Tämä on tarina nuoruudesta ja ihanasta edelleen jatkuvasta ystävyydestä. Lukioaika oli mahtavaa. Vaikka Itä-Vantaalla on puolensa, ei yksi niistä ole peruskoulu. On pikkuisen tylsää olla se tyyppi, joka asuu viiden kilometrin päässä koulusta, kun muilla on 2-10 minuutin kävelymatka. Ja kun itse ei jaksanut innostua papateista, ossulla notkumisesta ja Tarjoustalon meikeistä ja oikeastaan tykkäsi ruotsintunneista, oli ihan out. Kyllä mulla oli yläasteellakin kavereita, mutta en mä kovin usein viettänyt niiden kanssa aikaa koulun ulkopuolella. Mulla oli läksyjä ja harrastuksia.
Lukiossa juuri kukaan ei asunut lähellä vaan kaikki pendelöi jostain. Tikkurila ei ollut mitenkään erityisen omituinen paikka asua, kun joku tuli Mäntsälästä, joku Kirkkonummelta ja joku Perä-Espoosta. Kukaan ei ihmetellyt, vaikka mä halusin tehdä läksyjä, muutkin teki. Tiukkaa itävantaalaista kuria ruotsintunnilla pitänyt vaativa opettaja oli mulle ilmaislippu lukion A-ruotsintunnille ja siellähän oli ihan parasta väkeä. Ne on vieläkin ihan parasta väkeä! Koulun jälkeen käytiin kahvilla Stockalla (Basementin Kitchenin gunpowder tea oli jännittävä tuttavuus), viikonloppuisin leffassa ja latinantunnin aikana shoppailemassa. Ruokatunnilla ehti sopivasti Hulluille päiville. Käytiin toistemme luona kyläilemässä, julkiset kulkuneuvot tulivat kovasti tutuiksi. Muistanpa, että käytiin kylässä Pumpumkatin äidin luona, kun Pumpumkatti itse oli vaihto-oppilaana Ameriikassa. Katjnin kanssa käytiin katsomassa kaikki mahtavat teinikauhuleffat (esim. Screamit ja I Know What You Did Last Summerit), joiden kulta-aikaa 90-luvun loppu oli. Jim Carreyn vakava rooli yhteiskunnallisesti kantaaottavassa elokuvassa piti tietysti nähdä, mutta Finnkinon tulostin pilasi hartaan tunnelman kirjoittamalla leffalippuun leffan nimeksi "Truman Sho".
Shall We Dance? (ehdottomasti vuoden 1996 versio) oli mieleenpainuvin lukioaikainen elokuvakerta. Seurueeseen kuului lisäkseni Katjn ja Vilungin rouva. Koska mulla ja rva Vilungilla oli sarjalippu, katsoi nuori lipunmyyjäpoikanen asiakseen mutista "...ja yksi rahalla..." (ehkä hauskempi, jos olit paikalla). Elokuva oli kerrassaan käsittämätön. Se oli japanilainen ja siis täysin japaniksi. Hahmot olivat ehkä traagisia, mutta ehkä tahattomasti, ehkä tahallisesti hulvattoman hauskoja. Yksikin mies käveli siten, että kääntyi vain suoria kulmia. Paljon muuta en muistakaan paitsi sen, että vuosikausia olen tyrskinyt itsekseni lipunmyyjän hölmistyneelle katseelle, kun kolme tyttöä kikattaa hänen viattomalle rahamutinalleen.
Long story short - mahtava leffa ennen kaikkea seuran takia. En varmaan uskalla katsoa sitä enää ikinä. Ah, nuoruus.
Ai niin: suurkiitos Pumpumkatille musiikkiteeman pohdiskelusta!
Elämyskameli hyräilee
At school they taught me how to be so pure in thought and word and deed. They didn't quite succeed.
4 comments:
Suosittelen lämpimästi shoppailua latinan kaksoistunnilla.
Siis Shall We Dance on yksi elokuvahistorian huippuja! Ja nimenomaan se japanilainen versio. Siitähän on tehty joku Richard Gere -versiokin, mutta sitä en ole edes viitsinyt katsoa.
Damn, tää olis pitänyt tietää! Osaan laulaa mukana reilusti yli puolet ajasta, mut sä onnistuit valikoimaan just sellasen pätkän, jota en osaa.
Terkkuja äiteeltä! Se sanoo muistavansa oikein hyvin, kun te tulitte lohduttamaan ikävöivää äitiä :)
Joo kyllä mä sanoisin, että jos ei pääse näkemään japanilaisversiota, ei kannata katsoa mitään.
Terkkuja takaisinpäinkin! Toffeeomenat oli mätiä mutta Jellybeanit ihan kunnossa.
Post a Comment