Joulukale 2: maksuvälineet

Saksa on euroalueen veturi, lippulaiva ja kaikki muutkin liikennevälineet. Vienti vetää kuin nuohottu piippu navakalla tuulella. Saksalaiset osaa bisneksen. Jotenkin sitä luulisi, että kuluttajatasollakin bisneksen tekeminen olisi mahdollisimman helppoa. No ei oo. Käteistä rahaa pitää olla jatkuvasti tukuittain mukana, koska luottokortilla voi tuurilla maksaa isoissa kaupoissa, jos sielläkään. Esimerkiksi Ikeassa ei käy luottokortti, joten mä jouduin nostamaan Ikean ottomaatilta 2000 euroa pieninä seteleinä. Saksalaisilla on oma Silvermatic-tyyppinen pankkikorttisysteemi, kyseessä ei ole meille tuttu debit-kortti vaan sellainen kohokuvioton lastenkortti, jollaisen sai 15-vuotiaana pankista, jos oli vanhempien lupa. Kortti, jolla ei voi ylittää tiliä ikinä. Jos on hupsista mennyt suoraveloitus tililtä epäsopivaan aikaan kuukaudesta, jää ostokset hihnalle. Tai siis Lidlistä aiemmin tuttuun tapaan saksalaisissa kaupoissa ei ole kassan jälkeen hihnaa vaan laari, jossa raskaat ostokset runnovat kevyet ostokset ja siihen laariin ne kaikki ostokset sit jää, jos saldo oli vaatimaton. Senkin takia täytyy olla koko ajan käteistä. Kampaajalla ei ollut edes sitä pankkikorttimaksumahdollisuutta. Ja siis koska kyseessä ei ole standardin mukainen debit-kortti, ei turistin kannata haaveilla maksavansa kivan lounaansa omalla kortillaan. Se oma Visa Electronkaan ei käy, koska se ei ole virallinen saksalainen MAESTRO-kortti. Ota mukaan rahaa kuin rosvopäällikkö ainakin, jos menet isojen kaupunkien ulkopuolelle. Pikkukaupungissa luottokorttia tarjoava ihminen on luotettavuudessaan samaa tasoa Simpsonien hullun kissamummon kanssa. Eli ei kovin.