Thursday, March 5, 2009

Huimaus

Mua alkaa aina ahdistaa, kun näen jonkun varanneen ajan tulosyyllä "huimaus". Huimaus on niin epämääräinen oire ja sen syitä on semmoinen litania, että niistä saisi pienen ensyklopediankin hämmentymään. Suurin osa huimauksen syistä on täysin hyvänlaatuisia, ne vaaralliset ovat niin harvinaisia, että äitini saattaisi käyttää ilmausta "kuin hyttysen pieru Itämeressä". Huimaus oireena on yleensä kohtuullisen dramaattinen ja potilaan säikäyttävä niinpä potilaat ovat usein jo valmiiksi paniikissa, että nyt tuli kuolo. Tässä tilassa potilas harvoin uskoo oireen hyvänlaatuisuudesta Ruuneperin lailla paasaavaa arvauskeskuslääkäriä ja kokee tulleensa huijatuksi. Lisäksi suurin osa huimauksen syistä on niin sekavia, etten mä itsekään oikein ymmärrä, miten ne sitä huimausta aiheuttavat, kiva siinä sitten selittää.

Luulen olevani oikeassa, jos ounastelen, että kovin moni muukaan peruslääkäri ei erityisesti diggaile huimausasiasta. Paljon parempia ovat mahtavat lääkärien salaiset temput, joilla niks-naks vain parannetaan potilas. Näistä mun lemppareita on pikkulasten kyynärpäävammojen pohjalta syntyvä värttinäluun pään osittainen paikaltaan pois luiskahdus. Sen kun hiffaa ja osaa hoitaa, niin täysin kättä käyttämättömästä lapsesta saa sekunnissa täysin terveen. Toinen lemppari on tyypillisesti nuorten terveiden ihmisten dramaattinen rytmihäiriö, jossa sydän lyö jotain sataakahdeksaakymppiä. Siinä menee sitten hoitohuoneeseen, sanoo hoitajalle, että "6 mg Adenocoria", työntää lääkkeet suoneen ja hups, potilas on terve. Sankarilääketiedettä!

Tämän alustuksen jälkeen ymmärtänette, että mulle on suuresti häpeällistä kertoa, että oon huimailija. Huimaus on niin nolo oire, siitä tulee vähän itsensä korostaminen mieleen. Kaikki huimaajat ovat hysteerikoita. Mä oon kyllä siinä mielessä ehkä vähän valtavirrasta poikkeava huimaaja, että en ikinä suostuisi uskomaan, että sen takana voisi olla mitään vakavaa. Muutenkaan mä en usko erilaisiin kolotuksiin ja kremppoihin - uskottelen aina itselleni keksineeni oireeni tai jos ne on pakko uskoa, niin epäilen niiden johtuvan aina jostain niin nolosta tai kiusallisesta jutusta, etten ikinäkoskaan kehtaisi mennä kremppoineni lääkäriin. Mitä jos mä oisin oikeessa ja joku tajuis että mulla on joku nolo sairaus?!

Suurin humiliaatiokerta huimauksen kanssa sattui perjantaina 4. joulukuuta 1992. Mut oli ilmeisesti lammasmaisen tasaisen luonteeni ja auktoriteetinpelkoni vuoksi valittu lippuairueeksi koulun järjestämään Suomen 75-vuotisitsenäisyyspäiväjuhlaan. Ala-asteen rehtori oli kuuluisa pitkistä ja tylsistä puheistaan, silläkin kertaa se kesti pitkälti toista tuntia ja muut juhlallisuudet päälle. Noh, siinä loppumetreillä juuri ennen Maamme-laulua mä kaaduin suorilta naamalleni jumppasalin lattialle. Mä muistan, että jo ainakin 5 min ennen tajunlähtöä oli ollut aika heikko olo, mutta airueita oli kielletty liikkumasta ja opehan ois saattanut vaikka laskea mun käytösnumeroa, jos olisin siinä nyt ruvennut istumisen kanssa koohottaan. Kaadoin matkallani lipunkin. Vitsi se oli noloo! Monta muutakin pientä pyörtymistä on sattunut, onneksi ei muita ihan noin korkean profiilin juttuja. Nykyäänkin huimaa ainakin kerran-pari kuussa, mutta tajuan jo nyt, että sitten on varmaan parasta vain mennä makuulle tai istumaan. Onneksi töissä on tullut aika harvoin.

Tuorein huimaus tuli äskeisessä jumpassa. Noi niskaselkäjumpat on siitä pahoja, että niissä ei ikinä voi olla varma, onko kyse a) basic vasovagaalisesta, b) ortostaattisesta, c) niskaperäisestä vai d) hypovoleemisesta oireesta. Kaikkia ei pysty millään hoitamaan samaan aikaan. Sitten nolottaa kun ei millään kehtaisi käydä siihen pitkäkseen / istualleen kesken jumpan ja aiheuttaa kauheeta show'ta. Tänään oli kyllä pakko, kun aina meni uudelleen ihan mustaksi, vaikka kuinka ryypin. Onneksi ilmeisesti kaikki siellä luuli vain, että kunto loppui kesken. Tai ei kai sekään mikään suoranainen "onni" oo, mutta parempi kuin se, että taju oikeasti menisi ja joku virkaintoinen panikoija soittaisi ambulanssin. Ne jumppia vetävät fysioterapeutitkin on usein niin huolehtivaisia, että siinä saa porttikiellon, jos alkaa jotain kohtausta järjestää.

5 comments:

Pyry said...

ei saatana aina oppii jotain uutta ei voi perkele mitään sanoa toiselle ihmiselle pitää blogista lukea.

Polaah said...

:D Toi lipunkantotilanne on kyllä niin nähtävissä. Sitkeesti vaan loppuun asti vaikka jalat lähtee alta!

Miks mua huimaa? Yks päivä töissä alko pyörii seinät ihan silmissä, ja kävelin seiniä pitkin ottamaan vähän mehua ja istahdin alas. Meni se melko heti ohi. Mutta on niitä ollut muulloinkin, ja lievempinä useemmin. Verenpaine? Hb? Muuten vaan kiva lisäjuttu? Kiitos lääkärin kaikkivaltiaasta tietämyksestä.

Polaah said...

Ja yks arvaus lisää- verensokeri?

Anonymous said...

Huimaus on kyllä pälärivaiva, paitsi jos se on se mihin tepsii se pään kääntely! Se jos mikä on sankarilääketiedettä! Tai no,on sekin aika leimiä.

Kiira said...

Minulla on ollut huimausta todella kauan. Verensokerit, verenpaineet ja muut on tarkistettu ja ne ovat kunnossa. Helposti sitä toki alkaa miettimään, että kyseessä on jotain vakavaa, kuten mainitsitkin. Minulla olisi tarkoitus nyt varata aika neurologille, jos he osaisivat minua auttaa tämän selvittämisessä.