvä. Ledger olisi varmaan mun lempinäyttelijä, jos ei olisi kuollut.

Batman: ei lapsille.

Elämyskameli hyräilee
Tydy-dydy-dydy-dydy bätmään

Saturday, December 15, 2012

Viidestoista: Inglourious Basterds

Mä vastustan turhaa väkivaltaa elokuvissa. Se on pitkäveteistä ja epämiellyttävää. Toki ymmärrän, että juuri sen epämiellyttävyyden vuoksi sitä pitäisi katsoa, mutta mulle ei maistu. Siksi mä en olekaan katsonut Quentin Tarantinon elokuvia ennen Inglourious Basterdsia, mutta sen juoni kiinnosti, joten mä menin katsomaan.

Toinen maailmansota on kiinnostavaa aikaa historiassa. Se on sen verran lähellä, että siitä voi kysellä isovanhemmilta, päänäyttämö on melko lähellä ja sen vaikutukset Euroopan nykypäivään ovat valtavat. Ehkäpä juuri siksi siitä on tehty lukemattomia elokuvia. Inglourious Basterdsissa on nykyajalle sopien toisiinsa kietoutuvia tarinoita. Juoni on ihan näppärä ja etenkin dialogi on mainiota. Myös näyttelijät ovat hyviä ja erityisesti mä tykkään siitä, että ranskalaiset näyttelijät näyttelevät ranskalaisia ja saksalaiset saksalaisia ihmisiä. Mä muistelen, että elokuvan värityskin oli jotenkin erityinen. Parasta tässä on ehdottomasti dialogi, huonointa kiusallinen liiallinen väkivallan korostaminen. Voisin ehkä katsoa uudelleen, kolmen vuoden jälkeen muisti ei oikein pelaa. Jos muistan oikein, taitaa DVD olla kaapissa. Täytyy tsekata.

Elämyskameli hyräilee
I got this fever, need to leave the house, leave the car, leave the bad men where they are, leave a few shells in my gun and stop me staring at the Sun.

Friday, December 14, 2012

Hot springs

Me sitten löydettiin se budapestiläinen joulutori. Siellä oli pari-kolmekymmentä kojua ja ihan käsittämättömän paljon ihmisiä. Joka kojuun oli niin pitkät jonot, ettei edes glühweinia viitsitty jonottaa. Joku niistä kojuista oli lisäksi keksinyt nerokkaan ja luontoystävällisen idean juottaa sitä glühweiniä ihan porsliinimukeista ja sehän johti siihen, että tyypit mukeineen seisoi siinä sen kojun edessä kymmenen minuuttia ja tukki kulkuväylän kuin kolesteroli koronaarin -> BAD IDEA. Jotain sentään ostettiin, nimittäin Långstrump osti kuivattuja kiivejä. Mun ja Geen mielestä niissä oli ikävä kalaisa maku, mutta Långstrump ei sitä huomannut. Jälkimaku oli myös mun mielestä ihan ookoo. Kivenheitto joulumarkkinatorilta (Vörösmarty Tér) oli Tonavan ranta ja sieltä Budan puolelle puhelimella näytti tältä. Ihan nättiä. Siinä oli myös rauhallisempi hehkuviinikoju, jolla Gee lämmitteli sisuskalujaan.
Kaunista, kaunista!
Joulutorille me mentiin suoraan kylpylästä. Monista vaihtoehdoista valittiin Szechenyi-kylpylä ensisijaisesti sen takia, että siellä on myös talvella auki oleva ulkoallas. Budapestissähän on kuumia lähteitä, joten vettä ei pakkasellakaan tarvitse lämmittää. Szechenyin lähde on internetin ja Lonely Planetin mukaan Budapestin kuumin, jotain 70-80°. Toki altaiden vesi on jäähdytettyä, kuumimmillaan 40°. Kylpylä toimi varsin hämmentävästi. Jostain syystä naisten puoli oli suljettu, joten kaikki ohjattiin miesten pukuhuoneeseen. Sinänsä se ei haitannut, koska mä törsäsin kaapin sijaan hyttiin, jossa me kaikki mahduttiin hiukan liian ahtaasti vaihtamaan vaatteet. Hotellin kylpytiloista oppineina me tajuttiin laittaa uimapuvut päälle jo kuivina hytissä. Suihkua oli vaikeaa löytää, koska pukkarissa se oli vain miestenvessan yhteydessä. Niinpä mentiin suorilta allasalueelle.

Allasalueella oli suihkuja suoraan 1400-luvulta (ihan hyvin ne toimi, mutta eivät olleet kovin kauniita) ja sisällä toistakymmentä erilaista allasta, joissa lämpötila oli 20-40°. Altaiden vesi oli mineraalipitoista enemmän tai vähemmän vihreää vettä, joka haisi vaihdellen pissalle tai ummehtuneelle. Ihan mukavaa siinä oli lillua. Nettisivujen mukaan vesi parantaa monenlaisia ortopedisiä vaivoja ja toden totta Geen kipeät reidet parantuivat kylpylässä. Lisäksi oli erilaisia saunoja, jotka kaikki lämmitettiin sillä lähdevedellä. Oli erihajuisia höyrysaunoja (esim. mentoli ja eukalyptus) ja hajuton, mutta kovasti painekattilaa muistuttava pieni koppi, jossa miltei kiehuvaa vettä tippui katosta niskaan ja sekä lattia että lauteet olivat niin kuumat, että kymmentä sekuntia kauempaa en siellä viihtynyt. Kosteiden saunojen lisäksi oli erilämpöisiä kuivia saunoja, joissa istuttiin hiukan kuin auditoriossa eri kerroksissa. Nämä muistuttivat eniten suomalaista saunaa. Kylpylän ehdoton helmi oli ulkoaltaisto. Ensin mentiin 38-asteiseen altaaseen, jossa oli kiva lillua ja rentoutua paikallaan. Pää hiukan paleli ajoittain, mutta sitä saattoi lämmittää sukeltamalla. Tunnelma oli todella mahtava. Myöhemmin löydettiin toinenkin allas, jota nettisivuilla kutsuttiin "fancy pooliksi" ja fancy se todella oli! Siellä oli erilaisia poreita ja huisin vauhdikas virta, jonka vauhti oli niin hurja, että virrasta pois pääseminen oli työn takana, Gee joutui jopa turvautumaan bulgarialaisen mafioson lapionkokoisen kämmenen apuun virrasta pois päästäkseen. Virta oli niin hauska, että mua nauratti koko ajan siinä mennessä. Huisia!

Kylpylässä omituisinta oli kyltit. Joka seinällä oli erilaisia tiedotuskylttejä ja varoituksia, joista jokainen oli pelkästään unkariksi. Todennäköisesti niissä ei lukenut mitään erityistä (ehkä tyyliin "allas"), mutta jos viranomaiset katsoivat tiedotuksen olevan unkariksi tarpeen, niin olisi ollut hienotunteista laittaa tiedotukset edes jollain muulla kielellä myös. Toki niissä saattoi olla myös karkeita solvauksia ja nationalistisia iskulauseita, mutta ei me ymmärretty. Unkari unkarilaisille!

Långstrumpilla ja Geellä oli aikamoinen shopping frenzy päällä ja koska mä en tarvinnut muuta kuin kaulaliinan ja jalkarasvaa saksalaisesta kempparista, otin ostoskeskuksissa rennosti. Ilokseni huomasin, että jokaisessa ostoskeskuksessa oli ilmainen ja ihan hyvä wlan. Se oli hyvin tehty unkarilaisilta.

Tässä iloksenne jo viikko sitten kohkattu kuva hotellin kakkusesta. Aikalaiskuvauksen mukaan se maistui Runebergin tortulta.

Elämyskameli suosittelee
Budapest. Oli nimittäin tosi kivaa.

Neljästoista: A.I.

Tässä voitaisiin kertoa jopa tälläkin hetkellä Finnkinon ohjelmistossa esitettävästä elokuvasta Killing Them Softly, jonne mä ostin liputkin pari viikkoa sitten, mutta en sitten ehtinyt mennä. Meillä oli menossa kaksi lippua vanhaksi marraskuun lopulla ja koska tämä syksy on ollut niin poikkeuksellisen surkea Finnkinolla, ettei niitä tullut käytettyä. Intouchablesin mä näin, mutta senkin kylässä laittomasti. Hätäisesti ostin liput Killing Them Softlyyn, mutta kovasti kiireisenä en ehtinyt mennä. Ei ehkä harmita ollenkaan, vaikka uskonkin että Killing Them Soflty ei olisi ollut niin kelvoton elokuvakokemus kuin A.I. (mainio aasinsilta, eikös?)

Mä oon nähnyt aika monta huonoa elokuvaa, mutta A.I. vie kyllä kaikista voiton. Se kesti tuntikausia eikä siinä tapahtunut mitään. Mollottava nukke vikisi äitinsä perään. Mä en edes muista, että löysikö se sitä äitiään koskaan. Sen muistan, että kesken elokuvan noin 1 h 20 min kohdalla mä mietin, että tässä ei oo vielä tapahtunut mitään, voisko se jo helkkari sentään löytää sen äitinsä! Vielä tunti sitä piti vääntää. Voi kauheeta. Nytkin kun sitä muistelee, niin oikein harmittaa, että siihen käytti aikaansa, harmittaa enemmän kuin Dan Browniin käytetty aika!

Jos mä tässä lupaan, että kirjoitan jo liian pitkään jahkaillun viimeisen Budapest-raportin huomenna, niin sit mun on pakko kirjoittaa se huomenna. Eli teille tänään. Enjoy!

Elämyskameli hyräilee
I didn't lose my mind, it was mine to give away.

Thursday, December 13, 2012

Kolmastoista: Moulin Rouge

Moulin Rouge tuli ensi-iltaan lokakuussa 2001. Mä muistan sen hyvin, koska menin sitä katsomaan kilpailusta voittamillani lipuilla Handyman-varusmiehen kanssa. Jossain radio-ohjelmassa oli nimittäin kilpailu, jonne piti kertoa jokin romanttinen tapahtuma. Mä olin jotenkin herkkänä, kun ikävöin Handymania ja kerroin Handymanin tekemän tavallisen päivän romanttisen tempun. Menin sovitusti Handymanille kotiin (asui vielä lapsuudenkodissaan, varusmies kun oli). Ovi oli auki, vaikka yleensä mä soitin ovikelloa päästäkseni sisään. Kun mä sitten menin sisään, alkoi naapurihuoneesta kuulua kitaransoittoa ja siellä Handyman soitti ja lauloi mulle Tyrävyön Ensisuudelmaa. Mä en ollut koskaan ennen kuullut sitä kappaletta ja sehän oli ihana. Se kappale symboloi Handymanin ihanaa arkiromantiikkaa. Mun tarina oli tarpeeksi ihana radioonkin, koska mä voitin sillä liput Moulin Rougen ennakkonäytökseen.

Moulin Rouge on Titanicin ohella suurin mun näkemistä elokuvista. Suurin siinä mielessä, että se ei oikein mahdu televisioon vaan on ehdottomasti parhaimmillaan teatterissa. Kun mä näin sen ekaa kertaa TV:ssä, olin miltei pettynyt siihen, kuinka pieneltä se näytti (no, kyseessä ei ollut itse asiassa TV vaan tietokoneen ruutu).

Musiikki on ehdottomasti Moulin Rougen paras puoli. Tutuista hiteistä on tehty tarinaan sopivia versioita. Kaikkein vetoavimpia esityksiä olivat Ewan McGregorin Your Song ja Come What May sekä Jim Broadbentin upean vahva ja herkkä The Show Must Go On. Your Songin versio on miltei yhtä hyvä kuin alkuperäinen. Näyttelijät ovat myös taitavia ja osuvia, lisäksi yllättäen kelpo laulajia. Etenkin lavastus ja puvut ovat aivan mahtavia. Juoni on toki melko heppoinen, mutta se ei olekaan tämän elokuvan ydinasia. Tärkein juttu mulle taisi olla se, että sain pitää varusmiestäni kädestä elokuvaa katsoessani. 11 vuotta myöhemmin reservin vänrikki ei taitaisi enää tätä mun kanssa katsoa, mutta ei se mitään. Arkiromantiikka on nykyään erilaista (Handyman oli tilannut Lumiaan suojapussukan, ettei siihen tule naarmuja ja ajatellut, että olisi hyvä, että siinä olisi kuulokkeille oma säilytyspaikka, kun mä tykkään kuunnella podcasteja), mutta vähintään yhtä ihanaa. Hyvää syntymäpäivää, muru!

Elämyskameli hyräilee
Silmiäni susta irti saa, en saa, enkä tahtoisikaan. Kiinni jäin siihen ensisuudelmaan.

Wednesday, December 12, 2012

Kahdestoista: Das Leben der Anderen

Mun saksanharrastus huomioiden mä tykkään aika vähän saksankielisestä kulttuurista. Pikkusisko ja Äiti katsoo joka päivä Sturm der Liebe -nimistä saippuasarjaa, Pikkusisko jopa nauhoittaa sen, koska kiireinen jurismiaikataulu ei suinkaan aina salli hänen olevan kotona Sturm der Lieben aikaan. Mä katsoin eilen elämäni ensimmäistä kertaa Sturm der Liebeä (viimeiset neljä minuuttia ennen Frendejä) eikä se mua vakuuttanut, mutta toki kivaa, että muut tykkää. Mä oon nähnyt muutaman saksankielisen elokuvan ja ihan tykännyt niistä, mutta jotenkin ei tule mieleen lähteä erikseen etsimään saksankielisiä elokuvia. Good Bye Lenin ja Das Leben der Anderen on niin mahtavia, että olen nähnyt ne moneen kertaan ja Sonnenalleekin niin hyvä, että olen yrittänyt katsella sitä ilman tekstejäkin (hm, ehkä pitäisi yrittää nyt kun on käynyt kurssilla). Poliisisarjoistakin mä kuitenkin tykkään enemmän englanniksi kuin saksaksi, Ketun ja Derrickin lumo ei ole tarttunut. En mä toisaalta erityisesti halua katsella ruotsalaisiakaan elokuvia, ellei ne oo erityisen kiinnostavia (Millennium-sarja, Olof Palme, Fucking Åmål).

Das Leben der Anderen kertoo Stasi-upseerista, joka saa tehtäväkseen vakoilla kirjailijaa ja tämän näyttelijäpuolisoa varsin epäreiluin perustein (ihan kuin jokin peruste olisi oikeutettu). Hiljalleen hallitukselleen lojaali upseeri viehtyy kirjailijan elämästä ja ajatuksista siinä määrin, että alkaa väärentää vakoilupöytäkirjoja ja peitellä kirjailijan epäisänmaallisia suunnitelmia. Kun nämä suunnitelmat toteutuvat, alkaa esimiehistöä kiinnostaa ja verkko kiristyy kirjailijan ympärillä. Stasilla on monia näppäriä temppuja, joilla saa ihmisistä tietoja irti eikä Stasi pelkää käyttää niitä. Upseerillekin tulee ikävät paikat.

Elokuva on kaikkiaan kovin harmaa, kuten teemaan sopiikin. Juoni on kiinnostava ja mukaansatempaava, oikein hyvä draama. Näyttelijät ovat mestarillisia. Etenkin päähenkilöä näytelleen Ulrich Mühen työ on upeaa. Ulrichilla oli jopa omakohtaista kokemusta Itä-Saksasta, koska hän oli sieltä kotoisin ja nuoruudessaan työskenteli esim. rajavartijana. Hän erosi toisesta vaimostaan Saksojen yhdistymisen jälkeen saatuaan selville, että vaimo oli toiminut Stasin ilmiantajana (toki taiteilijapariskunnat olivat Stasille erityisen kiinnostavia). Valitettavasti Mühe kuoli 2007 syöpään vain 54 vuoden iässä.

Das Leben der Anderen on oikeasti hyvä ja mielenkiintoinen elokuva eikä teemansa takia kärsi yhtään saksankielisyydestään. Jos diktatuuri kiinnostaa yhtään, suosittelen katsomaan. En ole käynyt diktatuurissa, mutta uskon, että elokuva on aika realistinen kuvaus. Kameli approves.

Elämyskameli hyräilee
Olit puolisoni silloin, olet puolisoni nyt.

Tuesday, December 11, 2012

Yhdestoista: Bondit

Nyt mun pitäis kirjoittaa Working Girlistä, koska oon Töölössä päivystämässä (en jotenkin saanut itsestäni irti eilen kuin sen Crying Gamen). Mut koska mä en oo nähnyt Working Girliä ainakaan kokonaan (se on se, jossa Melanie Griffithillä on se iso tukka eikö niin?), en voi kirjoittaa siitä. Kirjoitan siis Bond-sarjasta, koska Bondkin on aina töissä.

Bondeja kuuluu vihata. Niitä kuuluu pitää hirveinä roskaleffoina ja suurena ajanhukkana. Siltä ainakin tuntuu, koska aina hiukan tuntemattomammassa seurueessa niistä puhuessa joku kailottaa suureen ääneen, kuinka Bondit on likasankotavaraa. Mä oon sellaisissa seurueissa aina vähän arasteleva, koska mä tykkään Bondeista hurjasti. Ne on yleensä kirjoitettu hauskasti, niissä tulee aina joku yllätys (yleensä se, että toinen Bond-tytöistä on sittenkin pahis) ja ne on niin epäuskottavia, ettei kuolevia käy edes sääliksi. Ei edes ota päähän se, että pahis jättää joka kerta Bondin kuolemaan mitä mielikuvituksellisimmin tavoin eikä tapa tätä suoraan, mikä on typerää. Mä tykkään etenkin Daniel Craigista ja toisaalta Sean Connerystä. Molemmissa on huumoria. Nää uusimmat Daniel Craigin leffat (etenkin Casino Royale ja Skyfall) on mun mielestä parhaita koko sarjassa.

Mun isä opetti mut katsomaan Bondeja. Lapsena ne katsottiin aina, kun TV:stä tuli. Isä-tytär-bondingia (pun not intended). Edelleen mä annan Isille synttärilahjaksi aina liput Bondiin, kun on ensarivuosi. Muuten se ei elokuvissa käykään.

Bondeissa on aina jännän juonen lisäksi myös ensiluokkaista musiikkia. Enpä keksi huonoa Bond-biisiä. Jopa Adele sai tehtyä loistavan kipaleen, kunhan mukaan miksattiin vähän Bond Themeä. Kaikkein paras on Chris Cornellin You Know My Name, joka on niin hyvä, että mun pitää kuunnella se aina vähintään kahdesti, jos se tulee korvalappustereoista. Myös Bond Theme on hyvä, siitä tulee arvoituksellinen olo.

Onneksi huomenna on vapaapäivä, mulla sattuukin olemaan Goldfinger boksilla!

Elämyskameli hyräilee
I've seen angels fall from blinding heights. But you yourself are nothing so divine, just next in line.

Monday, December 10, 2012

Kymmenes: The Crying Game

The Artist aiheutti aikamoista Oscar-kuhinaa jo ennen ehdokkaiden 2012 julkistusta. Suomeen se tuli vasta Oscareiden jaon maissa, mutta Yhdysvalloissa sitä tituleerattiin mullistavaksi ja freesiksi. Mä kuuntelin Oscar-ehdokkaiden julkistusten jälkeen jotain podcastia, jossa asiantuntijoiksi itseään tituleeranneet ihmiset arvailivat, kelle Oscarit menisivät ja aika taitavasti arvasivat, että Artist niitä useamman saisi. Nämä asiantuntijat intoilivat myös siitä, että The Artistissa on jännittävä käännekohta, jota katsojat eivät saisi solidaarisuudesta tulevaisuuden katsojille kertoa. Sen tähden mä menin katsomaan koko perhanan leffaa ja eihän siinä sit mitään käännekohtaa ollut. Hirveä antikliimaksi.

Hyvät twistit sen sijaan on ainakin Sixth Sensessä ja The Crying Gamessa. Crying Gamen twist on aika  arvattavissa, mutta se on hyvä ja tarpeellinen juonta ajatellen. Crying Game on muutenkin loistava elokuva - Pohjois-Irlannin ongelmat, päähän tarttuva biisi ja liikuttava tarina. Mä en nyt oikein pysty kirjoittamaan tästä tän tarkemmin, koska kaikki ei oo varmaan tätä nähneet, mutta siis kannattaa kyllä katsoa. The Artistia sen sijaan ei kannata.

Mä oon pohtinut, että ehkä ensi vuonna tän joulukalenterin meininki pitää olla erilainen, koska jälleen näyttää siltä, että tän lukijamäärät on aika surkeita. Pitäiskö jokaisesta laittaa muistutus FB:iin? Pitäiskö kirjoittaa kiinnostavammin? Vaikeeta vaikeeta!

Elämyskameli hyräilee
And I hope you find your freedom for eternity

Sunday, December 9, 2012

Yhdeksäs: Saving Private Ryan

Mä en oo suuri sotaelokuvien ystävä. Yleensä mä en jaksa katsoa niitä. Ymmärrän, että yleensä sotaelokuvat eivät kerro sodasta vaan sota on vain taustatarina tai tapahtumapaikka, mutta jotenkin ei kuitenkaan viitsi. En tiedä, miksi menin katsomaan Saving Private Ryanin. Ehkä Tom Hanksin takia. Joka tapauksessa sen katsominen palkitsi, koska se oli hyvä.

Elokuvan lähtötilanne oli aika epäuskottava. Tom Hanksille annettiin tehtäväksi hakea toisen maailmansodan keskeltä Ranskasta sotilas James Ryan, joka on nelipoikaisen perheen viimeinen hengissä oleva sotilas, koska on liikaa antaa kaikkien neljän pojan kuolla. Tehtiinkö tällaista todella? No, Tom lähtee pienen joukkion kanssa etsimään Ryania ja matkalla vaikeuttaa saksalaisten hommia ja valitettavasti pari Tominkin joukosta kuolee. Kun Ryan löytyy, ei tämä suostukaan tulemaan heti kiltisti kotiin vaan haluaa suojella strategisesti tärkeää siltaansa, mikä oli hänelle tehtäväksi annettu. Tom päättää jäädä kavereineen auttamaan sillansuojeluporukkaa ja kohta paikalle tuleekin saksalaisia, joita vastaan päähenkilöt yrittävät kovasti taistella. Koska jalkaväki oli jäämässä alakynteen, tuli jostain viime hetkellä amerikkalainen hävittäjä, joka tuhoaa saksalaisten tankit. Aika harva sankareista palaa kotiin, onneksi kuitekin Ryan on hengissä elokuvan lopussa, koska muuten olisi mennyt retki hukkaan.

Mä pidän Steven Spielbergiä onnettomana ohjaajana, koska moni sen elokuvista on sietämättömän pitkästyttäviä ja aivan liian pitkiä. Private Ryanissakin legendaarinen puolen tunnin Normandian maihinnousu -aloituskohtaus on sietokyvyn rajoilla, mutta WWII-entusiasti jaksaa sen katsoa. Action-genren faneille ei Saving Private Ryan ole varmaankaan kelpo elokuva, mutta historiallisena draamana se on mun mielestä ihan paikallaan. Tykkään.

Elämyskameli hyräilee
Du räcker till, så var den du är.

Saturday, December 8, 2012

Budassa(kin)

Ratikkamatkailu ja köysirata Buda-vuorelle onnistuivat eilen yli odotusten, vaikka Geen mielestä vuori-nimitys olikin vähän harhaanjohtava (Buda-kukkula? Buda-mäki?). Köysiradan korkeusero 51 metriä ei niin kovin korkealta tuntunutkaan, mutta kyseessä on kuitenkin Euroopan toiseksi vanhin rata, kyllä sekin jotain merkitsee (no, okei, aika vähän). Kaltevuuskulma on 48°. Vertailuna kesällä koettuun Baden-Badenin rataan toi jäi kyllä vaatimattomaksi, koska siinä oli korkeuseroa kuitenkin 370 metriä ja kaltevuuttakin 54°. Mutta vuoren huipulta sai hienoja valokuvia kaupungista, kyllä kannatti. Mä muuten päätin, että alan harrastaa köysiratoja. Aina kun on mahdollisuus, käyn köysiradalla. En matkusta mihinkään köysiradan takia, mutta se on jatkossa mun harrastus, jos joku kysyy.

Alkupäivän ostosten ja matkailun jälkeen haluttiin mennä kolmen maissa syömään. Koska meidän hotelli sijaitsee juutalaiskorttelissa ja valikoima on suuri, haluttiin mennä juutalaiseen ravintolaan. Sääli vain, ettei ollut tullut mieleen, että perjantai-ilta ei välttämättä ole ihan otollisin aika syödä juutalaisessa ravintolassa, ei päästy. Vaikka sapatti alkaakin muutama minuutti ennen auringonlaskua, ei puoli neljältä (20 min ennen auringonlaskua) pääse juutalaiseen ravintolaan, ellei ole varannut ja maksanut etukäteen. Koska lauantairuoatkin olisi pitänyt maksaa etukäteen (sapattinahan ei kauppaa käydä), ei me nyt sit päästä juutalaisravintolaan. Tää ois pitänyt tajuta torstaina! Kyllä mä ruoskin itseäni. Sen sijaan syötiin toisessa uskonnollisessa ravintolassa eli hipsteripaikassa. Tila oli melko korkea. Baaritiskin seinään oli muurattu lautasia, baaritiskin oikeassa reunassa oli rivissä kymmenkunta lihamyllyä, sivupöydällä kasa kattiloita ja uuninpankolla lukematon määrä mutteripannuja. Keittiöstä tuli jatkuvasti väkeä, yhteensä töissä oli varmaan kymmenen ihmistä, mutta palvelu oli varsin hidasta, mikä saattaa olla tyypillinen piirre unkarilaisissa ravintoloissa, koska meille tutussa bisztróssakin ehti syödä monta noutoa buffet-ruokaa ja patistella tarjoilijoita ennen kuin juomat tulivat pöytään molemmilla kerroilla. Enää ei sinne mennä. Hipsteriruoka on kyllä hyvää. Talvi-caprese-salaatti oli suorastaan herkullista, samoin maapähkinävoikanapasta. Gee tilasi juutalaisen ruoan, hanhenjalan papupedillä, joka oli aika tuhdin oloinen annos. Keventämiseksi hän tilasi vielä kanasalaatin. Hintatason kuvaamiseksi kerron nyt, että meidän laskussa oli kaksi pääruokasalaattia, keitto, vegepääruoka, kanapääruoka, juutalainen pääruoka, 0,75 litran pullo vettä, kahvi ja tee ja hinta oli yhteensä 40-45 e. Siis viisi pääruokaa, keitto ja juomat. Meillä oli nälkä.

Syömisen jälkeen haluttiin mennä joulumarkkinoille, jonne pääsi kartan mukaan ihan kävellen. Käveltiin ja oli mahdottoman kylmä (internetin mukaan -3°, mutta internetiä ei uskota, varmaan ainakin -5°). Löydettiin muutama koju, josta saatiin lämmintä viiniä (myös valkoviiniä!) ja kuumaa vohvelia. Sitten tultiin mahd nopeasti hotellille ja saunaan. Vasta hotellilla mä huomasin, että kylmyys oli kangistanut meidät liian aikaisin eikä me oltu päästy vielä siihen oikeaan joulumarkkinapaikkaan. Mä pyrin pääsemään sinne vielä tänään illalla. Tänään on ohjelmassa myös Széchenyi-kylpylä, jossa pääsee kuumaan ulkoaltaaseen. Mä uskon, että se on tosi siistii!

Elämyskameli suosittelee
erilaiset köysiradat

Kahdeksas: Bridget Jones's Diary

Joka sukupolvella on oltava esikuvansa. Mun äidillä oli Sue Ellen (tai joku, emmä tiiä) ja mulla on Bridget Jones. Bridget joutuu yleensä vahingossa ja hyväuskoisuuttaan mahdottoman kiusallisiin tilanteisiin ja selviää niistä pitkällisen itsesäälin jälkeen. Bridgetin ihmissuhde-elämä on kiistatta jännittävämpää ja hurjempaa kuin mun, mutta Bridgetillä on lopulta motivoiva työ ja ihan kiva elämä. Bridget on aito ja sellainen ihminen, johon mä haluaisin tutustua.

Bridget Jonesin päiväkirjoista on tehty kaksi elokuvaa. Ensimmäinen oli toista parempi, mutta toinenkin toki tärkeä populaarikulttuurin hetki. Reneé Zellweger on täydellinen Bridget ja, no, Colin Firth on Mark Darcy, koska Mark Darcy on kirjoitettu Colin Firthiksi. Hugh Grantin pitää tietty olla Daniel Cleaver, koska kukaan muu ei ole tarpeeksi ihana, hurmaava ja niljakas. Bridget Jones on se elokuva, joka pitää katsoa, kun on sydänsuruja, koska muut sydänsurun häivytyskeinot eivät vain ole tarpeeksi tehokkaita. Sen voi katsoa myös ilman sydänsuruja, koska se on hauska. Erityisen hauska on Bridgetin äidin miesystävä, tangerine tinted clown, joka myy ostoskanavalla koruja "with anything to any occasion" ja äidin kaupassa myymä Kukkeli-munankuorimasauva on komedian helmi.

Bridget Jones on mulle se ajankuva, jollaisena mä tahdon vuosituhannen vaihteen muistaa.

Elämyskameli hyräilee
Trying to be misunderstood but it doesn't do me any good.

Friday, December 7, 2012

Pestissä

Me ollaan siis täällä Budapestissä, toistaiseksi vasta Pestissä. Kovin laajaa sightseeing-touria ei oo vielä tehty vaan kävelty sitä katua, jolla hotelli sijaitsee, pohjoiseen ja etelään. Tänään olen ajatellut huijata matkaseurueeni pienelle ratikkamatkalle, jolla voisi nähdä vähän yleiskuvaa kaupungin tärkeimmistä nähtävyyksistä.

Sää suosii - lämpötila on nollassa eikä täällä käytännössä ole lunta (jossain kävelemättömällä alueella näkyy vähän kuuraa). Asvaltti oli eilen hiukan kostea ja paikoitellen vähän liukas. Ei tuule yhtään. Ja toki kun suomalaisina ollaan ulkomailla, pitää sään lisäksi touhottaa halvasta ruoasta ja oluesta! Eilen käytiin syömässä all you can eat -bisztrossa, jossa ruoka (all you can eat perinteistä unkarilaista, lisäksi keittoa, pastaam, kanankoipia, jälkiruokia) maksoi neljä e/hlö. Kyllä me päiviteltiin. Ravintola oli niin hyvä, että aateltiin mennä sinne tänään myös all you can eat -aamupalalle edulliseen kahden euron hintaan. Voi jummijammi, ei oo Suomessa vaan näin halpaa! Mä oon toki varsin ennakkoluuloinen kaiken kummallisen ruoan suhteen enkä uskalla ottaa lautaselleni epämääräistä kauhallista hozzaszolasia, jos en suoranaisesti tiedä, mitä siinä on. Niinpä mä söin spagetti bolognesea ja olisin ottanut lihakeittoa, jos siinä olisi ollut lihaa. Långstrump ja Gee sen sijaan söivät hyvällä halulla monia erivärisiä mössöjä ja kimpaleita. Gee hurjapäänä otti myös erilaisia jälkiruokia, jotka olivat pieniä kakkusia. Suklaakakku maistui kuulemma ihan hyvältä, mutta tylsältä ja toinen, valkoinen tummapilkullinen juustokakku maistui ei-nyt-suorastaan-pahalta, mutta kummalliselta vanhalta, homeiselta mummolalta. Tarkemmin makua ei voi luonnehtia. Mulle tuli 80-luku mieleen siitä mausta. On sanottava, että se firma ei oikein osannut tehdä hyvää paakkelssia.

Eilen illalla parisängyn jalkopäähän oli jätetty pieni kakku! Siinä on koristeena harmahtava ohut levy ehkä suklaata sekä joulutonttukoristeinen suklaatikkari. Vielä ei olla sitä uskallettu syödä, mutta se kyllä houkuttelee. Otin siitä valokuvan, mutta en osaa siirtää Lumiasta tietokoneelle kuvaa, joten postaan sen Kamelin fb-sivulle. Tarkempaa raporttia tulee, kunhan kakkua on maistettu.

Elämyskameli suosittelee
spagetti bolognese

Seitsemäs: Fried Green Tomatoes

Mä oon jälleen tullut rakastamaani Keski-Eurooppaan. Mahdottoman ihana paikka! Poikkeuksellisesti en ole Saksassa enkä edes saksankielisellä alueella vaan veljeskansan parissa Budapestissä. Kaupunki on mulle toki tuttu 90-luvun alusta, jolloin Isi oli täällä töissä ja me käytiin täällä alvariinsa. Myös tammikuussa 2002 me käytiin täällä Handymanin kanssa lomalla. En mä tietenkään mitään kaupungista muista paitsi että 90-luvun alussa täällä haisi omituiselle (itäblokille) ja täältä sai Äidin mielestä kauniita villapaitoja, joita mun hammaslääkäri myös aina kehui juuri saatuaan ängettyä kaikki odontologiset instrumenttinsa mun suuhun. Muistan myös sen, että vuonna 2002 hotellihuoneen ikkuna veti niin pontevasti, että jouduttiin tunkemaan vaatteita tiivisteeksi. Niin ja että uudenvuodenaattona ei 90-luvulla iltaviiden jälkeen mikään muu ravintola ollut auki kuin hotellin ravintola, jossa tarjoilija osasi kysyä "Kana, ei kala?" sopivin käsiliikkein tehostettuna, kun olin suomeksi tilannut kanakeiton.

Mä oon täällä Budapestissä Långstrumpin ja Geen kanssa. Minilomanen jee! Meidän tavoitteena on shoppailla ja lillua kylpylässä. Tänään on tehty molempia tai kylpylä oli hotellin spa area, jossa oli perusallas, pari poreallasta, tarkoin määritelty sauna (uimapuku pakollinen, saunottava pyyhkeeseen kääriytyneenä), vähemmän määritelty höyrysauna ja experience shower (out of order). Takaisin Suomeen palataan sunnuntaina, joten tässä on vielä aikaa mennä uusiin kylpylöihin ja löytää tätäkin päivää parempia shoppailumahdollisuuksia. Gee joutui ekaan shopping frenzyyn sitten vuoden 2009 ja osti mm. kaksi toppatakkia. Mä ostin naamion ja jalkarasvaa.

Matkan teemaan sopien valitsin tämän päivän elokuvaksi Fried Green Tomatoes. Se on paras tyttöystävyyselokuva, jonka tiedän. Siitä on pitkä aika, kun olen sen viimeksi nähnyt, mutta muistaakseni siinä oli poikkeuksellisen onnistunut aikahyppely ja varsin hyvä girl power -meininki ja jännittävä juoni. Vanhainkotikuvaus oli hyvä valinta, Kathy Batesin kotirouvakuvaus hauskaa ja lempeän realistista ja aihe (perheväkivalta ja rasismi) aina ajankohtainen. Naisten ystävyys on todentuntuinen ja lämmin ja elokuva tuntuu aina tuoreelta.

Nyt väsyttää ja vielä pitää pestä vadelma-vaniljanaamio pois. Huomenna jatkan jännittävää kertomusta Budapestistä. Tiiserinä mainittakoon vaikkapa homeisen mummolan makuinen leivonnainen ja eksoottinen tyynyn päälle jätetty herkkunen.

Elämyskameli hyräilee
Tonava kaunoinen

Thursday, December 6, 2012

Kuudes: Life of Brian

Tänään pitäisi tietysti hartaasti silmät kosteina tohkeilla Talvisodasta tai Tuntemattomasta sotilaasta. Valitettavasti mä en ole vielä nähnyt kumpaakaan enkä näe tänäänkään, koska olen ulkomailla. Uskon kyllä, kun sanotaan, että ne ovat hyviä. Katsokaa jos tahdotte.

Rippikoulussa parasta oli bussimatkalla katsottu Life of Brian ja mä tykkäsin rippikoulusta. Monty Python on muutenkin ensiluokkaista komediaa, mutta mun mielestä Brianin kohtalo on kyllä leffoista kaikkein hauskin. Brian-parka tuntuu olevan aina väärässä paikassa. Sattumukset ja etenkin kaikenlaiset  lyhyet hupsut välirepliikit ovat aivan hulvattomia. Katsoja yrittää kovasti tsempata Briania, mutta huonostihan siinä käy. Brian on sympaattinen, mutta olosuhteet ovat häntä vastaan.

Beatles-fanina mua lämmittää se, että ilman George Harrisonin rahoja leffaa ei olisi tehty. Mää fanitan Beatlesia ja Monty Pythonia ja Beatle-Georgekin fanitti Monty Pythonia! Mikä yhteensattuma!

Life of Brian aiheutti arvattavasti varsin paljon kohua ilmestymisaikanaan. Sitä syytettiin jumalanpilkasta ja sen esittäminen kiellettiin esim. Irlannissa ja Norjassa. Siitäpä mahtava mainoslause "So funny it was banned in Norway!" Irlannin mä jotenkin ymmärrän, mutta Norja? Kunpa olisin elänyt 70-luvulla, ehkä ymmärtäisin. Toki kristinuskoa käsitellään Life of Brianissa hiukan kepeään sävyyn, mutta eihän se tarkoita, ettäkö käsittelytapa olisi pilkkaava. Päinvastoin, sävy on niin positiivinen, että kristillinen kirkko näyttää leffaa nykyään (tai ei nykyään vaan 90-luvun puolivälissä) nuorille, muovautuville sieluille. Norjassa ei ymmärretä hyvän päälle.

Elämyskameli hyräilee
Some things in life are bad, they can really make you mad. Other things just make you swear and curse.

Wednesday, December 5, 2012

Viides: Ocean's Eleven

Ocean's Elevenistä tulee aina hyvä mieli. Siinä on niin hyvä tunnelma ja veijarimainen meininki. Se on cool. Ekaa kertaa Ocean's Elevenissä mä tajusin, että Brad Pitt on oikeasti aika hyvännäköinen. Sitä ennen mä olin pitänyt sitä aika vastenmielisenä, mutta Rusty oli niin kiva että mullekin kelpaisi. Ja sit vielä George Clooney ja Matt Damon, hyvä meno.

Mä en oo nähnyt alkuperäistä, mutten epäile yhtään, ettäkö sekin ois ollut ihan mahtava aikanaan. Juoni on niin mainio ja vekkuli, että oikein hymyilyttää, kun sitä miettii. Myös ohjaus on ihan loistavaa, miesten ystävyys kuvataan niin luonnollisesti. Se kohtaus, jossa Rusty ja Danny juttelevat siitä, tarvitaanko lisää jätkiä ja toinen on hiljaa koko ajan on suorastaan koskettava. Ocean's Elevenissä pahiksetkaan ei oo liian pahiksia, mutta ei niiden puolesta kuitenkaan säälitä. Ja vika kohtaus, jossa katsellaan suihkulähdettä, voih!

Elämyskameli hyräilee
For some reason I can't explain I know St Peter won't call my name.

Tuesday, December 4, 2012

Neljäs: Office Space

Office Spacea menin katsomaan lähinnä siksi, että sen mainosjuliste näytti hauskalta. Siinä oli mies, joka oli päällystetty Post-It-lapuin ja 19-vuotiaana mä en tiennyt juuri mitään siistimpää kuin Post-It-laput, jotka edustivat toimistotyötä puhtaimmillaan. Mä olin muuten silloin 19-vuotiaana aika tyhmä, kun en sitten valinnut toimistoviinerin koulutusta, mä oisin viihtynyt.

Office Space on heti alkuteksteistä lähtien käsittämättömän hauska. Roolissaan täydellinen Ron Livingston ajaa ruuhkassa töihin ja kaveri rollaattorilla kävelee ohi. Koko elokuva on täynnä klassikkokohtauksia. Ensimmäisenä niistä mieleen tulee faksin ("PC Load Letter? What the fuck does that mean?") pahoinpitely syrjäisellä niityllä Damn It Feels Good to Be a Gangstan tahdissa. Myös 37 pieces of flair -miehen "whaha, get a room!" ja Jump to Conclusions Mat ovat ihan kultaa. Ja Michael Bolton ja federal pound me in the ass prison! Tätä arvostelua on varmaan aika vaikeaa seurata, jos ei ole leffaa nähnyt, mutta kyseessä on sellainen klassikkorevitys, että tätä ei voi kauhean virallisesti esitellä. Mä nauran siis nytkin ääneen, kun mä mietin sitä leffaa.

Office Space on kyllä ihan virallisellakin mittaristolla kannattava katseluelämys. Siinä on hyvät näyttelijät ja kelpo ohjaus. Tapahtumapaikkana kuiva toimisto on paras mahdollinen valinta. Tää elokuva on kertonut mulle enemmän toimistotyöstä kuin kukaan yksittäinen ihminen. Mä osaan kuvitella Handymanin olevan töissään ihan samanlainen kuin Ron Livingston, flirttailee Kampin Arnoldin kassatytölle ja yrittää olla herättämättä pomojen huomiota.

Elämyskameli hyräilee
Ihmeiden Madonna taivaalta lensi, tippui Torinoon.

Monday, December 3, 2012

Kolmas: Good Will Hunting

Will Hunting on nuori mies. Hänellä on pientä kahnausta lain kanssa ja hän tekee hanttihommia. Matematiikka on hänen salainen intohimonsa ja sen vuoksi hän on hakeutunut siivoojan hommiin teknilliseen yliopistoon, jossa hän salaa ratkoo taululle jätettyjä monimutkaisia ongelmia. Matematiikan professori ottaa hänet suojatikseen. Will on kuitenkin ongelmainen nuori ja joutuu jälleen pulaan, vankeuskin uhkaa. Vankeusrangaistuksen Will välttää menemällä terapoitavaksi. Willin ja terapeutin välille syntyy hiljalleen kunnioittava ja hyvä suhde ja lopuksi Will pääsee eroon mieltään painavista nuoruuden ongelmista, uskaltaa rakentaa parisuhteen ja pääsee sopuun intohimonsa matematiikan kanssa.

Juoni on tiivistettynä pöljä, kliseinen ja ennalta-arvattava. Yllättäen kuitenkin näyttelijät, ohjaus ja käsikirjoitus tekevät elokuvasta lumoavan. Mulla ei yleensä kärsivällisyys riitä katsomaan fiktiivisten hahmojen töröilyä, mutta tässä se ei niin haittaa. Robin Williams on ihana hyväntuulisena ja kärsivällisenä aikuishahmona. Minnie Driver ärsyttää aika vähän. Matt ja Ben on tietysti ihania. Kaikkein paras kohta elokuvassa on se, kun Willin kaveri Ben Affleck kertoo rehellisesti toivovansa joka aamu autossa Williä töihin hakiessaan, että Will ei jokin aamu tulisikaan kyytiin vaan olisi mennyt tekemään jotain potentiaalilleen sopivaa. Kun leffan lopussa sitten Will on lähtenyt länsirannikolle työn ja naisen parissa, Ben Affleckin aito onni ystävänsä puolesta on ihanaa. Oikein sydäntä lämmittää.

Elämyskameli hyräilee
I really wish that you were smaller, not just small but really really short. So I could put you in my pocket and carry you around all day.

Sunday, December 2, 2012

Toinen: Four Weddings and a Funeral

Four Weddings and a Funeral ja Forrest Gump liittyy mun mielessä saumattomasti toisiinsa, mikä johtuu siitä, että Four Weddingsiä mun oli nimenomaan tarkoitus mennä katsomaan silloin Forrest Gump -kerralla neljätoistavuotiaana sinne Itiksen Kinoon, mutta se oli loppuunmyyty. Menin sitten toiseen aikaan. Mä olin etukäteen valmistautunut aikamoiseen pettymykseen, koska Forrest Gump oli niin hyvä eikä hyvien leffojen samanaikainen esiintyminen ollut edes rautaisella 90-luvulla kovin todennäköistä. Mä olin väärässä. Mun mielestä Four Weddings and a Funeral oli silloin ja on vieläkin ihan todella sympaattinen, hauska ja ihana.

4W+1F:ssä esiintyy Hugh Grant, jonka hahmo Charles oli rakastettava hömelö, kuten kaikissa muissakin elokuvissa. Angie McDowell oli ihastuttava leading lady, mutta elokuvan parasta antia ovat ehdottomasti sivuosahahmot. Nauran edelleen joka kerta, kun näen Rowan Atkinsonin esittämän harjoittelijapapin suorittaman vihkimisen (Father, Son and the Holy Goat). Innokas punakka skotti Gareth on hulvaton, Charlesin sisko loistavan värikäs ja Charlesiin rakastunut Fiona aito ja liikuttava. Bestmanien puheet häissä olivat oikeasti hauskoja. Hautajaisissa vainajan puolison pitämä puhe oli niin riipaiseva, että jopa tällaisen kyynisen paskiaisen silmäkulma kostui. Richard Curtis on mestarillinen komedian kirjoittaja, suosikkini. Huteja ei hänen kynästään minun mielestäni ole vielä tullut.

Jokaiset elokuvan häät ovat omanlaisensa ja aidontuntuiset. Hahmot ovat realistisia ja mukavia, oikein harmittaa, ettei heitä ole olemassa. Juoni on looginen ja mukaansatempaava. Elokuva ei ole ehkä niin käsittämättömän upea kuin Forrest Gump, mutta komediana poikkeuksellisen toimiva ja oikeasti elokuva eikä vain kertakäyttöhuumoria. Inhoan sanaa "elämänmakuinen", mutta sellainen se on. Nyt katsottuna vaatteet ovat huvittavia, mutta muuten elokuva ei tunnu yhtään vanhentuneelta.

Elämyskameli hyräilee
There's nothing you can make that can't be made. No-one you can save that can't be saved. Nothing you can do but you can learn how to be you in time.

Saturday, December 1, 2012

Jumalan kämmenellä

Tutustuin tänään Otaniemen kappeliin. Se on todella kaunis, mutta talvisäällä melko viileä. Olin lämminhenkisissä ristiäisissä ylpeän kummin ominaisuudessa. Nyt minulla on siis kolme ihanaa kummilasta, joista olen kovin onnellinen ja ylpeä. Pieni päivänsankari oli tyyni ja tyytyväinen, isosiskonsa ennen uupumisväsymistä iloinen ja reipas ja sankarin kuusivuotias serkkutyttö miltei kiusallisen pihkassa Handymaniin (hali, kiipesi Handymanin syliin ja niskaan, pussaili ja ilmoitti haluavansa mennä naimisiin Handymanin kanssa. Tai jos ei itse pääse, niin äiti sitten. Hiukan huolestuttavaa). Kivat juhlat.

Joulukalenteri on saatu käyntiin. Klo 12:n julkaisuaika ei vaikuta kovin onnistuneelta uudistukselta. Joskus kuitenkin saattaa olla mahdotonta julkaista klo 6, mutta siihen voisi yrittää pyrkiä. Sopikaamme niin, että pyrin julkaisemaan postit klo 06, mutta jos jokin päivä ei onnistu, avautuu luukku viimeistään 12:lta. Huomenna voi kuitenkin elokuvasta lukea jo aamukuudelta, kello soimaan!

Elämyskameli suosittelee
joulukale!!

Ensimmäinen: Forrest Gump

Forrest Gump on muhun kaikkein eniten ikinä vaikuttanut elokuva. Mä näin sen aika lailla sattumalta, koska mä olin menossa katsomaan ihan toista elokuvaa. Mentiin 14-vuotiaina kaverin kanssa Itäkeskuksen Kinoon perjantai-iltapäivänä, mutta se toinen olikin loppuunmyyty ja no mennään sit tohon toiseen. Kaks lasta forest gamppiin.

Mä muistan, että sen leffan jälkeen mä olin ihan ällikällä lyöty. Kuinka ihmeessä joku keksii tehdä jotain noin hienoa ja vaikuttavaa? Elokuva kesti tuntikausia, mutta kun se loppui, mä olin haikea, kun se ei jatkunut enää. Elokuvan rakenne oli erittäin hieno. Musiikki oli mietittyä ja oikein sopivaa. Enhän mä niitä biisejä tajunnut 14-vuotiaana, mutta jälkeenpäin tutkittuna ne oli ihan oikeita kohtiinsa. Juoni oli niin lumoava, että mä olin sen pauloissa varmaan kaksi viikkoa. Edelleenkin mä usein pohdin, että mitä Vietnamin jälkeen tapahtui ja kuinka mua surettikaan Jennyn kohtalo. Tom Hanksia en etukäteen tiennyt ollenkaan mutta sen jälkeen ja edelleenkin Tom Hanks on mun mielestä loistonäyttelijä. Mulla alkaa vieläkin soida Forrest Gumpin tunnussävel päässä, kun näen höyhenen.

Forrest Gumpia mä oon pitänyt kuin kukkaa kämmenellä. Katson sen vain silloin, kun todella haluan ja mulla on aikaa katsoa se kokonaan rauhassa. Oon nähnyt sen ehkä neljä kertaa. Eka kerta oli paras, mutta aika mieliinpainuvaa oli katsella leffaa läppärin ruudulla vuosaarelaiskaksion parvekkeella vatsallaan makoillen Handymanin ja Långstrumpin kanssa. Silloin katsottiin myös Making of -dokumentti, jossa kerrottiin pitkä tarina Gary Sinisen sinisukista. Dokumentti synnytti mahtavan sisäpiirin vitsin ja viimeksi keskiviikkona Handyman kysyi jostain tv-ohjelmasta, että onko tuossa nyt ns. Gary Sininen -tilanne. Gary Sinisen sinisukat jaksaa naurattaa vieläkin.

Elämyskameli hyräilee
Where have you gone, Joe DiMaggio? A nation turns its lonely eyes to you.

Friday, November 30, 2012

Talven ihmemaa

Mun vanhemmilla on muuttolinnun vaistot. Ne asuu omakotipesässään ja lirkuttaa kesät tyytyväisinä. Joka vuosi tammi-helmikuun vaihteessa ne matkustaa Kaukoitään ja joka vuosi tammi-helmikuun vaihteessa tulee toista metriä lunta. Nyt ne päätti lomailla myös syksyllä, kivahan se on marras-joulukuussa pelata golfia Kanarialla, kun muut kävelee lätäköissä. Paitsi että pari päivää sen jälkeen kun niiden kone lähti etelään, tuli etelästä tänne kova lumipyry. Handyman kävi eilen Vantaalla kolaamassa pihan ja tänään uutta lunta on kaksinverroin enemmän. Mä lähdin seuraneidiksi (oon seurana lähinnä automatkoilla ja nyt kun se tuolla kolaa, mä istun mukavasti fleeceviltin alla isin telkkarihuoneessa), mutta seuraneidin roolikin tuntui raskaalta, kun taloon sisään pääsy koitui mahdottoman hankalaksi, lunta oli nimittäin kinostunut oven eteen melkein metri. Pikkusiskoo! Pitäiskö teidänkin joskus käydä täällä kolaamassa? Handymanin uurastus säälittää mua.

Huomenna avataan jo ensimmäinen joulukaleluukku! Mä oon jo pari viikkoa pohtinut aihetta ja kiitän kaikista hyvistä ideoista! Suklaakale oli hauska idea, mutta sopii ehkä paremmin jollekin, joka tykkää enemmän suklaasta. Mä tykkään parista suklaalaadusta (Fazerin Cocoa Nibs Exclusivestä, sinisestä, Geishasta, Suffelista, Jimistä ja Juliasta), muut on aika yhdentekeviä. Eikä mulla olisi ehkä kauheasti noistakaan sanottavaa. Testikale oli ajatuksena ehkä kaunis, mutta vaatisi tosi paljon aikaa, että oikeasti pystyisi testaamaan 24 eri juttua ja sitä paitsi mä julkaisin jo sen kiinnostavimman testin. Laulunsanat oli kiva idea, niinpä sen mä aion osittain toteuttaa. Pääaiheena on tänä vuonna elokuvat ja TV-sarjat, joita mä esittelen joka päivä. Jokaisen postauksen loppuun laitan pienen mua miellyttävän laulunpätkän. Joskus sanat on mun mielestä hyvät, joskus tunnelma ja joskus sävel. Muutan aiempaa formaattia sen verran, että julkaisen uuden luukun joka päivä keskipäivällä. Siirrän julkistusaikaa siis kuusi tuntia eteenpäin. Tämä sen vuoksi, että päivystyspäivinä mä en ehdi kirjoittaa postia ja edeltävästi mä en aina muista, niinpä ehdin kirjoittaa päivystysvapaa-aamuna sen päivän jutun. Joka päivä kuitenkin jotain ilmestyy. Toivottavasti pidätte!

Elämyskameli suosittelee
elokuvakale

Wednesday, November 28, 2012

Lumia 920

Nokian Lumia 920 julkaistiin torstaina 22.11.2012, mun vanhimman kummilapsen kymmenvuotispäivänä. Mä oon käyttänyt iPhonea jo vuosikausia. Sitä ennen mulla oli käytössä erilaisia Nokia-puhelimia. Uusimmissa oli Navi-näppäin, muttei kosketusnäyttöä. Matopeli niissä oli jokaisessa ja viimeisimmässä polyfoninen soittoääni (miksei niistä enää puhuta?) ja ehkä värinäyttö.

Kaikki mun iPhonet on olleet Handymanin käyttämiä, upouutta iPhonea mulla ei oo ollut. Nyt jotenkin uusimmat iPhonen uudistukset on olleet mulle aika suuria pettymyksiä. Tuorein malli iPhone5 ei kiinnosta mua ollenkaan. Ihan samanlainen kuin vanha 4S:kin, mutta jotenkin pitkulaisempi. Uusi iOS6 on herättänyt niin paljon tympeyttä mediassa, etten ole neloseeni sitä suostunut edes lataamaan, vaikka ärsyttävästi pieni punainen pallukka Settings-valikossa mua jatkuvasti siitä muistuttaakin. Eniten mua iOS6:ssa askarruttaa mediassa kovasti vatuloitu karttaongelma, koska puhelimen kartta on mulle tosi tärkeä. Mä oon jo lapsena lukenut paljon karttoja ja edelleen mä tylsinä hetkinä tykkään tutustua ja opiskella eri kaupunkien karttoja ja suunnitella kävelyreittejä vieraiden kaupunkien keskustoissa sekä naureskella hassuille kadunnimille. En mä uskalla jättää tällaista harrastusta sellaisen kartan varaan, joka ei löydä Turkua tai Kanadaa. (Nyt kun mä luin tän jälkeenpäin, niin mä vaikutan ihan vajakilta. Toim.huom)

Kun Nokia ilmoitti kovin innostuneena tekevänsä Windows 8 -puhelimen, mä en tajunnut siitä mitään. Kotona mulla ei oo ollut Windows-konetta moneen vuoteen ja töissä meillä on joku niin vanha Windows, ettei siihen voi vuoden 2003 jälkeen tehtyä Officeakaan asentaa. Päättelin, että kyseessä on käyttöjärjestelmä. Kuulin käytännön kokemuksia siitä kavereilta kesällä, että tietokoneessa se on onneton, mutta toimii varmaan mobiileissa päätelaitteissa (molemmat näistä kavereista on diplomi-insinöörejä, joten mä luotan niihin kuin vuoriin (toinen muuten oli ennen vuori)). Mulla on syvä usko siihen, että insinöörit osaa tehdä semmoisen käyttöjärjestelmän, joka on mun mielestä hyvä. Onhan niillä kuitenkin erittäin taitavia käytettävyysspesialisteja käytössään.  Kyllä ne varmaan tietää, mitä mä haluan. En siis etukäteen osannut ollenkaan ajatella, että en osaisi käyttää sitä.

Jälleen kävi niin, että mä en saanut puhelinta uutena käyttöön, koska Handyman halusi käyttää sitä ensin pari päivää. Pieniä ongelmia huomasin jo silloin. Meillä on ollut niin uudet iPhonet, että niillä on saattanut lähettää iMessageja eli dataverkon kautta kulkevia tekstareita. iPhone osaa itse todeta, että nyt on syytä säästää rahaa ja jättää puhelinverkko vapaaksi. Lumialla ei tietenkään tällaista ole eikä mun iPhone ole ymmärtänyt, että Handymanin iPhone ei ole elossa iMessagea vastaanottamaan, joten mun lähettämät tekstarit ei oo menneet perille. Tämän sai toki korjattua, mutta muutaman tunnin ajan ärsytti, kun Handyman ei vastannut mun kysymyksiin.

Kahden päivän jälkeen, kun Lumia ei ollut enää uusi, Handyman vaihtoi siihen mun SIM-kortin ja antoi sen mun käyttöön sen suuremmin opastamatta. Omien kokemustensa valjastamana Handyman onneksi kyllä näytti, kuinka koneen saa buutattua, koska siinäpä on tieto, jota ilman ei uuden Lumian kanssa tule toimeen. Mä sain koneen käteeni lauantaina iltapäivällä ja ennen nukkumaanmenoa mun piti buutata se kolmesti, lisäksi sydänyöllä valvoessani kahdesti. Päivällä mä en oo nyt tarvinnut sitä oppia kertaakaan, koska en ole uskaltanut juuri sitä käyttää. Uskon kyllä, että kaatuilu johtuu siitä, että toi on ihan upouusi ja apua on varmasti tulossa päivityksen myötä. Se on ärsyttävää, että aina kun se kaatuu, luulee se buuttauksen jälkeen, että on 1. syyskuuta klo 7:46 ja orientaatio vie muutaman minuutin. Jos puhelimeen on tullut tekstiviesti 1-2 minuutin sisään ennen kaatumista, unohtaa puhelin sen viestin eikä sitä pääse enää lukemaan. Tämä on kaikkein vakavin ongelma ja sen on pakko korjaantua pian.

Puhelin on kädessä selvästi suurempi kuin iPhone4. Sitä ei pysty millään käyttämään yhdellä kädellä, jos on mikrokätinen kuten mä. Näyttö on suuri, mutta ei koko etupaneelin kokoinen. Mekaanisia näppäimiä on vain oikeassa kyljessä, etupaneelissa on näytön alareunassa kolme kosketusnäppäintä: takaisin, perusnäyttöön ja suurennuslasi, josta pääsee katsomaan nättejä kuvia (tän näppäimen tarkoitus on jäänyt vielä jokseenkin hämäräksi). Mun Lumia on ihanan kirkkaan keltainen ja perusnäytön Windows-neliöt on myös keltaisia. Jostain syystä perusnäyttöön on laitettu Ilta-Sanomat, Veikkaus, MTV3 ja Xbox. Niistä mä en tarvii mitään, joten otin ne pois. On siellä HS-appikin, joka siinä saa olla, vaikkei enää menekään päälle. Neliöt on kivoja, niitä pystyy siirtelemään ja niiden kokoa muuttamaan. joistain saa isoja suorakaiteita, esim. fb-sovelluksesta. Kun se on suorakaiteena, näyttää se kuvana mun cover photoa. Se on kiva. Lukitusnäyttöön puhelin osaa etsiä kuvia mun fb-kansioista, joten tulee aina hyvä mieli puhelinta katsoessa - Berliini. Pienennys-suurennus toimii hyvin, hiukan tarkemmin kuin iPhonessa. Sivua rullatessa näpäyksen jälkeen rullaamisnopeus hidastuu luontevasti, mutta pysähtyy pikkuisen liian nopeasti. Tämä ominaisuus on kyllä varmaankin ihan tottumiskysymys enkä usko tottumiseen kuluvan viikkoakaan.

Kuvaushetkellä lukitusnäytön taustakuvana Märchenbrunnen


Ekoina päivinä akku oli aika onneton, mutta nyt kolmen päivän jälkeen se on kyllä selvästi parempi kuin mun vanhassa nelosessa. Langaton lataus on kiva pikku temppu ja tosi tärkeä edistysaskel tulevaisuuden puhelinkehitystä ajatellen. Tietty se latauslätkä on koko ajan tuossa samassa paikassa, eli "langattomuudesta" ei suurta hyötyä saa, mutta on se silti tosi kiva. Latauspaikassa palaa pieni valo, kun se lataa. Se on liikuttava.

Oli huono idea antaa puhelin ensin Handymanin käyttöön. Aluksi, vaikka sen sisällä oli mun SIM-kortti, niin kontakteissa oli Handymanin pomon ja lapsuuden ihastuksen lisäksi kymmenkunta mulle tuntematonta ihmistä, muun muassa Miki Ziki (sic). Mun yhteystietoihmisistä siellä ei ollut ketään ja vaikka Miki Ziki on saatu nyt resetoitua puhelimesta pois, niin yhteystietojen onnistunut päivittäminen kesti tiistaihin saakka. Hyvä että mä oon vihdoin oppinut Handymanin uuden (eli noin seitsemän vuotta vanhan) puhelinnumeron ulkoa, että sain lähetettyä sille tekstarin. Långstrumpin siskolle oisin halunnut lähettää synttäritekstarin, mutta en mä sentään sen numeroa osaa ulkoa. Toivottavasti se on onnellinen ilman mun toivotuksiakin. Pikkusiskolle mä jouduin lähettämään onnittelutekstarin Handymanin puhelimesta ja kun se sunnuntaina soitti, mä en tiennyt, kuka soittaa eikä se tunnistanut mua mun kuolleen äänestä.

Tekstareita kirjoittaessa puhelin ehdottelee vaihtoehtoisia sanoja ystävällisesti kirjoitusrivin alapuolella. Tämä toiminto on mun mielestä aivan nerokas ja tosi näppärä. Paljon parempi kuin iPhonen parhaimmillaan kiusallinen, perustilassa ärsyttävä ja pahimmillaan raivostuttava autocorrect. Vaikka iPhonessa sitä on paranneltu, niin jokaista iPhonella kirjoitettua tekstaria joutuu korjailemaan. Tässä on vain yksi ärsytys: sanan "se" puhelin haluaa kirjoittaa aina isolla alkukirjaimella ja jopa korjata, jos mä oon vahingossa kirjoittanut sen pienellä. Tän mä haluisin korjata, ei muuta.

Sähköpostin käyttö on helppoa, mutta toistaiseksi pitkän sähköpostin kirjoitus on puhelimelle liian raskasta ja se uupuu kesken. Harmillista on, ettei se myöskään tajua säästää luonnoksia tarpeeksi usein vaan maanantaina mä jouduin kirjoittamaan saman saksankielisen sähköpostin neljä kertaa.

Koska puhelimessa on Windows, on siinä myös Explorer. Suurempaa eroa Safariin ei ole. Verkko tuntui alkuun varsin epästabiililta, sillä suurimman osan ajasta joutuu puhelinta muistuttelemaan asetuksissa, että nyt ollaan weelanissa ja vaikka ei oltaiskaan, niin reippaasti voit sinne kolmegeehen mennä, kun mä haluisin lukea uutisia. Kyllä mä sitten maksan. Itse selain toimii ihan hyvin ja mä tykkään käyttää sitä puhelimella. Etenkin surffailussa suuri näyttö tuntuu kivalta. Neljän päivän jälkeen kotikäytössä puhelin on pysynyt nyt verkossa koko ajan.

Lumiassa on ihmiset-neliö, joka on tosi outo. Se on jonkinlainen kokoelma mun yhteystiedoista. Siellä on esim. jonkinlainen facebook-keräelmä. Tausta on musta enkä mä ymmärrä sen logiikkaa yhtään. Ensinnäkin se on suomeksi, mikä näyttää todella typerältä. Kohdassa "uusimmat" näyttää olevan news feed, kohdassa "viimeisimmät" jostain syystä Handymanin profiilikuva eikä muuta, kohdassa "kaikki" mun profiilikuva ja muutaman viikon takainen status sekä frendilista ja kohdassa "Kohtauspaikka" lapsen piirtämä tikku-ukkokuva. Nää on ilmeisesti jotain puhelimen omia ideoita siitä, kenen kanssa mä oon viimeksi kommunikoinut. Voi olla tarpeellinen bisnesmarakateille ja niille, jotka on hajoittaneet some-elämänsä moniin haaroihin, mutta minä facebook-fossiilina käytän mieluummin dedikoitua fb-appia, joka on Lumiassa moninkerroin parempi kuin iPhonessa ulkonäöltään ja käytettävyydeltään.

HS-sovellus toimi aluksi hyvin, nyt se ei enää käynnisty. Mua harmitti HS-uudistus sen takia, että uutisia esitellään nyt mun mielestä paljon suppeammin kuin aiemmin. Aiemmin mä en ikinä käyttänyt HS-appia vaan menin selaimella nettisivulle ja vastasin tietty aina että EN halua päästä erityiselle mobiilisivulle. Nyt ei kuitenkaan pääse puhelimella perussivulle enää millään, joten pitää tyytyä mobiilisivuun tai appiin. Hesarin onneksi mä oon perusluonteeltani lauhkea. Sinänsä maksumuuri on hyvä, nyt pääsee periaatteessa lukemaan erilaisia juttuja avaamatta virallista, melko kankeaa digilehteä, kunhan jotenkin löytää ne jutut siitä suodatetusta app-sisällöstä.

Ehdottomasti suurin händikäppi Lumiassa on sovellusten niukkuus. En ole löytänyt sovelluskaupasta edes kelvollista podcast-soitinta. Lumian oma xbox-brändin musiikkisoitin on ok musiikille, mutta mä en osaa hakea sen podcast-listalle uusia jaksoja saati uusia podcasteja. Tää on mulle elämän ja kuoleman kysymys. Mä kuuntelin aika pitkään iPhonella podcastit iTunesilla, mutta se oli huono ja jo pitkään oon käyttänyt Instacastia, joka on helppo, hyvä ja järkevä. Pelejä en ole osannut hakea, koska en mä tiedä peleistä mitään. Handyman tai Vilunki on aiemmin ehdottaneet mulle jotain iPhone-pelejä, joita mä oon sitten pelannut ja ne on olleet yleensä hyviä.

Tiivistäen totean, että Lumia 920 on ensiluokkainen puhelin, parempi kuin iPhone. Tää on se puhelin, jota mä haluan käyttää. Ongelmina sillä on liiallinen kaatuilu, joka korjaantunee pian ja kompastuskivenä toistaiseksi vielä mulle liian suppeat sovellusmarkkinat. Siksi mä en vielä siirry Lumiaan, mutta toivon sydämestäni, että se breikkaa isosti ja sille kehitetään kunnon podcast-soitin, helpot yhteydet Applen maailmaan (koska mä en halua vaihtaa Airia peeseehen) ja siitä tulee niin iso hitti, että Vilunkikin haluaa semmoisen, jotta me voitais sit pelata jotain sen löytämää Windows-peliä yhdessä. Niin ja iMessage eikun winmessage! Se ois kiva.

Elämyskameli suosittelee
haaveiden puhelin

Tuesday, November 27, 2012

Huijaus

Fb:ssa on nyt taas eilen ja tänään kohistu tekijänoikeuksista. Se on fb-aiheena samanlainen kuin pakkoruotsi Hesarin keskustelupalstalla: nousee aika ajoin pintaan ja siitä sitten heilutellaan käsiä. Kukaan ei oikeastaan tiedä, onko väitteet tosia, mutta ne voi olla ja pitäähän niistä sitten huolestua. Joku vääräleuka tekee monikielisen statusjulistuksen levitettäväksi ja johan se tukkii kaikki feedit, koska harmillisen harva kavereiden feedien tukkimista pohtien uskaltaa käyttää "only me" -vaihtoehtoa näkyvyysasetuksista. Uusin oli kaikista hämmästyttävin. Aiemmin nämä kiertostatukset ovat tulleet esiin yleensä niiden kaikesta huolestuneiden ihmisten kierrättäminä, mutta tällä kertaa etenkin järkevät ja yleensä hillityt fb-ihmiset postasivat niitä. Kirje oli toki vakuuttavan kuuloinen, kun se oli ranskaksikin, mutta mua siinä häiritsi se, että se piti nimenomaan postata jotenkin julkisesti eikä ollut mitään salattua nappulaa, mistä asia piti tehdä. Lisäksi julistus siitä, että vain postaamalla olisi copyright-lakien suojeluksessa kuulosti omituiselta. Ei laki voi aktivoitua fb-statuksen myötä (paitsi jos statuksen kirjoittaa joku perussuomalaisten kansanedustaja). Mutta helppohan se on mun täällä jälkeenpäin huudella.

Maailmanlopun flunssa jatkuu. Ääni ei ole vieläkään entisellään ja eilen illalla tuli kunnon silmätulehduskin ensi kertaa sitten lapsuuden kulta-ajan. Mä en ymmärtänyt ollenkaan, miksi silmiä kutittaa ja häikäisee, kunnes peilistä näin niiden olevan ihan punaiset. Lääkärin ammattitaidolla totesin, että sidekalvoni ovat tulehtuneet. Onneksi on reseptinkirjoitusoikeus!

Näin sairaana olen huomannut Netflixin olevan erinomainen. Siellä on tukuittain katsomattomia brittidekkareita, joiden seurassa sairauspäivä vilahtaa ohi nopeammin kuin Suomenlahti lentokoneessa. Liityn nyt Ryhmä Pullmanin seuraan.

Elämyskameli suosittelee
Netflix

Sunday, November 25, 2012

Nurinaa

Handyman ei ole hyvä seuralainen sairauden tullen. Meidän vihkitoimituksessa ei puhuttu terveydestä ja sairaudesta mitään, mikä jälkeenpäin ajatellen on harmillista. Handyman on nimittäin ihan mahdoton, kun on itse sairaana ja suorastaan sietämätön, kun mä oon sairaana. Mä havahduin yöllä pieneen päänsärkyyn ja yskäisin samalla pari kertaa. Tästä Handyman innostui sättimään mua varsin tarmokkain äänenpainoin (onhan nyt kovin epäkohteliasta yskiä yöllä, kun seuralainen nukkuu) ja minä siitä suuttumahan. Kiukku piti hereillä tuntikausia, mikä ärsytti vielä lisää. Jouduin jäämään pois vieraisilta, koska ääntä pitää lepuuttaa eikä ole mukavaa viedä viruksia raskausperheeseen. Kotona kyllä ottaa päähän, koska pitäisi siivota, mutta en osaa, koska en kuulemma saa heittää kaikkia mun mielestä turhan näköisiä tavaroita (esim. epämääräisiä johtoja täynnä olevia kaikkialla ajelehtivia Minigrip-pusseja) pois. Oikein ei voi vain lökösenä lekotellakaan, koska pitkällään ollessa vointi on huonoimmillaan. Onneksi on saksanläksyjä ja Handymanille äriseminen tietty helpottaa vähän.

Tauti on mennyt vain ikävämmäksi. Ääni ei vieläkään ole ennallaan, vaan osin se on ihan pihinää ja osin tulee omituisia törähdyksiä. Lisäksi oikea poski särkee korvan, silmän ja ylähampaiden muodostamassa kolmiossa niin kovasti, että tekisi mieli ottaa Buranaa vahvempaa.

Olen pohtinut joulukalenteriaihetta. Valinta on vaikea. Epäilen, että mulle tärkeät laulunsanat eivät kiinnosta kovinkaan montaa. Testiehdotuskin on kinkkinen, koska en malttaisi odottaa Lumian arvostelun kirjoittamista viikon päähän enkä mä osaa vertailla autoja. Mitä autoja mä ees vertailisin? En suostu edes ajamaan isäni autoa ja äidin autoa ei oikein voi vertailla muuhun kuin äidin entiseen autoon, joka oli samanlainen kuin nykyinen. En mä tiedä miehistäkään mitään paitsi että Handyman on ilkeä kun se kieltää mua yskimästä yöllä.

Haluan vielä tarkentaa Siskoni-kappaleesta, että ne sanat on itse asiassa tosi höntit. Ei meillä oo ainakaan mitään tarvetta kilpailla vanhempien rakkaudesta. Ehkä sellaista on jossain perheessä, onneksi ei meillä. En myöskään ole sitä mieltä, että pelko asustaisi meidän ympärillä. Sävel on kiva, samoin Erinin ääni ja on herttaista että siinä sanotaan "sinä olet minun siiskonii".

Elämyskameli suosittelee
jollottava ja turhanpäiväinen valittaminen

Saturday, November 24, 2012

HIljaisuus

Lankomiehen näkemyksen mukaan mä oon puhelias. Tämä näkemys saattaa olla ehkä aika lähellä totuutta. Havaintona tämä oli kuitenkin niin järkyttävä, että menetin ääneni. Nyt pihauskin on liikaa. Lapset pelkäsivät ja aikuiset katsoivat säälien perään, kun yritin Prismassa pantomiimin keinoin selvittää Handymanille, että tarvitaan kananmunia. Ei kerrassaan pysty puhumaan. Muuten on vointi kättä lukuunottamatta ihan ookoo. Himskatti. Ei puhelias ihminen kestä tämmöistä.

Me käytiin eilen Savonlinnassa. Matkalla kuunneltiin niitä radiokanavia, jotka kuuluivat. Mä olin diskojukkana ja mun kanavanvalinta oli suunnilleen yhtä hermostunutta kuin stereotyyppisen sitcom-isän TV-kanavasurffailu. Toimittajien höpinä juustosta, Pekka Himasesta tai eurokriisistä katkesi lyhyeen, kun piti löytää musiikkia. Löysin radiosta uuden suosikkikappaleen: Laura Närhen feat. Erin Siskoni. Yritin etsiä sen sinkkua tänään Prismasta Pikkusiskolle pikkujoululahjaksi, kun Handyman huomautti, ettei singlelevyjä ole myyty enää kymmeneen vuoteen. Annan siis pikkujoululahjaksi Pikkusiskolle tehtäväksi kuunnella Spotifystä tai radiosta tai jostain tuon kappaleen. Sinä olet minun siskoni! En kyllä koe, että meillä on kilpailua. Päinvastoin olen pakahtua ylpeydestä, kun Prismassa kuulin, että siskon ura on ilmeisen kovassa nosteessa, kun pomonsa on ylistänyt häntä pikkujoulujen tupakkipaikalla puolenyön aikaan. Kaikkea sitä Prismassa kuuleekin.

Elämyskameli suosittelee
Siskoni

Thursday, November 22, 2012

Vasen

Oikeassa ranteessa on jännetulehdus. Mä joudun sen takia tekemään paljon juttuja vasemmalla kädellä, esim tän tekstin. Se on todella vaikeaa. Onneksi ranne ei oo sentään murtunut. Tää kestää kuitenkin vain 1-2 viikkoa.

Mä oon just nyt koulutuksessa, jossa jännittävällä aksentilla puhuva tanskalainen professori selittää aika tylsää asiaa. Mulla on hiukan flunssaa ja luentosalin kirkkaat valot ja rikkinäinen vihertävä videotykki särkevät päätä ihan tosissaan. Onneksi sentään ei tarvii töitä tehdä.

Handyman oli eilen mielipuuhassaan jonottamassa keskiyöllä uutta puhelinta. Mulla on jo pidempään ollut epäpuhtaita ajatuksia Lumia 920:sta ja se oli Handymanin mielestä riittävä tekosyy mennä Verkkiksen jonotustapahtumaan. Tänään aamulla mä pääsin hetkeksi tutustumaan upouuteen aurinkoisen keltaiseen puhelimeen ja se oli kiva! Handyman nauttii suunnattomasti siitä, että taskussa on uusi puhelinmalli heti julkaisupäivänä, joten hän pitää sitä nyt pari päivää ja sitten mä otan sen koekäyttöön. Jos mä en tykkää siitä, palaan iPhoneeni. Voisin vaikka pitää pientä testauspäiväkirjaa täällä, koska moni lukijoista on tekniikkanöriä kuten mäkin!

Elämyskameli suosittelee
ehdotukset joulukaleaiheeksi, sunnuntaihin asti aikaa!

Sunday, November 18, 2012

Lintsari

Handyman on musta huolissaan. Tein saksanläksyjä ja kurssin internetsivulla ilmeni, että tunnilla läpikäytyjen läksyjen lisäksi pitäisi kirjoittaa aine aiheesta "Der perfekte Europäer". Huomasin asian vasta äsken. Yleensä mulla on tapana pohtia aineen aihetta monta päivää, jotta kirjoitusvaiheessa mulla ois jotenkin muotoiltuja mielipiteitä asiasta. Nyt mulla ei oo ja lisäksi viime yön huonon nukkumisen vuoksi päätäkin särkee. Niinpä päätin lähettää opettajalle pahoitteluviestin ja jättää aineen kirjoittamisen ensi viikkoon (tein kuitenkin muut tehtävät, esim. toisen aineen). Nyt Handyman täällä murehtii olevansa ihan neuvoton, kun perheen vanha vain kuuntelee rokkimusiikkia ja jättää läksynsä tekemättä. Uhkaa kirjoittaa sinne feisbuukkiin semmoisen viestin, että onko muilla samanlaisia ongelmia. Voi hyvät hyssykät.

Me ollaan käyty noin kerran viikossa kahvilla lentokentällä. Mä oon maistanut ainakin piparilattea ja kamomillateetä ja todennut, että piparilatte on ihan hyvää, kamomillatee maistuu kamomillateeltä. Moni voisi luulla, että kamomillateen kamomillateemäinen maku olisi itsestäänselvyys, mutta Starbucksissa vaniljarooiboskin on paljon parempaa kuin muualla (siinä on lakritsijuurta!). Siellä on toki kiusallinen Starbucks-tapa kysyä juoman ostajan nimeä, joka sitten kirjoitetaan kuppiin ja jota huudellaan, kun virkistävä juoma on valmiina. Viikko sitten sinne tuli teini mustassa pitkässä nahkatakissa ilmeisesti isänsä kanssa. Sekä meidän pöydässä että naapuripöydässä oli ilo ylimmillään, kun tiskin päästä huudettiin: "Noutaja, tuus ny noutamaan tää kaakaos!" ja teini laahusti sitä hakemaan. Munkin pitäisi keksiä joku cool Starbucks-nimi. Maistuvaisia kahvijuomia nautiskeleva alterego.

Elämyskameli suosittelee
Starbucksin vaniljarooibos (jos ei jaksa mennä lentokentälle tai ulkomaille, voi tulla maistamaan sitä meille)

Friday, November 16, 2012

Väärässä

On ikävää huomata olevansa väärässä. Hiukan piristää se, että vääryyden korjaamisen tulos on positiivinen. Olin nimittäin väärässä pitäessäni Vain elämää -ohjelmaa ihan sysikehnona. Ei se olekaan sysikehno vaan ihan ookoo, kunhan skippaa talonmaalaamis- ja metsänistutuskohdat sekä Neumannin ja keskittyy hyviin musiikkiesityksiin. Ajauduin Jari Sillanpään top trackseista Vain elämää -sivun video-osastolle ja siellä oli ihan kivoja esityksiä. Neumann on surullisen huono ja Cheek vääntelee muiden esiintyessä oudosti naamaansa kuin aikoisi sylkäistä laulajan päälle, mutta muut vaikuttavat ihan asiallisilta. Niistä rohkaistuneena katselin tänään taas illalla koko ohjelman, mutta mulla ei tahdo kärsivällisyys riittää katsoa muutakin kuin sitä musiikkia. Mutta siis periaatteessa pidän coverointia ihan positiivisena asiana.

Viime vuonna taisin luvata, että lukijat saavat päättää tänä vuonna joulukalenteriaiheen. Pitäisi löytää jokin kategoria, josta voi suhteellisen helposti keksiä 24 alakäsitettä, joista mulla voisi olla jotain sanottavaa. Kriteerit täyttäviä ehdotuksia eivät siis ole esim. erimuotoiset legopalikat tai Ruotsin pääministerit. Päätän aiheen sunnuntaina 25. marraskuuta, joten ennen sitä voisi ehdotella.

Elämyskameli suosittelee
hyvät coverit

Iskelmiä

Tänään on taas luksuspäivä eli päivystysvapaa. Yleensä pakkaan päivystysvapaat tiiviisti ohjelmaa täyteen siten, että päiväunillekin on oma kahden tunnin slotti lounaan ja iltamenon välissä. Tänään mä kuitenkin päätin ottaa ihan relasti ja tehdä kerrankin jotain kaikin puolin tarpeetonta ilman aikataulua ja nukkua jos nukuttaa. Niinpä menin YouTubeen ja jouduin stepiltä toiselle pomppien Jari Sillanpään Greatest Hitseihin. Nyt ois kiva saada Satulinna ja Oot täydellinen liitetyksi mun kuntoiluplaylistille. Mua hieman huolettaa, koska edelliset sinne liitetyt biisit on Tapani Kansan Kalajoen hiekat ja Kirkan Hetki lyö. Mä en vaikuta kauheen coolilta, jos musiikkipoliisi tulee ratsaamaan mun puhelimen. Kannattaa kuitenkin huomata, että mä kerroin Sillanpäästä ja Kirkasta. Aiemmin olen kertonut Eppu Normaalin Tahdon sut -biisistä. En kehtaa tunnustaa, mitä muuta siellä on. Sen saa tietää vain musiikkiviranomainen.

Liityin toissapäivänä evankelisluterilaisen seurakunnan jäseneksi. Olisin toki voinut käyttää mainiota liitykirkkoon.fi-sivustoa, mutta koska olen edellisen kappaleen mukaisesti ikivanha, menin kirkkoherranvirastoon (katsottuani ensin toki aukioloajat uudenaikaisesti internetistä, ei oo se virasto auki nimittäin ihan virka-aikana). Erinomaisen hyvää palvelua siellä sai, jopa ehkä parempaa kuin verovirastossa. Toivotettiin tervetulleeksikin! Nyt jäsenetuja odottelemaan. Saakohan bensasta alennusta?

Tästä ei ole tarkoitus tehdä mitään ruokablogia, mutta HS:n porkkana-korianterikeitto on hyvää. Usein sosekeitot saattavat olla aika mitäänsanomattomia, mutta tuossa oli hyvä maku. Alkuun se näytti aika lirulta, mutta suussa tuntui kuitenkin ihan ruoalta. Myös krutonkiohje oli oiva. Osaan suositella. Itse hieman tuunasin ohjetta, koska mun mielestä ei oo kauheesti järkeä laittaa kanafondia kasvisruokaan, mutta muuten seurasin reseptiä melko tunnollisesti.

Elämyskameli suosittelee
Oot täydellinen (etenkin se da-dad-dad-daa-dad-da -kohta)

Wednesday, November 7, 2012

Megaluuseri

Mä kävin pari viikkoa sitten kaameassa luuserimiitissä. Olen jo vuosikausia uteliaana pohtinut, mikä mun älykkyysosamäärä on. Tiedostan, ettei sillä numerolla ole mitään merkitystä mun elämässä, mutta jotenkin mä oon moneen kertaan sitä pohtinut. Mua jotenkin viehättää ajatus siitä, että tietäisin oman kohtani Gaussin käyrältä. Kuuntelin radiolähetyksestä podcastia (toki viikkokausia myöhässä) kansallisesta älykkyyspäivästä, joka pidettiin joskus syyskuun lopulla, jolloin Mensa testasi satoja ihmisiä. Siitä sain kimmokkeen mennä älykkyystestiin.

Mensan testi järjestetään kerran-pari kuussa Helsingissä. Paikkana oli Rikhardinkadun kirjaston luokkahuone. Kun huomasin, millaista väkeä muut testiin osallistujat olivat, tahdoin lähteä pois. Kyseessä oli sellainen luuserijoukkio, että olisin mieluummin viettänyt kostean illan BB-talossa kuin tunnin hiljaa luokkahuoneessa näiden kanssa. Valtaosa oli miehiä, näistä puolet sellaisia, joista kouluampumisen jälkeen naapurit olisivat iltapäivälehdessä todenneet, että "kyllä me ollaan tästä tyypistä aina tällaista odotettukin" - pitkät mustat nahkatakit ja vetelät hiukset. Osa oli perusfyysikoita ja sitten tietysti oli niitä, joilla oli kysyttävää, kun kysyttiin, että "onko kysyttävää?" Kysymykset olivat tasoa "onko tämä testi suomalainen? Ai saksalais-brittiläinen? Onko se kalibroitu suomalaisille? Ai ei? No eihän sitten voida sanoa täysin täsmällisesti, että suomalaiset noudattavat Gaussin käyrää juuri tällä testillä. Mitäs siihen sanotte?" Vaikka istuin täysin toisella puolella luokkahuonetta, nolostuin tämän dorkan kysymyksestä. Tee oma testi! Muut naiset olivat pukeutuneet pitkiin ruudullisiin tai kukallisiin hameisiin sekä röyhelöisiin paitoihin eivätkä käyttäneet tehtaissa tuotettuja kosmetiikkatuotteita. Joku miehistä oli testissä jo toista kertaa. Mä menin vain hakemaan numeroa.

Testissä oli 45 tehtävää, joissa kaikissa piti jatkaa sarjaa eteenpäin. Semmoisia tavallisia palikkatehtäviä siis. Aika oli rajoitettu 20 minuuttiin. Mun käytäntönä oli vastata niin nopeasti kuin pystyin ja jos en helposti keksinyt, siirryin seuraavaan. Tuntui menevän ihan hyvin, mutta eihän sitä osannut itse päätellä, että menikö ne oikein.

Mensasta ne testin valvojat kertoivat löytäneensä paljon "samanmielisiä" kavereita, "sellaisia, joille ei tarvii ikinä selittää, mitä tarkoittaa". Niillä on kuulemma hyvät ja laajat nettisivut, joissa on muun lisäksi foorumi, jolla keskustellaan ihan kaikesta ja on tosi hyvää väkeä. Se esittely kuulosti siltä, että niillä tyypeillä ei ollut yhtään kavereita ennen kuin ne liittyi siihen järjestöön. Mainospala ei ollut kutsuva, vaikkakin nettisivut kuulostivat oikeasti kiinnostavilta (ei niinkään ehkä se foorumi).

Tänään oli tulos tullut (mä oon töissä, Handyman avasi kuoren). Tarkkaa numeroa en valitettavasti saanut, mutta tulos oli >135 (keskiarvo 100, keskihajonta 15). Vaikka mä olinkin miettinyt, että testi tuntui menevän ihan hyvin, oli järkytys saada kutsu seuraan. Mä luulin, ettei tuloksella olisi mitään väliä mun elämässä, mutta nythän mä pidän itseäni ihan megaluuserina. Mut oon sentään todistetusti hyvä palikkatestissä, sen luulisi vähän lohduttavan. Toivottavasti mun kaverit ei kuitenkaan hylkää mua, koska mä en todellakaan halua mennä etsimään uusia kavereita "samanmielisten" seurasta.

Sunday, November 4, 2012

Hipster within

Me käytiin eilen Långstrumpin ja Handymanin kanssa päivällisellä Fafa's Falafel -ravintolassa Iso-Roballa. Kyseessä on hillitöntä hipsterikuhinaa aiheuttanut pikkuistakin pienempi pikaruokala, jossa tehdään falafelit itse ja aina vasta tilauksen jälkeen. Ilmeisesti kaikkialla muualla paitsi Fafasilla ja meidän keittiössä falafelit on jotain pakastepuolivalmisteita, joten pitihän sitä kokeilla. Hyvä oli kerrassaan. Pita falafel (7,50 e) oli täytetty tajuttoman kuumilla falafelpyöryköillä, kurkulla, tomaatilla, salaatilla, tahinilla ja suolakurkulla sekä matbuhalla, josta mä en oo aiemmin kuullut, mut se maistuu ilmeisesti ihan hyvältä. Kieli paloi ekaan falafelpullaan, mutta se oli oma vika. Ravintola oli todellakin surkean pieni - kaksi pöytää, yhteensä kahdeksan tuolia, mutta valtaosa väestä tuntui ottavan ruokansa mukaan. Ruoat oli pakattu hyvin take awayta ajatellen. Interiööri oli toki sietämättömän hipsteri, mutta kai tämmöisen sitivihreän pitää se kestää. Musiikki oli onneksi hiukan vähemmän ärsyttävää kuin Vegemestassa. Fafa's aikoo avata toisen ravintolan Kurviin, mikä on kivaa. Voi käydä toistekin menemättä Stockan eteläpuolelle.

Ennen tuli enemmän mua kiinnostavia teeveeohjelmia. Nykyään mä jaksan katsella vain QI:tä (autistisesti samoja jaksoja aina uudelleen), Will&Gracen uusintoja sekä Penn&Teller Fool Us -ohjelmaa. Aiemmilla kausilla jaksoin viihtyä Huippiksen ja Dancen parissa, mutta nyt ei kumpikaan kiinnosta enää lainkaan. Koko Facebook on mennyt täysin sekaisin Vain elämää -ohjelmasta ja siksi mä aattelin, että ehkä mun sit kannattaisi katsoa se. Tänään katsoin uusinnan idyllisesti sukkaa neuloen ja petyin. Mä luulin, että se olisi musiikkiohjelma, mutta siinä joutuikin pitkiä aikoja katsomaan, kuinka Jonne Aaron leipoo, Katri Helena haravoi, Neumann maalaa taloa ja joku Jare välttelee pihatöitä. Musiikki oli aivan sivuosassa, jokaisesta biisistä näytettiin vain yksi säkeistö ja pari kertsiä. Fb:ssä on kerrottu päivätolkulla, kuinka Jonne Aaronin tunteellinen mummonkuolematarina itketti kaikkia, mut mä oon niin kyyninen paskiainen, että pidin sitäkin vain tylsänä biisin alun pitkittämisenä. Kaija Koo ei oo mikään mun suursuosikki, mutta kyllä niitä biisejä kuuntelisi, mut formaatti ei anna. Tästä ohjelmasta juteltiin viime viikolla Ruotsissa ja sattumalta telkkarista tuli ruotsalaisten vastine. Se oli koominen, kun ei kerrassaan tuntenut yhtään niistä julkkiksista. Soittivat mm. tätä mahtavaa rallia. En kyllä jaksanut kiinnostua kummastakaan versiosta. Kyllä BumtsiBum oli parempi. Ja onneksi on mahtavia ystäviä ja saksantunnit, että ei tarvii katsella telkkaria.

Elämyskameli suosittelee
Fafa's Falafel

Saturday, November 3, 2012

Pete, Fritz ja Luis

Kaksi viikkoa sitten järjestetyn Lomakuvakisan meidän esityksessä musiikkina oli timantinkova Tapani Kansan Kalajoen hiekat. Ihan helmi biisi. Mä kuuntelin sitä silloin pari viikkoa sitten repeatilla ja nyt tänään taas. Ei vitsi että on hyvä meno! "Voi kun onnistuis", miettii hiekal röökit suis Pete, Fritz ja Luis!

Mä oon käynyt työpaikan salilla noin kerran viikossa jonkun työkaverin kanssa. Se sali on onnettoman kämänen, melkein yhtä huono kuin Uimastadionilla, mutta se on lähellä, halpa (40 e/vuosi) ja jos joku oikein erityisesti pyytää seuraksi, niin tietysti mä meen. Aiemmin on käyty pääasiassa aamulla, jolloin siellä on ollut melko rauhallista - lähinnä naisia, jokunen mies, hiljainen meno. Kertaalleen käytiin iltapäivällä niin, että oli melko paljon väkeä, mutta tavallinen meininki (jälkeenpäin selvisi, että siihen aikaan sali on varattu naisille). Nyt keskiviikkona siellä oli meidän (mun lisäksi viisikymppinen työkaveri) lisäksi miltei pelkkiä miehiä, jotka pitivät hulvatonta meteliä. Ähkiminen oli valtaisaa ja niin koomista, että oli vaikeaa pysyä vakavana. Kun kaveri piti ylätaljassa sarjojen välillä pienen tauon, tuli joku testomään kysymään josko voisi välillä vetäistä yhden sarjan ja sehän vetäisi. Painoja piti tietty laittaa niin paljon, että tytöt huokailisi ja sarja vedellä niin nopeasti ja huolimattomasti, että tämmöinen hysteerinen lääkäritäti pelkäsi joutuvansa töihin. Toki jokaisen vetelyn yhteydessä piti päästää jonkinlainen karjaisu/ähkäisy, jotta muut salilla ymmärtäisivät, että tässä nyt bodataan. Mä oon aiemmin ajatellut, että mulle on aika sama, keitä mun liikuntapaikassa muuten hengaa, mutta totesin nyt että on tosi hyvä, että mun perussalilla on vain naisia. Ei tarvii kuunnella ähkimistä. Tänään tosin piti kuunnella James Bluntia, mutta onneksi mulla oli oma musiikkilaite mukana. Mä en oo tarpeeksi tyttö.

Elämyskameli suosittelee
grunt free zone

Sunday, October 28, 2012

Isokenkäinen

Olen koko aikuisikäni ajatellut jalkani olevan kokoa 39-40. Lähempänä neljääkymppiä, sillä suurin osa mun kengistä on kokoa 40 ja jokunen jopa 41 (luistimet 42, mut sinne mahtuu kaksi villasukkaa). Jalkani on siis rajatapaus sukkavalmistajille, jotka numeroivat tuotteensa yleensä 37-39 ja 40-42. Mä olen kuuliaisesti ostanut aina noita isompia eikä mulla nuorempana ollut sukkahuolia. Nyt viime aikoina mä oon alkanut pohtia, että onkohan kokoja muutettu. Mun sukat on pääsääntöisesti liian suuria ja elokuussa ostetut 40:n kengät ovat nyt liian isot (toki ne on varmaan löystyneetkin, mut jo uutena toiseen piti ostaa puolipohjallinen). Liian suuret sukat pyörivät liian suurissa kengissä pitkittäin siten, että nilkan eteen kääntyneitä kantapäitä saa olla oikomassa monia kertoja päivässä. Viimeisten kolmen viikon aikana olen heittänyt ainakin kuusi sukkaparia pois uusien reikien vuoksi (se johtunee toki siitä, että ne on aikanaan ostettu samaan aikaan). Nyt mä päätin tehdä muutoksen elämääni ja korvata rikkoutuneet sillä pienemmällä sarjalla. Ekaa päivää on nyt 37-39:t jalassa eikä ne ainakaan liian pienet oo. Mä en suostu uskomaan, että mun jalat ois kutistuneet, koska päinvastoin niiden pitäisi iän myötä hiukan kasvaa (tai ei ehkä kasvaa, mut löystyä ja latistua luoden illuusion kasvusta). Muutettiinhan tässä joskus rintaliivikokojakin, ehkä siis myös jalkatuotekokoja? Kuluttaja on hämillään.

Päiväkirjat

Kuulin saksantunnilla, että suurinta huutoa berliiniläisissä kulmakuppiloissa on tätä nykyä se, että tiettyinä iltoina asiakkaat ottavat nuoruusajan päiväkirjansa mukaan ja lukevat niitä toisilleen ääneen. Konseptiin kuuluu se, että kaikki nauravat itselleen ja toisilleen teiniangstinsa vakavuuden vuoksi kyynelet silmissä. Kuulostaa mahtavalta. Mä niin menisin tuonne, jos a) mä oisin pitänyt teininä päiväkirjaa, b) oisin pitänyt teininä saksankielistä päiväkirjaa ja c) ymmärtäisin, mitä ne sanoo. Niin ja jos siis olisin Berliinissä. Näinä hetkinä ottaa päähän, että oli laiska pitämään päiväkirjaa. Noku ei ollut blogia, sitä piti työläästi kirjoittaa kynällä. Mä yritin monta kertaa mutta en ikinä jaksanut yli viikkoa kerrallaan. Ei mulle toisaalta ikinä teininä mitään tapahtunutkaan.

Tänään me shoppailtiin Tukholmassa. Mä ostin sukkia, alusvaatteita, hienon talvihatun, viidet korvakorut ja kortin, jonka mä lähetin mun saksanryhmälle (läksy, erittäin nörää, oon saanut kuulla siitä koko päivän). Långstrump löysi ainakin kauniin talvitakin, laukun ja paitoja. Onnistunut päivä. Handyman ei löytänyt tällä kertaa mitään, mutta sen pitääkin nyt kerätä ideoita lahjasumaa varten (lahjasuma alkaa jo ensi viikolla!). Päivällä syötiin Wagamamassa ja iltasella Lettipitkon kotona. Hieno päivä.

Elämyskameli suosittelee
päiväkirjat

Friday, October 26, 2012

Vii-vii-viiskytluku

Syksyn minilomanen! Pakkasin Handymanin, jonka silmä on jo ruotsalaistenkestävä, ja Långstrumpin mukaan ja annoin Blue1:n kuljettaa meidät Tukholmaan. Tällä kertaa valittiin matkantekovälineeksi kentältä keskustaan Swebus tavallisen sateenkaarivärityksisen Flygbussarnan sijaan. Swebusissa saatiin matkustaa kolmisin kuljettajan kanssa (naapuripenkillä saattoi matkustaa erään luuserituristin unohtama reppu). Kuljettaja oli niin hienotunteinen ja kohtelias, että vaihtoi kesken matkan suomenkieliselle expat-radiokanavalle, jossa haastateltiin jotain Tukholmaan muuttanutta finnjäveliä, joka oli - luoja sentään - seurustellut joskus myös ydinkaupungin ulkopuolella asuneen kanssa. Sen jälkeen soitettiin laulua, jossa laulettiin ainakin vii-vii-vii-viiskytluvusta ja vii-vii-vii-viikonlopusta. Heja!

Kun käveltiin Citycentralenista Omenahotelliin, päätettiin, että seuraavan kerran voidaan mennä aikuisten hotelliin, joka sijaitsee keskustassa. Omenakin on ihan hyvä, mutta täällä on pirun kylmä ja se pienikin kävely viluttaa. Ilta kruunattiin vietnamilaisella aterialla trendikkäässä Vasastanissa. Nyt tultiin hotellille nukkumaan ja koska mun piti tehdä saksanläksyjä, sain vihdoin päivitettyä blogia, hurraa!

Me käytiin eilen katsomassa uusi Bond-elokuva. Handyman oli saanut plus1-ennakkonäytöskutsun joltain työinstanssilta ja pyysi mut mukaan. Mahtava leffa. Daniel Craig on kerrassaan upea ja vieläpä kyllä poikkeuksellisen ihana. Elokuva oli selkeästi synkempi kuin moni edeltäjänsä, vaikka ei nekään oo mitään pirteäpiipareita. Leffa kesti 2,5 tuntia mutta kertaakaan ei tullut tylsää. Haluaisin katsoa uudelleenkin. Ei helkkari kuinka hyvä se oli ja niin bond.

Kävin vihdoin äänestämässä tiistaina. Menin koppiin vielä ahdistuneen tietämättömänä, ketä äänestän. Oli jonoa, joten ei ollut kovasti aikaa päättää. Olen melko varma, että äänestin Fatbardhe Hetemaj'ta. Jälkeenpäin olen kovin tyytyväinen valintaani. Ei ole ahdistanut jälkeenpäin enää ollenkaan. En oikein tiedä, mitä Hetemaj kannattaa paitsi yrittäjyyttä, mutta ääni menee puolueelle. Tällä kertaa siis Kokoomukselle. Sellaista se.

Elämyskameli suosittelee
minilomanen (todellista rakkautta)