1: perusradiologin perustyö

Joulukalenterin eka luukku kertoo yleistä radiologiasta. Radiologia on diagnostinen erikoisala mikä tarkoittaa sitä, että radiologi ei ole potilaan hoitava lääkäri vaan hoitovastuu on muualla (yksittäisiä harvinaisia poikkeuksia lukuunottamatta). Radiologi osallistuu potilaan diagnostiikkaan ja hoidon seurantaan. Hoitava lääkäri haastattelee ja tutkii potilaan. Usein diagnoosi voidaan asettaa tämän perusteella (vaikkapa lapsen korvatulehdus), hoito voidaan määrätä heti eikä muita tutkimuksia tarvita. Joskus hoitava lääkäri päättää ottaa laboratoriokokeita diagnoosin asettamiseksi. Joskus tarvitaan radiologisia tutkimuksia. Muitakin diagnostisia aloja on: esimerkkeinä kliininen fysiologia ja isotooppilääketiede, johon erikoistuneiden lääkäreiden vastuulla on esim. keuhkofunktiotutkimukset ja merkkiainetutkimukset, kliininen neurofysiologia, jossa tutkitaan esimerkiksi hermoratoja sekä patologia, jossa tutkitaan kudoksia mikroskoopilla ja mikroskooppisen analyysin perusteella ehdotetaan diagnoosia.

Radiologiassa käytettäviä eri modaliteetteja eli tutkimustapoja ovat tavalliset röntgenkuvat, läpivalaisututkimukset, ultraäänitutkimukset, tietokonetomografiat (CT- tai suomeksi TT-tutkimukset), magneettitutkimukset (MRI tai suomeksi MK) sekä angiografiat eli verisuonikuvaukset. Näihin liittyen voi radiologi myös tehdä monenlaisia toimenpiteitä. Yleisradiologi käyttää näitä kaikkia joka puolella elimistöä. Radiologi voi myös erikoistua edelleen ns. suppealle erikoisalalle, jolloin hän on jonkin elinryhmän radiologian erikoisosaaja - tällaisia suppeita aloja ovat esim. neuroradiologia (hermosto), muskuloskeletaali- eli msk-radiologia (tuki- ja liikuntaelimistö), abdominaaliradiologia (vatsa), thoraxradiologia (rintakehä). Lisäksi suppeita erikoisaloja ovat lastenradiologia sekä toimenpideradiologia. Yleensä yliopistosairaaloissa radiologit ovat pitkälle perehtyneet omaan suppeaan alueeseensa ja keskus- sekä aluesairaaloissa toimivat radiologit ovat pääosin yleisradiologeja.

Tavallisen röntgenkuvan ottaminen lienee tuttua kaikille. Röntgenputkesta "ammutaan" röntgensäteitä potilasta kohti ja potilaan takana levy tunnistaa ne säteet, jotka ovat tulleet läpi. Kuva muodostuu, koska eri kudokset päästävät säteitä läpi eri määrän (esim. luut vähemmän kuin pehmytkudokset). Röntgenhoitaja asettelee potilaan kuvausta varten optimaaliseen asentoon, antaa ohjeet (pitää pysyä paikallaan ja kuvattavasta kohteesta riippuen pitää esim. pidättää hengitystä) ja ottaa kuvan. Röntgenkuvista otetaan yksittäisiä poikkeuksia lukuunottamatta kuva useammasta suunnasta, mutta tutkimus on kuitenkin varsin nopeasti ohi eikä yleensä ole kovin työläs potilaalle. Toki esim. vamman jälkeen kipeää paikkaa kuvatessa täytyy sitä kipeää paikkaa väännellä eri suuntiin, mikä voi olla epämiellyttävää.

Läpivalaisututkimuksessa tutkitaan yleensä jotain elimistön putkimaista elinjärjestelmää, esimerkiksi ruoansulatuskanavaa tai virtsaelimiä. Periaatteena on se, että tutkittavaan paikkaan laitetaan röntgensäteitä läpäisemätöntä varjoainetta ja tämän jälkeen seurataan röntgensäteillä tämän aineen sijaintia ja etenemistä. Esimerkkinä on vaikkapa nielemishäiriöiden tutkimus, jossa potilas nielee ohjatusti varjoainetta ja samalla kuvataan, kuinka varjoaine kulkee kurkussa. Läpivalaisua apuna käyttäen voidaan myös tehdä toimenpiteitä.

Nykyään radiologit tekevät muut diagnostiset ultraäänitutkimukset paitsi sydämet (jotka tekee kardiologi eli sydänsairauksiin erikoistunut sisätautilääkäri) ja gynekologiset uä-tutkimukset sekä sikiöt (jotka tekee naistentautien ja synnytysopin erikoislääkäri). Ajoittain myös esim. anestesiologit ja neurologit tekevät omien alueidensa ultraäänitutkimuksia, mutta radiologit tekevät niitä ehdottomasti eniten. Ultraäänitutkimuksessa levitetään iholle väliainetta (yleensä vesipohjaista geeliä) ja tämän jälkeen tutkittavaa kohtaa hierotaan ultraääntä lähettävällä ja vastaanottavalla anturilla. Kun ultraääni heijastuu takaisin anturiin päin kudosten rajapinnoilta, saadaan kuva muodostettua. Ultraääni on yleensä potilaalle melko vaivaton tutkimus. Ajoittain voidaan anturilla joutua tutkittavaa kohtaa painamaan, mikä voi tehdä kipeää, mutta pääosin tutkimus on varsin kivuton. Ultraääntä käytetään erittäin paljon näytteenoton apuna, jolloin toki näytteenottoneula pistää. Ultraäänen avulla voidaan myös tehdä toimenpiteitä. Ultraääni on varsin turvallinen tutkimustapa, koska siinä ei käytetä lainkaan säteilyä ja siksi se sopiikin erityisen hyvin lasten ja raskaana olevien tutkimukseen. Toki myös muilla sitä käytetään paljon. Se on hyvä niissä jutuissa, jossa se on hyvä, mutta sen käyttöä rajoittaa se, että se ei toimi luun läpi (esim. kallossa) tai kaasun läpi (esim. keuhkoissa).

Tietokonetomografiatutkimus on leiketutkimus, jossa potilaasta kuvataan haluttu alue leikkeinä eli useampana tasokuvana, jotka katsotaan peräkkäin ja täten tutkimusta analysoivan radiologin aivot luovat kolmiulotteisen vaikutelman. TT:ssä kuvan muodostamiseen käytetään ionisoivaa säteilyä kuten röntgenkuvissakin. Tietokonetomografian tarkkuutta voidaan lisätä suonensisäisen varjoaineen käytöllä. Tietokonekuvaus on nykyisillä laitteilla melko nopea hiukan tutkittavasta asiasta riippuen (esim. joissain maksasairauksissa voidaan haluta kuvata maksan alue useampaan kertaan varjoaineen antamisen jälkeen ja tämä tietysti kestää pidempään), mutta vaikkapa pään saa yleensä kaikkineen tutkittua viidessä minuutissa. Tietokonekuvauksessa voi joutua pidättämään hengitystä parikymmentä sekuntia ja varjoaine voi aiheuttaa lämmöntunnetta "kuin tulisi pissat housuun". Myös TT:ssä voidaan tehdä joitain toimenpiteitä. Tietokonetomografiassa kuvauslaite on ison donitsin näköinen rengas, joka ei yleensä aiheuta kellekään ahtaan paikan kammoa.

Magneettikuvaus on myös leiketutkimus. Siinä joutuu pitkään melko kapeaan putkeen, joka saattaa ahtaan paikan kammoista hirvittää. Magneettitutkimuksessa muuttuvilla magneettikentillä viritetään ihmisen vesimolekyylien vetyatomeita erilaisiin viritystiloihin ja monimutkaisesti saadaan tällä tavalla erotettua kuvaan eri kudokset sen mukaan, kuinka paljon vettä kussakin on. Magneettitutkimuksessa on kova melu johtuen muuttuvien magneettikenttien vääntövoimista ja siellä onkin kuulosuojaimet. Magneettikuvaukset ovat melko pitkiä, yksi kuvaus kestää paristakymmenestä minuutista yli tuntiin. Magneettikuvaus ei käytä lainkaan säteilyä, minkä vuoksi se on erityisen sopiva lapsille. Siinä on myös erittäin hyvä pehmytkudoskontrasti, joten vaikkapa vatsan tai aivojen tutkimukseen se on omiaan.

Angiografiatutkimuksissa ruiskutetaan varjoainetta verisuoneen ja tutkitaan sen kulkua röntgensätein läpivalaisun tavoin. Jos todetaan suonen ahtauma, voidaan se laajentaa tai laittaa suoneen sisäinen auki pitävä putki eli stentti. Sydämen verisuonten angiografiat tekee kardiologi, muiden elinten angiografiat radiologi.

Kun potilas tulee röntgenkuvaan, TT-tutkimukseen tai magneettikuvaan, tekee kuvauksen aina röntgenhoitaja radiologin ohjeiden mukaan. Radiologi ei kuitenkaan yleensä ole kuvauksessa mukana vaan tulkitsee kuvat tietokoneella. Ultraäänessä, läpivalaisussa ja angiografiassa tutkimuksen suorittaa radiologi hoitajan avustamana.

Oho, tulipa pitkä. No tässä on tällainen peruskatsaus yleishommiin. Jatkossa katsotaan sitten yksittäisiä tutkimuksia. Saa esittää toivomuksia (defekografiatoivomus kuultiin jo)!