On kiirettä pidelly

Yleensä mulla on näissä kirjoituksissa pitkiä taukoja, koska mitään ei tapahdu. Nyt oli pitkä tauko, koska parin viime viikon aikana on tapahtunut niin älyttömän paljon, että en ole hengästymiseltäni ehtinyt pysähtyä kirjoittamaan. Elämä on nyt huimaa.

Syyskuussa me oltiin Isin syntymäpäiviä juhlimassa Budapestissä. Kiva kaupunki edelleen, vaikka kielestä ei mitään siellä ymmärräkään. Hotellissa oli paljon juhlavieraita, joista mä tunsin tietysti suuren osan, koska ne oli joko mun sukulaisia tai mun vanhempien kavereita. Erityisesti aamupalalla ja iltaisin sai valita seuranpitäjänsä. Sukulaiset on tietysti kivoja ja vanhempien kaveritkin on hauskoja, kun ne on tuntenut niin pitkään ja sit ne kyynelsilmin kertoo juttuja jostain 90-luvusta. Päivisin valtaosa niistä pelasi golfia, jolloin me non-golfarit ehdittiin tutustua kaupunkiin ja kylpeä. Ja ne perjantai-illan synttärijuhlat oli mainiot! Oli kivaa nähdä vanhemmat niin iloisina, jutella mukavia ja huvittaa vieraita esittelemällä kuvaa hörökorvaisesta Isistä alakouluikäisenä.

Budapestissä yhtenä päivänä mä sain sähköpostia Saksasta. Mä oon siis vastannut muutamaan Saksan lääkärilehden työnhakuilmoitukseen ja yhdestä sairaalasta sitten oli kiinnostuttu. Sähköpostissa ylilääkäri sanoi, että mun hakemus oli kiinnostava ja pätevä. Hän soittaisi illalla ja koska mä voisin aloittaa? Juteltiin siis puhelimessa, ylilääkärin mukaan ne tarvitsisi mun kaltaista tyyppiä ja sovittiin, että mä menisin tutustumaan paikkaan syyskuun lopulla. Työ vaikutti varsin hyvältä ja oikein alkoi innostaa.

Välissä juhlittiin mun valmistumista. Ihan hillittömät juhlat! Seitsemisenkymmentä vierasta. Totesin, että kun kutsuu muutaman iloluonteisen pariskunnan ikäryhmästä 60-70 vuotta, pitää huolta konjakin riittävyydestä ja soittaa tanssin alkuun muutaman valssin, niin tunnelma on hetkessä niin korkealla, että koripallistiakin huimaa. Paikka (Soutupaviljonki) oli kaunis ja toimiva, ruoka (catering-firma Sweet Pepper) oli poikkeuksellisen hyvää ja puheet valloittavia. Vaikka juhlat alkoivat jo viideltä, viimeiset lähtivät vasta kahdelta. Juhliminen oli huikean hauskaa!

Mä sain päivän toipua juhlista ja sen jälkeen mä jo lensinkin Saksaan. Luulin meneväni työhaastatteluun, mutta mä meninkin oikeasti ihan vain tutustumaan sairaalaan ja kaupunkiin. Ne oli nimittäin jo kaikki sillä asenteella, että tervetuloa porukkaan. Kyseessä on erittäin edistyksellinen yliopistosairaala, jonne mä pääsen jatkamaan mun opintoja. Alkuvuodesta 2018 mun pitäisi olla neuroradiologian erikoislääkäri. Vuodenvaihteeseen asti mä oon töissä Helsingissä ja helmikuusta alkaen Tübingenissä. Yhtä aikaa mä oon umpihurmioissani ja niin kauhuissani, että vatsaa vääntää.

Mä palasin Saksasta myöhään tiistai-iltana ja keskiviikkona klo 8:30 mun piti aloittaa ura luennoitsijana. Yksi mun esimiehistä oli ilmiantanut mut luennoimaan erään erikoislääkäriyhdistyksen koulutustilaisuuteen enkä mä yrityksistäni huolimatta saanut vakuutettua niitä siitä, että ei ehkä kannata. Niinpä mä aloitin ensimmäisen päiväni erikoislääkärinä (mä siis valmistuin tiistaina) Messukeskuksessa iMac Airin ja VGA-liittimen kanssa. Videot oli menneet itsestään väärään järjestykseen työpöydällä, mutta muuten meni ihan hyvin. Onneksi mulle sattui ensimmäinen luentovuoro, jotta sain sitten loppupäivästä ihan hyvin keskityttyä itse oppimaan.

Onneksi on vapaa viikonloppu, että pääsee palautumaan moisesta hurlumheistä. Niin ja valmistautumaan ensi viikolle osuvaan ensimmäiseen takapäivystysvuoroon. Tässä kaikessa en ookaan ehtinyt jännittää sitä vielä ollenkaan!

Elämyskameli suosittelee

huikea elämä