Kuolaa

Maastohiihto on TV-lajina melkein tylsempi kuin golf. Jopa mäkihyppy on kiinnostavampaa. Mä en oo ikinä oikein innostunut hiihtokisoista, koska hiihtäjillä on typerät vaatteet, kuolaa leualla ja joka paikassa näkyy lunta. Dopingskandaalia oon seurannut lähinnä huvittavana eksoottisena kuriositeettina. Olen pohtinut, että jos vielä 70-luvullakaan useimpien suorituskykyä parantavien aineiden sivuvaikutuksia ei tiedetty, ne eivät olleet kiellettyjä, niitä käytettiin yleisesti ja ne todellakin paransivat suorituskykyä, niin kuinka typeriä ihmisiä urheilijat olivat, jos eivät niitä käyttäneet? En ole koskaan pitänyt Juha Mietoa mitenkään erityisen nokkelana, mutta eiköhän sekin nyt tän verran olisi tajunnut? Isi oli kyllä sitä mieltä, että ei kepulainen välttämättä ymmärrä.

Dopingpohdiskelut ovat toki nyt jälleen pinnalla, kun taas on asiaa julkisuudessa vatuloitu. Kovasti kiinnostavia elokuvia ei viime aikoina ole teattereihin tullut, mutta sentään Sinivalkoinen valhe. Oli tosi hyvä! Ainoa hiukan ärsyttävä asia oli se, että ohjaaja oli päättänyt toimia itse kertojana ja hän ei ollut oikein hyvä ääninäyttelijä, katkonainen puhe vähän häiritsi. Muuten leffa oli mielenkiintoinen, hyvin tehty ja hauska. Tylsäksi se ei käynyt. Mä olin tosi tyytyväinen, että sekä Suomen elokuvasäätiö että EU:n elokuvarahoitussysteemi olivat tukeneet elokuvan tekemistä. Tällainen rehellisyys ja itsetutkiskelu on harvinaista suomalaisessa elokuvassa. Hiukan kirvelee se, että Suomen elokuvasäätiö oli myöntänyt Sinivalkoiselle valheelle 135 000 euroa ja toiselle tänä syksynä ensi-iltaan tulevalle kotimaiselle merkkiteokselle, nimittäin elokuvalle Rakkauden rasvaprosentti, SES myönsi tukea 700 000 euroa. No ehkä sit mun ei tarvii mennä Rakkauden rasvaprosenttia katsomaan, kun SES on myöntänyt mun lottorahoista sille jo noin paljon.

Elämyskameli suosittelee
Sinivalkoinen valhe