Kiireinen bee's knees -henkilö

Mulla on nykyään selvästikin niin kova kiire, että en ehdi kertoa siitä muille internetissä. Onneksi on tällaisia ärsyttäviä ja melko tarpeettomia työpäiviä, jolloin on aikaa vetää kyttyrä niskaan. Toisaalta edellisen kerran kun oli hiljainen päivystys (tiistaina) piti katsella Mikko Rasilan ja Markus Ahon unelmahäitä TV5:llä eikä silloinkaan ehtinyt täällä hengata. Hämmästykseni oli suuri, kun näin vanhempieni ystäväpariskunnan niissä häissä. Oli siis syytäkin katsoa.

Mä oon ollut kovin sosiaalinen. Kävin tällä viikolla kavereiden kanssa esim. keilaamassa ja eilen katsomassa stand upia. Olen keilaamisessa varsin huono, kuitenkin onneksi edes ajoittain vähän parempi kuin Handyman. Keilaamisen jälkeen me tutustuttiin naapuruston Blinit-ravintolaan, joka oli varsin pirteä kokemus. Sisustus on ikean halvinta ja palvelu arkaa ja melko hymytöntä, mutta ruoka halpaa ja tosi hyvää. Täytyy ehkä mennä toistekin. Kyseessä on siis venäläinen ravintola, jonka päätuote ovat blinit. Eivät semmoiset Kodin Kuvalehden ohjeilla tehdyt frisbeet vaan isot ohuet letut, jotka täytetään asiakkaan toivomalla tavalla (mä toivoin jauhelihaa ja vihanneksia, Handyman mätiä ja smetanaa, kaveri sieniä ja juustoa). Lisäksi on saatavilla pelmenejä ja seljankaa. Blinin voi saada myös makeana. Tosi hyvä konsepti. Ravintola on myös ollut pystyssä jo melkein kaksi vuotta eli toimivalta vaikuttaa.

Mulla on ollut myös hiukan terveydellistä hankaluutta, kun oikea jalka kenkkuaa. Kipu on kovasti samanlaista kuin ennen selkäleikkausta ja pääosin samassa paikassakin, mutta tuntuu nyt aivan eri tilanteissa kuin aiemmin. En halua, että sitä nyt ainakaan saman tien tutkitaan, koska toivon kovasti syyn olevan muualla kuin selässä (ensisijaisesti siis iskiashermossa). Kipu on ollut niin ikävän kovaa, että kuntoutus on ollut melko mahdotonta. Jopa töihin kävelyä oon joutunut ajoittain vähentämään, kun kipu on ollut niin pirskatin kovaa, että jalalle varaaminen on tuntunut epävarmalta. Nyt olen siihen jonkin verran tottunut ja uskaltaudunkin huomenna huonosti töissä nukutun yön jälkeen kuntosalille. Ärsyttävä vaiva!

Sen sijaan lautapelirintamalla tilanne on positiivinen. Melko lailla jopa kiusallinen. Mä innostuin laittamaan joidenkin pelien kortteja pieniin suojapusseihin, kun luin internetistä, että niin kaikki vakavasti itsensä ottavat peliharrastajat tekee. Toistaiseksi mä oon shieldannut (alan ammattitermistöä) 7 wondersin ja Dominionin kortit. Satoja kortteja pikkuruisiin muovitaskuihin sujuttaessa tuntee itsensä aika tarpeettomaksi tässä maailmassa. Nyt mä vain toivon, että joku pelaisi mun kanssa niillä kauniisti pussitetuilla korteilla.

Handyman on juuri tällä hetkellä Pumpumkatin muutossa. Mua harmitti kovasti, etten mä päässyt mukaan, pihkuran työ! Mähän oon nimittäin jokaisen muuttajan unelma-apulainen viallisen oikean jalkani kanssa. Etenkin nykyään, kun paikallaan seisominen on melko mahdotonta, en pysty edes keittiön kaappeja täyttämään. On siis Pumpumkatin siunaus, että mulla on tää päivystysvuoro nyt. Tsemppiä sinne kuitenkin!

Elämyskameli suosittelee
joutava tajunnanvirta, kun huonosti toimiva aivo osaa tehdä rakenteellisesti ehjää tekstiä

R-päivä

Ravintolapäivän brändi on valitettavan hipsteri. Niinpä aiemmin ei ole tullut mieleenkään mennä. Nyt kuitenkin Goethe-Institut kutsui mut tutustumaan niiden järjestämään kirjalliseen sukulaatiparatiisiin. Koska olen Goethe-instituutin fani jopa Facebookissa, teki mieleni mennä supporttaamaan. Handymania piti aika lailla taivutella, hänelle kun kyseinen instituutti aiheuttaa tuskaa ja surua joka keskiviikkoilta. Nopeasti käytiin ja mä ostin muutaman suklaapalan ylenkatseiselta teinitytöltä. Fazerin mansikkasuklaa oli aika hyvää, kivan raikasta verrattuna perussuklaaseen. Ihan kiva juttu, mutta enpä jaksa ensi kerralla tohkeilla. Hiukan mietittiin, että oltaisiin menty K-9-koirakahvilaan, mutta olisihan se koirallekin varmaan aika raskasta.

Gizmo-koira on meillä tänään viimeistä päivää. Koira on ollut ihan mukavaa vaihtelua, mutta kyllä huojentaa, että ei tarvitse enää toista viikkoa sen asioita pohtia. Rikkinäinen tassu vaivaa ajoittain vieläkin. Pitkiä lenkkejä ei uskalla kokeillakaan ja jo puolituntisen jälkeen koira nilkuttaa sisällä. Onhan itse asiassa aika söpöä, että koiranen on kovin kiintynyt ja haluaa viettää kaiken aikansa mahdollisimman lähellä, mutta on myös melko raskasta nukkua melko huonosti, kun jaloissa on kipuja eikä niitä pääse kunnolla venyttelemään tai vääntelemään, kun koira makaa niiden päällä tai paikalla eikä sitä saa hievahtamaankaan, vaikka voimiensa tunnossa työntäisi. Kuitenkin kun se tuossa vieressä sohvalla torkkuu, tulee aika lämpimiä ajatuksia. Ei, en ole koirakuumeessa kuitenkaan.

Koirakuumetta ei siis ole, mutta asunnolle tekisi mieli tehdä jotain. Ajattelen nykyään harvinaisen usein epäpuhtaita vantaalaisista rivi- ja pientaloista (en aio kuitenkaan, järki ja Handyman voittavat), mutta edes jonkinlaista muutosta toivoisi. Vaatehuoneen lasiovessa on halkeama eikä sitä saa korjattua avaamatta koko seinää. Se olisi kiva tehdä jo ennen sitä kun tän sitten joskus myy. Samalla voisin haluta siirtää vaatehuoneen seinää siten, että vaatehuoneeseen tulisi lisää tilaa. Nyt se on niin ahdas, että tavarat eivät millään sinne mahdu. Toki jotain voisi karsiakin. Tänä viikonloppuna saatiin jo karsittua pahin romulaatikko lipastosta, elättelen toivoa että joskus toiste saadaan isompiakin projekteja vauhtiin. Eiköhän.

Elämyskameli suosittelee
verkkainen laatikoiden selvittely

Koirala

Handyman on järjestänyt meille lainakoiran. Mä päivystin viikko sitten sunnuntaina ja sillä aikaa Facebookiin oli tullut epätoivoinen toivomus saada koiralle hoitaja. Pyytäjä oli parikymppinen kundi, joka on joskus ollut samassa partiolippukunnassa Handymanin kanssa ja jonka sisko on asunut Handymanin kaverin naapurissa. Varsin läheinen ystävä siis. Handyman innostui asiasta niin paljon, että kursorisen asian esittelyn jälkeen oli luvannut suoraan omistajalle, että kyllä me se otetaan. Virallinen multa kysyminen unohtui. No nyt meillä on sitten koira ensi viikon sunnuntaihin.

Kyseinen koira on lyhytkarvainen ja kooltaan vähän keskikokoista pienempi. Sillä on iso pää ja leveä suu (kuten Handymanillakin!) ja se on rodultaan Staffordshiren bullterrieri. Jalostettu häräntappajaksi, mutta luonteeltaan luottavainen, iloinen ja lempeä. Koira tuli meille toissapäivänä ja valitettavasti vain edellisenä päivänä joku ilkeä koira oli purrut sitä tassuun, joten kovin pitkiä ulkoiluja sen kanssa ei saa nyt tehdä. Sen jalkahaavaan pitää ruiskuttaa ilmeisesti pahasti kirvelevää pesuainetta silloin tällöin, mikä ei ole mukavaa kummallekaan.

Muuten menee ihan hyvin. Koira ei oikeastaan hauku kuin silloin, kun joku epäilyttävä hahmo (yleensä naapuri) rymistelee oven takana ja tässä nyt virallisesti pyytäisinkin, että naapurit nukkuisivat ihmisten aikaan kotonaan eivätkä viikon sisään tulisi baarista pikkutunneilla.

Quorn eli mykoproteiinista fermentoitu lihankorvike on kiinnostanut mua jo jonkin aikaa ja pari pakettia sitä on pakastimessa odottanut testausta. Eilen sitten tein quorn-rouheesta perusspagettikastikkeen (herkkusieniä, paseerattua tomaattia, pikkuisen ketsuppia ja yrttejä (sipuli oli loppu)) ja siitä tuli aivan erinomaista. Todellakin suositeltavaa! Jauhelihahan ei maistu juuri miltään ja se on helppo korvata vaikka sahanpurulla, mutta esim. soijarouhe on suutuntumaltaan selvästi erilaista ja jotenkin kuivaa. Quornia syödessä piti itselle väliin muistuttaa, että tämä ei ole jauhelihaa. Ehkä jos oikein mietti, quorn tuntui suussa hiukan pehmeämmältä kuin jauheliha, mutta mä en noudattanut ohjeita kovin tarkasti vaan haudutin soosia paljon pidempään kuin pakkauksen ohjeessa neuvottiin.

Yleisesti mä vastustan sitä, että kasvisruoan pitäisi muistuttaa lihaa, mutta sieni ei teknisesti ottaen ole kasvis. Vegaaneille quorn ei sovi, siinä on kananmunaa. Quornin ympäristökuormitus on kai vielä aika epäselvää. WWF oli jossain tutkimuksessaan todennut, että tofua ja quornia suosiva kasvisruokavalio saattaa vaatia jopa enemmän viljelymaata kuin sekaruokavalio, mutta toisaalta on arveltu, että CO2-päästöt olisivat silti matalammat quornilla kuin lihalla. Huono omatunto tulee joka tapauksessa. Mä en juurikaan välitä linsseistä enkä pavuista, joten niihin en haluaisi proteiininsaantiani perustaa. Tuoreet herneet ja kikherneet on ok, mutta kuulostaisi kammottavalta syödä kikherneitä päivittäin. Tofusta en pidä sen kumisen, juustomaisen olomuodon vuoksi. Soijarouhe on ok, mutta keitettäessä varsin kuohahtelevaa. Ehkä mä yritän tyynnytellä huonoa omatuntoani quornilla, vaikka sekään tietenkään ei ole ongelmatonta. Quorn - kuin elämä itse. Kunpa sille keksittäisiin parempi nimi (korni ei kelpaa).

Elämyskameli suosittelee
quorn, jos kiinnostaa

Hämpillä

Mä oon kelvoton bloginpitäjä. Ensin koukutan lukijani (aivan, juuri niin) ja sitten hillun ympäriinsä kirjoittamatta blogia ja pidän lukijani hirveiden reflojen kourissa (potilailta oppii cooleja sanoja).

Mä oon sittemmin käynyt kahteen otteeseen Tampereella koulutuksissa. Siellä on ollut hyvää seuraa ja ensimmäinen koulutuksista oli vielä loistavan hyvä, toinen ei niinkään. Tampereella tutustuin uutuuteen, parkkitalo P-Hämppiin, joka on suositeltava kaikille keskustassa pysäköiville. Valtavasti tilaa hyvin keskeisessä paikassa, hienot tilat ja upeat pikku ominaisuudet (kun tullessa ottaa parkkilipun ja lähtiessä maksaa sen automaatissa, ei lippua tarvitse ennen puomia enää työntää pömpeliin, sillä laite tietää rekisterinumeron perusteella, että maksu on maksettu ja puomi aukeaa itsekseen. Upeaa.

Handyman meni saksankurssille. Mä en pyytänyt, se halusi itse. Miten typerä ajatus. Nyt joka viikko useamman kerran mä joudun kuuntelemaan varsin raivostunutta huutoa siitä, kuinka huonoja kaikki pedagogiset menetelmät (poislukien ehkä käännöslauseet) ovat. Kuulemma siitä ei ole mitään apua, että joutuu itse tuottamaan tekstiä kirjoittaen tai puhuen eikä siitä, että käydään läpi kielioppia. On törkeää, että saksan sanoilla on suvut ja että niitä ei pysty arvaamaan. Kaiken huippuna vielä oppikirjan tehtävissä on liian vähän tilaa eikä siihen mahdu kirjoittamaan. Typerä mies.

Elämyskameli suosittelee
P-Hämppi

Willkommen!

Eilen saksantunnilla oli jännittävä tunnelma. Käytiin läpi ajankäyttöä ja siinä selvisi useita salaisuuksia. Kuten että mä pidän blogia. Siitä sitten innostuttiin ja puoli kurssia uhosi tulevansa lukemaan. Toivottavasti tulitte kans! Vielä en voi kirjoittaa tätä saksaksi, etten kadota kaikkia romaanisia kieliä harrastavia kavereitani, mutta jos nekin tajuisivat mennä saksankurssille, niin ehkä sitten myöhemmin. Luin joskus uudesta berliiniläisvillityksestä, jossa perusjampat kokoontuvat baariin lukemaan teini-iän päiväkirjojaan ääneen ja nauramaan vedet silmissä. Ehkä mäkin voin kääntää nää ja lukea? Ehkä ei, berliiniläisiä ei naurata.

Toinen megasalaisuus oli se, että kaveri katselee Sturm der Liebeä. Se kuulostaa mun korvissa kyllä jo enemmän trendiltä kuin guilty pleasurelta, koska myös Pikkusisko ja Äiti katsoo sitä intohimoisesti. Kaikki toki selittävät katsovansa sitä pitkälti kieltä oppiakseen. Jonkinlaisena hc-SdL-fanin merkkinä voidaan toki pitää sitä, että kaikki myös nauhoittavat sitä, koska kiireisinä uranaisina eivät ehdi katsoa sitä oikeaan aikaan. Terveisiä vaan sinne vastaanotinten ääreen! Mä en tuomitse yhtään, SdL sentään kai muuttuu koko ajan, mä katson niitä samoja QI-jaksoja aina uudestaan.

Elämyskameli suosittelee
Muiden elämä (Das Leben der Anderen) niin populaarikulttuurisessa kuin ihan puhtaan tirkistelymielisessä merkityksessä

Itsehillintä

Mä oon vihdoinkin ymmärtänyt, mitä konkreettista hyötyä mä voin vastata Facebookin mulle tarjoavan, jos joku Suomen Gallupista soittaa ja kysyy. Se opettaa mulle itsehillintää. Pidemmälle opiskeluissaan ehtineet voi käyttää HS:n keskustelupalstaa, mut se on mulle vielä liian vaikeaa. Mä olin todella ylpeä itsestäni, että pysyin melkein rauhallisena, vaikka yksi fb-kaveri postasi tosissaan tällaisen linkin. Mä kiemurtelin, mutta en vastannut. Keskustelua riitti 51 viestin verran ja moni oli toki mun mielestä samaa mieltä, mutta useampi oli vakaasti sitä mieltä, että kaikki THL:n vastaisesti puhuvat ovat kategorisesti oikeassa. Mun itsehillintä on jo ainakin kurpitsan kokoinen, kun se kasvoi koko ajan sitä keskustelua lukiessani. Sama tyyppi on toki myös sitä mieltä, että lasten korvatulehduksiin ei auta muu kuin homeopatia ja on ihan kauheeta että lääkärit määrää niihin antibiootteja eikä neuvo oikein. Sitä tyyppiä parempaa anger management programia ei ookaan!

Blogin kommenttiraita on ollut SoneraPartiota ja kirjoitusvirhehuomioita lukuunottamatta melko hiljainen. Niinpä mua on kovasti viihdyttänyt Blogspotin viallinen spämmifiltteri. Mukaan ovat päässeet mm. elokuvakalenterin seitsemännen luukun kohdalle kommentoitu "Excellent post. I was checking continuously this blog and I'm impressed! Extremely helpful info specially the last part :) I care for such information a lot. I was looking for this certain information for a very long time. Thank you and best of luck. Visit my blog hardcore sex."

Me vietettiin eilen Pikkusiskon synttäreitä meillä perhepiirissä pataruoan ja 7 wonders -pelin seurassa. Pirkka-reseptihaun intialainen lammaspata on hyvää ja 7 wonders ihan loistava peli! Ainoa sen huono puoli on monimutkaisesti selitettävät säännöt, minkä takia yhtään kärsimättömälle yleisölle sitä ei viitsi esitellä. Nytkin meinasi alkuun Diplomi-insinöörikihlatun korvista tulla savua, mutta kun Pikkusisko erikseen oli tätä peliä pyytänyt, niin sitä pelataan. Itse asiassa peli ei ole mitenkään vaikea, mutta säännöissä on monia pieniä kommervenkkejä. Mä oon täällä tätä peliä jo aiemmin pohtinutkin. Olen itseni kanssa nyt sitä mieltä, että pelissä ei itse asiassa ole kovin paljon erilaisia kortteja vaan ne on helppoa ymmärtää. Oikein sormet syyhyää, että pääsisi tätä pelaamaan!

Elämyskameli suosittelee
love to hate -fb-kaverit

Lumia-kyllästys

Mua surettaa, kun mä en enää jaksa Lumiaa. Siinä on nyt niin monta pientä ärsytystä, että mun on varmaan pakko kohta siirtyä takaisin iPhoneen. Ai miksi?

1. Ensinnäkin kaatuilu. Se ei tee sitä joka päivä, mutta useimpina ja useamman kerran. Muuten se ei niin haittaisi, mutta kun se kaatuu yleensä just silloin kun mä oon kirjoittamassa jotain viestiä ja sitten se mun työllä ja tuskalla kirjoitettu teksti häviää. Pahinta on se, että jos se sattuu kaatumaan vasta tulleeseen tekstiviestiin vastatessa, niin se saapunutkin viesti häviää eikä välttämättä enää muista tarkkaan, mitä siinä puhuttiin. 
2. Siihen ei saa omaa soittoääntä. Mulla on ollut iät ja ajat iPhonessa Jeeves & Woosterin tunnussävel ja se on sopinut mulle loistavasti. Tuossa on nyt joku peruspiipitys, joka on ärsyttävä.
3. Jos selaimen hakuriville kirjoittaa hakukoneelle hakusanan, Lumia käyttää (tietysti) Microsoftin surkeaa Bing-hakukonetta eikä Googlea. Bing antaa aina eka jotain random kuvia hakutuloksiksi eikä löydä ikinä sitä mitä mä oon hakemassa.
4. Ehkäpä tärkeimpänä: siinä ei toimi mun isolla rahalla ostamat saksan mobiilisanakirjat.

Toisaalta harmittaa. Mä tykkään sen isosta näytöstä, vaihtuvista lukitusnäytön taustakuvista, neliöistä, podcast-soittimesta ja lutuisesta tavasta hakea Fb-apin yläreunaan kuvia siitä kaverista, kenen tietoihin tutustuu. Se ilahduttaa mua joka päivä, että Nokia on tehnyt niin hyvän puhelimen. Mua vain surettaa se, etten mä tahdostani huolimatta halua käyttää sitä.

Me ostettiin ennen joulua uudet veitset. Tänään sipulia pilkkoessani veistin uudella liian terävällä veitsellä palan vasenta etusormea mukaan satay-kastikkeeseen. Hyvä veitsi. Huono kirjoittaa kymmensormijärjestelmällä.

Edellisen postauksen jälkeen Pumpumkatin huomaavainen puoliso huolestui meidän tekniikkalukutaidottomuudesta ja raportoi, että Androidiin saa kuin saakin sen mun pääsykoekirjan lukuohjelman. Niinpä mä menin ostamaan jonkun Samsungin ja toden totta, se toimii siinä! Toki se lukuohjelma on surkea (kustantajan syy), näpyttimet on niin pieniä, että on miltei mahdotonta osua siihen sivua vaihtavaan näppäimeen osumatta kirjan loppuun - näppäimeen, jolloin mun pitää jatkuvasti muistaa, millä sivulla mä olinkaan menossa, jotta pääsen takaisin. Pitää varmaan ostaa semmoinen sormitietokonekynä, jollaista huumorintajuttomat insinöörit ja sormenjälkiä pelkäävät hysteerikot käyttää. Mut siis kiva, että voin lukea tenttiin sähköisesti.

Elämyskameli suosittelee

iPhone (nyyh)

Vain kahden käyttöjärjestelmän loukussa

Mä oon käyttänyt Lumiaa nyt 1,5 kk. Sen kaatuilu raastaa mun mieltä miltei päivittäin. Alkuun sentään kaatumisen ja uudelleenkäynnistyksen jälkeen se osasi hakea automaattisesti oikean kellonajan muutaman minuutin kuluessa, mutta ei enää. Nyt se tulkitsee uudelleenkäynnistyksen jälkeen, että eletään syyskuun ensimmäistä päivää vuonna 2012 ja kello on 7:46. Jos mä en itse käy muuttamassa aikaa, niin kaikki ohjelmat elää tuota hetkeä - julkisten liikennevälineiden aikataulut annetaan lauantaiaamuksi, tekstarit merkitään saapuneiksi ja lähteneiksi syyskuussa (eli ne siirtyy keskustelun ensimmäisiksi) ja vasta tulleet puhelut eivät näy viimeisimpinä. Todella raivostuttavaa. Kun päivästä riippuen puhelin saattaa jumiutua viisikin kertaa, alkaa uutterinkin buuttailija kyllästyä. Parannusta ei ole näköpiirissä. Muuten puhelin on kyllä ihan hyvä nyt kun olen tottunut siihen. Silloin tällöin on kyllä iPhonea ikävä.

Kuten melkein kaikki muutkin, mä käytän useampaa eri käyttöjärjestelmää: kotitietokoneissa on OS X, puhelimessa Windows 8 ja töissä Windows XP. Mä oon jo pidempään haaveillut sellaisesta sormitietokoneesta, jolla mä voisin lukea internet-versiota mun erikoislääkäritenttikirjasta. Mulla oli iPad, mutta koska kirja ei toimi siinä (flash), toivoin löytäväni jonkin toisen mielellään Windows 8 -laitteen, jossa se toimisi. Tänään mä kävin Verkkokaupassa.com kokeilemassa kaikkia niillä esillä olevia laitteita, mutta ei se toiminut missään. Menin jopa Android-puolelle, vaikka olenkin kovasti toivonut, että mun ei tarvitsisi sekoittaa enää yhtään käyttöjärjestelmää elämääni, mutta ei se niissäkään auennut. Tämä on erityisen ärsyttävää siksi, että kaverin vuoden vanhassa Samsungissa kyllä toimii. Ilmeisesti jotkin Flash Playerin ominaisuudet ovat muuttuneet tai poistuneet uusissa versioissa. Täytyy ehkä ottaa analoginen kirja käyttöön, koska kohta pitää aloittaa tenttiin lukeminen. En millään viitsisi, kun nykyään on sähkökirjakin, jota voi lukea selällään maaten toisin kuin suurikokoista lörppäkantista kirjaa.

Elämyskameli suosittelee
stabiili Lumia tai muu puhelin

Chilisormet

Polaah vietti syntymäpäiviään oikein suurella joukolla ja mekin päästiin mukaan. Matkustettiin siis Jyväskylään Handymanin, Långstrumpin ja Ipanan kera. Autossa oli myös joku Polaah'n kaveri, joten tila oli todellakin kortilla. Mä istuin aimo osan menomatkasta valtava liukuri sylissä. Ah, automatka. Bileet oli hilpeet, oli tosi kivaa, kiitos!

Käytiin Jyväskylässä toki myös tervehtimässä Pikkusiskoa ja sen entouragea. Meno oli katossa ja koko nuoriso-osasto varsin villinä. Me vietiin tuliaisiksi kaikille pienet Angry Birds -pehmolelut ja ne olikin hillitön hitti. Mä en muista lainkaan, oliko meillä alle nelivuotiaina joku ihan ykkössarja, mutta noilla ainakin oli. Pöössejä!

Jyväskylässä yövyttiin Sokos Hotel Alexandrassa. Aika myöhään päästiin nukkumaan ja mua valvotti paitsi huoneen turhan korkea lämpötila myös poikkeuksellisen lemmekkäät naapurit. Moni asia ärsyttää vähemmän kuin 5:37 alkava seinän takaa kuuluva uliseva voihke (esim. 9:28 alkava yläkerrasta kuuluva uliseva voihke). Hotelli oli sinänsä ihan siistin oloinen ja sitä voi suositella ihmisille, jotka omistavat korvatulpat tai ovat muuten tanakkaunisia. Aamupala oli hyvä, siellä oli mm. rapeita karjalanpiirakoita ja paikallisiksi erikoisuuksiksi kutsuttuja perunarieskoja.

Mä en oo mikään herkkukokki, mutta tein äsken niin kovin hyvää ruokaa, että oikein ilahduin. Tein satay-kastikeen, jonka kanssa söin currytahnassa marinoituja kananpalasia. Valitettavasti satay-kastikkeeseen piti pilkkoa chiliä, jota on nyt sit paitsi mun sormissa myös mun silmissä. Vähän ottaa kipeetä.

Elämyskameli suosittelee
pilkkomishanskat

Alkuvuoden kankeus

Alkuvuosi on aina hankala, kun on niin paljon muistettavaa. Mulla kestää usein viikkokausia, että muistan kirjoittaa päiväykseen oikean vuoden, vaikka päivä menisikin oikein. Täytyy oikein erikseen pohtia, että tosiaan niitä raketteja katseltiin vastikään. Yleensä menee ainakin Runebergin päivään ellei ystävänpäivään, että vuosiluku alkaa tulla automaatioksi. Toinen ongelma on muistaa viedä verokortti töihin. Mä oon toistaiseksi joka vuosi joutunut tilaamaan uuden verokortin, koska en ymmärrä sitä A-B-systeemiä (A on Handymanin mukaan aikuisille, joilla on sama palkka joka kuukausi ja B lapsille, joiden palkka vaihtelee) ja olen kokenut turvallisimmaksi tilata freelancer-kortin, koska mä oon tottunut siihen. Nyt sain toki tulostaa sen itse kotona, koska olen uudenaikainen moderni ihminen.

Kissat on ihan mahdottomia. Reino on siis jo ensimmäisen viikkonsa aikana purrut poikki mun tietokoneen ja puhelimen laturit sekä kuulokejohdon. Toissapäivänä se mutusteli Handymanin laturien johtoja. Kirppu on varistanut karvaa ihan joka paikkaan. Molemmat on oksennelleet sinne tänne (esim. puoliksi Kolonin päälle, jolloin mahamehut valuu Kolonin alle herkullisesti). Molemmat änkeää syliin, kun istuu sohvalla. Reino steppailee läppärin päällä, kun mä yritän kirjoittaa (kirjoitusvirheet on siis sen vika). Kirppu "leipoo" halipulassaan istuintaan (eli mua) kynsillään niin, että sekä paita että iho on repaleina. Handymanin käsivarsi näyttää 15-vuotiaan viiltelijän kädeltä Reinon jäljiltä. Kirppu maukuu kaikki yöt. Reino rymistelee öisin. Kirppu yrittää karata aina kun joku avaa oven (kaksi kertaa Handyman on sen vahingossa lipsauttanutkin sinne ja saanut juosta perässä). Eli ihan kivasti menee.

Elämyskameli suosittelee
kotieläimet muiden kotona

Vuoden viimeinen päivä

Vuoden viimeisen päivän ensimmäiset 23 tuntia sujuivat leppoisasti (viimeisestä en vielä tiedä). Töissä työnsin muovisen letkun jonkun piruparan munuaiseen, töiden jälkeen menin Herkkuun ostamaan karitsaa ja sieltä sitten Munkkivuoreen viettämään loppuvuotta. Handyman oli ostanut muutaman pommin, jotka paukuteltiin kahdeksan maissa ja säikytettiin paikallinen pikkupoika kyyneliin. Kun samainen pikkupoika oli saatu unille, alkoi muitakin väsyttää niin vietävästi, että kymmenen maissa lähdettiin jo kotiin. Onneksi yöunien jälkeen voi samassa seurueessa jatkaa vuodenvaihteen juhlimista Jari Tervon luumulampaan äärellä. En malta odottaa!

Mä oon kuunnellut Vain elämää -levyjen lisäksi viime päivinä Monty Pythonin Galaxy Songia. Se on loistava. Mä oon varmaan joskus aiemminkin hehkuttanut sitä, mutta vain aiheesta. Se on kerrassaan oivaa edutainmentia etenkin näin fysiikkaignorantille. Melkein alkaa huimata, kun niitä numeroita ajattelee. Ehkä just sen takia mun pitäis kuunnella sitä useammin.

Elämyskameli suosittelee
Monty Pythonin vitsit

Musiikkikriitikko

Mä kävin eilen Pumpumkatin kanssa Vain elämää -konsertissa. Kokemus oli kerrassaan erikoinen. Itse pääelämys eli musiikki oli mainiota. Muusikot olivat selvästi innoissaan, koska konsertti kesti yli kolme tuntia. Helppohan siinä on toki artistinkin venyttää konserttia, kun joutuu laulamaan vain joka seitsemännen kappaleen ja muun ajan saa syödä pähkinöitä. Lavalla ja katsomossa meno oli hyvää. Jari Sillanpään mahtava huumorintaju pelasti jokaisen hiljaisen hetken. Cheekin fanijoukko oli äänekkäin, mutta en ole varma, oliko se suurin. Meidän lähellä istui kaksi skrodea yrmyn näköistä kolmevitosta bodariäijää, jotka hurrasivat hurmoksessa aina Katri Helenan tullessa lavalle. Sääli vain, että kaikki muu oli ihan kamalaa. Miksaaja oli varmaan valittu sukulaissuhteidensa tai kauniiden kasvonpiirteidensä takia, koska miksaajana hän oli kelvoton. Useamman biisin alussa mikrofoni oli alkuun mykkä ja kesti muutaman hetkosen, että kuultiin, mitä lauletaan. Kerran voi antaa anteeksi, puolenkymmentä kertaa on vain kelvotonta työtä.

Konsertti järjestettiin Barona-areenalla. Espoolaiseen tapaan areena on rakennettu puolen kilometrin päähän tiestä ja julkisista kulkuneuvoista. Mä menin paikalle bussilla, jossa oli mun lisäksi pelkästään teini-ikäisiä menossa kanssani samaan paikkaan. Teinit oli joutuneet valitsemaan bussin, koska niillä ei ollut ikää ajokorttiin. Moni oli printannut Reittioppaan pysäkkiluettelon ja jäi silti väärällä pysäkillä pois. Tien ja areenan välissä oli valtava parkkipaikka, kävelymatka bussipysäkiltä areenan ovelle oli 531 metriä. Sinänsä ymmärrettävää, että eihän Espoossa kukaan kulje bussilla. Toki parkkipaikka oli koostaan huolimatta radikaalisti liian pieni, kun jokainen 8000 katsojasta tulee erikseen yksityisautolla ja niinpä puolet autoista ohjattiin Orionin pääkonttorin parkkipaikoille. Areenalle jonotettiin ulkona, koska liput tarkastettiin ovella. Pumpumkatilla oli meidän liput. Koska hän asuu Espoossa ja Espoon sisällä 7 km:n matka bussilla kestää Reittioppaankin mukaan 45 min, auto on teoriassa näppärämpi. Toki, kun kaikki muutkin tulevat yksityisautoilla, kesti samainen 7 km:n matka autolla 70 min. Mä pääsin onneksi livahtamaan tuulikaappiin lämmittelemään. Myös poispääsy vaati kärsivällisyyttä: koska areenan ohitse kulkeva pikkuinen tie ei ole mitoitettu 8000 yksityisautolle, kesti matka parkkipaikalta tielle yli puoli tuntia.

Areenan penkit oli niin ahtaat, että polvet osuivat edessä istuvan miehen niskaan, joten todellakaan ei voinut nousta seisomaan ja hillumaan. Kuitenkin moni piti takkiaan sylissään narikkamaksun välttääkseen. Osa oli jättänyt takkinsa suosiolla autoon samasta syystä ja tämä joukko muuttui ulkona odotellessaan sinertäväksi. Mutta se ei ollut Jari Sillanpään vika.

Joulu oli ja mä olin taas ollut enkelimäisen kiltti. Joulupukki tuli tällä kertaa meille vasta paluumatkalla joulupäivän iltana. Mä sain Handymanilta kauniin Lapponian Winter Pearl -rannekorun samaa sarjaa kuin viime joulun kaulakoru. Joulupukki toi myös valurautapadan, jollaisen hankkimista mä oon pohtinut mielestäni lähinnä itsekseni jo pitkään. Nyt mä voin opetella tekemään pataruokia! Ainakin Jari Tervon luumulammasta, karjalanpaistia ja juures-soijarouhepataa. Aika talvisia ruokia. Ainoa talven hyvä puoli.

Joulun jälkeen sain Handymanilta todella huomaavaisen lahjan. Sään lauhtuminen teki tienpinnat niin liukkaiksi, että mua pelotti mennä ulos. Selkä on ollut hiukan kipeä ja sen takia liukkaus pelottaa oikein erityisen paljon, koska jos mä kaadun, en selkäkivun vuoksi ehkä pääse omin voimin ylös. Niinpä Handyman huolehtivaisena puolisona osti mulle romanttisesti mummojen suosimat liukuesteet kenkiin. Ne on kiusalliset ja hiukan hankalat, mutta todella toimivat. Koko ajanhan niitä pitää laittaa päälle ja ottaa pois, että lattiat ei naarmuunnu tai nastat tylsy, mutta jäällä ne toimii juuri kuten paketissa luvataan. Nyt uskaltaa kävellä ulkona paremmin, kiitos Handymanille!

Elämyskameli suosittelee

levyn kuunteleminen kotona

Kahdeskymmenesneljäs: Love Actually

Love Actually esitellään nyt ihan vääränä päivänä, koska se pitää katsoa viisi viikkoa ennen joulua eikä suinkaan jouluaattona. Mä en kuitenkaan jotenkin tänä jouluna saanut sitä katsottua ja se on painanut mua koko ajan, joten päätin tehdä siitä jouluaattoleffan. Katsoisin sen tänään, ellen olisi töissä, mutta koska olen, en katso. Tai ehkä katson, jos on tosi kuollutta ja jos löydän DVD-soittimen.

Love Actually on monen pikkutarinan kuroma iso tarina. Lajityyppi on onnistunut romanttinen komedia, mielilajityyppini. Näyttelijät ovat huippuluokkaa, juoni ja dialogi erittäin onnistunutta ja tunnelma lämmin. Osa tarinoista on haikeita, osa hassuja ja osa onnellisia, mutta kaikki kuitenkin herttaisia ja ystävällisiä. Mun suosikkitarina on comebackia havittelevan 70-luvun glamrokkarin ja managerinsa ystävyys. Leffan hauskimmat repliikit on kirjoitettu näille ja heidän jouluaattonsa on kaikkein liikuttavin. "Let's get pissed and watch porn!" Love Actuallyn loppukin on hyvä, vaikka näin hyvän leffan loppuminen on aina surkeaa, loppukohtauksen erinomaisuus lohduttaa. Jossain making ofissa kerrottiin, että ohjaaja oli miettinyt viikkokaupalla, mikä biisi olisi oikea leffan lopettamiseen ja oli sitten autossa ohimennen kuullut God Only Knowsin ja siinähän se oli.

Tänään jouluaattona mä oon siis töissä, huomenna Vantaalla ja ylihuomenna Lauttasaaressa. Kisuja pitäisi hoitaa siinä sivussa, vaikka juuri tällä hetkellä Reino ottaakin päähän, koska se on syönyt jo toisen Airin laturin. Tällä kertaa olin piilottanut sen tiiviisti rullattuna peiton alle, mutta pienten saikkupäiväunien aikana johdon suojus oli jo poikki ja tietysti mä huomaan tämän ongelman aatonaattoiltana puoli yhdeltätoista, kun akkua on jäljellä 3 % ja viimeinen joulukalenteripostaus on tekemättä. Onneksi Handyman keksi pika-avun ja koska Verkkiksen kioski on auki jouluyönäkin, sinne saa Handyman huomenna kruisailla. Voi ostaa samalla suunnittelemamme yhteisen hääpäivälahjan eli uuden sähköhammasharjan.

Kiitos joulukaleväelle, palaillaan!

Elämyskameli hyräilee
So if you really love Christmas, come on and let it snow!

Kahdeskymmeneskolmas: Ten Things I Hate About You

Me mentiin Handymanin kanssa ekoilla virallisilla treffeillä elokuviin, koska naistenlehdissä aina suositellaan, että leffaan on hyvä mennä, niin on sitten kahvilassa mistä puhua. Handyman olisi halunnut mennä Andy McCoy -elokuvaa katsomaan, mutta se oli loppuunmyyty ja niinpä me mentiin katsomaan teinikomedia.

Ten Things I Hate About Youn juoni perustuu Shakespearen The Taming of the Shrew'n juoneen. Ulospäinsuuntautunut Larisa Oleynik haluaa deittailla, mutta ilkeä isä ei anna lupaa, ellei tiedostava ja ankara isosisko Julia Stiles myös seurustele. Larisaan pihkassa oleva Joseph Gordon-Levitt keksii taivutella limaisen Andrew Keeganin lahjomaan Heath Ledgerin esittämän pahiksen viemään Julian bileisiin, jotta Andrew voisi viedä Larisan sinne ja Joseph saisi hurmattua Larisan. Alkuun kaikki sujuukin kuin tanssi, mutta eipä aikaakaan, kun Julialle selviää, että hänet on myyty. Lopuksi kuitenkin kaikki kääntyy parhain päin ja Heath tunnustaa Julialle rakastuneensa tähän. Ja sit ne pussaa. Hihi.

Ten Things on varsin tyypillinen teinileffa, mutta toki erityisen rakas mulle, koska se oli treffileffa ja tänään on nelivuotishääpäivä. Siinä oli myös hyvää musiikkia (Heath Ledgerin Can't Take My Eyes Off You on ihana). Ja siinä oli Heath Ledger. Juoni oli ihan herttainen ja tunnelma mukavan kepeä.

Elämyskameli hyräilee
Olit puolisoni silloin, olet puolisoni nyt.

Kahdeskymmenestoinen: The King's Speech

The King's Speech on mun mielestä paras viimeisen 10 vuoden aikana tehty elokuva. Muistan menneeni katsomaan sitä herttaisen trailerin ja hyvien näyttelijöiden vuoksi enkä mä arvannut etukäteen ollenkaan, kuinka hyväksi elokuva osoittautuisi. Koko ajan oli sellainen olo, että mä haluisin olla tuolla noiden ihmisten kanssa koska ne on inhimillisiä, kohteliaita ja ystävällisiä. Elokuva ilman pahiksia kuulostaa ajatuksena tylsältä, mutta ei ole, jos hahmot on luotu kunnioittaen. Tietenkään elämä ei ole elokuvaa eikä oikea Lionel Logue varmastikaan vitsaillut kuninkaalliselle, mutta taiteessa se sopi oikein hyvin ja loi ihastuttavan lämpimän tunnelman. Mä oon katsonut tän jo kolmasti eikä edelleenkään kyllästytä yhtään. Top vitonen.

Meille tuli joulukisut eilen ja nyt mä oon todennut olevani todennäköisesti allerginen. Mulla on ollut vähän yskää kuukauden takaisen flunssan jälkeen, mutta tänään se on ollut paljon pahempi. Kuukausi tuntuu aika piinalliselta etenkin, jos selkäkipu ei hellitä, koska jokainen yskäisy viiltää selkään. Tai ehkä pitää kokeilla kaiken muun lääkityksen lisäksi vielä allergiapilleriäkin. Onneksi on paljon töitä. Vanhojen sairaaloiden sisäilmaongelmat eivät ole mitään verrattuna kisukotiin.

Elämyskameli hyräilee
If I'm not back again this time tomorrow, carry on, carry on as if nothing really matters.

Kahdeskymmenesensimmäinen: Citizen Kane

Mä en oo klassikoiden ystävä. Must read -kirjoja en oo juuri yhtään lukenut, kun ei kiinnosta. Kaikki mun näkemät klassikkoelokuvat on ihan kammottavia, Citizen Kane niistä mieleenpainuvimpana. Jotenkin sitä nuorempana jaksoi uskoa, että jos arvostetut kriitikot ovat melko yksimielisiä jonkin elokuvan mahtavuudesta, sen on pakko olla hyvä. Päinvastoin, kriitikoiden kehu on yleensä mun mielipiteen vastainen. Jopa Harri Närhi, joka muutoin kirjoittaa viihdyttävästi siinä hirveässä lehdessä, joka on onneksi kuollut jo, on aina eri mieltä kuin minä. Toisaalta on sekin tietysti jonkinlainen tapa valita katsomisen arvoinen elokuva.

Citizen Kane on tosiaan kriitikoiden kaikkien aikojen parhaiden elokuvien listoilla yleensä kärkipäässä. IMDb:ssä se on kuitenkin vasta 44:s, mikä hiukan palauttaa mun uskoa ihmiskuntaan. Juoni on pitkäveteinen ja ennalta-arvattava, hahmot puisevia ja etäisiä ja lavastus kaavamainen. Onneksi ei tarvitse katsoa uudelleen.

Paljon jännittävämpää kuin Citizen Kane on se, että meillä on taas joulukissat! Reino ja Kirppu tulivat viettämään sydäntalvea meille ja tähän mennessä ovat pudottaneet kellon ja saaneet sen niin sekaisin, että Handymanin piti resetoida koko laitos. Paketoin pari joululahjaa ja sain hartiavoimin taistella Reinon kanssa oikeudesta käsitellä lahjanarua. Nyt olen menossa suihkuun ja jo etukäteen jännittää yhteenotto kylppärissä, joka on kundien mielestä kämpän hotein mesta lattialämmityksen takia (oikeassa ovat).

Elämyskameli hyräilee
Night is falling and you just can't see - is this illusion or reality?

Kahdeskymmenes: Shall We Dance?

Tämä on tarina nuoruudesta ja ihanasta edelleen jatkuvasta ystävyydestä. Lukioaika oli mahtavaa. Vaikka Itä-Vantaalla on puolensa, ei yksi niistä ole peruskoulu. On pikkuisen tylsää olla se tyyppi, joka asuu viiden kilometrin päässä koulusta, kun muilla on 2-10 minuutin kävelymatka. Ja kun itse ei jaksanut innostua papateista, ossulla notkumisesta ja Tarjoustalon meikeistä ja oikeastaan tykkäsi ruotsintunneista, oli ihan out. Kyllä mulla oli yläasteellakin kavereita, mutta en mä kovin usein viettänyt niiden kanssa aikaa koulun ulkopuolella. Mulla oli läksyjä ja harrastuksia.

Lukiossa juuri kukaan ei asunut lähellä vaan kaikki pendelöi jostain. Tikkurila ei ollut mitenkään erityisen omituinen paikka asua, kun joku tuli Mäntsälästä, joku Kirkkonummelta ja joku Perä-Espoosta. Kukaan ei ihmetellyt, vaikka mä halusin tehdä läksyjä, muutkin teki. Tiukkaa itävantaalaista kuria ruotsintunnilla pitänyt vaativa opettaja oli mulle ilmaislippu lukion A-ruotsintunnille ja siellähän oli ihan parasta väkeä. Ne on vieläkin ihan parasta väkeä! Koulun jälkeen käytiin kahvilla Stockalla (Basementin Kitchenin gunpowder tea oli jännittävä tuttavuus), viikonloppuisin leffassa ja latinantunnin aikana shoppailemassa. Ruokatunnilla ehti sopivasti Hulluille päiville. Käytiin toistemme luona kyläilemässä, julkiset kulkuneuvot tulivat kovasti tutuiksi. Muistanpa, että käytiin kylässä Pumpumkatin äidin luona, kun Pumpumkatti itse oli vaihto-oppilaana Ameriikassa. Katjnin kanssa käytiin katsomassa kaikki mahtavat teinikauhuleffat (esim. Screamit ja I Know What You Did Last Summerit), joiden kulta-aikaa 90-luvun loppu oli. Jim Carreyn vakava rooli yhteiskunnallisesti kantaaottavassa elokuvassa piti tietysti nähdä, mutta Finnkinon tulostin pilasi hartaan tunnelman kirjoittamalla leffalippuun leffan nimeksi "Truman Sho".

Shall We Dance? (ehdottomasti vuoden 1996 versio) oli mieleenpainuvin lukioaikainen elokuvakerta. Seurueeseen kuului lisäkseni Katjn ja Vilungin rouva. Koska mulla ja rva Vilungilla oli sarjalippu, katsoi nuori lipunmyyjäpoikanen asiakseen mutista "...ja yksi rahalla..." (ehkä hauskempi, jos olit paikalla). Elokuva oli kerrassaan käsittämätön. Se oli japanilainen ja siis täysin japaniksi. Hahmot olivat ehkä traagisia, mutta ehkä tahattomasti, ehkä tahallisesti hulvattoman hauskoja. Yksikin mies käveli siten, että kääntyi vain suoria kulmia. Paljon muuta en muistakaan paitsi sen, että vuosikausia olen tyrskinyt itsekseni lipunmyyjän hölmistyneelle katseelle, kun kolme tyttöä kikattaa hänen viattomalle rahamutinalleen.

Long story short - mahtava leffa ennen kaikkea seuran takia. En varmaan uskalla katsoa sitä enää ikinä. Ah, nuoruus.

Ai niin: suurkiitos Pumpumkatille musiikkiteeman pohdiskelusta!

Elämyskameli hyräilee
At school they taught me how to be so pure in thought and word and deed. They didn't quite succeed.

Yhdeksästoista: Tower Heist

Tower Heistiä me mentiin katsomaan siksi, että siinä oli hassu traileri. Elokuva vaikutti trailerin perusteella iloiselta ja hauskalta. Sitä se olikin. Tower Heist on työläisten Ocean's Eleven. Joukko sydämistyneitä kerrostalon työntekijöitä päättää paljastaa huijauksen ja ottaa omansa pois ja koska he eivät ole ammattirikollisia, on toiminta aikamoista nuhjausta. Juoni on tuhnutuksessaan varsin nerokas. Toki ison juonen lisäksi on muita pikkuisia juonia. Koko juttu saadaan kokoon varsin hauskalla tavalla, muistan nauraneeni paljon. Päähenkilöt ovat sydämellisiä ja sympaattisia ja vaikka Ben Stiller ja Eddie Murphy ovat tavallisesti melko rasittavia, tässä he olivat kivoja, koska hahmonsa ovat niin herttaisia. Se on aika saavutus.

Elämyskameli hyräilee
Libraries gave us power, then work came and made us free.

Kahdeksastoista: Mary Poppins

Mun selkä on hiukan kipuillut eilen ja toissapäivänä ja oon ottanut varuilta särkylääkettä. Tänään seitsemän maissa illalla se kävi niin kipeäksi, että edes ähkiminen, kiroilu ja itkeminen eivät auta. Kipu on erilaista kuin vuosi sitten, nimittäin nimenomaan selkä- eikä jalkakipua, mutta kyllä kamalan kovaa. Mikään asento ei ole hyvä. Kunpa tässä olisi nyt Maija Poppanen mua lohduttamassa.

Mä näin Maija Poppanen -elokuvan lapsena ja se oli lumoava. Olen lukenut kaikki löytämäni kirjat ja ne on ihania. Kun Maija tuli muutama vuosi sitten telkkarista, mä nauhoitin sen ja sittemmin se on löytynyt DVD:lläkin. Maija Poppanen on paljon kovempi jätkä kuin Sound of Musicin Maria. Biisitkin on parempia ja Maija Poppasen Bert on paljon ihkumpi kuin Captain Von Trapp. Ihmisten ja piirrettyjen yhdistäminen on hienosti tehty ottaen huomioon, että elokuva on tehty 60-luvulla. Kunhan mun pikkuinen kummipoika on vähän vanhempi kuin 2 kk (onnea sinne!), näytän sille Maija Poppasen ja me voidaan laulella lauluja yhdessä. Tanssitaankin, jos mun selkä ei oo näin kipeä.

Elämyskameli hyräilee
Just a spoonful of sugar makes the medicine go down in a most delightful way.

Seitsemästoista: A Beautiful Mind

Mä sitten liityin Mensaan. Ehdottomasti tärkein syy oli se, että Handyman kovasti halusi, toiseksi uteliaisuus. Mä halusin tietää, mitä semmoisessa salaseurassa tehdään. Kävin katsomassa nettifoorumeita, mutta siellä oli tylsää. Postissa tuli vielä jäsenkortti, jolla ei varmaan saa mistään etuja, jäsenluettelo sekä pari aiemmin ilmestynyttä jäsenlehden numeroa. Olen selaillut lehtiä pintapuolisesti ja löytänyt mielenkiintoisen mahdollisuuden mennä viettämään uuttavuotta Saksan Mensan vieraaksi Berliiniin. Koska mä kuitenkin lomailen mieluummin itse suunnittelemallani lomalla omien kavereideni kanssa enkä suin surminkaan jossain epäilyttävässä hostellissa, vietän mieluummin uuttavuotta Munkkivuoressa.

Mensalaisuus antaa kavereille toki loistavan syyn vinoiluun. Oon ollut sen suhteen vähän herkkänä, koska kyseessä on mulle vähän kiusallinen ja jopa herkkä juttu, koska en ole oikein varma, mitä mieltä siitä itse olen. Tuntuu epäreilulta joutua naljailluksi jostain, joka on oikeastaan Handymanin syy. Oon pohtinut asiaa ja todennut, että älykkyys on mun mielestä mielenkiintoinen ilmiö vähän samalla tavalla kuin kylmä sota tai Top Gear enkä loukkaannu siitä, että joku piikittelee mua mun kiinnostuksesta edellisiinkään, joten mä aion nyt avoimesti julistaa, että oon Mensan jäsen, bring it on!

Muita Mensan jäseniä on internetin mukaan mm. Marcus Grönholm, Jimmy Savile, Kata Kärkkäinen, Geena Davis ja 88-vuotiaana Yhdysvaltain holokaustimuistomerkillä ammuskellut holokaustin kieltäjä ja antisemiitti James von Brunn. Kuuluupa Suomen Mensaan jäsenluettelon mukaan myös pari mun tuttuakin, jotka ei oo mun mielestä luusereita.

Kohtuullisen kömpelösti edellinen saa toimia johdantona päivän elokuvaan. Mä en oo nero enkä skitsofreenikko, John Nash on. Ron Howard ohjasi elokuvan John Nashin elämästä ja sairaudesta, Russell Crowe näytteli. Mä en oo koskaan suuremmin fanittanut Russell Crowea, mutta tässä se on ihan kelvollinen. Elokuvasta jäi päällimmäiseksi mieleen ahdistus ja hämmennys, joka antoi häivähdyksen skitsofreenikon olosta, kun harhat todetaan harhoiksi, toki elokuvakatsojan tunteet ovat vain pikkuruinen murto-osa potilaan kokemasta hämmennyksestä. Nashin elämä on hyvä aihe, koska se antaa katsojalle pohdittavaa aivojen mahdollisuuksista. Huomionarvoista on sekin, että Nashin elämä jatkuu edelleen, hän vietti 84-vuotissyntymäpäiväänsä kesäkuussa. Terveisiä sinnepäin!

Elämyskameli hyräilee
Ja kun katson sua, huomaan ett' olet siinä vain jos silmäni suljen. Olisit siinä edes vähän aikaa.