Ensimmäinen: Forrest Gump

Forrest Gump on muhun kaikkein eniten ikinä vaikuttanut elokuva. Mä näin sen aika lailla sattumalta, koska mä olin menossa katsomaan ihan toista elokuvaa. Mentiin 14-vuotiaina kaverin kanssa Itäkeskuksen Kinoon perjantai-iltapäivänä, mutta se toinen olikin loppuunmyyty ja no mennään sit tohon toiseen. Kaks lasta forest gamppiin.

Mä muistan, että sen leffan jälkeen mä olin ihan ällikällä lyöty. Kuinka ihmeessä joku keksii tehdä jotain noin hienoa ja vaikuttavaa? Elokuva kesti tuntikausia, mutta kun se loppui, mä olin haikea, kun se ei jatkunut enää. Elokuvan rakenne oli erittäin hieno. Musiikki oli mietittyä ja oikein sopivaa. Enhän mä niitä biisejä tajunnut 14-vuotiaana, mutta jälkeenpäin tutkittuna ne oli ihan oikeita kohtiinsa. Juoni oli niin lumoava, että mä olin sen pauloissa varmaan kaksi viikkoa. Edelleenkin mä usein pohdin, että mitä Vietnamin jälkeen tapahtui ja kuinka mua surettikaan Jennyn kohtalo. Tom Hanksia en etukäteen tiennyt ollenkaan mutta sen jälkeen ja edelleenkin Tom Hanks on mun mielestä loistonäyttelijä. Mulla alkaa vieläkin soida Forrest Gumpin tunnussävel päässä, kun näen höyhenen.

Forrest Gumpia mä oon pitänyt kuin kukkaa kämmenellä. Katson sen vain silloin, kun todella haluan ja mulla on aikaa katsoa se kokonaan rauhassa. Oon nähnyt sen ehkä neljä kertaa. Eka kerta oli paras, mutta aika mieliinpainuvaa oli katsella leffaa läppärin ruudulla vuosaarelaiskaksion parvekkeella vatsallaan makoillen Handymanin ja Långstrumpin kanssa. Silloin katsottiin myös Making of -dokumentti, jossa kerrottiin pitkä tarina Gary Sinisen sinisukista. Dokumentti synnytti mahtavan sisäpiirin vitsin ja viimeksi keskiviikkona Handyman kysyi jostain tv-ohjelmasta, että onko tuossa nyt ns. Gary Sininen -tilanne. Gary Sinisen sinisukat jaksaa naurattaa vieläkin.

Elämyskameli hyräilee
Where have you gone, Joe DiMaggio? A nation turns its lonely eyes to you.