Kulttuuria

Mä oon ny veronmaksajien maksamalla koulutusreissulla (tai veronmaksajat saa tällä kertaa maksaa mun lennot ja hotellit, mä maksan itse tän koulutuksen mut anyway). Hesarin mielestä täällä pitäis varmaan vain lomailla, mut mä en jaksa lukea Hesarista muuta kuin pääkirjoitukset, kaupungin ja Kuukausiliitteen ni mä en oo kuullu tästä säännöstä. Niinpä mä istun täällä luennolla ihan liian kuuliaisesti. Eilen alkuiltapäivästä luentotarjonta ei ihan istunut mun pirtaan, joten mä hirveen huonolla omatunnolla pidin hyppytunnin. Siitä oli se hyöty, että pääsin lounaalle, täällä kongressikeskuksessa kun ei mitään ruokaa ole saatavilla. Kävin myös ostoksilla, löysin ruoan ohella äidille lahjaksi kasvoseerumeita ja itselleni lahjaksi alushousuja. En aio laskuttaa näitä veronmaksajilta (paitsi tietty epäsuoraan, nehän maksaa mun palkan).

Kävin eilen (kongressiohjelman päätyttyä, toim.huom.) myös elokuvissa. Olin etukäteen jo selvittänyt, missä näkisi leffoja ilman saksalaisten dubbaussupertähtien panosta. Ehdin juuri ja juuri ajoissa (klo 18:01) kuudelta alkaneeseen La La Landin näytökseen. Sali oli suuri, vanha ja tuolit mukavat. Katsojia oli noin 12, paikkoja varmaan 200. Joku oli tuonut miehen paikalle ja istuttanut tämän melko eteen. Miehelle ei musikaali maistunut yhtään. Hän kävi ulkona salista useita kertoja, kuvasi valkokangasta ja huuteli "Bullshit!" ja mölisi yleisesti muutenkin. Tää häiritsi mua aika paljon vähemmän kuin se, että valtaosa muista katsojista tuli paikalle erilaisten paperisten ruokapussien kanssa. Joku söi salaattia, joku burgeria, joku sipsejä ja joku karkkia. Rapinamelu oli sanoinkuvaamaton. Ja nää pällit vielä halusivat rapista juuri kaikissa hiljaisimmissa kohdissa. Ennen leffaa näytettiin vähän erikoinen paikallisen elokuvaopiskelijan tekemä lyhytelokuva, jossa ei ollut ääntä. Paitsi tietty näiden avustavien taiteilijoiden rapina-art. Mainittakoon, että mä oon todella herkkä rapinalle. Ehkä se ei ihan kaikkia härinny samassa määrin.

Itse leffa ei ihan ollu mun mieleen. No mä en ollu ehkä vastaanottavaisimmillani, olin nukkunut yöllä aika huonosti (hotelli on viihtyisä, mutta ei äänieristetty) ja ollut pitkään paikallani kuuntelemassa vatsataudeista, mutta silti. Mä ymmärrän, että musikaaleissa ei juuri ikinä oo järkevää juonta, mutta tässä juoni oli ehkä tavallistakin yksinkertaisempi. Näyttelijät olivat hyviä, mutta hahmot yltiödramaattisia. Musiikki oli ihan tyyliin sopivaa ja tanssikohtaukset hauskoja. Leffa oli myös liian pitkä. Ihan kiva, että tehdään musikaaleja, mutta valtava hehkutus "ehkä kaikkien aikojen paras elokuva!" oli kyllä liikaa. Oon kyllä tyytyväinen etten raahannut Handymania mukaan. Ei ois ollu sen mieleen. Se ei kyllä ois huutanut bullshitiä. Pisteet sille.

Elämyskameli suosittelee 

rapinan välttäminen

Wienin keskustan ruma talo

Mä alan lämmetä tälle kaupungille. Oon käynyt täällä lapsena monta kertaa. Silloin tää oli satumainen kaupunki, koska täältä sai Playmobileja ja barbeja ja koska Ramada-hotellissa oli uima-allas. Erikoistumisaikana mä kävin täällä kahdesti koulutuksessa, jolloin mä en ollut kauhean innoissani, koska keskusta oli luonnottoman kaunis, muovisen tuntuinen. Hyvät koulutukset, tosin. Nyt mä oon taas samassa koulutuksessa (20000 radiologin yleiskongressi). Oon yksin matkalla ja tällä kertaa olin valinnut hotellin sijainnin perusteella - lähellä ydintä kongressikeskukseen kulkevan metrolinjan varrella. Hotelli sijaitsee välittömästi vilkkaan torialueen vierellä hyvin hiljaisella pikkukadulla. Eilen kävelin kaupungilla hotellin suuntaan ja näin satojen sirojen ja koristeltujen talojen välissä yhden virkistävän Kouvolasta eksyneen 70-luvun betonilaatikon. Ja kun tulin hotellille takakautta, näin useampia graffiteja!

Myös itävaltalaiset ihmiset on mun mielestä nyt mukavampia kuin aiemmin. Aiemmin kukaan ei oo ikinä antanut mun puhua saksaa vaan ovat kääntäneet englanniksi heti, kun ovat huomanneet erikoisen aksentin. Kyllä mä varmaan puhun saksaa ny vähän paremmin kuin neljä vuotta sitten, mutta ero ei ole erityisen suuri. Ehkä mä oon nyt vakuuttavampi keski-ikäinen täti, jolle ei edes itävaltalainen viitsi ryppyillä.

Okei, nyt joku näyttää kuvan haimasta. Menen.

Elämyskameli suosittelee 

rumat talot

Lama

Facebook jo kitisi, että mitään ei kuulu. No ei kuulu ku mitään ei tapahdu. Oon miettinyt tätä helkkarin blogia ainakin melkein jokainen päivä, mutta yhtään hupsua tai muuten mainitsemisen arvoista sattumaa ei tammi-helmikuussa oikeastaan oo eteen tullut. Tai hassuinta oli se, että toissakuun vuorolisät maksettiinkin vasta maaliskuun 1. päivä eikä helmikuun 28. päivä. Sellaista se huumori on. Sitä paitsi blogit on niin out. Blogistania on sosiaalisen median maailman Belgia. Kuka sinne enää menisi?

Nyt on asiat kyl niin hassusti että oon koulutuksessa Keski-Euroopassa. Alan siis keskittyä maksaluentoon ja palaan asiaan, kun jotain raportoinnin arvoista tapahtuu. Lukekaa Snapchatia ja Signalia ja Instagramia ja mitä niitä muita onkaan sen aikaa.

Antautuminen

Keskiviikkona talvi voitti. Luovutusvoitto. Mä laitoin pitkät kalsarit ekaa kertaa tänä talvena. Yritän sinnitellä mahdollisimman pitkään ilman, koska pitkät kalsarit on talven symboli. Niiden pukeminen on kirkuva osoitus siitä, että talvi on päässyt niskan päälle. Tää johtuu muodista. Takkia voi käyttää muutoinkin kuin talvisin. Pipo, hanskat ja kaulaliina voidaan selittää asusteina, joilla piristetään asukokonaisuutta. Hyvin voi käyttää kahta paitaa kerrallaan (esim. T-paita ja neule), mutta kahdet housut päällekkäin ei ole tyylikeino. Kukaan ei laita kaksia housuja päällekkäin muutoin kuin siksi, että yksillä on kylmä. Mä oon pakkasen vanki. Pitkät kalsarit hidastaa mun rutiinia huomattavasti. Yleensä töihin tullessa mulla menee vaatteidenvaihtoon 1-2 minuuttia - joskus pidempään, jos joku työkaveri sattuu pukukaapille samaan aikaan. Nyt menee helposti 3-4 minuuttia, kun pitää ottaa ne kalsarit välistä pois. Siihen mä en lähde, että pitäisin niitä sisällä, vaikka töissä usein vähän kylmä onkin. Mä uskon, että ne menettää pakkastehonsa jos käytän niitä sisätiloissa lämmittäjinä. Ja mä en oo niitä naisia, jotka käyttää kaksia pitkiä kalsareita. Joku raja.

Mulla on joka vuosi kaksi joulukalenteria. Viime vuonna oli Veikkauksen ja partiolaisten joulukalenterit. Veikkauksen kalenterin mä oon usein saanut Handymanilta pikkujoululahjaksi. Tällä kertaa kuitenkin ostin sen itse, kun tuli kaupassa mieleen. Mulla on ollut se raaputettavana jo varmaan kymmenenä jouluna. Rahapelissä tiivistyy joulun henki. Yleensä siitä ei tuu mitään, samanlainen tunne on muutenkin joulun jälkeen. Muutaman kerran oon saanut vitosen, joka tuntuu ivalta, koska se on alun perin maksanut (Handymanille) kympin. Viime jouluna onni kääntyi: raaputin näkyviin neljä piparia ja kas - 100 euroa! Olen onnen kultalapsi.

Elämyskameli suosittelee 

uhkapelit

Joulukale 25: lohikeitto

Jeesuksen syntymäpäivää vietetään tänään. Ei sillä tietenkään synttärit nyt ollut, mutta jos keskiajan kirkko tahtoo mun viettävän Jeesuksen synttäreitä tänään niin mähän vietän. Hampaat irvessä. Siksi joulukalenterikin jatkuu 25. päivään, koska niin se mun 90-luvun kaunis glitterkalenterikin jatkui. Se joka oli niin kaunis, etten minään vuonna hennonut avata sen luukkuja. Siellä se nökötti hyllyllä kauniina varmaan viitenä jouluna ja abivuonna ehkä ihan koko vuodenkin.

Mun bravuuri on kermainen lohikeitto. Mä oon tehnyt sitä jo vuosia itsenäisyyspäivisin ja tänä vuonna myös siskontytön synttäreillä ja työpaikan pikkujouluissa. Ja ehkä joskus keväälläkin, en muista tarkkaan. Sopan keittämistä varten mulla on kymmenen litran kattila. Ohjeen mä oon saanut Hakaniemen hallin Töölön kalasta, kun kerran vuosia sitten ajattelin, että kalakeittohan ois hyvä tarjottava juhliin (olin vastikään käynyt vanhempieni oululaisten ystävien luona ja siellä oli tarjolla järkyttävän hyvää kalakeittoa). Ajoittain vähän tuunaan reseptiä ja koska se on todella yksinkertainen, tulee keitosta aina hyvää. Lohikeitto toimii niin, että se on sitä parempaa, mitä enemmän sitä tekee ja sitä ei haittaa yhden yön lepäily kylmässä vaan sekin vain parantaa. Lohikeittoon en ole ikinä käyttänyt pakastekalaa (miten kaunis aasinsilta eiliseen!) vaan teen sen tuoreesta lohesta. Lohen ostan hallista, koska sieltä saa ongelmitta lohensa ammattimaisesti kuutioituna. En ole myöskään koskaan käyttänyt ruokakermaa vaan vispikermaa (joko luomu tai laktoositon). Lohikeiton kanssa pitää tarjota saaristolaisleipää. Itse en sitä ole lähtenyt leipomaan vaan käytän mielelläni Maalahden limppua, joka on erinomaisen hyvää. Ainoa makea leipä, joka mulle maistuu.

Nonni, nyt tää kalenteri loppui tähän. Mun pitää lähteä neljän tunnin päästä töihin. Joulu ehti vasta alkaa ja nyt se jo loppuu. Hädin tuskin jälkeisetkään syntyneet. No, ei ne synttäritkään olleet jouluna joten so what. Morientes!

Joulukale 24: pakastekala

80-luvulla oli kalapuikko. Nyt se on laajentanut serkustoaan kaupan pakastealtaalle ja erilaisia pakastekaloja on metritolkulla. Ihan peruspuikkoa on tietenkin edelleen usealla eri brändillä. Peruspuikkoa on myös tuunattu vaihtamalla joko sisälmystä tai päällistä tai molempia. Lisäksi on eri muotoisia kalapaloja paneroinnilla ja ilman. On fileetä, mureketta, pullia ja valmiita kuutioitakin. Melkein minkä tahansa arkisen kalaruoan tekemisen voi aloittaa pakastealtaalta. Toki kaikki maistuu ihan samalta sit aina. Ehkä kätevää, mutta ei korvaa tuoretta kalaa. Britit on aika taitavia mauttoman kalan kanssa. Tai niin mä luulen, en oo koskaan oikeesti päässyt maistamaan fish&chipsiä. Mut sehän on jo aika out. Ei suinkaan maan myydyintä pikaruokaa enää ees.

Muuten, jos jäitte pohtimaan että mitä mä sit eilen söin, niin Handyman vei mut hotelliin yöksi! Heräsin siis Jätkäsaaren Clarionin 13. kerroksen kulmahuoneesta. Kauheen ihanaa! Käytiin syömässä Lankomiehen ja Kälysen kanssa alakerran Kitchen & Table -ravintolassa, jossa oli hyvä ruoka, mutta hitaahko palvelu. Tosi kauniit annokset. Ja tosiaan oikein hyvää, ei ois tarttenu stressata.

Joulukale 23: yllätysruoka

Nyt vähän ahdistaa. On hääpäivä ja Handyman on kieltänyt mua varaamasta illaksi tekemistä. Saattaa olla, että se aikoo viedä mut syömään. Jos kaikki sujuu kuin tanssi, on kyseessä sellainen ravintola, jossa mä oon käynyt ja josta mä tykkään. Sit mun ei tartte stressata. Jos onkin käynyt niin, että Handyman vie mut etukäteen tuntemattomaan yllätysravintolaan, saattaa mukavasti alkanut päivä kääntyä närkästyksen puolelle. Entä jos siellä ei ookaan mitään mistä mä tykkään? Krantun osa on hankala. On kyllä sanottava, että mä oon hieman höllännyt pahimmista kranttuiluajoista ja nykyään löydän melkein kaikista ravintoloista jotain syötävää. Joskus oon uskaltanut syödä ihan jotain aiemmin tuntemattomiakin juttuja! Mut silti se ahdistaa. Mä luulen, että tää liittyy siihen, että mä en oo yhtään luova. Mä oon tosi hyvä hahmontunnistuksessa, organisoinnissa ja geometristen kuvioiden sarjojen jatkamisessa, mutta ihan onneton kaikissa luovuutta vaativissa tehtävissä. Mun piti kieltäytyä töissä toimistotilan pienestä uudelleensuunnitteluhommasta, koska musta ei kerrassaan oo sellaiseen. Mä en pysty näkemään huonetta sellaisena kuin se voisi olla. Mä näen sen vanhan ja vaikka järjellä ymmärrän, että siinä on ongelmia ja ne voisi varmaan korjata näin, en pysty etukäteen kuvittelemaan, millainen siitä voisi tulla.

TL;DR: Jos osaisin suunnitella sisustusta, mua ei stressaisi mennä illalla syömään.

Joulukale 22: puurot

Mitä vanhemmaksi mä tulen, sitä enemmän mä tykkään puurosta. Tiedä sitten, mitä se kertoo mun mielenterveyden kehityksestä.Maitoon keitetty kaurapuuro on mun suosikki, mutta veteen keitettynä ei maistu. Mä keitän joka arkiaamu Handymanille kaurapuuron, johon laitan mustikkaa mukaan. Joka aamu se kiltisti syö sen puuron. Se on vesipuuroa, koska Handyman ei pidä maitopuurosta. Vastakohdat viehättää?

Riisipuuro on mun mielestä ainoa makoisa jouluruoka. Viime viikolla työpaikkaruokalassa tarjoiltiin joululounas, jota ihmiset jonotti parikymmentä minuuttia. Listalla ei oikein ollut mitään mitä mä olisin halunnut. Keittovaihtoehtona oli riisipuuro. Score! Ei jonotusta, parempi vaihtoehto, halvempi hinta. Harvoin käy näin hyvä tuuri. Muutenkin työpaikan puuropäivät on hyviä. Mä en ikinä tiedä, mitä puuroa mä syön, koska ne nimeää ne puuronsa idioottimaisesti ("kuntoilijan puuro", "sadonkorjuupuuro"), mutta se nyt on suurkeittiön tapa. Sama ruokala nimeää myös tähteensä "lounas talon tapaan", jolloin lämpölampun alta löytää kaikki vähemmän suositut ruoat edellisten kolmen viikon ajalta. Mutta silti työpaikkalounas on huippuluokan työsuhde-etu.

Ai niin, semmoinen tarkennus vielä, että mannapuurosta mä en välitä. 80-luvun superhitti suklaamannapuuro on kans ihan hirveetä. Oli jo 80-luvulla. Perusmannapuurokin oli mun inhokkipuuro jo lapsena. Luonnollisesti se oli kuitenkin Pikkusiskon mielipuuroa. Lapsuudessa vastakohdat ei kyllä viehättäneet vaan kiukutti.

Joulukale 21: orientaalinen kana: satay

Mä unohdin kirjoittaa tän eilen! Järkyttävää. Siksi tää on myöhässä.

Tänään on taas keskiviikko, itämaisen kanan päivä. Eka itämainen kanasoosi, jota mä oon tehnyt, oli sataykastike. Se on mahdottoman hyvää. Maapähkinää, sipulia, limeä ja kookosmaitoa. Aivan herkullista. Kanat tai muut lisukkeet laitetaan vierelle sellaisenaan, ne ei tartte juuri mitään mausteita.  Oon käyttänyt Maku-lehden ohjetta. Semmoinen ohje vaan, että sitä pitää tehdä tuplamäärä, että saa neljälle riittävästi. Ohjeen "neljän hengen annos" riittää siis kahdelle tai ehkä neljälle, jos haluaa dipata.

Muthei nyt mun pitää mennä laittaan tukka.

Joulukale 20: liha-makaronilaatikko

Äiti on hyvä ruoanlaittaja, Isillä on vain yksittäisiä bravuureja. 80-90-luvuilla Isi osasi tehdä lähinnä keittoja ja liha-makaronilaatikkoa. Sunnuntai-iltaisin Isillä oli tapana keittää saavillinen jotain keittoa, jota sit syötiin torstaihin saakka. Sopat oli ihan hyviä, mutta ne oli juhlaviikkoja, kun sopan sijaan tehtiinkin liha-makaronilaatikko. Niitä viikkoja muistellaan vieläkin eräissä piireissä.

Mä oon ymmärtänyt, että liha-makaronilaatikko on melkeinpä kaikkien suurkeittiöiden suosikkiruoka. Sen menekki on hyvä. Niin hyvä, että mä en edes muista, koska meidän työpaikkaruokalassa sitä viimeksi ois ollut. Sillä lailla ne säästää. Toivottavasti edes varuskunnissa sitä edelleen tarjotaan.

Liha-makaronilaatikkokin on erinomaisen yksinkertainen ruoka. Keitetään makaronit vähän vajaiksi, paistetaan jauheliha ja sekoitetaan munia maitoon. Sit kaadetaan nää yhteen ja laitetaan uuniin. Nälkäisen ja kiireisen kokin versiossa unohdetaan maito, munat ja uuni. Meillä ei laiteta juustoa eikä korppujauhoja, hyvää tulee muutenkin. Mä oon maistanut härkäpapuvalmiste-makaronilaatikkoa myös ja se oli luonnollisesti hyvää kans. Mun isoäiti teki jouluisin makaronilaatikon (ilman lihaa) joulupöytään. Se oli hyvää. Siis ainoa jouluruoka, joka ei ollut vastenmielistä. Oi niitä aikoja.

Joulukale 19: jauhelihakeitto

Jos mä saisin syödä lopun elämäni vain yhtä ruokaa, se ruoka olisi jauhelihakeitto. Se on niin kerrassaan erinomainen ruoka. Maistuu tutulta mutta ei tylsältä. Monta raaka-ainetta mutta helppo tehdä. Mulle kelpaa mainiosti pakastekeittojuureksista tehty keitto mutta myös pitkästä tavarasta tehty soppa on hyvää, kunhan lantunpaloja ei oo jätetty liian suuriksi. Mä en juuri pidä lantusta, mutta pieninä paloista sen maku ei tunnu häiritsevästi läpi. Selleristä mä tykkään ja palsternakasta. Perunat saa pilkkoa melko reiluiksi paloiksi. Jauhelihaa voi vähän maustaa ennen kuin laittaa sen kyytiin. Hyvin yksinkertaista. Täydellinen ruoka.

Joulukale 18: kuumat juomat

Mä haluisin pystyä juomaan kahvia. Oon useaan otteeseen aloittanut ja ohjeiden mukaan juonut sitä (ainakin melkein) päivittäin, mutta kahvisieppojen vakuutteluista huolimatta se ei oo muuttunut hyvänmakuiseksi. Oon jo siinä iässä, että oon ymmärtänyt luopua tällaisista haaveista. Musta ei tuu kahvinjuojaa.

Jos ei juo kahvia, yhteiskunta luokittelee teenjuojaksi. Tee ei ole yhtä pahanmakuista kuin kahvi, mutta ei sekään erityisen hyvää oo. Ei sellaista, että mä joisin sitä mieluummin kuin jotain kylmää juomaa. Töissä mä join sitä aiemmin lähinnä sosiaalisen ulottuvuuden ja elämän yksinkertaisuuden vuoksi, mutta vastikään totesin, että miksi viitsisin. Nykyään liottelen rooibospussia kuumassa vedessä töissä, koska kahvihuoneen tunnelmaan kuuluu kuuma juoma. Tavallisen kylmän hanaveden juontia töissä ei oikein kannusteta, koska kaapissa ei ole juomalaseja. Koen siis painostusta juoda kuumaa.

Rooibos on hyvää. Ihan maustamattomana se on vähän tylsän makuista, mutta erilaiset mausteet sopivat sen makuun erinomaisesti ja siksi se onkin mainio virvoke. Mulla on ollu nyt töissä Afrikka-rooibospaketti, jossa on eri eläimillä "hupaisasti" nimetyt maut: esim. oranki, kiraffi (jep) ja seepra. Mun suosikkeja on appelsiinimaustettu oranki ja metsämarjamaustettu joku eläin. Tykkään myös Starbucksin vaniljarooiboksesta, joka maistuu enemmän lakritsalle kuin vaniljalle. Kotona mä en yleensä kuumia juomia juo, paitsi ehkä nyt ku alkoi tehdä mieli vaniljarooibosta.

Joulukale 17: piparkakku

Mut on kutsuttu piparinpaistojuhliin tälle päivälle. Mä oon kahden vaiheilla menosta. Ois kiva nähdä kavereita ja ehkä leipoa pippereitäkin, mutta mä oon ollut kurkkukipu-nuhataudissa ny viikon ja toisaalta voisi olla fiksua olla altistamatta muita juhlijoita ja samalla pystyä siis oikeesti lepäämään.

Lapsena piparkakkujen koristelu oli tosi hauskaa. Mä en oo ikinä tykännyt piirtämisestä enkä ollut siinä mitenkään hyvä, mutta jotenkin se koristeluhomma oli mukavaa. Aikuisena mä en oo siihen lähtenyt, koska en edelleenkään oo hyvä piirtäjä mut sotkuinen piparkakku ei oo enää niin söpö kuin 30 vuotta sitten. Hankin piparkakkuni kaupasta. Mä tykkään eniten Annasta, Handyman Töysäläisestä. Yleensä meillä on Annaa. Mulle ei kyl yli kaksi piparia kerrallaan oikein maistu, joten tarjoiluastiaan nostetut piparit jää yleensä viikkokausiksi nahistumaan. Joku toi pikkujouluihin manteli- ja appelsiini-Annoja ja mä laitoin niitä lautaselle. Lautaselle nostetut piparit oli syöty loppuun eilen, kun Handymanilla hoidossa olleet esiteinit oli löytäneet ne ja mutustelleet niitä Handymanin Monopolille. Edelleen niitä kuitenkin on myyntipakkauksissaankin. No onneksi ne on hyviä. Joulu se tulee ensi vuonnakin.

Joulukale 16: paistettu riisi

Mä en tykkää pyttipannusta. Sen nimi on typerä ja siinä on perunaa sekä makkaraa enkä mä suuremmin välitä kummastakaan. Voi tietty olla niinkin, etten mä tykkää pyttipannusta, koska se ei oo cool. Se on tosi 70-lukulaista. Sitä vastoin kiinalainen spydäri oli 90-luvulla cool. Koska mä en oo, mä löysin paistetun riisin vasta tällä vuosituhannella. En muuten ole ylipäänsä käynyt kiinalaisessa ravintolassa 1900-luvulla.

Nomutsiis kiinalaisen ravintolan pyttipannu. Todennäköisesti kukaan ei Kiinassa syö ikinä mitään vastaavaa, mut mä oon länkkäri ja mä tykkään. Parasta siinä on kananmuna. Muuten mä en oikeestaan syö munaa an sich, mutta tässä se on niin pieninä palasina, että se ei oo häiritsevän munaisaa. Sit siinä on riisiä ja herneitä ja sipulia. Siihenhän voi laittaa mitä tahansa! No perunaa tai makkaraa mä en laittaisi, mut melkein mitä muuta tahansa siis. Maustaminen on tärkeintä, pitää olla soijakastiketta ja seesamiöljyä ja ehkä kalakastiketta (vaikka se haisee kamalalta), mielellään myös chiliä ja pippuria. Ja niin helppoa! Ihan niinku pyttipannu. Täytyykin taas tehdä paistettua riisiä jonain keskiviikkona.

Joulukale 15: Ikean lihapullat

Ikea on hyvin monessa paikassa kaupunkinsa suosituin ravintola. Tämä johtuu tietenkin siitä, että ympäri maailmaa Ikeat sijoitetaan yleensä välittömästi isojen kaupunkien ulkopuolelle pikkukaupunkiin tehokkaan sisääntuloväylän varteen. Suomessakin näin on tehty ainakin Espoossa, Vantaalla ja Raisiossa. Ravintola on luotettava - tiedät mitä saat kuten McDonald'sissa ikään. Paikallisilla erityismausteilla toki - suomalaisessa Ikeassa ei saa Spetzleä, joka on eräänlainen eteläsaksalainen pastalajike. Maailman isoimmassa Ikeassa ei saa lihapulliensa kanssa perunamuusia vaan keitinperunoita ja herneitä.

Jep, ne lihapullat. Ehkä myydyin annos. Useasti valittu parhaaksi kaupan valmislihapullaksi. Kun Pikkusisko pääsi ylioppilaaksi, ruoat toimittanut naapuri kysyi, että halutaanko me todella, että se tekee lihapullat itse, kun Ikeasta saa niin paljon parempia. Ei haluttu. Ikea on tuotteistanut ruokansakin erinomaisesti - kun eka syö annoksen ravintolassa, voi ostosten jälkeen mennä ostamaan samat lihapullat, muusin, hillon ja kastikkeen kassan vierestä pakastimeensa ja syödä samaa seuraavanakin päivänä. Nykyään lihapullien sijaan saa sekä ravintolasta että kotiin vietäväksi myös kana- tai kasvispulliakin. Kanoja en oo maistanut, mutta se kasvisversio on oikein toimiva.

Joulukale 14: orientaalinen kana: indonesialainen keitto

Uusin mun yrittämä orientaalinen kana on indonesialainen keitto. Sitä mä tein muutama viikko aistien ja se oli mun mielestä mahdottoman hyvää. Siinä oli kanaa, nuudeleita, sipulia, porkkanaa, kookosmaitoa ja vähän sitä sun tätä. Se oli helppoa tehdä ja tosiaan erityisen hyvän makuista. Mikä mahtavinta, resepti oli Yhteishyvästä! Ei vitsi keitot on hyvää ruokaa. Melkein mikä tahansa keitto sopii pakkassäällä tai oikeestaan millä tahansa säällä. Rajoitteistani johtuen mikään sulatejuustosoppa ei maistu, mut tein tuossa vastikään sellaista porkkanasosekeittoa, johon tuli sipulia ja linssejä ja kookosmaitoa ja mun suosikkimaustetta juustokuminaa ja se oli mahtavan hyvää. Mun lempiruokakin on keittoa! Ei jestas. Nyt alkoi tehdä mieli keittoa. Pakko tehdä illalla tätä. Toivottavasti Kälyselle ja Lankomiehelle maistuu. Handymanille kyllä menee, jos kutsun sitä osso bucoksi.

Joulukale 13: osso bucco

Virallinen Handymanin syntymäluukku! Eiku se kuulosti epäilyttävältä, sanotaan vaikka syntymäpäiväluukku sittenkin. Itseoikeutetusti esitellään osso bucco. Ei siksi, että Handyman erityisesti tykkäisi siitä (ei liene koskaan maistanut) vaan siksi, että aina kun mä kysyn siltä, mitä mä tekisin ruoaksi, se vastaa että osso buccoa. Kerran mä kysyin, että tietääkö se mitä osso bucco on. Ei tiennyt. Niinpä mä keitin nakkeja. Meni täydestä. Onneksi olkoon, pieni valon lapsi, 35-vuotias ikämiessarjalainen!

Joulukale 12: Rupa ja näkkileipä

Ruispalat (rupa) on mun lempileipää. Tää ei liene mikään yllätys, koska se on kai Suomen ostetuin leipä. Tai käy mulle moni muukin ruisleipä nyt kun ei tartte enää pelätä Ruisaurinkoa, joka oli puistattavan hirveän makuinen leipä. 90-luvulla todella osattiin. Esim. perus-Real on erinomaista, mut meillä on yleensä Ruispaloja, koska Handyman tykkää niistä enemmän ku Realista. Mulle käy hyvin Ruispalojen molemmat puolet mut ehkä hiukan enemmän tykkään alapuolesta. Mainitsen tän, koska olen julkisuudesta ymmärtänyt, että monelle on hyvinkin tärkeää, kumpaa puolta syö. Mä en juurikaan tykkää makeista leivistä paitsi kalakeiton kanssa kuuluu olla saaristolaisleipää. Muuten en lähde setsuuria syömään. Näkkileivät on mun mielestä myös erittäin oivallisia, etenkin vanha kunnon Koulunäkki, jota mulla on aina kaapissa. Saksassa mä söin mielelläni Ikean näkkileipää, kun se oli Pientä pyöreää suoraan kotimaasta. Nyyh.

Kaikkien aikojen rakastetuin joulujuoma

Mä katsoin tänään neulehommissa hetken aikaa MTV:ltä Lastenklinikoiden kummien joulukonserttia. Diandra lauloi kauniisti Hallelujah'n. Konserttia juonsi Marco Bjurström ja joku mulle vieras nainen. Diandran jälkeen tää nainen juonsi show'n mainostauolle maanitellen katsojia kuitenkin pysymään kanavalla, koska katkon jälkeen olisi luvassa mm. kaikkien aikojen rakastetuin joululaulu "Sydämen joulutee". Hetkisen jo olin hämmentynyt siitä, etten oo ollenkaan kuullut tällaista ikisuosikkia. Ehdin jo epäillä, että Arttu Wiskari olisi julkaissut uuden joulusinkun, jota tällaisin ylisanoin mainostetaan. Mut sit mä tajusin, että puute oli enemmänkin juontajattaren artikulaatiotaidoissa. Kurkku on vähän ilmoitellut itsestään - se lienee jouluteetä vailla. Tai -rooibosta.

Elämyskameli suosittelee
kuulevat korvat ja nokkelat aivot

Joulukale 11: kakku

Mä maistoin kakkua ekaa kertaa rippikouluiässä. Sitä ennen pidin kakkuja epäluotettavina, niiden sisään kun voi piilottaa mitä tahansa. Se on kai aika yleistä, eihän lastenkutsuillakaan kukaan syö kakkua. Mulla on kyllä edelleen parikymmentä vuotta myöhemminkin sama asenne. Kakkujen sisällä voi olla vaikka juustoa ja aika usein onkin. Mä sallin kakut ihmisille, jotka niistä tykkää mut mä en välitä edelleenkään. Suklaakakut on järjestään mulle liian makeita. Nykyään internet on täynnä suklaakakkuja, joihin laitetaan suklaan lisäksi toista ja joskus kolmattakin suklaata. Ei hyväksytty 80-luvulla sellaista. Suklaakakku tarkoitti sitä, että tavalliseen sokerikakkutaikinaan laitettiin värin vuoksi Van Houtenia. Joku marjatäytteinen vois vielä muuten mennä, mutta se itse kakkuaines siinä marjojen välissä on aina niin tylsän makuista. Mieluummin söisi ne marjat yksikseen tai voihan ne laittaa piirakkaan, jos haluaa fiilistellä. Kuivakakuista aika on kai ajanut ohi, viimeksi kukaan oli tosissaan kuivakakun kanssa koohottamassa 90-luvulla. Bloggerin autocorrect haluaisi kirjoittaa "kuivakkaista". Se tietää.